FutisForum2 - JalkapalloFutisForum2 - Jalkapallo
17.08.2022 klo 16:37:09 *
Tervetuloa, Vieras. Haluatko rekisteröityä?
Aktivointiviesti saamatta? Unohtuiko salasana?

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Facebook & Twitter
 
Futissuomi.fi, FF2-kauppa:kauppa.ff2.fi, Yhteys ylläpitoon: ff2 ät futisforum2 piste org

Sivuja: 1 [2] 3
 
Kirjoittaja Aihe: Kilpailu seurassa  (Luettu 27284 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
Metsän poika

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: RoPS, TPV


Vastaus #25 : 22.05.2021 klo 10:18:30

Kävin katsomassa sukulaispojan peliä. Poika pelaa nyt 11-vuotiaana kaupungin varmaankin kilpailuorientoituneemman seuran ykkösnipussa.
Pelasivat uudella campuksellaan vuotta vanhempien ykkösnippua vastaan ja voittivat.
 Sukulaispoika oli varmasti kentän pienin. Samaan aikaan kuitenkin varmasti vikkelin ja todennäköisesti, jos ei taitavin niin top kolmosessa.
Kuitenkin kokonsa takia otteissa näkyi ymmärrettävää arkuutta ja penkkiä tuli kulutettua isompien mutta puujalkaisempien pelatessa.

Jos ajatellaan että kundi lapsivaiheen edariuransa sijaan pelaisikin vähän "huonommassa" jengissä, voisko se olla yksilönkehitykselle suotuisampaa?

Eli sen sijaan että olet penkkiveikko kaupungin parhaassa jengissä, olsistkin juhlittu sankari ja vastuunkantaja kaupungin kolmanneksi parhaassa jengissä.
Siinä vain tulee se ongelma vastaan, että siinä kakkos-/kolmosjoukkueessa on pelikavereina paljon niitä isompia, jotka eivät taidoiltaan ole edes niiden ykkösjoukkueen puujalkojen tasoisia. Paskat pelikaverit ei taas nekään kehitä. Parasta tuossa tilanteessa pelaajalle olisi varmaan joustavat peliryhmät, jolloin välillä pääsisi pelaamaan hyvässä joukkueessa huonompana pelaajana ja välillä dominoimaan heikommissa peleissä.

 Loppuvuonna syntyneet ja murrosiän kehityksessä myöhemmin tulevat ovat kyllä huonommassa asemassa. Noiden kehityksestä saattaisivat olla kiinnostuneita aikuisjalkapalloon hyviä pelaajia haluavat. Mutta ei juniorijalkapallon parissa työskentelevillä ole laajemmin näkemystä siitä millaisia aikuispelaajia yritetään kehittää, eikä kovin hyvää tietotaitoa edes arvioida murrosiän kehitystä. Jossain maajoukkuetasolla teoriassa tunnistavat ongelman, mutta sieltä taas eivät koe pystyvänsä asiaan vaikuttamaan, kun seuroista maajoukkuetoimintaan suodattuu se aiemmin kehittynyt popula sieltä akatemiajengin kautta.
 
Canneloni

Poissa Poissa


Vastaus #26 : 22.05.2021 klo 11:27:46

Niinpä. Ja missään nimessä en tarkoittanut ykkösjoukkueen pelaajien olevan puujalkoja :)

Ongelma tässä kuitenkin on selkeästi.
Vaikka futiskin mennee vahvasti siihen suuntaan että isompi=vahvempi=parempi, on se kuitenkin aikuisista puhuttaessa edelleen suht demokraattista ja urheilullinen pikkujätkäkin voi pärjätä. Voi jopa olla maailman paras.

Itseasiassa futiksessa pienemmät kaverit tulevat pärjäämään varmaankin aina...

Näin ollen me siis hukkaamme lahjakkuuksia fyysisen ylivoiman hetteikköön. Mites tämmönen ratkaistaan?

Junnusarjoihin paino/kokoluokat? 
Eli isot ja taitavat pelaavat keskenään ja pienet ja taitavat keskenään, isot ja vähemmän taitavat keskenään ja pienet ja vähemmän taitavat keskenään, kunnes murrosikä on tuonut lihaa luiden ympärille.
Takatasku

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: LFC


Vastaus #27 : 22.05.2021 klo 11:59:16

Toki se pienikokoinen pelaaja voi hankkia kilpailuetua olemalla taitavampi, ketterämpi, nopeampi, kestävämpi ja jopa voimakkaampikin kuin se iso pelaaja. Oli tuossa joku vuosi sitten valmennettavana yksi pieni pelaaja, joka ei nyt ollut se joukkueen taitavin, mutta noissa kaikissa muissa mainitsemissani joukkueen ykkönen. Ei sitä isommat pojat saaneet pysäytettyä juuri muuten kuin sääntöjä rikkomatta. Valitsi sittemmin päälajikseen jääkiekon ja on nyt Sm-tasolla siellä. Edelleen on fyysisissä ominaisuuksissa joukkueensa kärkeä, vaikka suurin osa pelikavereista on 10-15 cm pidempiä.
Metsän poika

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: RoPS, TPV


Vastaus #28 : 22.05.2021 klo 12:11:37

 Ei se pituus mitään ratkaise. Itseasiassa lyhyt murrosiän kehityksessä edellä oleva pelaaja on junnuna vielä isommassa etulyöntiasemassa pitkään mutta fyysisesti kehittymättömämpään verrattuna. Tuossa saattaa jälkimmäinen ohittaa vasta parinkympin huiteilla, jos motivaatiota sinne asti on riittänyt tahkota.
Susa80

Poissa Poissa


Vastaus #29 : 24.05.2021 klo 12:22:55


 Loppuvuonna syntyneet ja murrosiän kehityksessä myöhemmin tulevat ovat kyllä huonommassa asemassa. Noiden kehityksestä saattaisivat olla kiinnostuneita aikuisjalkapalloon hyviä pelaajia haluavat. Mutta ei juniorijalkapallon parissa työskentelevillä ole laajemmin näkemystä siitä millaisia aikuispelaajia yritetään kehittää, eikä kovin hyvää tietotaitoa edes arvioida murrosiän kehitystä. Jossain maajoukkuetasolla teoriassa tunnistavat ongelman, mutta sieltä taas eivät koe pystyvänsä asiaan vaikuttamaan, kun seuroista maajoukkuetoimintaan suodattuu se aiemmin kehittynyt popula sieltä akatemiajengin kautta.
 

