FutisForum2 - JalkapalloFutisForum2 - Jalkapallo
19.09.2018 klo 10:42:30 *
Tervetuloa, Vieras. Haluatko rekisteröityä?
Aktivointiviesti saamatta? Unohtuiko salasana?

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Foorumi aukeaa nopeasti osoitteella ff2.fi!
 
Yhteys ylläpitoon: ff2 ät futisforum2 piste org
Sivuja: [1]
 
Kirjoittaja Aihe: Planes, Trains & Automobiles 2018  (Luettu 1302 kertaa)
0 jäsentä ja 3 vierasta katselee tätä aihetta.
Thouni

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: HJK, AFCA, M'well, Zapresic boys.


: 16.09.2018 klo 11:16:19

Osa 1

Alun perin ajattelin, että en jaksa tämän kesän reissulta mitään matkarapoa kirjoittaa mutta kun seuraavaan futismatkaan on vielä kuukausi aikaa niin kai sitä voisi lähinnä omaksi ilokseen ja muistoja verestääkseen jotain raapustaa.

Alkukesästä ennen MM-kisoja oli jo tarkoitus pienellä porukalla lähteä Valko-Venäjälle katsomaan Minskin derbyä. Lopulta muut lähtivät ja itse skippasin koko reissun koska "Sielt tulee kummiski euroarvonnoissa vastaan joku vitun Bate ja sit vituttaa ku ei sitä nyt kahdesti kesässä jaksais Valko-Venäjälle lähteä". Ja kuinkas kävikään.

Klubille vastaan Valko-Venäjän mestari. Heti arvontojen jälkeen nappasin Air Balticin lennot Minskiin, ja kun en Latviassa ole futista koskaan nähnyt niin valkkasin vuorokauden vaihdon Riiassa(Riikassa?) jotta pääsisin todistamaan tulikuumaa pääkaupungin derbyä Metta/LU-Rigas FS.
Aiemmalla visiitilläni Latviaan jouduin poliisien kusetusyrityksen kohteeksi joten nyt päätin olla valppaana. Olinkin jo päässyt kentältä taksilla hostellille, kun ensimmäiset ongelmat syntyi. Taksin mittarissa oli enemmän vauhtia kuin Stadin Kingien pikkujouluissa ja vaikka hostelli sijaitsi aivan keskustassa, niin kyydin hinta oli lähes 40€. Kieltäydyin maksamasta ja heitin kuskille 20€ ja hilut päälle. Kuski juoksi perääni hostellin aulaan raivoamaan, ja jäi odottelemaan ulkopuolelle. Matsiin oli kuitenkin kiire joten livahdin takaovesta ulos ja äkkiä kohti stadionia.

Latviasta on aika turha etsiä mitään perinteisiä seuroja, ja illan ottelun isäntä FS METTA/Latvijas Universitāte tai tuttavallisemmin ihan vaan Metta on perustettu 2012, jolloin FS Metta yhdistyi Riikan yliopistojoukkueen kanssa. Yleensä joukkue pelaa ottelunsa jossain kämäisellä koulun kentällä, mutta ilokseni sain selville että illan hegemoniapeli pelattaisiin Latvian pääpyhätöllä Daugavas stadionilla. Noin 10 000 katsojaa vetävä stadion ei ole mikään kaunein tai komein, mutta ihan mielenkiintoinen mesta groundhoppaajan silmin.



Ehkäpä juuri poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi peliin saapui yllättävänkin paljon yleisöä. Aivan loppuunmyyty stadion ei ollut, mutta Soccerwayn mukaan yleisömäärä oli 615 eli Latvian standardeilla varsin komea määrä. Tunnelma oli vähän kuin jossain Suomi-sarjan lätkäpelissä eli toisessa nurkkauksessa oli Rigasin noin 15 hengen kannattajapoppoo jonka pääsyvaatimuksena taisi olla se, että jokainen tuo jonkun instrumentin katsomoon. Rumpu oli aika turvallinen valinta, ja ainakin ekat 20minuuttia rumpuja hakattiin hirveällä vimmalla, ja varmaan siellä taustalla jotkut oman tiensä kulkijat virittelivät jotain huuliharppu- ja triangelisoolojaan.  Mitään kannatashuutoja en kuullut.

Pelin taso oli sitten sitä mitä Baltian futikselta voikin yleensä odottaa, eli todella heikkoa. Esimerkiksi Suomen kolmosen pelit voivat olla monesti varsin viihdyttäviä, kun pelaajien taitotaso ei ole kovin korkea mutta juurikin siitä syystä maalipaikkoja ja vaarallisia tilanteita syntyy vähän väliä. Tästä pelistä puuttui molempia. Vieressäni istui jomman kumman seuran johtoon kuuluva pukuherra, joka oli saanut houkuteltua vieraakseen ilmeisesti jonkun ranskalaisen kyläseuran nuoren tummaihoisen pojan ja tämän isän. Pukuherra selitti taukoamatta koko pelin ajan isälle ilmeisesti Latvian futiksen korkeasta tasosta, maan huippuluokan koulutuksesta ja erinomaisesta ruokakulttuurista ja siitä kuinka Latvia on nuorelle futarille aivan unelmaympäristö. Pikkupoika pyöritteli päätään ja naureskeli jokaiselle pelissä nähdylle suoritukselle. Toinen jakso kului kännykkää selatessa. Ei tainut tulla sopimusta.



Jonkin verran laadukkaampi vierasjoukkue Rigas vei kuitenkin 0-2 voiton ukrainalaisvahvistuksen maaleilla. Vaikka peli oli aivan kuraa, niin kuitenkin ehdottomasti pisteet ottelutapahtumalle. Lippu kustansi muistaakseni  4euroa, ja yllätyksekseni huomasin että kotijoukkueella oli ihan kunnollista fanimyyntiäkin. Löytyi pelipaitoja ja huppareita, mutta huivikeräilijän mukaan tarttui hivenen tyyris joskin ihan hieno Mettan huivi. Muutaman vuoden päästä, kun seuraa tuskin enää on niin ehkäpä huivi nousee yhtä arvokkaaksi keräilyharvinaisuudeksi kuin TamU:n crocsit. Puoliaikatarjoilukin hakkaa Telia 5G-areenan sapuskat 100-0. Myynnissä oli kaiken maailman käsinväsättyjä makeita ja suolaisia leivonnaisia, joita ilmeisesti itse kokit eli keski-iän juuri ylittäneet rouvat myivät. Oluttakin sai, mutta tuon tarjoiluvastuun saanut jannu ei ilmeisesti ennen ollut olut-tynnyriä nähnyt ja miespuolisten katsojien harmiksi uuden tynnyrin käyttöönotossa kesti semmoiset 40 minuuttia. Kärsivällisimmät kuitenkin palkittiin. Silmiinpistävää oli myös se, että vaikka peli oli yhtä viihdyttävää ja tuskallista katsottavaa kuin oluttynnyrin kanssa paininut lippatukka, niin juuri kukaan ei poistunut katsomosta ennen päätösvihellystä vaan istui tiukasti paikoillaan loppuun asti. Hienoa huomata tälläistäkin nykypäivänä, ja kukaan ei edes kehdannut vedota tekosyyhyn että matsin jälkeen olisi kovat ruuhkat.

