Niin, jossain vaiheessa lupasin kertoa Saranskin reissun jälkeisestä Kazanin matkasta, nyt siististi vaimon kaa.
Eli no, kun ma iltana olin kotiutunut Saranskista niin viikko duunia ensin kerta täytyy, ja perjantai-iltana taas Kazaniin, nyt vajaaksi viikoksi. Sama lento kuin viikkoa aiemmin, ja nyt oli sikäli tylsää että perulaiset puuttuivat matkasta. Kolumbialaisia oli, mut ne oli erilaisia. Jotenkin tylympiä toisin, kun perulaiset jotka oli tosi kivoja ja ilosia, vähän suomalaisen oloisia. Passintarkastuksessa sama ääliö taas vastassa, mutkun tiesin, sanoin vaimolle että tohon jonoon ei muuten mennä. Kikatutti kummasti, kun se heitteli taas aina sellasia kavereita joista se selvästi ei digannut, jonottamaan Fan-ID -tiskille uusia kortteja. Josta taas muut virkailijat olivat selvästi vittuuntuneita, kun eihän sillä tiskillä edes alun perin ollut ketään, ihan oikeesti aamukolmelta. Yhdenkin kaverin kohdalla riitti, että sillä oli sombero päässä. No tämmöstä.
Seuraavana päivänä vaimo, minä ja Rene Higuita (sori, olisi kuva mut en osaa liittää tähän) mentiin paikalliselle kävelykadulle Baumann Streetille, mutta eipä siellä oikeen mitään jaksanut muuta kun istua terdellä, lämpöä joku 35 ja kaupungissa sellanen on vähän paha setti. Olut hyvää ja peruspastat ja, mut viiniä sieltä ei saanut mistään eikä kyllä lihaakaan. Takaisin tultua Venäjän oloja tunteva tiesi valistaa, että joka alueella saa vaan sen alueen juttuja. Eli kun siellä ei viiniä tehdä eikä lihakarjaa kasvateta, niitä ei sitten rafloissakaan saa. Ainoa mitä sanoivat punkuksi, oli jotain makeeta jälkiruokaviinin oloista. Sitä ne sitten toivat ruuan kanssa juotavaksi. Hyvin upposi
Stockmann siellä oli, mutkun sekin oli myyty paikallisille, ei siellä ollut mitään ostettavaa. Surullinen näky: suht hieno rakennus, mut jokunen rätti siellä täällä melkeen tyhjässä tilassa. Ei sen puoleen, ei siellä mitään ostettavaa ollut muuallakaan. Halpa reisu.¨
Kazanin Kreml – eli venäjäksi linnoitus – oli vanha ja upee, ja täynnä jengiä. Se käytiin tsekkaamassa, mut eipä siellä kovin paljon muuta ollut. Tataarikorttelit nyt oli ja Volga tietty, mut eipä se mikään massaturismin kohde olekaan. Autolla tietty ajelin ympäriinsä, mut ei tällä kertaa ollut taksi. Himppasen tökkivän sorttinen liikenne, mut ei paha.
Urkkapaikat on muuten ihan vimpan päälle tuossa kylässä. Jopa sulkapallolle on oma upee hallinsa.
Mut mikä nyppi hiukan, oli että kukaan ei ymmärtänyt meitä ja ite ei oikein aina ymmärtänyt niitä. Tosi harva edes ymmärsi englantia, ja ite ei venäjää kuin jonkun sanan. Ja tottakai kaikki oli kyrillisillä kirjaimilla, joiden tulkitsemiseen meni aina hetki aikaa. Niinpä mentiin enempi eleillä ja ilmeillä, ihan hyvin niilläkin taas pärjäsi niinkun kaikkialla. Kaikista parasta oli katukojuissa, joissa oli riveissä erilaisia taikinapiirakoita, joiden sisuksesta tietty tiennyt mitään. Kyltti oli aina edessä, mut venäjäksi joten eipä paljon auttanut vaikka tavasi ne kirjaimet. Eikä välpällä auttanut tietämään mitä oli, vaikka söikin.
Köyhä maa. Annoin taksikuskille tippiä Suomen rahassa 7 egeä – because I´m worth it – ja kuski oli niin onnellinen, että tuli autosta ja kätteli kahdella kädellä niin mun kuin vaimonkin. Kaveri Suomessa sitten jälestäpäin kertoi ettei ihme: siellä kuukauden keskipalkka on Suomen rahassa 10 egeä. Karua.
Palvelu oli silleen töksähtelevää, että sen perään joutui oikeesti pyytämään, mut eipä se ihme ollut: kuulemma olivat palkanneet alueen kaikki sellaiset duuniin, jotka jollain lailla oli ilmoittanut osaavansa englantia. Niinpä ne olivat suurimmalta osin nuoria opiskelijapoikia ja tyttöjä. Mikäs siinä.
Puola-Kolumbia oli sunnuntaina ja Saksa -Ekorea keskiviikkona. Jännä oli katella, miten kaupunkikuva muuttui maanantaina fanien myötä. Näin:
- puolalaiset itäeurooppalaisen arkoja ja ujoja
- kolumbialaiset aika ylimielisiä ja tylyjä, ihan toisin kun Saranskissa olleet perulaiset
- Higuita tietty ihan eri
- saksalaiset, no te tiedätte
- mut korealaiset oli hassuja. Arkoja ja ujoja nekin mut pirun kovia tunkemaan joka väliin. Hotellissa oli hyvä: hississä oli korealaisia ja sanoin tottakai sisään tullessa niille helou. Oli kuulkaa absurdi fiilis, kun täpötäysi hissi hihittää kuorossa ja kaikki ensin yrittää yhtaikaa kumartaa, ja sitten pyytää takana olevalta anteeksi. Toinen huomio oli aamupalalla. Viereisessä pöydässä söi kaveri niin, että istui kyykyssä tuolin päällä ja veteli brekkariansa sormin. Yritti vielä kumartaa kun moikkasin. Ihan pähkähullua porukkaa.
Mut matsit oli molemmat hyvät, etenkin Saksa – Ekorea. Ja taas nämä korealaiset: niillä oli vaan kaksi asentoa, suurimman aikaa ne räpläsi kännyköitään ja lopun aikaa huusi ekstaasissa. Saksalaiset oli oudon hiljaa ehe.
Summana: kiva reisu niinkun reisut aina, mut ei lähelläkään Saranskin meininkiä. Joten mitä opimme tästä?
Emme mitään.