Verrattuna niihin omiin kaukaisiin aikoihin tää nykyinen tasoryhmitys on  askel oikeaan suuntaan. Ennen heikommat pelaajat ei saaneet paljoa pelata edes. Mutta mitä mä nyt olen nähnyt niin seurat ottaa omaksi ryhmäkseen kilpapojat ja valmentaa heitä paremmin. Treenikertoja on enemmän, pelejä on enemmän, ryhmät on pienempiä, on ammattivalmentajat, pääsee leireille jne. Toiseen ryhmään jää sitten muut pojat ja heitä valmennetaan eri tavalla. Valmentajat on usein isiä ja eri isät vetää treenit ja pelit. Ymmärrän sen että valmennuksen täytyykin olla vähän erilaista pojilla jotka on pelanneet pitkään ja pojilla jotka vasta on aloittaneet. Mutta usein kilparyhmästä hiotaan sitä timanttia ja muut saa sen mitä sattuu jäämään. Lapset kumminkin kehittyy eri aikaan.



Nuorenanätti

Poissa Poissa


Vastaus #30 : 25.05.2021 klo 08:39:47

...kilparyhmästä hiotaan sitä timanttia ja muut saa sen mitä sattuu jäämään...

Tämä on yksi suomalaisen juniorivalmennuksen suurimpia kompastuskiviä. Järjestelmä ei vieläkään osaa huomioida sitä, että lapset kasvavat ja kehittyvät eri aikaan ja eri ikävaiheissa korostuvat eri asiat. Lasten kilpajoukkueissa korostuvat aikainen kasvu ja tekninen osaaminen. Sinänsä minusta on ihan oikein, että pelaajia jaetaan tason mukaisiin ryhmiin. Se on jo ihan järkevän harjoittelun perusteita, mutta valmennuksen taso ei saisi romahtaa kilpajoukkueen jälkeen, kuten sen kanssa valitettavan usein nykyään käy.

En muista tarkkaan haastattelua, josta seuraava on peräisin, mutta junnuvalmentaja on aikanaan sanonut pikku Roman Eremenkon olevan "seuran huonoin juniori ikinä". Mihinkään suomalaisen junnujärjestelmän kilpajoukkueeseen ei Romanilla olisi ollut koskaan mitään asiaa ilman isänsä valmennusta.
Susa80

Poissa Poissa


Vastaus #31 : 26.05.2021 klo 08:49:50

Syy miksi mä tästä nyt yleensä puhun, on se että kun lasten kanssa olen paljon ollut tekemisissä, niin onhan perheet tosi erilaisia. Osa lapsista ei saa harrastaa kilpaurheilua, osa ei saa valita itse lajiaan, osaa kannustetaan ja tuetaan tosi paljon ja osaa ei ollenkaan. Kilpaporukan vanhemmat seisoo käytännössä katsomassa joka treenit ja harjoittelee lapsen kanssa kotonakin, osa näiden muiden vanhemmista heittää lapsen paikalle autolla mutta ei tuu kattomaan treenejä eikä pelejäkään. Ja kaikista huonoimmassa asemassa ovat tietysti lapset joita ei tuoda mihinkään harrastuksiin.

Moni kilparyhmäläisen vanhempi on ylpeä lapsestaan ja syystäkin tietysti. Mutta he voisivat myös miettiä mikä heidän oma osuutensa on ollut. Olisiko lapsi siellä kilpapuolella jos hänen kanssaan ei olisi pienestä asti pelattu jos vanhempia ei kauheasti kiinnostaisi tai jos vanhemmat ei harjoittelisi lapsen kanssa myös vapaa-ajalla. Mitä mä nyt osaan katsoa niin ei lasten ihan niissä perusliikuntataidoissa ole isoja eroja. Kilparyhmässä on poikia joille kuperkeikkakin on vaikea. Mun mielestä tolla lasten erottelulla hukataan lahjakkuuksia. Ja en siis tarkoita tasoryhmäerottelua, se on ihan välttämätön. Mutta toi tasoryhmäjako johtaa usein siihen että niitä timantin ulkopuolisia poikia valmennetaan heikommin ja kun heiltä vielä usein puuttuu se perheenkin tuki, niin eroa on vaikea kuroa kiinni vaikka lahjoja ja intoa olisikin.

Täällä on varmaan valmentajina toimivia ihmisiä lukemassa ja kirjoittamassa. Mikä teidän mielestä olisi tähän paras ratkaisu? Mun mielestä joku semmoinen harjoitepankki voisi ehkä toimia eli pojille annettaisiin ohjeita (vaikka jotain videoita) jutuista mitä voisi tehdä omalla ajalla jos intoa on. Sitä vanhempien tukea ei voida ulkoapäin kehittää perheeseen mutta tuommoisella voitaisiin auttaa sitä lasta. Ja tietysti valmentajan kannustus aina motivoi jos vanhempia ei kiinnosta.

