Osa 1Alun perin ajattelin, että en jaksa tämän kesän reissulta mitään matkarapoa kirjoittaa mutta kun seuraavaan futismatkaan on vielä kuukausi aikaa niin kai sitä voisi lähinnä omaksi ilokseen ja muistoja verestääkseen jotain raapustaa.
Alkukesästä ennen MM-kisoja oli jo tarkoitus pienellä porukalla lähteä Valko-Venäjälle katsomaan Minskin derbyä. Lopulta muut lähtivät ja itse skippasin koko reissun koska "Sielt tulee kummiski euroarvonnoissa vastaan joku vitun Bate ja sit vituttaa ku ei sitä nyt kahdesti kesässä jaksais Valko-Venäjälle lähteä". Ja kuinkas kävikään.
Klubille vastaan Valko-Venäjän mestari. Heti arvontojen jälkeen nappasin Air Balticin lennot Minskiin, ja kun en Latviassa ole futista koskaan nähnyt niin valkkasin vuorokauden vaihdon Riiassa(Riikassa?) jotta pääsisin todistamaan tulikuumaa pääkaupungin derbyä Metta/LU-Rigas FS.
Aiemmalla visiitilläni Latviaan jouduin poliisien kusetusyrityksen kohteeksi joten nyt päätin olla valppaana. Olinkin jo päässyt kentältä taksilla hostellille, kun ensimmäiset ongelmat syntyi. Taksin mittarissa oli enemmän vauhtia kuin Stadin Kingien pikkujouluissa ja vaikka hostelli sijaitsi aivan keskustassa, niin kyydin hinta oli lähes 40€. Kieltäydyin maksamasta ja heitin kuskille 20€ ja hilut päälle. Kuski juoksi perääni hostellin aulaan raivoamaan, ja jäi odottelemaan ulkopuolelle. Matsiin oli kuitenkin kiire joten livahdin takaovesta ulos ja äkkiä kohti stadionia.
Latviasta on aika turha etsiä mitään perinteisiä seuroja, ja illan ottelun isäntä FS METTA/Latvijas Universitāte tai tuttavallisemmin ihan vaan Metta on perustettu 2012, jolloin FS Metta yhdistyi Riikan yliopistojoukkueen kanssa. Yleensä joukkue pelaa ottelunsa jossain kämäisellä koulun kentällä, mutta ilokseni sain selville että illan hegemoniapeli pelattaisiin Latvian pääpyhätöllä Daugavas stadionilla. Noin 10 000 katsojaa vetävä stadion ei ole mikään kaunein tai komein, mutta ihan mielenkiintoinen mesta groundhoppaajan silmin.
Ehkäpä juuri poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi peliin saapui yllättävänkin paljon yleisöä. Aivan loppuunmyyty stadion ei ollut, mutta Soccerwayn mukaan yleisömäärä oli 615 eli Latvian standardeilla varsin komea määrä. Tunnelma oli vähän kuin jossain Suomi-sarjan lätkäpelissä eli toisessa nurkkauksessa oli Rigasin noin 15 hengen kannattajapoppoo jonka pääsyvaatimuksena taisi olla se, että jokainen tuo jonkun instrumentin katsomoon. Rumpu oli aika turvallinen valinta, ja ainakin ekat 20minuuttia rumpuja hakattiin hirveällä vimmalla, ja varmaan siellä taustalla jotkut oman tiensä kulkijat virittelivät jotain huuliharppu- ja triangelisoolojaan. Mitään kannatashuutoja en kuullut.