Yksi yö Latviassa sai riittää, ja seuraavana päivänä kohteena oli tarunhohtoinen Valko-Venäjä. Hiukan oli epäselvää miten hankalaa maahantulo on, mutta lopulta rajalla meni ehkä puoli minuuttia vakuutuspapereita ja passia esitellessä. Kuumotuksissani olin myös varannut etukäteen itselleni autokyydin Airbnb-kämppään, sillä Minskin lentokenttä sijaitsee aivan keskellä peltoa kymmenien kilometrien päässä keskustasta. Kentällä odottikin vanhempi herrasmies nimikyltin kera ja vei ehkä jo parhaat päivänsä nähneen Lexuksen kyytiin. Ensimmäinen kysymys innostuneen kuskin suusta oli puhunko venäjää. Kieltaisen vastaukseni jälkeen hymy hyytyi, ja loppumatka oltiinkin sitten hiljaa. Ilmainen vesipullo oli plussaa, mutta jalkatilaa oli vähemmän kuin Ryanairin lennoilla. En voi sanoa että oli hintansa väärti, mutta ei ainakaan tarvinnut alkaa taksien kanssa sähläämään.

Minskin päässä tulikin sitten hiukan sählättyä osoitteiden(tai niiden puutteen kanssa), mutta lopulta vuokrakämppäkin löytyi. Parikymppiä yöltä, ikkunasta näkymät Minskin stadionille ja rautatieasemalle matkaa 70metriä. Ei huono. Pari ekaa päivää Minskissä kului lähinnä olutta juoden ja nähtävyyksiä katsellen muiden paikalle matkanneiden Klubilaisten kanssa. En oikein missään vaiheessa päässyt selville Valko-Venäjän ruplan kurssista, joten yleensä ei ollut hajuakaan mitä mikäkin maksoi mutta se kävi selväksi että halpaa oli. Minsk vaikutti aika tyypilliseltä slaavilaiselta kaupungilta, mutta silmiinpistävää oli sen hiljaisuus. Ilmeisesti kaikki olivat töissä koko ajan sillä mitään hirveää ihmisvilinää ei näkynyt, ja ainakin näin keskellä viikkoa myöskään yöelämä ei ollut kovin villiä. Aika kuvaavaa oli paikallinen huvipuisto keskustan tuntumassa, missä maailmanpyörät pyöri ja muutkin laitteet olivat käynnissä mutta mitään vilkkuvia neonvaloja tai karnevaalimusiikkia ei näkynyt eikä kuulunut. Synkän puiston keskellä sijainneesta harmaasta huvipuistosta kantautui ainoastaan törmäilyautoista kuuluneet "bumb....bumb...."'-äänet. Vaikuttaa paikalta jonne saatan joskus palata unissani parin päivän kännäilyn jälkeen.



Jos löytyi Minskistä vielä ihan hyvää sapuskaa ja olutta, niin ottelupaikkakunnalta Borisovista ei sitten ihan niin helpolla mitään kuppiloita löytynytkään. Yksi seurueemme jäsen tutkaili Tripadvisorista Borisovin raflaskeneä ja koko listasta taisi löytyä 9 ravintolaa. Otimme kohteeksemme ravintolan minkä pitäisi sijaita ihan kivenheiton päässä asemasta. Kävellessämme hiekkatietä jossain hökkelitalojen keskellä aloimme hiukan epäilemään, että Tripadvisorin tiedot eivät ehkä ole ihan ajantasalla. Lopulta tieltä löytyi tuollainen suomalaista maalaiskylän huoltsikkabaaria muistuttava mesta. Aika äkkiä kävi selväksi, että ruokaa täältä ei kyllä saisi. Tiskillä oli myynnissä pölyn peittämiä suolapähkinöitä ja ruokatarjonta taisi rajoittua siihen ja pariin suklaapatukkaan. Olutta kuitenkin sai ja se oli pääasia. Kuin ihmeen kaupalla yksi herra onnistui jostain tiskin takaa taikomaan meille paketillisen Tuc-suolakeksejä. Siinä sitten kymmenen hengen seurueemme joi pullokaljaa ja napsi suolakeksejä. Ei nyt ehkä ihan sellainen pre-match ateria mitä haettiin. Bissejen jälkeen lähdettiin takaisin asfaltin peittämille kaduille pyörimään. Kerjäläisten tavoin kymmenen suomalaista pyöri pitkin katuja, ja kyseli vastaantulijoilta "food....food...please...where is food?". Reaktiotkin olivat samoja mitä kerjäläiset saavat kokea eli tuima hiljainen tuijotus tai tiukka "NO!". Lopulta ihan hyvää englantia puhunut nuori poika pelasti meidät, ja sanoi että kadun toisella puolella on vanha hotelli josta voisi saada ruokaa. Ja sieltähän sai.

Hotellissa tuskin on yli kymmentä asiakasta ollut tämän vuoden aikana, mutta aulassa oli kahden respatyöntekijän lisäksi pitämässä järjestystä yllä myös kaksi vartijaa. Ja vielä ihmetellään, että miten Lukashenko saa pidettyä työttömyysprosentin nollissa. Ravintolan rouvan kanssa oli pienoinen kielimuuri, mutta lopulta saimme tilaukset vetämään mikä olikin loppupeleissä aika yksinkertaista. Kaikille kotletit ja perunat, sillä muuta ei ollut tarjolla. En tiedä oliko porukassa joku laktovegaanigluteeni, mutta tässä tapauksessa kaikki erityistoiveet unohdettiin. Keittiön kaikki kaapit ilmeisesti tyhjennettiin meitä varten, ja lopulta kaikki saivat oikein maistuvat annokset mihin kuului yksi kotletti, kolme perunaa ja raastesalaattia. Ainakin kovin nälkä oli taltutettu, ja jälkiruokavodkan jälkeen napattiin lähes ilmainen taksi stadionille.



Stadionin lippuluukulla saatiin odotella, odotella ja vielä vähän odotella ennen kuin paikalle saatiin joku esimies joka pystyi vierassektioon liput myydä. Paikat olivat erinomaiset päädyn toisessa nurkkauksessa, ja järjestyksenvalvojat ja poliisit olivat erittäin vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Olutta ei ikävä kyllä myyty joten limulinjalla mentiin. Onneksi puoliajalla ilmeisesti Klaussin kavereihin kuulunut brassi suostui hakemaan meille pääkatsomosta muutamat tuopit. Hieno mies.

Peli oli Klubilta hienoa puolustustaistelua. Mitään suurempaa hätää ei juuri missään vaiheessa ollut, vaikka kentällä hääri itse Aleksander Hleb. Enpä muista olenko koskaan aikaisemmin ollut yhtä tyytyväinen nähtyäni 0-0 tasapelin "omalta joukkueelta". Batella oli tuollainen Klubipäädyn hyvien aikojen kokoinen kannattajapääty pitämässä mekkalaa. Matsin jälkeen ansaitut kiitokset pelaajille ja junaa etsimään.  Paikalliset eivät englantia osaneet juuri lainkaan, mutta yhteiset sävelet löytyi kuitenkin helposti huivien vaihtojen ja yhteiskuvien myötä. Todella ystävällistä porukkaa kaiken kaikkiaan. Asemalla tuli vastaan vielä pari Klubin kannattajaa jotka olivat katsoneet pelin vip-aitiosta Ägän seurassa, ja kävi ilmi että tuolla oli ollut vähän paremmat tarjoilut kuin päädyssä. Puolikas pullo vodkaa oli lyöty vielä vieraiden käteen matsin jälkeen, ja paluumatka Minskiin kuluikin pulloa tyhjentäessä.