Mutta siis tietysti kilparyhmässä on myös lapsia joiden kotona ei pelata ja joita ei kauheasti kannusteta ja toisaalta sitten osaa näistä muista pojista tuetaan myös kotona mutta heidän taidot ei silti riitä kilparyhmään. Mä kannan tässä huolta siitä että osa on kilparyhmässä pitkälti vanhempiensa ansiosta ja osa taas jää sen ulkopuolelle just vanhempiensa puuttuvan tuen takia. Ja kun tähän sitten lisätään se että valmennuksen laadussa on näiden ryhmien välillä iso ero, niin voi sanoa varmaan, että hukataan lahjakkuuksia. Suurimmat kärsijät on ne, joit ei tueta kotona ja toisaalta sitten ne, jotka kehittyvät vähän muita myöhemmin.
turo

Paikalla Paikalla


Vastaus #32 : 26.05.2021 klo 09:24:58

^Siinä oli yllä moneenkin kertaan sanottu varmaan yksi niistä suurimmista ongelmista eli kehitys tapahtuu eri aikaan eikä kaikille ole resursseja tarjota yhtä hyvää valmennusta.

Nykyaikana toki löytää hyviä harjoitteita myös youtubesta ja somesta, mutta esim. Hongan harjoitepankki on kaikille avoin jos haluaa ikäkausivaiheittain ajateltuja esimerkkiharjotteita omalle ajalle.

https://fchonka.fi/harjoitepankki/
koera

Paikalla Paikalla


Vastaus #33 : 28.05.2021 klo 23:02:56

Ideaalimaailmassa tasoryhmät ovat liukuvia ja niitä on paljon. Myös kilpajoukkueiden parhaita pelaajia kierrätetään silloin tällöin haasteryhmien treeneissä, koska vertaisoppiminen on yksi tehokkaimmista oppimisen muodoista. Haasteryhmien parhaita harjoittelijoita käytetään vuorostaan kilparyhmän treeneissä, ja jos homma toimii niin siirrosta voi tulla pysyvä. Seurakulttuuri on sellainen, että kenen tahansa on helppo mennä uutena ryhmään.

Näin siis ideaalimaailmassa, todellisuudessa suurin osa seuroista on liian pieniä moisen toteuttamiseen, minkä vuoksi jonkilainen Turun nappulaliigan kaltainen seurarajat ylittävä malli olisi ehdottoman suositeltava idea jokaiselle paikkakunnalle, jossa toimii useampi seura.
Metsän poika

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: RoPS, TPV


Vastaus #34 : 31.05.2021 klo 10:31:18

Ideaalimaailmassa tasoryhmät ovat liukuvia ja niitä on paljon. Myös kilpajoukkueiden parhaita pelaajia kierrätetään silloin tällöin haasteryhmien treeneissä, koska vertaisoppiminen on yksi tehokkaimmista oppimisen muodoista. Haasteryhmien parhaita harjoittelijoita käytetään vuorostaan kilparyhmän treeneissä, ja jos homma toimii niin siirrosta voi tulla pysyvä. Seurakulttuuri on sellainen, että kenen tahansa on helppo mennä uutena ryhmään.

Näin siis ideaalimaailmassa, todellisuudessa suurin osa seuroista on liian pieniä moisen toteuttamiseen, minkä vuoksi jonkilainen Turun nappulaliigan kaltainen seurarajat ylittävä malli olisi ehdottoman suositeltava idea jokaiselle paikkakunnalle, jossa toimii useampi seura.
Eikö TuNL ole ollut aiemmin lähinnä kaupparitoimintaa? Näyttää nykyään kyllä malliltaan jatkaneen enemmän täysverisen jalkapalloseuran suuntaan. Ei jotenkin ajattelemaasi ideaaliin kyllä tunnu sopivan, kun ongelma kesäfutareissa ei varmaan ole.
Susa80

Poissa Poissa


Vastaus #35 : 31.01.2022 klo 14:13:33

Mitä mieltä muuten yleisesti ollaan: jos on poika 10 v, joka ei pääse oman seuran kilpaan, niin kannattaako vaihtaa naapuriseuraan? Jos siis sinne pääsisi kilpapuolelle? Siellä semmoinen perinteisempi toimintatapa, varmaan vähän alempi taso sitten kilvassa tai valmentajalla erilainen
näkemys lapsesta.

Mikä erottaa kilpapuolen pojan haaste tai harrastepuolen pojasta? Vai onko vaan niin että riippuu seurasta ja valmentajasta miten valinta tehdään?
HP

Poissa Poissa


Vastaus #36 : 31.01.2022 klo 15:37:50



En muista tarkkaan haastattelua, josta seuraava on peräisin, mutta junnuvalmentaja on aikanaan sanonut pikku Roman Eremenkon olevan "seuran huonoin juniori ikinä".

Muuten samaa mieltä aikalailla kaikista kirjoitetuista, mutta tätä on kyllä vaikea uskoa. Olis kyllä mielenkiintoista, jos totta.
Sun mutsis

Poissa Poissa


Vastaus #37 : 31.01.2022 klo 17:02:31

En muista tarkkaan haastattelua, josta seuraava on peräisin, mutta junnuvalmentaja on aikanaan sanonut pikku Roman Eremenkon olevan "seuran huonoin juniori ikinä". Mihinkään suomalaisen junnujärjestelmän kilpajoukkueeseen ei Romanilla olisi ollut koskaan mitään asiaa ilman isänsä valmennusta.
Itse väitteeseen kantaa ottamatta on tässä tarinassa melko varmasti kyse nuorimmasta veljestä, joka ei nuorempana varsinaisesti loistanut ja josta tuli ”vain” kansallisen tason pelimies (eli paljon enemmän kuin 99% junnuista).
Jortsukka

Poissa Poissa


Vastaus #38 : 31.01.2022 klo 22:56:29

Mitä mieltä muuten yleisesti ollaan: jos on poika 10 v, joka ei pääse oman seuran kilpaan, niin kannattaako vaihtaa naapuriseuraan? Jos siis sinne pääsisi kilpapuolelle? Siellä semmoinen perinteisempi toimintatapa, varmaan vähän alempi taso sitten kilvassa tai valmentajalla erilainen
näkemys lapsesta.