Pelin taso oli sitten sitä mitä Baltian futikselta voikin yleensä odottaa, eli todella heikkoa. Esimerkiksi Suomen kolmosen pelit voivat olla monesti varsin viihdyttäviä, kun pelaajien taitotaso ei ole kovin korkea mutta juurikin siitä syystä maalipaikkoja ja vaarallisia tilanteita syntyy vähän väliä. Tästä pelistä puuttui molempia. Vieressäni istui jomman kumman seuran johtoon kuuluva pukuherra, joka oli saanut houkuteltua vieraakseen ilmeisesti jonkun ranskalaisen kyläseuran nuoren tummaihoisen pojan ja tämän isän. Pukuherra selitti taukoamatta koko pelin ajan isälle ilmeisesti Latvian futiksen korkeasta tasosta, maan huippuluokan koulutuksesta ja erinomaisesta ruokakulttuurista ja siitä kuinka Latvia on nuorelle futarille aivan unelmaympäristö. Pikkupoika pyöritteli päätään ja naureskeli jokaiselle pelissä nähdylle suoritukselle. Toinen jakso kului kännykkää selatessa. Ei tainut tulla sopimusta.
Jonkin verran laadukkaampi vierasjoukkue Rigas vei kuitenkin 0-2 voiton ukrainalaisvahvistuksen maaleilla. Vaikka peli oli aivan kuraa, niin kuitenkin ehdottomasti pisteet ottelutapahtumalle. Lippu kustansi muistaakseni 4euroa, ja yllätyksekseni huomasin että kotijoukkueella oli ihan kunnollista fanimyyntiäkin. Löytyi pelipaitoja ja huppareita, mutta huivikeräilijän mukaan tarttui hivenen tyyris joskin ihan hieno Mettan huivi. Muutaman vuoden päästä, kun seuraa tuskin enää on niin ehkäpä huivi nousee yhtä arvokkaaksi keräilyharvinaisuudeksi kuin TamU:n crocsit. Puoliaikatarjoilukin hakkaa Telia 5G-areenan sapuskat 100-0. Myynnissä oli kaiken maailman käsinväsättyjä makeita ja suolaisia leivonnaisia, joita ilmeisesti itse kokit eli keski-iän juuri ylittäneet rouvat myivät. Oluttakin sai, mutta tuon tarjoiluvastuun saanut jannu ei ilmeisesti ennen ollut olut-tynnyriä nähnyt ja miespuolisten katsojien harmiksi uuden tynnyrin käyttöönotossa kesti semmoiset 40 minuuttia. Kärsivällisimmät kuitenkin palkittiin. Silmiinpistävää oli myös se, että vaikka peli oli yhtä viihdyttävää ja tuskallista katsottavaa kuin oluttynnyrin kanssa paininut lippatukka, niin juuri kukaan ei poistunut katsomosta ennen päätösvihellystä vaan istui tiukasti paikoillaan loppuun asti. Hienoa huomata tälläistäkin nykypäivänä, ja kukaan ei edes kehdannut vedota tekosyyhyn että matsin jälkeen olisi kovat ruuhkat.
Yksi yö Latviassa sai riittää, ja seuraavana päivänä kohteena oli tarunhohtoinen Valko-Venäjä. Hiukan oli epäselvää miten hankalaa maahantulo on, mutta lopulta rajalla meni ehkä puoli minuuttia vakuutuspapereita ja passia esitellessä. Kuumotuksissani olin myös varannut etukäteen itselleni autokyydin Airbnb-kämppään, sillä Minskin lentokenttä sijaitsee aivan keskellä peltoa kymmenien kilometrien päässä keskustasta. Kentällä odottikin vanhempi herrasmies nimikyltin kera ja vei ehkä jo parhaat päivänsä nähneen Lexuksen kyytiin. Ensimmäinen kysymys innostuneen kuskin suusta oli puhunko venäjää. Kieltaisen vastaukseni jälkeen hymy hyytyi, ja loppumatka oltiinkin sitten hiljaa. Ilmainen vesipullo oli plussaa, mutta jalkatilaa oli vähemmän kuin Ryanairin lennoilla. En voi sanoa että oli hintansa väärti, mutta ei ainakaan tarvinnut alkaa taksien kanssa sähläämään.