Matsin jälkeisenä päivänä piti kiiruhtaa äkkiä Bulgariaan missä odottaisi CSKA Sofian europeli. Ensimmäinen etappi Minskistä Wieniin tuotti jo pientä stressiä lennon ollessa puolisen tuntia myöhässä. Wienin kentällä sitten paska osuikin tuulettimeen oikein kunnolla, kun heti sain huomata että lentoni Wieniin on peruttu kokonaan. Niin oli myös monta muuta Austrian Airlinesin lentoa joten infotiskillä oli hirveä kaaos. Nappasin vuoronumeron tiskille, ja siinä samalla yritin selvittää että miten täältä pääsisi Sofiaan vielä ennen peliä. Hässäkkä oli sitä luokkaa, että sain odotella omaa vuoroani lähes kaksi tuntia. Siinä ajassa tuli kiroiltua muutamaan otteeseen, ja todettua että CSKA:n peli jää nyt näkemättä. Parin tunnin odottelun jälkeen vuoroni ei ollut vieläkään koittanut, mutta sain tekstiviestin että lennänkin illalla Varsovan kautta Sofiaan. Lohdutukseksi sain voucherin lentokentän ravintolaan millä sain maailman mauttomimman pasta-annoksen joka koostui ylikeitetystä pastasta ja kauhallisesta tomaattisoossia. Semmoinen 70sentin arvoinen annos lohdutukseksi usean tunnin odottelusta. Sain myös ravata ympäri lentokenttää selvittääkseni missähän ruumaan mennyt laukkuni on. Vastuuta sysättiin tiskiltä toiselle, ja vikalla tiskillä sanottiin että juujuu kyllä se laukku tulee perässä.

Varsovan kentällä ehdin tarkistaa, että CSKA Sofia hullutteli europelissään Admira Wackeria vastaan ja selkeän kotivoiton ansiosta tunnelma Sofiassa olisi varmasti ollut varsin mainio. Lopulta laskeuduin lähes autiolle Sofian lentokentälle vähän ennen aamukolmea. Laukkuhihna näytti pelottavan tyhjältä, ja lopulta kun hihna pysähtyi totesin että eihän se laukkukaan tänne selvinnyt. Tässä vaiheessa ei enää jaksanut edes vituttaa. Täytin lapun kadonneesta laukusta, ja hyppäsin taksiin ja pääsin lopulta hotellille aamuneljältä. Respassa odottikin sinne tilaamani matsilippu 8 tuntia aiemmin päättyneeseen CSKA Sofia-Admira Wacker otteluun. Kuuntele nyt tarkkaan Austrian Airlines-haista vittu.

Uusi aurinkoinen päivä valkeni kuitenkin Sofiassa, ja mikäs sen parempi tapa aloittaa reissu uudessa kohteessa kuin mennä ostamaan kalsareita ja sukkia. Puhtaat kalsarit jalassa oli hyvä lähteä tutustumaan Sofiaan. Ekana päivänä ei Sofissa pelejä ollut, ja ainoat pääsarjapelitkin olivat sen verran kaukana että päivä kului turistihommissa ja kuun pimennystä ihmetellessä. Komeita kirkkoja, mutta sykähdyttävin nähtävyys oli kuitenkin paraatipaikalla kävelykadun päässä sijainnut Hesburger.



Lauantaina pääsisin vihdoin Bulgariassakin matsiin ja ohjelmassa oli Septemvri Sofia-Botev Plovdiv. Aamupäivän ohjelmaan kuului ensin vierailu Vitosha-vuoren huipulle. Helteiden keskellä pieni pakomatka parin kilsan korkeuteen oli oikein virkistävä kokemus.
 Septemvri on se Sofian joukkueista joka ei kerää yhtään kannatusta. Yleisömäärät liikkuvat muutamissa sadoissa ja seura pelaa kotiottelunsa milloin missäkin. Tällä kaudella kotistadionina toimii pääasiassa Bulgarian suurin stadion eli Sofian keskustassa sijaitseva Stadion Vasil Levski. Ilmassa oli siis vähän samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin Latviassa ja aika samanlaiseksi otteluelämys myös muodostui. Ottaen huomioon, että stadionilla oli vain yksi katsomo auki, niin järjestyksenvalvojat olivat kiitettävän pihalla kaikista järjestelyistä. Aina kun näytin matsilippua, niin minua juoksutettiin portilta toiselle. Välillä oltiin työntämässä vieraskatsomoonkin. Tästä opin sen että ei kannata pahemmin kysellä, että mistä pääsee sisään. Helpoimmalla pääsee, kun käyttää itse maalaisjärkeään ja kävelee sisälle sen suuremmin kyselemättä.

Plovdivista oli tullut toistasataa kannattajaa paikalle, mutta nämä olivat ihmeellisen hiljaa koko ottelun ajan.  40 000 katsojaa vetävällä stadionilla meteliä piti yllä ainoastaan Plovdivin oma Arto92 eli nuori jätkä joka seisoskeli yksinään pääkatsomon keskellä ja veti lähes taukoamatta omia chänttejään. Kotijoukkue lienee matkalla takaisin divariin, ja Botev ottikin puolivalolla helpon vierasvoiton 0-2 maalein. Minkäänlaista tarjoilua ei stadionilla ollut, mutta onneksi poliisit päästivät puoliajalla ostamaan vettä stadionin kyljessä olleesta kahvilasta. Jos joku tuonne joskus menee, niin kannattaa kävellä kyyryssä. On muuten todella matala eteisen katto.

Loppuilta kuluikin siinä että jumitin hotellilla ja soittelin ties minne kysellen kadonneen laukkuni perään. Sunnuntaina olikin suht aikainen herätys, ja bussimatka Plovdiviin missä olisi kaupungin mielenkiintoisemman joukkueen eli Lokomotivin kotimatsi Ilvekselle tuttua Slavia Sofiaa vastaan. Plovdivin derbyt ovat heti Levski-CSKA vääntöjen jälkeen Bulgarian kiihkeimpiä pelejä, mutta viime vuosina näitä ovat varjostaneet seurojen talousvaikeudet ja epäselvyydet stadionolosuhteista. Esimerkiksi Botev pelaa edelleen kotiottelunsa seuran harjoituskeskuksessa mikä vetää erinäisten putkitelineviritelmien jälkeen parituhatta katsojaa.

Jos Sofia osaa olla paikoin aika harmaa ja ahdas, niin Plovdivin vanha kaupunki on varsin mukava ja nätti, ja aurinkoisen kesäpäivän vuoksi turisteja vilisikin siellä täällä. Asteita kun oli kolmisenkymmentä niin mitään tukevaa hampurilaista, tai kuumaa pihviä ei tehnyt mieli vaan lounaaksi vedin ison kasan sushia mikä on näillä keleillä aikamoinen riski ja myöhemmin tuo riski sitten kostautuikin pahemman kerran. Vielä ei kuitenkaan vatsassa kiertänyt, ja hyvillä mielin vetelin pre-match oluita ja siidereitä stadionin edessä. Kojuista löytyi myös pikkupurtavaa kylmien juomien lisäksi, joten tuonne kannataa suunnata istuskelemaan jos Lokomotivin peliin päätyy. Ennen isoja pelejä voi tosin paikka olla aika täynnä. Plussaa myös näteistä myyjistä, ja reissun tähän asti söpöimmästä kulkukissasta.