Mikä erottaa kilpapuolen pojan haaste tai harrastepuolen pojasta? Vai onko vaan niin että riippuu seurasta ja valmentajasta miten valinta tehdään?


No tämähän on täysin riippuvainen seurasta. Ensinnäkin toisen seuran kilpa voi olla tasoltaan heikompi kun toisen seuran haaste-ryhmä. Toisekseen ryhmät voi olla eri kokoisia, eri tavalla koutsattuja, jne. Tärkeintä on olla ympäristössä missä pelaaja viihtyy ja kehittyy, sillä statuksella ei ole väliä onko se kilpa, haaste vai harraste.

Ei ole mitään absoluuttista vastausta siis siihen kannattaako vaihtaa, kun tosiaan sen nykyisen seuran haaste voi olla paljon parempi kaikella tavalla kun toisen seuran kilpa tai sitten ei. Mahdotonta siis tuollaista sanoa. Toisekseen ei kannata liikaa ehkä uskoa jos uusi seura lupaa kuun ja tähdet taivaalta. Fiksuintahan olisi käydä kokeilemassa toisessa seurassa ja sitten miettiä onko se parempi tasoista, tarjoaako se paremman ympäristön, jne. Nämä toki aina fiksumpi tehdä kauden vaihteessa kun kesken kauden, mutta...
Slither54

Poissa Poissa


Vastaus #39 : 31.01.2022 klo 23:01:10

Mitä mieltä muuten yleisesti ollaan: jos on poika 10 v, joka ei pääse oman seuran kilpaan, niin kannattaako vaihtaa naapuriseuraan? Jos siis sinne pääsisi kilpapuolelle? Siellä semmoinen perinteisempi toimintatapa, varmaan vähän alempi taso sitten kilvassa tai valmentajalla erilainen
näkemys lapsesta.

Mikä erottaa kilpapuolen pojan haaste tai harrastepuolen pojasta? Vai onko vaan niin että riippuu seurasta ja valmentajasta miten valinta tehdään?


Paljon olet laittanut hieman samansuuntaisia kysymyksiä ilmoille, mutta vastauksia on aika vähän ja keskustelu tuntuu hyppäävän, ainakin omasta mielestäni samanlaisille raiteille, johon aiemmin vaikkapa alimmissa valmentajakoulutuksista päädyttiin. Niiden hyödyllisyys oli aika lailla vähän niin ja näin.

Otetaan kiinni ensimmäisenä näihin viimeisimpiin kysymyksiin:
Viestisi ensimmäiset kysymykset ovat tietyllä tavalla hyvin vahvasti liitännäisiä aiempaan keskusteluun kilpajoukkueiden ja haaste/harrastejoukkueiden valmennuksen tasoeroista. Jo pelkästään valmentajien väliset taitoerot ovat edelleen tosiaan niin valtavia, että laadukkaita valmentajia on vaikea löytää vaikka päävastuussa olevan valmentajan pestiin joka ikiseen joukkueeseen, seurasta riippumatta. Mikäli kyseessä on kysymys sen oikeassa tarkoitusperässä (mielestäni väärä tapa on miettiä sitä, kuuluuko se oma poika kilpajoukkueeseen vai ei - kilpajoukkueitahan on tosiaan vähän joka seuralla, mutta niiden tasot heittelehtii sitten laidalta toiselle), niin silloinhan kysymys liittyy täysin siihen, miten kykenevä valmentaja on oman pojan harrastukseen se kaikkein paras vaihtoehto niillä informaation hippusilla, joita on käytettävissä.

Seurojen välistä kilpailua pelaajista on tietyllä tapaa varmaan edelleenkin ihan liikaa. Tämän kaltainen ajattelumalli lisää tätä seurojen välistä "turhaa" liikettä. On tietenkin perusteltua kuitenkin arvioida kriittisesti valmennuksen laatua ja tehdä sen perusteella päätöksiä, mutta mikäli seuraa ollaan vaihtamassa joka syksy, niin silloin joko ei osata arvioida tilannetta etukäteen tai jälkikäteen tai oikein missään vaiheessa koko prosessia. Tuolla on noita aiempia viestejä vanhempien putkinäöstä ja ne on varmaan tietyllä tapaa hyvä liittää tähän kohtaan.

Tosiaan lähtökohtana on mielestäni väärä ajatusmalli, mikäli seuraa vaihdetaan sen takia, että toisessa seurassa on tarjolla kilpajoukkueen paikka. Siinä tapauksessa jäisin siis en lähtisi tekemään hätäisiä vaihtoja, vaan pitäisin pojan kiltisti siellä kakkosporukoissa kärkkymässä paikkaa ja mahdollisuutta sinne vähän kovempien sekaan. Kun itsekin annat esimerkiksi 10 vuotiaan, niin tässä vaiheessahan on vasta alettu vaihtamaan pikkukentältä puolikkaalle ja siinä mielessä ollaan aika ison muutoksen edessä varsinkin sille terävimmän kärjen jälkeiselle porukalle. Jos nyt sattuu olemaan vuoden verran puolen kentän pelejä alla ja peli on haasteporukalla vähän sekavaa, sekään ei mielestäni kuulu olla peruste seuran vaihtamiselle. Se seuraava vaihe tulee vasta 3-4 vuoden päästä ja silloin alkaa vasta se varsinainen jalkapallon pelaaminen. Tässä vaiheessa on myös vähitellen mahdollisuus hilautua sinne kilpaporukoihin mukaan. Puhumattakaan drop out-ajasta pari vuotta tuosta myöhemmin.