Minskin päässä tulikin sitten hiukan sählättyä osoitteiden(tai niiden puutteen kanssa), mutta lopulta vuokrakämppäkin löytyi. Parikymppiä yöltä, ikkunasta näkymät Minskin stadionille ja rautatieasemalle matkaa 70metriä. Ei huono. Pari ekaa päivää Minskissä kului lähinnä olutta juoden ja nähtävyyksiä katsellen muiden paikalle matkanneiden Klubilaisten kanssa. En oikein missään vaiheessa päässyt selville Valko-Venäjän ruplan kurssista, joten yleensä ei ollut hajuakaan mitä mikäkin maksoi mutta se kävi selväksi että halpaa oli. Minsk vaikutti aika tyypilliseltä slaavilaiselta kaupungilta, mutta silmiinpistävää oli sen hiljaisuus. Ilmeisesti kaikki olivat töissä koko ajan sillä mitään hirveää ihmisvilinää ei näkynyt, ja ainakin näin keskellä viikkoa myöskään yöelämä ei ollut kovin villiä. Aika kuvaavaa oli paikallinen huvipuisto keskustan tuntumassa, missä maailmanpyörät pyöri ja muutkin laitteet olivat käynnissä mutta mitään vilkkuvia neonvaloja tai karnevaalimusiikkia ei näkynyt eikä kuulunut. Synkän puiston keskellä sijainneesta harmaasta huvipuistosta kantautui ainoastaan törmäilyautoista kuuluneet "bumb....bumb...."'-äänet. Vaikuttaa paikalta jonne saatan joskus palata unissani parin päivän kännäilyn jälkeen.
Jos löytyi Minskistä vielä ihan hyvää sapuskaa ja olutta, niin ottelupaikkakunnalta Borisovista ei sitten ihan niin helpolla mitään kuppiloita löytynytkään. Yksi seurueemme jäsen tutkaili Tripadvisorista Borisovin raflaskeneä ja koko listasta taisi löytyä 9 ravintolaa. Otimme kohteeksemme ravintolan minkä pitäisi sijaita ihan kivenheiton päässä asemasta. Kävellessämme hiekkatietä jossain hökkelitalojen keskellä aloimme hiukan epäilemään, että Tripadvisorin tiedot eivät ehkä ole ihan ajantasalla. Lopulta tieltä löytyi tuollainen suomalaista maalaiskylän huoltsikkabaaria muistuttava mesta. Aika äkkiä kävi selväksi, että ruokaa täältä ei kyllä saisi. Tiskillä oli myynnissä pölyn peittämiä suolapähkinöitä ja ruokatarjonta taisi rajoittua siihen ja pariin suklaapatukkaan. Olutta kuitenkin sai ja se oli pääasia. Kuin ihmeen kaupalla yksi herra onnistui jostain tiskin takaa taikomaan meille paketillisen Tuc-suolakeksejä. Siinä sitten kymmenen hengen seurueemme joi pullokaljaa ja napsi suolakeksejä. Ei nyt ehkä ihan sellainen pre-match ateria mitä haettiin. Bissejen jälkeen lähdettiin takaisin asfaltin peittämille kaduille pyörimään. Kerjäläisten tavoin kymmenen suomalaista pyöri pitkin katuja, ja kyseli vastaantulijoilta "food....food...please...where is food?". Reaktiotkin olivat samoja mitä kerjäläiset saavat kokea eli tuima hiljainen tuijotus tai tiukka "NO!". Lopulta ihan hyvää englantia puhunut nuori poika pelasti meidät, ja sanoi että kadun toisella puolella on vanha hotelli josta voisi saada ruokaa. Ja sieltähän sai.