Parituhatta katsojaa saapui Lokomotivin stadionille todistamaan kauden kotiavausta, ja päädyn kannattajakatsomon aitaan viriteltiin tutut ja suvaitsevaisuutta hehkuvat Gott mit uns- ja Lauta Army-bandikset. Jälkimmäisen ryhmän mukavalta kuulostava nimi juontaa juurensa siihen, että Lokomotiv pelaa pelinsä Lauta-nimisessä lähiössä.

Plovdivin bussiasemalla yritin ostaa paluulippua bussiin joka lähtisi yhdeksältä, ja näin ehtisin hyvin katsoa koko matsin.  Jokaisessa kojussa kuitenkin kovasti väitettiin että silloin ei enää paluubusseja mene joten ei auttanut muuta kuin ostaa lippu illan vikaan bussiin, jolloin en ehtisi koko peliä katsomaan. Onneksi ehdin kuitenkin maaleja nähdä sillä ekan jakson jälkeen Slavia johti 1-2. Lokomotiv oli ehkä jopa parempi joukkue, mutta viimeisellä neljännekselle touhu muuttui aikamoiseksi sähläämiseksi. Juuri kun Slavia teki toisen jakson alussa 1-3 maalin jouduin lähtemään ja ravaamaan hirveällä vauhdilla bussiin ja takaisin Sofiaan. Plovdiv ei mikään iso kaupunki ole, ja ainakin näin kesäisin se on erinomainen päiväreissun kohde Sofiasta käsin.



Maanantaiaamu valkeni Sofiassa harmaana ja sateisena ja heti herättyäni huomasin, että sushi oli virhe. Paska lentää ja banjot soi. Illan ohjelmassa oli Levski Sofian kotimatsi Cherno Morea vastaan, mutta sen sijaan että olisin lähtenyt hyvissä ajoin aistimaan tunnelmaa ja vetämään parit oluet niin päivän vietin pöntöllä istuen. Levskin stadionille ei ole mitenkään erityisen hyvät kulkuyhteydet julkisilla, joten suht ajoissa piti kuitenkin liikkeelle lähteä. Kävellessäni stadionille päin taivas repesi hillittömään kaatosateeseen. Aitona kesämiehenä en ollut edes pakannut mukaan mitään pitkiä housuja saatika takkia. Hetkessä olin läpimärkä, mutta kaatosateessa kävely ei silti oikein napannut joten varmaan 20 minuuttia seisoin märkänä jonkun kerrostalon pihalla pienen katoksen alla ja yritin olla ripuloimatta housuihini. Taas alkoi olla vitutuskäyrä aika korkealla.

Lopulta sateen tauottua pääsin stadionin seudulle aistimaan tunnelmaa. Levskin kannattajia pyörikin hyvissä määrin lähitienoilla, ja huivikauppiaita ja muita kaupistelijoita riitti. Ensimmäisellä lippuluukulla kortti ei käynyt, ja käteisvarani eivät riittäneet kun rouva pyysi hämmentävän kovaa hintaa pääkatsomon lipusta. 10 metrin päässä Levskin fanikaupasta sai kuitenkin lipun samaan katsomoon useamman euron halvemmalla, ja korttimaksukin onnistui. Toisin kuin muissa Bulgarian peleissä, niin nyt portilla oli jopa ihan kunnollinen turvatarkastus. Vekkuli sikaniska portilla toivotti tervetulleeksi peliin ja käski sanoa terveisiä Suomeen, että kaikki CSKA:n kannattajat ovat homoja. Ettäs tiedätte.

Levskin kannattajat tuntuvat olevan teknomiehiä, ja se tuli selväksi myös ottelun alla. Stadionin kajareista soi geneeristä paikallista rockia, mutta tuo musiikki peittyi aika hyvin kannattajapäädystä tulleen teknojumputuksen alle. Muutamat oluet ja parit vauhtiviivat, ja tunti helvetin kovaäänistä teknopauketta kannattajien omasta katoksesta, niin kyllähän siitä saa energiaa seistä ja huutaa 90 minuuttia ja parit lisäajatkin sen päälle.



Sen mitä ehdin vessassa istumiseltani näkemään, niin tämä peli olikin tähän asti reissun laadukkain tai ainakin selvästi viihdyttävin. Entinen Manchester Unitedin superlupaus Gabriel Obertan pyöritti Levskin peliä keskikentällä ja olikin aivan kurko. Maaleja tehtailtiin vuorotahtiin, ja pisteet jaettiin lopulta 2-2 tasapelin myötä. Levskin pääty piti hyvää tunnelmaa yllä ottaen huomioon että kyseessä oli maanantaimatsi, ja myös pääkatsomossa ollut toinen Levskin kannattajasektio osallistui chäntteihin. Heidän harmikseen eivät kuitenkaan myllyttämään päässeet, vaikka pari jäsentä ehtikin rynnätä edessäni istuneen herran luokse joka ylpeäni heilutteli vihreätä huiviaan. Huivi kuitenkin kostautui ulkomaalaiseksi, eli toisin sanoen Maccabi Haifan huiviksi. Toisin kuin monessa muussa paikassa Balkanilla niin Levskin pääkatsomossa palvelut pelasi. Sapuskaa sai ja oluttakin myytiin, ja sekään ei riittänyt että katsojien käytössä oli jopa wc:t, mutta nuo wc-tilat olivat myös varsin laadukkaat. Huikeaa luksusta.



Ensimmäinen visiittini Bulgariaan  oli vastoinkäymisistä huolimatta ihan onnistunut. Ensi kerralla täytyy yrittää valikoida ohjelmaan vähän isompia pelejä. Tärkeintä on kuitenkin pakata mukaan maitohappobakteereja.

Seuraavaksi kohteeksi suunnittelin alun perin Makedoniaa ja Kosovoa, mutta aitoon Balkanin tyyliin Makedonian pääsarjan alkua siirrettiinkin viikolla eteenpäin joten suunnitelmat menivät uusiksi ja nappasin junan kohti eteläistä Serbiaa.

To be continued...
Raymond Kertezc

Poissa Poissa


Vastaus #1 : 17.09.2018 klo 11:22:19

Hyvä rapo
Moe

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Tampere United


Vastaus #2 : 17.09.2018 klo 14:36:09

Mukavan elämänmakuista ja rappioromattista kuvailua. Sushi-insidenssi sai lukijankin sukat pyörimään jaloissa jännityksestä. Jatkoa odotellessa.
RicoSuave

Poissa Poissa


Vastaus #3 : 17.09.2018 klo 16:23:38

Kiva raportti. Ylos

Toiset pisteet menevät "Vauhdilla Chicagoon"-lainauksesta.
Thouni

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: HJK, AFCA, M'well, Zapresic boys.


Vastaus #4 : 17.09.2018 klo 18:12:55

Osa 2

Matka jatkui rämisevällä ja graffitien täyttämällä junalla Sofiasta Serbian puolelle, ja ilokseni tällä kertaa mukana oli kaikki matkatavarat eli reppunikin saapui kohteeseen muutaman päivän myöhässä. Omat kantamukseni eivät rajaviranomaisia kiinnostaneet, mutta samassa vaunussa istunutta vanhempaa herraa kuulusteltiin pitkän aikaa, ja lopulta papparainen turhautui tenttaamiseen ja vetäisi housut kinttuihin ja ilmeisesti totesi että hakekaa vaan ne kumihanskat niin päästään helpommalla.