Pitää muistaa, että pelaajakehitys ei ole kilpajuoksua, vaikka se monelta kantilta voi siltä tuntua. Sekin on fakta, että siitä junasta on todella helppo tippua. Oman kokemuksen perusteella voin sanoa kuitenkin, että niiden "puujalkojenkin" ympärillä on mahdollista kehittyä, kun uskaltaa ottaa tarpeeksi roolia. Kun alkaa ottaa tarpeeksi roolia, niin se vähän "putkinäköisempi" valmentajakin saattaa huomata pelaajan erottuvan joukosta. Sitten voi saada mahdollisuuden korkeammallakin.
Vaihtamalla ei aina parane. Joskus paranee. Kannattaa tehdä aika kattavaa selvitystä. Kyllä seurat itseään osaa mainostaa, joten sen läpi pitää nähdä. Monen erilaisen valmentajan kanssa itsekin olen toiminut ja usean kanssa olen todennut etukäteen, että homman pitäisi sujua, mutta vuosi on riittänyt siihen, että huomaa olevansa aivan eri ajatusmalleissa tuon valmentajakollegansa kanssa. Pelkän kilpastatuksen perässä ei kannata juosta, mutta mikäli valmennuksen laatu tippuu dramaattisesti tuon statuksen alapuolella, niin silloin pohdinta voi olla perusteltua.



Sitten tuohon jälkimmäiseen kysymyspariin:
Tähänkin on tietyllä tapaa vastattu muutaman kerran ja ihan ehkä perustellisestikin, että se riippuu täysin valmentajasta/valmennuspäälliköstä tai ketä ikinä nuo valinnat nyt sitten tekeekin. Mutta avataan nyt hieman tarkemmin.

Ainakin Suomen suurimmissa seuroissa, tai vähintäänkin niissä seuroissa, jotka ovat olleet mukana SHA-akatemian toiminnassa, on aika kovallakin kädellä painostettu luomaan selkeitä pohjarakenteita seuran ja kehitystyön ympärille. Tämä tarkoittaa mm. seuraidentiteetin luomista ja sen rakentamista tai kuvan rakentamista siitä, millaisia pelaajia tämän seuran putkesta pitäisi putkahtaa työn tuotteena ulos. Tuote on ehkä jollakin tapaa halventava sana, mutta tietyllä tapaa se kyllä sopii tähän kohtaan. Kehitystä on aivan ehdottomasti tapahtunut tässä asiassa vaikkapa viimeisen vuosikymmenen aikana, joskin esimerkiksi tuo pelaajatyyppi, joka näissä kuvissa rakentuu, on hyvinkin samanlainen kaikilla ja tästäkin on sitten tullut hieman risuja, että eroja ei oikein meinaa löytyä. Kyllähän kaikki haluaa, että pelaajalla olisi suurin piirtein ne kaikkein tärkeimmät ominaisuudet hallussa, tietenkin mieluiten ne kaikki.  

Mitä tulee suoraan kysymykseen vastaamiseen, niin käytännössähän ei ole minkäänlaista viivaa, jossain taitotason rajalla, joka määrittää sen, kuka on tarpeeksi kilpapelaajan ja mikä haaste tai harrastepelaajan. Jos meillä olisi jokin tällainen raja, niin silloinhan meille todennäköisesti jokaisessa seurassa olisi ongelmia saada jotakin tasoa täytettyä niin, että joukkue muodostuu, kun toisilla tasoilla olisi niin paljon tungosta, että meillä saattaisi olla vaikkapa kahden joukkueen edestä haastepelaajia. Raja on siis tietenkin häilyvä ja siihen vaikuttaa varmasti valitsijoiden mieltymykset, mutta toivottavasti myös nuo aiemmin mainitut käsitykset siitä, millaisia pelaajia seuramme haluaa tuottaa. Tietenkin, jälleen ideaalitilannetta miettien, olisi hienoa, mikäli vaikkapa pääkaupunkiseudulla olisi useampia erilaisen identiteetin seuroja, joiden pelitapa junioreista asti tuottaa tietynlaisia erilaisia pelaajia ja kun toiseen seuraan tulisi pelaaja, jonka arvioidaan sopivan toiselle, niin tehtäisiin tällaista yhteistyötä. Toisaalta aina näissäkin pitää seurakohtaisesti olla hieman joustoa ja ihan yhteen muottiin ei tietenkään kaikkia pelaajia voi muovata.

Kyllä suurimmassa osassa, ainakin isommista seuroista (sanotaan jälleen vaikkapa SHA-seuroista), valinnat tekevät yhteisesti päävalmentaja sekä valmennuspäällikkö/junioripäällikkö tms. joka kyseisen joukkueen toimintaa ylempää seuraa. Tähän voidaan ottaa myös tietenkin huomioita muilta vanhemmilta, yleensä kuitenkin huomioiden näiden kyky arvioida kriittisesti ja jäävisti pelaajien taitotasoa. Tietenkin niin kauan, kun valintoja tekee ihminen, niin aivan täyttä riippumattoomuutta ei oikein voi luoda tähän valintatilanteeseen. Yllä mainitun häilyvän rajan vuoksi myös seurojen sisällä eri ikäluokkien välilläkin saattaa olla eroja. Toiseen ikäluokan kilpajoukkueeseen voi olla helpompaa päästä, kun toisessa kilpailu on paljon kovempaa. Pelaajien ominaisuuksiin liittyviä ja vaikuttavia tekijöitä on myös niin lukemattoman paljon, että niitä on tietyllä tapaa turha edes kauheasti luetella. Osa niistä on jo täällä mainittu. Tämä vaikuttavien tekijöiden suuri määrä tekee pelaajien arvioinnista tietysti todella vaikeaa ja absoluuttisella tasolla käytännössä mahdotonta, jos vaikka halutaan 10 vuotiaiden kilpajengiin valita se 16 parasta pelaajaa, vähän niinkuin kaksi joka pelipaikalle esimerkkinä. Toisaalta tällaista valintaa ei myöskään pitäisi ollakaan tai sen merkityksen pitäisi olla tietyllä tapaa minimaalinen. Täällä onkin ollut juuri tasoryhmäkeskustelusta paljon rönsyilevää keskustelua. Samoin vanhempien vaikutuksesta, joka on varmasti meille jokaiselle asiansa tuntevallekin jopa yllättävän suuri.