Hotellissa tuskin on yli kymmentä asiakasta ollut tämän vuoden aikana, mutta aulassa oli kahden respatyöntekijän lisäksi pitämässä järjestystä yllä myös kaksi vartijaa. Ja vielä ihmetellään, että miten Lukashenko saa pidettyä työttömyysprosentin nollissa. Ravintolan rouvan kanssa oli pienoinen kielimuuri, mutta lopulta saimme tilaukset vetämään mikä olikin loppupeleissä aika yksinkertaista. Kaikille kotletit ja perunat, sillä muuta ei ollut tarjolla. En tiedä oliko porukassa joku laktovegaanigluteeni, mutta tässä tapauksessa kaikki erityistoiveet unohdettiin. Keittiön kaikki kaapit ilmeisesti tyhjennettiin meitä varten, ja lopulta kaikki saivat oikein maistuvat annokset mihin kuului yksi kotletti, kolme perunaa ja raastesalaattia. Ainakin kovin nälkä oli taltutettu, ja jälkiruokavodkan jälkeen napattiin lähes ilmainen taksi stadionille.
Stadionin lippuluukulla saatiin odotella, odotella ja vielä vähän odotella ennen kuin paikalle saatiin joku esimies joka pystyi vierassektioon liput myydä. Paikat olivat erinomaiset päädyn toisessa nurkkauksessa, ja järjestyksenvalvojat ja poliisit olivat erittäin vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Olutta ei ikävä kyllä myyty joten limulinjalla mentiin. Onneksi puoliajalla ilmeisesti Klaussin kavereihin kuulunut brassi suostui hakemaan meille pääkatsomosta muutamat tuopit. Hieno mies.
Peli oli Klubilta hienoa puolustustaistelua. Mitään suurempaa hätää ei juuri missään vaiheessa ollut, vaikka kentällä hääri itse Aleksander Hleb. Enpä muista olenko koskaan aikaisemmin ollut yhtä tyytyväinen nähtyäni 0-0 tasapelin "omalta joukkueelta". Batella oli tuollainen Klubipäädyn hyvien aikojen kokoinen kannattajapääty pitämässä mekkalaa. Matsin jälkeen ansaitut kiitokset pelaajille ja junaa etsimään. Paikalliset eivät englantia osaneet juuri lainkaan, mutta yhteiset sävelet löytyi kuitenkin helposti huivien vaihtojen ja yhteiskuvien myötä. Todella ystävällistä porukkaa kaiken kaikkiaan. Asemalla tuli vastaan vielä pari Klubin kannattajaa jotka olivat katsoneet pelin vip-aitiosta Ägän seurassa, ja kävi ilmi että tuolla oli ollut vähän paremmat tarjoilut kuin päädyssä. Puolikas pullo vodkaa oli lyöty vielä vieraiden käteen matsin jälkeen, ja paluumatka Minskiin kuluikin pulloa tyhjentäessä.
Matsin jälkeisenä päivänä piti kiiruhtaa äkkiä Bulgariaan missä odottaisi CSKA Sofian europeli. Ensimmäinen etappi Minskistä Wieniin tuotti jo pientä stressiä lennon ollessa puolisen tuntia myöhässä. Wienin kentällä sitten paska osuikin tuulettimeen oikein kunnolla, kun heti sain huomata että lentoni Wieniin on peruttu kokonaan. Niin oli myös monta muuta Austrian Airlinesin lentoa joten infotiskillä oli hirveä kaaos. Nappasin vuoronumeron tiskille, ja siinä samalla yritin selvittää että miten täältä pääsisi Sofiaan vielä ennen peliä. Hässäkkä oli sitä luokkaa, että sain odotella omaa vuoroani lähes kaksi tuntia. Siinä ajassa tuli kiroiltua muutamaan otteeseen, ja todettua että CSKA:n peli jää nyt näkemättä. Parin tunnin odottelun jälkeen vuoroni ei ollut vieläkään koittanut, mutta sain tekstiviestin että lennänkin illalla Varsovan kautta Sofiaan. Lohdutukseksi sain voucherin lentokentän ravintolaan millä sain maailman mauttomimman pasta-annoksen joka koostui ylikeitetystä pastasta ja kauhallisesta tomaattisoossia. Semmoinen 70sentin arvoinen annos lohdutukseksi usean tunnin odottelusta. Sain myös ravata ympäri lentokenttää selvittääkseni missähän ruumaan mennyt laukkuni on. Vastuuta sysättiin tiskiltä toiselle, ja vikalla tiskillä sanottiin että juujuu kyllä se laukku tulee perässä.