Serbiassa ensimmäinen kohde oli minulle uusi tuttavuus eli Niš. Kaupungin ylpeys Radnicki pelaisi parin päivän päästä Eurooppa Liigan karsintaottelun Maccabi Tel Avivia vastaan. Asemalta sain taksikyydin majapaikkaani varsin vekkulilta kuskilta. Se kävi selväksi, että mies rakastaa paikallisia naisia ja joka kerta kun kadulla näkyi vähänkin viehättävä nainen, niin ratin takaa kuului tyytyväistä "ooooooh"-ääntelyä. Varustelekasta hommaamani reppu kiinnitti myös kuskin huomion, ja tämä alkoi kyselemään olenko sotilas. Kerrottuani Suomen asevelvollisuudesta kuski innostui tästä vielä enemmän kuin minihameiden alta vilkkuvista pakaroista, ja vielä kun valoissa sattui vieressä seisomaan Lada mikä oli täyteen ahdettu serbialaisia sotilaita niin show oli valmis. Ikkuna alas ja hirveetä huutoa että hänenpä kyydissä onkin suomalainen sotilas. En viitsinyt pientä asiavirhettä korjata, kun Ladasta nousi sotaukoilta peukkuja ja iloista huutoa. Finland army soldier good!



Nisissä majoitukset olivat keskellä kiireisintä lomakauttakin todella halpoja. Oma huoneeni maksoi alle 20€ per yö, ja jostain syystä huoneessa oli vielä kolme sänkyä. Sisäinen lapseni tästä toki innostui, ja päätin että nukun joka yö eri sängyssä. Kaupungin keskusta on hyvin kompakti ja kaikkialle pääsee kävellen. Kaupungin keskellä kulkee joki jonka varrelta löytyy myös Nisin vanha linnoitus. Keskustan kävelykadulta löytyy parit ostoskeskukset ja iso määrä kahviloita ja baareja. Noista en päässyt harmikseni hirveästi nauttimaan, sillä päivärutiinini koostuivat lähinnä siitä että kävin puolen tunnin kävelyillä ja palasin pikaisesti kämpälleni ripuloimaan.

Torstaina koitti vihdoin matsipäivä. Radnicki Nisin kultaiset vuodet ajoittuvat 80-luvun alkuun jolloin seura pelasi Uefa Cupin välierissä asti, mutta sen jälkeen kaupunki onkin saanut odottaa europelejä aina tähän kesään asti. Futishuuma oli siis huipussaan, vaikka joukkue hävisikin ensimmäisen osaottelun Israelissa 2-0. Stadion sijaitsee vartin kävelymatkan päässä keskustasta, ja matkan varrella oli jos jonkinlaista leipomoa ja cevapi-ravintolaa. Lipunmyynti stadionilla oli tyypillistä balkanilaista järjestäytynyttä epäjärjestystä. Ihmisiä oli tuhansia mutta lipunmyyjiä muutamia. Yllättävän lyhyen jonotuksen jälkeen kuitenkin sain oman lippuni itäkatsomoon ja seuraavaksi pääsi jonottamaan turvatarkastukseen. Serbiassa vieraillessa tulee aina selväksi, että serbit ovat hyvin nationalistista kansaa, ja varsinkin futismatseissa tuo käy ilmi. Yritin kovasti etsiä Radnickin huiveja jostain, mutta ainoissa krääsäkojuissa myytiin ainoastaan Serbian lippuja.



Čair Stadion kuvastaa aika hyvin serbialaista infrastruktuuria. Muutama vuosi sitten stadion uusittiin, ja remonttiin käytettiin rahaa 10 miljoonaa euroa. Penkit oli ainakin uusittu, ja katsomot olivat ihan hyvässä kunnossa ja ilmeisesti varsinkin vip-puolen paikkoihin oli panostettu. Tarkoitus oli tosin kattaa kaikki katsomot, mutta tuo suunnitelma unohtui. Katsomoiden takana yleiset tilat olivat täysin hylätyn näköisiä. Pelkkää roskaa, roikkuvia sähköjohtoja ja putken pätkiä ja harmaata betonia. Mitään myyntikojuja ei täälläkään ollut, mutta noita on Serbian pienemmillä paikkakunnilla turha odottaa.
Mutta ei tässä mitään soijalatteja ja nakkimukeja kaivattukkaan, sillä muuten ottelutapahtuma oli varsin mukava kokemus. Tunnelma oli tiivis, ja itäkatsomo lähes täpötäynnä. Lopullinen yleisömäärä taisi olla noin 8000. Omassa päädyssään Radnickin kannattajaporukka Meraklije oli väsännyt pienen tifon ottelun alkuun, ja lopetti sen pariin pyroon. Kotijoukkue oli selvästi sisuuntunut yleisön tuesta, ja lähti heti alusta alkaen rohkeasti kirimään kiinni Maccabin johtoa. Harmittavasti kiri kuitenkin katkesi puolen tunnin kohdalla todella epäonniseen omaan maaliin. Hiukan myöhemmin Maccabi teki 0-2 ja varmisti viimeistään nyt jatkopaikkansa, vaikka pelitilanteisiin nähden moinen ei ollut ansaittua. Radnicki kuitenkin kavensi vielä juuri ennen taukoa ja tämä loi taas pientä iloa katsomossa.



Vaikka matsi pelattiin iltamyöhään, niin hellettä piisasi vielä ottelun aikanakin. Sitkeä matkaripulini alkoi juuri olla parantumaisillaan, joten veden juominen vessojen hanoista ei hirveästi houkutellut mutta onneksi järkkärit päästivät puoliajalla lähikiskoihin ostamaan juomia. Toisen puoliajan alussa Radnicki näytti sen, että jos europelejä joutuu taas odottamaan yli 30 vuotta niin nyt ainakin otetaan tästä kaikki irti. Radnicki vyörytti hyökkäyksiä, ja lopulta sai tasoitusmaalin ja kansa hurrasi ja vaati lisää. Enempään ei kotijoukkue kuitenkaan pystynyt, mutta yleisö antoi arvostuksensa joukkueen hienolle taistelulle.

Seuraavana päivänä matka jatkui kohti pohjoista ja Belgradia. Huone piti luovuttaa jo aamupäivästä, joten lähdin Kirkaa kunniottaakseni hengailemaan juna-asemalle jo yli tunti ennen junani lähtöä. Heti saavuttuani huomasin kuitenkin, että laiturilla seisoi jo erittäin modernin näköinen juna joka on matkalla Belgradiin. Kysyin konnarilta, että käykö lippuni tähänkin junaan ja tyytyväisenä menin makoilemaan leveille penkeille. Olisihan se pitänyt omalla tuurillani arvata, että tämä oli joku helvetin koko maan kattava lähijuna joka pysähtyi jokaisella mahdollisella asemalla. Balkanin julkinen liikenne ei mitään maailman vikkelintä ole, mutta yli 6 tunnin kesto 230 kilometrin matkalla on jo aikamoinen saavutus. Kaiken lisäksi jäin jumiin junan vessaan, sillä konnarin serbian kielinen viesti viallisesta ovesta ei ihan mennyt kaaliin. Onneksi yksi kanssamatkustaja oli valppaana ja yhteisvoimin saatiin revittyä ovi auki.