Kun vielä otetaan kiinni tuohon pelaajien arviointiin, erityisesti vaikkapa tuolla alle 14-vuotiaissa, niin jopa erittäin tasokkailla, hyvän kokemuksen ja analyyttisen pohdinnan omaavilla tekijöillä, on mielestäni hirmu vaikeaa ylipäätään hamottaa sitä, mitä ja minkä takia alle 14-vuotiaan pelaajan tasoa. arvioidaan. Sitä arviointia ei tehdä sen takia, että sen perusteella määritellään se, kuka sattuu olemaan vaikkapa minkäkin ikäluokan superjunnu, mikäli sellaisia edes sattuu jokaiseen ikäluokkaan. Tietenkin pelaajan taitotason arvioiminen on tuollakin äärimmäisen tärkeää, mutta sen suurin merkitys pitäisi olla nimenomaan siinä, että pyritään hahmottamaan, missä kehitysvaiheessa pelaaja menee. Tätä analyysiä pitää siis tehdä kokonaisvaltaisesti, fyysisesti, henkisesti, teknisesti, taktisesti jne. Arvioinnin tarkoitus on pyrkiä löytämään pelaajille ja ryhmille juuri tähän kehitysvaiheeseen oikeanlaista harjoittelua, jotta kehitystä olisi mahdollista tuottaa lisää muillakin perusteilla kuin, että pelaaja/lapsi on nyt vuoden saanut käydä treeneissä, joista puolet on pelattu ja kehitystä tapahtuu väkisinkin monen summan tekijänä. Tietenkin siihen päälle sitten päällikkötasolla on arviointi ja vertailu siihen, missä mennään muihin nähden, mutta tälläkin tavoitteena pitää olla nimenomaan kehityskäyrän suunnan muuttaminen, mikäli sille tarvetta nähdään sen sijaan, että halutaan nyt ihan välttämättä voittaa sarjoja ja turnauksia ennen kuin päästään edes sinne isolle kentälle oikean pelin pariin.

Kilpapoika, haastepoika tai harrastepoika on vain turha status symboli tietyllä tapaa. Tärkeintä on nimenomaan se, että pelaaja saa kehittyä, mikäli näin haluaa. Mikäli omasta pelaajapolustaan riippumatta päättyy niin onnelliseen asemaan, että pääsee tämän viihdealan ammattilaiseksi, (jota jalkapalloammattilainen aivan ehdottomasti on), niin silloin statuksella on paljon suurempi merkitys.


Näistä vastauksista ainakin itse kuvittelen löytäväni myös muutamaan muuhun kysymykseesi tietynlaisen suunnan, mitä ajan ehkä takaa. Esim.

Lainaus
Onko parempi että pelaaja on vahva ja iso ja agressiivinen vai onko tärkeämpää että hänellä on hyvä potkutekniikka ja pallonkäsittely?

Tällä ei ole mitään merkitystä. Kuten aiemmin mainittu, niin ihannepelaaja olisi varmaan kaikkea tätä, mutta ei sellaisia pelaajia kovin montaa ole ja heilläkin sen tässä se kehitysvaihe on isossa roolissa monessa ominaisuudessa, kun siellä 10-vuotiaiden alueella pyöritään. Kaikki tasoittuu aikanaan.

Lainaus
Mitä ominaisuuksia voi kehittää myöhemmin ja onko jotain mitä pelaajalla pitäisi olla jo ihan pienenä?

Tähän on tietenkin paljon tutkittua tietoa, milloin lapsella lähtökohtaisesti ovat herkkyyskaudet millekin ominaisuuksille. Sekä fyysisesti, että kognitiivisesti. Tärkeintä on noin joukkuevalmennuksen näkökulmasta pyrkiä toimimaan jokseenkin näiden perusteella loogisessa järjestyksessä. Yksilöharjoittelussa painottuu ennen suurinta kasvuvaihetta vaikkapa tuo pallon kanssa tekeminen. Tähän varmasti löytää netistä kyllä vastauksia, jos asiaa tarkemmin haluaa tutkia. Itselläni nyt ei valitettavasti ole linkkejä tai informaatiota jakaa.


Lainaus
Munkin on tälleen aika lailla tavismammana helppo huomata n. 10 parasta poikaa ehkä 15. Mutta jos pitäisi valita vaikka 20 parasta niin se olisi jo vaikeaa kun pojilla on eri vahvuuksia.

Tälläkään mielestäni ei ole mitään merkitystä. Jossain Liverpoolin akatemian vanhimmissa ikäluokissa jonkin esityksen mukaan keskityttiin aina sillä hetkellä parhaaseen treeneissä mukana olevaan pelaajaan, kun liikennettä seuran sisällä eri joukkueiden välillä oli paljon. Ei pelaajien rankkaamisessa ole mitään järkeä ja varsinkin, jos ajatellaan, että se kilpajoukkueen koko olisi treeneissä se 16 poikaa ja kykeneviä pelaajia olisi enemmän, niin tämähän olisi juuri se kaikkein helpoin tilanne liu'uttaa sitä haasteryhmässä treenaavaa kärkeä siellä kilpaporukan mukanakin.

Lainaus
Mutta onko niin että nostot ylös ja laskut alas tapahtuu hitaasti?

