Lisäksi nuo alkuperäiset erot ovat kasvaneet, kun toisia on kehitetty, toisia ei niinkään. Oman poikani kehitys on pääosin seurausta omatoimiharjoittelusta, ei niinkään seuran opeista.
Vaikea jälleen kommentoida ihan tarkalleen näitä viestejäsi, kun ei tiedä koko totuutta, mutta muutama huomio. Tästä pelaajakehityksestä mieleen tulee se, että ensin on oleellista saavuttaa ihan vaan sillä omatoimisella pelaamisella sellainen taso, että pallo pysyy jaloissa ja on pelin suhteen selkeät vaistot - vasta sen jälkeen voidaan ryhtyä kehittämään sen päälle asioita kunnolla. Jos ne kehittyneemmissä ryhmissä olevat pelaajat ovat juuri niitä, jotka ovat tahkonneet pelejä omalla ajalla lähes päivittäin, niin on selvää, että heille voidaan opettaa jo aivan eri asioita kuin niille, joiden oppimisen päätehtävät ovat ihan jossain muualla.
Kuulostaa siltä, että poikasi on juuri sillä kehitysaskeleella, jossa opitaan sitä oman pelaamisen kautta taitoa ja seuran harjoitukset pyrkivät lähinnä täydentämään sitä kehitystä. Jos hän pelaa paljon omalla ajalla, niin hän tulee isolla todennäköisyydellä ohittamaan ne jotka eivät niin tee, ellei yleisessä liikunnallisuudessa ole sitten suuria eroja. Joskus tuntuu siltä, että toisten liikunnallisuus on ehditty tukahduttamaan ensimmäisen viiden elinvuoden jälkeen siihen pisteeseen, että sieltä on mahdoton enää nousta normaalille tasolle.
Yksi tasoryhmäjaon kriteeri on motivaatio. Kritisoin hyvin vahvasti motivaation määritelmää. Jos lapsi lämmittää itse mikrossa ruokaa, pakkaa kamansa ja fillaroi kentälle niin, että on ajoissa treeneissä mutta vaihtaa treenien aikana pari sanaa kaverin kanssa ja vähän naureskeleekin, hän saattaa valmentajan mielestä olla huonosti motivoitunut. Toisen pojan vanhempi lähtee kiireesti töistä, ruokkii ja vaatettaa lapsen, pakkaa kamat ja vie autolla treeneihin. Jos vanhempi ei ehdi kotiin ajoissa, treenit jäävät käymättä. Valmentajahan ei tietysti näe, mikä treenejä edeltää, ja mitä tapahtuu niiden jälkeen. Meneekö lapsi vielä futailemaan lähikentälle (kuten oma poikani) vai saako hän autossa karkkipussin ja puhelimen käteen (kuten olen nähnyt tapahtuvan) ja loppuilta kuluu niissä merkeissä.
Aika vaikea uskoa, että motivaatiota arvioitaisiin valmentajien toimesta näin. Kyllä sen näkee ihan muista asioista kuin pelkästä kypsyydestä kurin suhteen. Toisaalta ei se halukkuus harjoituksiin tulemiseen toimi vielä indikaattorina harjoittelumotivaatiosta, koska joillekin se harjoituksiin saapuminen saattaa olla vahvasti sosiaalinen tapahtuma. Jos raa'asti yleistää, niin yleensä halukkuus juosta sen pallon perässä täysillä harjoituksissa on aika vahva indikaattori motivaatiosta.
Meillä välimatkat ei ole ihan lyhyitä, joten usein jonkun pojan vanhempi vie muitakin poikia peliin. Ymmärrän, että on vaikea tilanne, jos joku pojista siirretäänkin toiseen ryhmään pois tutusta porukasta.
Se on aloitettava se sopan hämmentäminen joskus. Yhtäkään poikaa ei oikeasti satuteta siinä ja tekee vaan hyvää kaikille ymmärtää, että kovaa harjoittelemalla ja kehittymällä on mahdollisuus nousta kovempiin peleihin ja toisaalta jos ei tee kovasti hommia, niin on mahdollisuus löytää itsensä vähän helpommista peleistä. Vaikka kaverisuhteet ovat tärkeät ja on syytä ottaa ne jossain määrin huomioon, niin ei sitä harrastusta voida loputtomiin siltä pohjalta rakentaa. Luulisi, että teillä on valmennuksella joku näkökanta tähän asiaan.
Tosi moni täällä suositteli alusta lähtien liikkeessä olevia tasoryhmiä. Nuo opinnäytetyön kirjoittaneet sanovat samaa. Toisaalta varmaan pienillä lapsille erot voivat alkuvaiheessa ollakin isoja eivätkä nopeasti tasoitukaan, joten ymmärrän kyllä, miten tähän on tultu.
Jos alkupään tasoerot ovat seurausta omasta pelaamisesta, varhaisemmasta kypsymisestä ja yleisestä liikunnallisuudesta, niin eihän niitä tasoeroja välttämättä voida millään taikakeinoin muuttaa harjoituksissa, jos se sama aiemmin liikkumiseen taipuvainen osajoukko jatkaa sitä omalla ajalla liikkumista. Jos pelaamiseen käytetty kokonaisaika on aidosti sama, niin silloin tasoerot mitä todennäköisimmin pienenevät.