Varsovan kentällä ehdin tarkistaa, että CSKA Sofia hullutteli europelissään Admira Wackeria vastaan ja selkeän kotivoiton ansiosta tunnelma Sofiassa olisi varmasti ollut varsin mainio. Lopulta laskeuduin lähes autiolle Sofian lentokentälle vähän ennen aamukolmea. Laukkuhihna näytti pelottavan tyhjältä, ja lopulta kun hihna pysähtyi totesin että eihän se laukkukaan tänne selvinnyt. Tässä vaiheessa ei enää jaksanut edes vituttaa. Täytin lapun kadonneesta laukusta, ja hyppäsin taksiin ja pääsin lopulta hotellille aamuneljältä. Respassa odottikin sinne tilaamani matsilippu 8 tuntia aiemmin päättyneeseen CSKA Sofia-Admira Wacker otteluun. Kuuntele nyt tarkkaan Austrian Airlines-haista vittu.
Uusi aurinkoinen päivä valkeni kuitenkin Sofiassa, ja mikäs sen parempi tapa aloittaa reissu uudessa kohteessa kuin mennä ostamaan kalsareita ja sukkia. Puhtaat kalsarit jalassa oli hyvä lähteä tutustumaan Sofiaan. Ekana päivänä ei Sofissa pelejä ollut, ja ainoat pääsarjapelitkin olivat sen verran kaukana että päivä kului turistihommissa ja kuun pimennystä ihmetellessä. Komeita kirkkoja, mutta sykähdyttävin nähtävyys oli kuitenkin paraatipaikalla kävelykadun päässä sijainnut Hesburger.
Lauantaina pääsisin vihdoin Bulgariassakin matsiin ja ohjelmassa oli Septemvri Sofia-Botev Plovdiv. Aamupäivän ohjelmaan kuului ensin vierailu Vitosha-vuoren huipulle. Helteiden keskellä pieni pakomatka parin kilsan korkeuteen oli oikein virkistävä kokemus.
Septemvri on se Sofian joukkueista joka ei kerää yhtään kannatusta. Yleisömäärät liikkuvat muutamissa sadoissa ja seura pelaa kotiottelunsa milloin missäkin. Tällä kaudella kotistadionina toimii pääasiassa Bulgarian suurin stadion eli Sofian keskustassa sijaitseva Stadion Vasil Levski. Ilmassa oli siis vähän samanlaista urheilujuhlan tuntua kuin Latviassa ja aika samanlaiseksi otteluelämys myös muodostui. Ottaen huomioon, että stadionilla oli vain yksi katsomo auki, niin järjestyksenvalvojat olivat kiitettävän pihalla kaikista järjestelyistä. Aina kun näytin matsilippua, niin minua juoksutettiin portilta toiselle. Välillä oltiin työntämässä vieraskatsomoonkin. Tästä opin sen että ei kannata pahemmin kysellä, että mistä pääsee sisään. Helpoimmalla pääsee, kun käyttää itse maalaisjärkeään ja kävelee sisälle sen suuremmin kyselemättä.
Plovdivista oli tullut toistasataa kannattajaa paikalle, mutta nämä olivat ihmeellisen hiljaa koko ottelun ajan. 40 000 katsojaa vetävällä stadionilla meteliä piti yllä ainoastaan Plovdivin oma Arto92 eli nuori jätkä joka seisoskeli yksinään pääkatsomon keskellä ja veti lähes taukoamatta omia chänttejään. Kotijoukkue lienee matkalla takaisin divariin, ja Botev ottikin puolivalolla helpon vierasvoiton 0-2 maalein. Minkäänlaista tarjoilua ei stadionilla ollut, mutta onneksi poliisit päästivät puoliajalla ostamaan vettä stadionin kyljessä olleesta kahvilasta. Jos joku tuonne joskus menee, niin kannattaa kävellä kyyryssä. On muuten todella matala eteisen katto.