Sen kuitenkin tiesin, että kunhan vihdoin Belgradiin pääsee niin alkaa taas elämä hymyilemään. Olin varannut itselleni aiemmilta reissuilta tutun halvan mutta laadukkaan hotellin, enkä vähiten sen takia että kadun toisella puolella sijaitsevasta ravintolasta saa parasta gulassia mitä olen koskaan syönyt. Heti check-innin jälkeen gulashi ja jääkylmä tuoppi pöytään, ja kyllä hymyilytti. Mainittakoon vielä, että maailman parhaimman näköiset naiset löytyvät edelleenkin kesäisestä Belgradista.

Ensimmäinen pelini Belgradissa oli Vozdovac-Crvena Zvezda. Belgradin derby siis tämäkin, mutta ei ihan se kaikkein kiihkein. Fiksuimmat voivat jo nimestäkin päätellä, että Vozdovac tulee Vozdovacin lähiöstä Belgradista ja mielenkiintoiseksi seuran tekee se että sen kotistadion sijaitsee ostoskeskuksen katolla. Yllättävänkin tilavalle stadionille mahtuu päälle 5000 katsojaa, mutta poliisien asettamat rajoitukset aiheuttivat hiukan harmaita hiuksia minulle. Zvezdan kannattajille nimittäin avattiin päätykatsomosta alle puolet, ja yhteensä lippuja otteluun tulisi myyntiin parituhatta. Tästä johtuen piti taas olla liikkeellä hyvissä ajoin, ja taksi saapuikin ostarin pihalle lähes 4 tuntia ennen pelin alkua. Pyörittyäni hetken ympäri ostoskeskuksen parkkihallia bongasin miesporukan joilla oli juuri ostetut matsiliput kädessä, ja heidän opastuksella löysin pienen lippuluukun parkkihallin takaa.



Nyt kun matsilippu oli kourassa, niin elättelin toiveita että lähistöltä löytyisi jotain ajanvietettä ennen peliä mutta pienen tutkimuskävelyn jälkeen totesin, että seudulta löytyy lähinnä vain asuintaloja ja huoltoasemia ja niitä olen nähnyt aikaisemminkin. Piti siis tyytyä aina varmaan ajanvietteeseen eli kaljan tissutteluun. Meinasi tosin oluet jäädä saamatta, sillä ostoskeskuksessa lopetettiin alkoholin myynti 2 tuntia ennen ottelun alkua.
Vieraspäätyyn päässeet Punaisen Tähden kannattajat jonottivat sisäänpääsyyn ostarin edessä kadulla, mutta varsinaiseen pääkatsomoon piti etsiä sisäänpääsy taas jostain parkkihallin sokkeloista. Jos portilla ei olisi seissyt keltaliivisiä järkkäreitä, niin stadionin sisäänpääsyä voisi hyvin luulla joksikin hätäuloskäynniksi. Pitkien rappusten jälkeen pääsin katsomoon, ja totesin että istumapaikan saaminen on jo parikymmentä minuuttia ennen ottelun alkua aika mahdotonta. Sellaisen onnistuin itselleni saamaan, mutta herrasmiehenä lahjoitin paikkani kävelykepin kanssa liikkuneelle vanhukselle. Lippuja oli myyty sivukatsomoon selvästi enemmän kuin mitä siellä oli penkkejä, ja tämä aiheutti pientä levottomuutta kun moni katsojista seisoi kaiteen edessä vailla paikkoja, ja tämän myötä 4 ensimmäistä penkkiriviä näki vain rivin selkiä ja huonosti istuvia farkkushortseja.

Zvezdan vierassektio oli luonnollisesti täyteen pakattu, ja heti kävi myös selväksi että sivukatsomon reilusta tuhannesta katsojasta jokainen kannattaa vierasjoukkuetta ja seisomaan "joutuneet" katsojat lähtivät hyvin mukaan päädyn chäntteihin. Toisessa päädyssä oli Vozdovacin pieni mutta pippurinen kannattajaryhmä, jonka huudot kuuluivat myös välillä. Ostoskeskuksen katolla sijaitseva stadion kuulostaa edelleenkin todella typerältä idealta, mutta pakko myöntää että ihan toimiva stadion tuo oli. Mitään käytävätiloja ei tosin ollut, mutta jälleen kerran turha niitä on edes odottaa. Tällä kertaa tosin poliisit eivät päästäneet ketään puoliajalla hakemaan virvokkeita joten parituhatta katsojaa pääsarjatason ottelussa joutui tyytymään siihen että vettä saa vessan hanoista ja ruokaa kotona.



Ensimmäisellä jaksolla Zvezda pyöritti peliä ajoittain todella näyttävänkin oloisesti, ja jotkut hyökkäykset toivat mieleen Antti Muurisen seksikkään valtakauden Suomessa. Puoliajalle siirryttiin 0-2 vierasjohdossa. Toisen jakson alussa Zvezdan vierassektiossa levitettiin suuri määrä Serbian lippuja ja pari banderollia. Hiljaisten minuuttien jälkeen alkoi vuorohuutelut pääkatsomon sekä myös kotipäädyn kanssa. Jokaista chänttiä en pysty kääntämään, mutta Serbiaa ylistettiin ja myös Kosovo je Srbija-vuorohuutelu kajahti komeasti ilmoille. Tähän perään vielä pieni pyroshow, ja näin oli serbialainen jalkapallotapahtuma saanut täydennyksensä. Toinen jakso ei enää pelillisesti ollut niin vieraiden hallussa, mutta Punaiselle Tähdelle 1-2 vierasvoitto ennen suurta ja tärkeää Mestareiden Liigan karsintamatsia.



Stadionilta ja ostarilta poistuminen oli odotetun hankalaa, kun ulkona oli jo aurinko laskenut eikä minulla ollut enää hajuakaan millä puolella ostaria olin ja mistä saisi taksin. Kierrettyäni pimeitä kujia ja parkkihalleja pääsin vihdoin ostoskeskuksen pääoven eteen, ja taksikin löytyi. Ei muuta kuin takaisin keskustaan ja kohti Belgradin syntistä yötä, jossa vastaan tuli niin manchesterilaisia groundhoppaajia kuin myös ruotsalaisia neitoja.

To be continued....
TheSlave

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Suomifutis


Vastaus #5 : eilen kello 12:36:35

Yritin jo eilen peukuttaa mutta jostain syystä ei onnistunut. Peukutan nyt uudestaan, hienoa raportointia hienosta reissusta Ylos
Thouni

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: HJK, AFCA, M'well, Zapresic boys.


Vastaus #6 : eilen kello 16:22:50

Osa 3

 Ikävä kyllä Manchesterin jätkät tarjosivat niin monta olutta, että tutustuessani sattumalta samassa hotellissa asuviin Ruotsin tyttöihin olin sen verran uupunut, että päätin lähteä hakemaan dönerin ja sitten nukkumaan sen sijaan että olisin lähtenyt näyttämään tytöille maisemia. Tyhmä jätkä, olisit päässyt puhumaan Ruotsia.