Tässä pitäisi olla vähintään yhtä kärsivällistä toimintaa kuin vaikkapa seuranvaihtoprosessia miettiessä. Kyseessä on ensinnäkin prosessi, joka kestää seurassa sen alkamisesta sinne vaikkapa B-junnujen loppuun asti yli 10 vuotta. Ei siellä viikko tasolla (toivottavasti missään) pohdita, että nyt tämä kaveri tippui haasteryhmään ja tämä kaveri nousee kilpaan, koska oli nyt vaan parempi. Jossain harjoitusryhmät ovat vähän kiinteämmät, jossain taas puolestaan siinä mielessä löysemmät, että harjoitukset esimerkiksi suunnitellaan x määrälle pelaajia ja mikäli joku poika on pois treeneistä, niin toinen saa mahdollisuuden sitten siinä kovemmassa treeniryhmässä. Kun ryhmiä on helposti se 3-4:kin kappaletta, niin sen harrasteryhmän treeni on sitten se, jota muokataan eniten sen pelaajamäärän mukaan, mikä on ei ole kehityksen kannalta niin merkittävän suuri tekijä. Pitää muistaa sekin, että mikäli ryhmät on vähän kiinteämmät, niin myös se tiputtaminen on pelaajalle henkisesti raskas paikka ja siinä mielessä tuollaiset kiinteämmät ryhmät ovat myös ehkäpä hieman haasteellisempi ja liikkumavaraa pitäisi olla enemmän.

Lainaus
Mutta mitä mä nyt olen nähnyt niin seurat ottaa omaksi ryhmäkseen kilpapojat ja valmentaa heitä paremmin.

Kyseessä on aika puhtaasti resurssikysymys (ja siis tietenkin poikkeuksiakin on). Pidetään toki tärkeänä, että se päätoiminen vastuuvalkku olisi myös kaikkien ikäluokan pelaajien treeneissä ainakin jotenkin mukana, mutta jos päätoimisten palkkaaminen on resurssikysymys, niin myös tuokin on resurssikysymys, vaan enemmän ajallinen sellainen. Tämän takia se päätoiminen hyörii eniten siellä sen kilparyhmän kanssa ja on sitten valmentajastaan itsestään kiinni ja vähän ehkä seuran toimintatavoistakin, että miten kukin valmentaja sitten ottaa sen kilparyhmän ulkopuolisen toiminnan huomioon.


Siinäpä on varmasti ihan kiitettävästi lueskeltavaa niille, ketkä jaksaa lukea.
Sokrateen puskumaali

Poissa Poissa


Vastaus #40 : 01.02.2022 klo 12:06:30

Mitä mieltä muuten yleisesti ollaan: jos on poika 10 v, joka ei pääse oman seuran kilpaan, niin kannattaako vaihtaa naapuriseuraan? Jos siis sinne pääsisi kilpapuolelle? Siellä semmoinen perinteisempi toimintatapa, varmaan vähän alempi taso sitten kilvassa tai valmentajalla erilainen
näkemys lapsesta.

Riippuu niin paljon kaikesta. Jos haasteporukalla on hyviä pelejä ja poika saa pallollista vastuuta niissä peleissä, valmennus on hyvää, niin sitten se kuulostaa ihan hyvältä tilanteelta. Jos poika on liian hyvä tai liian huono niihin peleihin, mitä haasteporukka pelaa, niin sitten se ei ole optimaalista. Jos toisessa seurassa on kehityksen kannalta parempi tilanne, niin sitten se saattaa olla hyvä asia etsiä uusia kuvioita, jos ei muissa periferaalisissa asioissa (harjoituslogistiikka, sosiaaliset suhteet yms.) ole sellaisia tekijöitä, joiden puolesta se ei kannata.

Lainaus
Mikä erottaa kilpapuolen pojan haaste tai harrastepuolen pojasta? Vai onko vaan niin että riippuu seurasta ja valmentajasta miten valinta tehdään?

Kyky voittaa jalkapallopelejä. Itse en hirveästi viitsisi tehdä jakoja potentiaalien yms. subjektiivisempien asioiden pohjalta. Pallokosketus on yksi tekijä, fyysiset avut toinen ja henkisellä puolella peliälykkyys sekä voitontahto ovat tärkeitä ominaisuuksia, jotka vaikuttavat kykyyn voittaa jalkapallossa.

Siinäpä on varmasti ihan kiitettävästi lueskeltavaa niille, ketkä jaksaa lukea.

Jaksoin lukea. Monesta asiasta samaa mieltä, realistinen näkemys asiaan.
Jortsukka

Poissa Poissa


Vastaus #41 : 01.02.2022 klo 12:27:53

Slitheriltä tosi hyvä teksti asiasta ja mielestäni paras nosto, mikä heijastuu useastikin kohdasta tekstistä, on se että pelaajakehitys ei ole kilpajuoksu. Tai itse sanoisin että se ei ole ainakaan pikajuoksu. Monella vanhemmalla tuntuu olevan kauhean kiire oman lapsensa kanssa. Niinpä jos lapsi ei pääse pelaamaan johonkin ryhmään, lapsi ei saa jossain tapahtumassa vanhemman mielestä riittävästi peliaikaa tai vaikka pelaaja aloittaa vaihdossa, niin siinä vaiheessa usealla vanhemmalla jo alkaa tämä "vaihdetaan seuraa"- vaihde.