Loppuilta kuluikin siinä että jumitin hotellilla ja soittelin ties minne kysellen kadonneen laukkuni perään. Sunnuntaina olikin suht aikainen herätys, ja bussimatka Plovdiviin missä olisi kaupungin mielenkiintoisemman joukkueen eli Lokomotivin kotimatsi Ilvekselle tuttua Slavia Sofiaa vastaan. Plovdivin derbyt ovat heti Levski-CSKA vääntöjen jälkeen Bulgarian kiihkeimpiä pelejä, mutta viime vuosina näitä ovat varjostaneet seurojen talousvaikeudet ja epäselvyydet stadionolosuhteista. Esimerkiksi Botev pelaa edelleen kotiottelunsa seuran harjoituskeskuksessa mikä vetää erinäisten putkitelineviritelmien jälkeen parituhatta katsojaa.
Jos Sofia osaa olla paikoin aika harmaa ja ahdas, niin Plovdivin vanha kaupunki on varsin mukava ja nätti, ja aurinkoisen kesäpäivän vuoksi turisteja vilisikin siellä täällä. Asteita kun oli kolmisenkymmentä niin mitään tukevaa hampurilaista, tai kuumaa pihviä ei tehnyt mieli vaan lounaaksi vedin ison kasan sushia mikä on näillä keleillä aikamoinen riski ja myöhemmin tuo riski sitten kostautuikin pahemman kerran. Vielä ei kuitenkaan vatsassa kiertänyt, ja hyvillä mielin vetelin pre-match oluita ja siidereitä stadionin edessä. Kojuista löytyi myös pikkupurtavaa kylmien juomien lisäksi, joten tuonne kannataa suunnata istuskelemaan jos Lokomotivin peliin päätyy. Ennen isoja pelejä voi tosin paikka olla aika täynnä. Plussaa myös näteistä myyjistä, ja reissun tähän asti söpöimmästä kulkukissasta.
Parituhatta katsojaa saapui Lokomotivin stadionille todistamaan kauden kotiavausta, ja päädyn kannattajakatsomon aitaan viriteltiin tutut ja suvaitsevaisuutta hehkuvat Gott mit uns- ja Lauta Army-bandikset. Jälkimmäisen ryhmän mukavalta kuulostava nimi juontaa juurensa siihen, että Lokomotiv pelaa pelinsä Lauta-nimisessä lähiössä.
Plovdivin bussiasemalla yritin ostaa paluulippua bussiin joka lähtisi yhdeksältä, ja näin ehtisin hyvin katsoa koko matsin. Jokaisessa kojussa kuitenkin kovasti väitettiin että silloin ei enää paluubusseja mene joten ei auttanut muuta kuin ostaa lippu illan vikaan bussiin, jolloin en ehtisi koko peliä katsomaan. Onneksi ehdin kuitenkin maaleja nähdä sillä ekan jakson jälkeen Slavia johti 1-2. Lokomotiv oli ehkä jopa parempi joukkue, mutta viimeisellä neljännekselle touhu muuttui aikamoiseksi sähläämiseksi. Juuri kun Slavia teki toisen jakson alussa 1-3 maalin jouduin lähtemään ja ravaamaan hirveällä vauhdilla bussiin ja takaisin Sofiaan. Plovdiv ei mikään iso kaupunki ole, ja ainakin näin kesäisin se on erinomainen päiväreissun kohde Sofiasta käsin.
Maanantaiaamu valkeni Sofiassa harmaana ja sateisena ja heti herättyäni huomasin, että sushi oli virhe. Paska lentää ja banjot soi. Illan ohjelmassa oli Levski Sofian kotimatsi Cherno Morea vastaan, mutta sen sijaan että olisin lähtenyt hyvissä ajoin aistimaan tunnelmaa ja vetämään parit oluet niin päivän vietin pöntöllä istuen. Levskin stadionille ei ole mitenkään erityisen hyvät kulkuyhteydet julkisilla, joten suht ajoissa piti kuitenkin liikkeelle lähteä. Kävellessäni stadionille päin taivas repesi hillittömään kaatosateeseen. Aitona kesämiehenä en ollut edes pakannut mukaan mitään pitkiä housuja saatika takkia. Hetkessä olin läpimärkä, mutta kaatosateessa kävely ei silti oikein napannut joten varmaan 20 minuuttia seisoin märkänä jonkun kerrostalon pihalla pienen katoksen alla ja yritin olla ripuloimatta housuihini. Taas alkoi olla vitutuskäyrä aika korkealla.