Seuraava päivä alkoi pienessä kohmelossa, mutta tuo parani heti kun sai täytettyä vatsan myöhäisellä ja tukevalla lounaalla. Päivän ohjelmassa oli Partizanin kotiottelu. Pohdin pitkään pitäisikö matkata Novi Sadiin katsomaan Vojvodina-Rad Beograd ottelua, mutta koska en Partizanin kotimatsissa ole aikaisemmin ollut niin tyydyin helpompaan ratkaisuun. Partizanin ja Punaisen Tähden stadionithan sijaitsevat ihan kivenheiton päässä toisistaan, ja vaikka julkisillakin mestoille pääsee niin kävellenkin tuon matkan keskustasta taittaa puolessa tunnissa. Puolessa välissä matkaa voi vaikka ihailla Savan kirkoa. Matsilippu hoitui hetkessä lippuluukulta, ja taas oli hyvää aikaa ennen peliä nauttia otteluhuuman kasvamisesta ja parista burekista.


 
Partizanin kannattajatoiminta on ollut aikamoista sotkua viimeiset vuodet, ja eri ryhmien erimielisyydet ovat menneet siihen pisteeseen että eri ryhmät eivät voi missään tapauksessa olla samassa katsomossa sillä muuten alkaa päitä putoilemaan. Grobari pitää edelleen majaansa päätykatsomossa, mutta tämän lisäksi itäkatsomossa on kaksikin eri ryhmittymää. Zabranjeni on näistä suurempi, ja se loisti poissaolollaan ottelun alussa. Ilmeisesti ryhmällä oli vaikeuksia päästä sisään stadionille, mutta lopulta puolen tunnin kohdalla porukkaa alkoi hiljalleen valumaan sisään ja sopivasti juuri tauon aikana ryhmä oli kasvanut yhtä suureksi kuin päädyn Grobari. Toisella jaksolla chänttejä kuului parhaimmillaan siis neljästä eri paikasta, kun pääkatsomossakin porukka innostui. Toivottavasti vielä jonain päivänä Partizanin kannattajat saavat riidat ja muut sotkut selvitettyä niin että kaikki ultrat ovat taas samassa päädyssä.



Kenttätapahtumiakin seurasin sen verran, että voin sanoa Partizanin hallineen peliä mutta laitureilla oli ilmeisesti kengät väärissä jaloissa ja viimeiset ratkaisut olivat surkeita vaikka edessä ei olisi ollut ketään vastustajaa. Katsomotoiminta oli huomattavasti mielenkiintoisempaa. Itäkatsomossa Zabranjeni veti toisen jakson alkuun komean pyroshown mikä alkoi mustilla savuilla, ja lopulta huipentui soihtuihin. Päätykatsomossa puolestaan sytytettiin iso määrä stroboja, mikä näytti pimenvässä illassa oikein hienolta. Punaisen Tähden kannattajien tapaan myös Partizanin kannattajat hiljentyivät hetkeksi, ja levittivät päätyyn Serbian lippuja ja hetken päästä aloittivat poliittiset vuorohuutelut muiden katsomoiden kanssa. Ottelu ei ihmeitä tarjonnut ja päättyi maalittomana, mutta katsomon puolella mielenkiintoa riitti. Alkoholia ei stadionilla myyty, mutta paremman puutteessa alkoholiton kaljakin maistui varsin maittavalta katsomossa röhnöttäessä.



Maanantaina rääkkäsin itseäni kävelemällä taas stadioneille ja takaisin sillä kaupungista ei muualta saanut matsilippua tiistain odotettuun Crvena Zvezda-Spartak Trnava otteluun. Matsipäivänä jälleen kerran suuntasin stadionille päin hyvissä ajoin, mutta tällä kertaa ihan syystäkin. Lippuja otteluun myytiin lähes 40 000, ja kun koko vieraspääty oli pyhitetty slovakialaisille niin melkein loppuunmyydystä ottelusta voitiin puhua. Kaduilla oli kuhinaa, ja Zvezdan fanikauppaan sai jonottaa ulos asti. Tuolta ei kuitenkaan mitään tarttunut tällä kertaa mukaan, sillä katukojuista löytyy huiveja ja t-paitoja aivan pilkkahintaan.

Menin ottamaan paikkani itäkatsomosta samalla kun Trnavan pelaajat tulivat lämmittelemään, mutta lopulta katsomo täyttyi siinä määrin että millään paikoilla ei ollut taaskaan merkitystä. Kuten derbyissä ja muissa isommissa peleissä myös tässä ottelussa lippuja oli myyty vähän niin ja näin, ja kaikille ei omaa paikkaa riittänyt vaan tuhannet katsojat seivoivat penkeillä tai käytävillä toinen toisissaan kiinni. Jos kärsit ahtaanpaikan pelosta niin suosittelen ostamaan lipun pääkatsomoon. Vaikka "Marakanalta" juoksuradat löytyykin, niin kyseessä on yksi huikeimmista paikoista missä olen Euroopassa futista katsonut. Vaikka kapasiteettia on yli 50 000 katsojan verran, niin stadion yhtenäiset ja tiiviit katsomot luovat yhdessä kannattajien kanssa pienemmissäkin peleissä hienon tunnelman.



Ottelua edelsi Delijen odotettu tifo, ja myös Slovakiasta oli saapunut ihan hyvä määrä vieraskannattajia. Tunnelma ei ihan yltänyt yhtä kovaksi kuin Belgradin derbyssä, mutta ilmassa oli silti suuren urheilujuhlan tuntua ja Delijen täpötäyden päädyn lisäksi myös koko itäkatsomo seisoi ja parhaansa mukaan yhtyi myös huutoihin. Lopullisesti yleisö räjähti kun kovan alkurynnistyksen jälkeen Zvezda sai rankkarin reilun 20 minuutin kohdalla. Ben Nabouhane pisti pilkun varmasti alanurkkaan. Johto säilyi kuitenkin vain minuutin sillä heti seuraavasta hyökkäyksestä Trnava tasoitti pelin, ja muutaman sadan hengen vieraskatsomo pääsi juhlimaan maalia rynnimällä järjestyksenvalvojien läpi aidalle poseeraamaan ja pullistelemaan. Järkkäreiden käskytykset palata takaisin ylemmille riveille eivät tepsineet, mutta kun mellakkapoliisit tulivat antamaan saman käskyn niin pikku hiljaa vierasmobi valui takaisin omille paikoilleen. Toinen puoliaika oli ihan ymmärrettävästi aika hermostunutta peliä molemmilta, sillä kumpikaan ei halunnut sitä toista maalia päästää. Zvezda toki voittoa haki vaativan kotiyleisön edessä, mutta mihinkään huippupaikkoihin ei päästy. Tiukka ja tasainen ottelu, ja jälleen kerran huikea tunnelma läpi pelin. Onneksi Zvezda lopulta raivasi tiensä lohkovaiheeseen asti 26 vuoden jälkeen, sillä tuon seura ja sen kannattajat ansaitsevat.