Lopulta sateen tauottua pääsin stadionin seudulle aistimaan tunnelmaa. Levskin kannattajia pyörikin hyvissä määrin lähitienoilla, ja huivikauppiaita ja muita kaupistelijoita riitti. Ensimmäisellä lippuluukulla kortti ei käynyt, ja käteisvarani eivät riittäneet kun rouva pyysi hämmentävän kovaa hintaa pääkatsomon lipusta. 10 metrin päässä Levskin fanikaupasta sai kuitenkin lipun samaan katsomoon useamman euron halvemmalla, ja korttimaksukin onnistui. Toisin kuin muissa Bulgarian peleissä, niin nyt portilla oli jopa ihan kunnollinen turvatarkastus. Vekkuli sikaniska portilla toivotti tervetulleeksi peliin ja käski sanoa terveisiä Suomeen, että kaikki CSKA:n kannattajat ovat homoja. Ettäs tiedätte.
Levskin kannattajat tuntuvat olevan teknomiehiä, ja se tuli selväksi myös ottelun alla. Stadionin kajareista soi geneeristä paikallista rockia, mutta tuo musiikki peittyi aika hyvin kannattajapäädystä tulleen teknojumputuksen alle. Muutamat oluet ja parit vauhtiviivat, ja tunti helvetin kovaäänistä teknopauketta kannattajien omasta katoksesta, niin kyllähän siitä saa energiaa seistä ja huutaa 90 minuuttia ja parit lisäajatkin sen päälle.
Sen mitä ehdin vessassa istumiseltani näkemään, niin tämä peli olikin tähän asti reissun laadukkain tai ainakin selvästi viihdyttävin. Entinen Manchester Unitedin superlupaus Gabriel Obertan pyöritti Levskin peliä keskikentällä ja olikin aivan kurko. Maaleja tehtailtiin vuorotahtiin, ja pisteet jaettiin lopulta 2-2 tasapelin myötä. Levskin pääty piti hyvää tunnelmaa yllä ottaen huomioon että kyseessä oli maanantaimatsi, ja myös pääkatsomossa ollut toinen Levskin kannattajasektio osallistui chäntteihin. Heidän harmikseen eivät kuitenkaan myllyttämään päässeet, vaikka pari jäsentä ehtikin rynnätä edessäni istuneen herran luokse joka ylpeäni heilutteli vihreätä huiviaan. Huivi kuitenkin kostautui ulkomaalaiseksi, eli toisin sanoen Maccabi Haifan huiviksi. Toisin kuin monessa muussa paikassa Balkanilla niin Levskin pääkatsomossa palvelut pelasi. Sapuskaa sai ja oluttakin myytiin, ja sekään ei riittänyt että katsojien käytössä oli jopa wc:t, mutta nuo wc-tilat olivat myös varsin laadukkaat. Huikeaa luksusta.
Ensimmäinen visiittini Bulgariaan oli vastoinkäymisistä huolimatta ihan onnistunut. Ensi kerralla täytyy yrittää valikoida ohjelmaan vähän isompia pelejä. Tärkeintä on kuitenkin pakata mukaan maitohappobakteereja.
Seuraavaksi kohteeksi suunnittelin alun perin Makedoniaa ja Kosovoa, mutta aitoon Balkanin tyyliin Makedonian pääsarjan alkua siirrettiinkin viikolla eteenpäin joten suunnitelmat menivät uusiksi ja nappasin junan kohti eteläistä Serbiaa.
To be continued...