Vielä viimeisenä päivänä Belgradissa oli aikaa käydä vetämässä gulashia ja muita herkkuja, ja istuskella maisemia ihaillen ennen kuin piti heittää hyvästit taas vähäksi aikaa Serbialle. Reissuun lähtiessä suunnitelmat ja matkakohteet olivat aika auki, mutta ainoa minkä olin päättänyt oli se että viimeinen etappi saa olla rantakohde Montenegrossa. Suunnitelma mennä Balkanin halki bussilla Montenegroon kun ei toteutunut, niin buukkasin halvan Air Serbian lennon Podgoricaan. Jokainen joka on Podgoricassa käynyt on sanonut, että kaupungissa ei ole yhtään mitään ja pikaisen visiittini perusteella voin tuon toteaman allekirjoittaa. Aika pian saapumiseni jälkeen hyppäsinkin bussiin kohti seuraavaa kohdetta joka oli aivan Montenegron etelärannikolla sijaitseva Ulcinj. Mesta on aikamoinen turistirysä siinä missä koko Montenegron rannikkokin, mutta paikka eroaa jostain Kotorista tai Budvasta sillä että tuolla on vielä varsin halpa hintataso. Ei vähiten sen takia, että Albania sijaitsee aivan kivenheiton päässä Ulcinjista, ja lähes kaikki turistit tulevat Albaniasta eivätkä Saksasta, Ruotsista ja USA:sta.

Ulcinjissa elelin herroiksi ja päivät kuluivat rannalla ja ravintoloissa, ja illat sitten ensin musiikkia kuunnellen omalla parvekkeella ja auringonlaskun jälkeen oli hyvä suunnata rantabulevardille missä oli viikonpäivästä riippumatta kova bailumeininki. Kadut olivat täynnä feikkivaatteita ja laukkuja myyviä kojuja, ja omaksi suosikikseni nousi Stone Islandin sandaalit ja pyyhe mitkä jäi kuitenkin muutaman euron hinnasta huolimatta hyllyyn. Se on kuitenkin mestasta sanottava, että albanialaisten vaikutus näkyi myös siinä että kaupunki oli täynnä roskaa. En ole mikään puunhalaaja, mutta vähän pistää vituttamaan kun näet kuinka pulleat albaanit heittelevät muina miehinä jäätelöpaperit tai limutölkit kaiteen yli mereen.



Mutta kun tässä ei olla Lonely Planetia kirjoittamassa, niin palataan asiaan eli jalkapalloon ja kaljaan. Montenegrossa oli tarkoitus käydä Buducnostin kotiottelussa pääkaupungissa, mutta yllätys yllätys ottelua edeltävänä iltana kun vielä varmistin alkamisajan niin huomasin että peli onkin siirretty sunnuntaille. Piti saman tien alkaa googlettamaan lauantain muiden pääsarjapelien kotijoukkueiden paikkakuntia ja Petrovac oli lopulta lähinnä omaa sijaintiani.

Lauantaiaamu starttasi siis bussimatkalla Petrovaciin ja kohti ottelua Petrovac-Grbalj. Bussiasemalla katselin kun dösiä valuu vähän väliä laitureille, ja aina ilmastoidulta näyttävän bussin kohdalla toivoin että olisipa tuo minun bussini. No eihän ne olleet vaan Petrovaciin päin mennyt kulkuneuvo oli koko aseman kämäisin kulkuneuvo. Semmoinen balkanilainen romuttamokunnossa oleva minibussi jossa oli tilaa 15 ihmiselle, mutta bussi ängettiin aivan täpötäyteen matkustajia. Onneksi kuski tajusi, että happi ei tuolla kaikille riitä ja ajoi lähes koko matkan ovi auki. Puolessa välissä matkaa alkoi äkkiä järjetön kaatosade ja myrsky, ja liikenne oli täysin sekaisn. Sadevettä valui bussin sisälle vähän joka raosta ja ikkunoiden tiivisteet näyttivät olevan sitä halvinta sorttia. Tässä vaiheessa onneksi bussi oli tyhjentynyt muista matkustajista joten siinä ahtaudessa ei tarvinnut sentään käpristellä. Kaiken lisäksi myrskyn vuoksi tiellä oli sattunut onnettomuus, jonka takia liikenne seisoi paikoillaan yli puoli tuntia ja useiden kilometrien pituinen autoletka vain kasvoi ja kasvoi. Taas alkoi vähän tuntumaan siltä, että taas taitaa hommat kusta ja peli jää väliin. Lopulta lähes neljän tunnin matkaamisen jälkeen pääsin Petrovaciin. Niin ja matkaa oli tosiaan 47 kilometriä.



Aikaa ei ollut kauaa tuhlattavana, mutta onneksi kyseessä on varsin pieni paikkakunta ja paikallinen stadion löytyi ihan 5 minuutin kävelymatkan päässä bussiasemasta. Stadionilla oli pieni päätykatsomo ja yksi katettu katsomo. Toisella puolella oli aita jota ei oltu viitsitty mitenkään peittää, joten pelit näkee täysin hyvin ihan ilmaiseksi kadultakin. Itse seura on tyypillinen keskikastin joukkue joka ei ole Montenegron pääsarjasta pudonnut sen muodostamisen jälkeen, mutta mitaleistakaan joukkue harvemmin pelaa.


Pelaajien taitotaso ei päätä huimannut, mutta peli oli silti hyvin vauhdikasta päästä päähän ravaamista. Kotijoukkueen kärjessä pelasi numerolla yhdeksän Jan Kolleria muistuttava kolossi joka veti ekalla jaksolla 30 metristä hirvittävällä voimalla puolivolleyn ylärimaan. Toisella jaksolla mies kostautui kuitenkin lähinnä mika kottilamaiseksi. Mitään kannattajia ei kummallakaan joukkuella näkynyt, ja italialaiselta vanhalta mafiosolta näyttävä harmaahapsinen herra piti yksinään stadionilla meteliä. Omat juomat sai ottaa mukaan, ja jätkä veteli vähän väliä huikkaa kaljoistaan ja karjui solvauksia kotijoukkueen pelaajille jotka eivät ilmeisesti pelanneet häntä tyydyttävällä tavalla. Jokaisen kaljahuikan jälkeen myös kauluspaidasta aukesi uusi nappi. Ikävä kyllä siirryin toiseksi puoliajaksi päätykatsomoon joten en ehtinyt näkemään etenikö kaljan kittaaminen ja huutelu mahatifoilun asteelle.



Toisella jaksolla vierasjoukkue teki kulmapotkusta 0-1 maalin, mutta Petrovacilla riitti paikkoja tasoitukseen. Ensin kaksimetrinen kärki pääsi ampumaan pilkkua, mutta veti pallon metrin yli maalin. Vähän ajan päästä sama kaveri sai syötön laidalta ja edessä oli puolityhjä maali mutta mutainen kenttä teki temput ja Montenegron Kottila suti pallosta ohi ja pyllähti perseelleen mutakasaan. Tähän suoritukseen oli hyvä päättää tämän kertainen futisreissu. 10 ottelua eikä ainuttakaan kotivoittoa.

Ulcinjin jälkeen kävin vielä pyörimässä Kotorissa ja Dubrovnikissa. Kauniita paikkoja ja Kotorissa mukavat pienet rannat, mutta todella sikahintaisia kaupunkeja molemmat ja aivan täynnä turisteja. Pilalla. Ihan pilalla.



The end.
Latvis

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: MP


Vastaus #7 : eilen kello 18:15:26

Joskus kesällä lueskelin forkalta Thounin olevan taas reisussa ja jotain raporttia vähän odottelinkin. Mukavaa luettavaa jälleen Ylos

 
Sivuja: [1]
 
Siirry:  

Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2011, Simple Machines