Tärkein asia perheellä pelaajakehityksen kannalta on kuitenkin tukea pelaajan kokonaisvaltaista ja pidempiaikaista pelaajakehitystä. Tämä tarkoittaa että perheessä luodaan mahdollisuus pelaajalle kehittyä ja onnistua. Eli pelaajan pitäisi saada mahdollisuus harjoitella omalla ajalla riittävästi ja omassa joukkueympäristössä onnistua riittävästi ja saada riittävästi haasteita. Jos vanhempi on tukemassa jatkuvaa seuran/joukkueen vaihtamista sen takia että pelaaja ei ole jotain aiemmin mainittua asiaa nyt juuri sillä hetkellä vanhemman mielestä saanut, niin helposti pelaaja opetetaan malliin perheen taholta missä aina vastoinkäymisten tapahtuessa lähdetään muualle. Tämä on iso karhunpalvelus pelaajalle, koska jalkapallomaailmassa varmasti tulee usein pettymyksiä.

Tässä pätkä joka jokaisen pelaajan(toki puhutaan vähän vanhemmista pelaajista kuin 10-vuotiaista) ja vanhemman pitäisi katsoa ja ajatuksella: https://youtu.be/_K6Fb7C6njY

Koskee siis täysin myös todella paljon vanhempia. Ennenkuin alkaa valittamaan tai miettimään liikaa mikä muissa on vikana, niin hyvä miettiä mitä voisi itse tehdä paremmin. Lapsi ja perhe.

Ja ei tämä ei tarkoita missään nimessä että Suomessa oltaisiin huipputasolla pelaajakasvatuksessa ja seuroissa kaikki hyvin. Vaan ainoastaan että ensin kannattaa miettiä sitä omaa roolia ja miten pitkäjänteisesti kuten Slither mainiosti jo pitkästi vastasi/perusteli keskittyä kehitykseen.
Susa80

Poissa Poissa


Vastaus #42 : 01.02.2022 klo 14:57:40

Tosi hieno kirjoitus Slitheriltä. Olen lukenut sen ajatuksella monta kertaa jo.

Meidän oma seura (ainoa missä ollaan koskaan oltu) on varmaan aika sekavasti johdettu koska eri ikäluokilla on eri käytännöt. Joukkueita on jaettu eri iässä. Ja ainakin meidän joukkueessa valinnat teki yksi ihminen. Meidän seuran junioripäällikkö ei ole koskaan ollut haasteen treeneissä. En tiedä onko ollut kilvankaan puolella.

Kun luin tuota kirjoitusta niin mietin, että noinhan kaiken pitäisi mennä. Kaikki oli tosi oikein ja ajattelen samalla tavalla. Ei ole kiirettä. Mutta kun nuo tehdyt valinnat tuntuu aika lopullisilta. Hirveän vaikeaa on uskoa että oikeasti tapahtuisi siirtymistä ryhmästä toiseen.

Aika isot erot on toiminnassa ja resursseissa. Tiedän tietysti että eri kilpajoukkueissa voi olla eri valmennus. Valmentajia on erillaisia. Mutta sitten ehkä siihen kilpaan kuitenkin satsataan, pojat pääsee pelaamaan, leireille, turnausmatkoille. Meillä on aika tyhjää. Leireille ei meidän seurassa pääse haastepuolelta. En kyllä ymmärrä miksei kun se maksettaisiin kuitenkin itse.

Onko sitten parempi olla hyvä pelaaja haasteessa kuin kilvan heikoimpia? Minusta tuo ohje pojalle ottaa näkyvämpää roolia oli oikein hyvä.
Sokrateen puskumaali

Poissa Poissa


Vastaus #43 : 01.02.2022 klo 15:42:28

Onko sitten parempi olla hyvä pelaaja haasteessa kuin kilvan heikoimpia? Minusta tuo ohje pojalle ottaa näkyvämpää roolia oli oikein hyvä.

Optimi olisi ehkä tuossa tilanteessa se, että saisi pelata molempia pelejä. Pelaaja voi olla joukkueen heikoin monella tavoin. Joko niin, että pärjää ihan mainiosti pelillisesti kun tsemppaa täysillä tai sitten niin, että juoksee kenttää ympäriinsä, mutta ei koskaan koske palloon kun kukaan ei syötä ja vastustajilta sitä ei saa. Jälkimmäisessä tapauksessa se peli ei hirveästi kehitä.

Jos pärjää ihan ok kilvan peleissä, mutta on heikoimmasta päästä, niin minusta silti voisi olla kehittymisen kannalta hyvä välillä ottaa vastuurooli joukkueessa, jossa olisi taidon puolesta parhaimpia. Joskus näkee niitä, jotka olisivat taitojensa puolesta hyviä, mutta ovat niin paljon pelanneet juuri tätä tukevaa roolia kovemmissa peleissä, että eivät osaa ottaa sellaista johtavaa roolia ollenkaan, eivät uskalla kuljettaa palloa vaikka pystyisi jne. Se on mielestäni tietynlainen karhunpalvelus kehittymisen kannalta, että on ajautunut tähän rooliin.

Toisaalta, jos tottuu olevansa paras vähän heikompien joukossa ja ei koskaan saa kovempaa vastusta, niin ei sekään kehitä tarpeeksi. Siksi molempia pelejä mielellään.
Slither54

Poissa Poissa


Vastaus #44 : 01.02.2022 klo 18:02:16

Meidän oma seura (ainoa missä ollaan koskaan oltu) on varmaan aika sekavasti johdettu koska eri ikäluokilla on eri käytännöt. Joukkueita on jaettu eri iässä. Ja ainakin meidän joukkueessa valinnat teki yksi ihminen. Meidän seuran junioripäällikkö ei ole koskaan ollut haasteen treeneissä. En tiedä onko ollut kilvankaan puolella.

Se tosiasia pitää vaan hyväksyä, että seuratasolla muutokset ovat hitaita. Periaatteessahan kun mietitään, millaisia vaatimustasoja luodaan ylhäältä päin seuroja kohtaan, niin tällaisia instansseja on ainakin minun tietääkseni ainoastaan kaksi. Ne ovat tietenkin Palloliitto ja sitten tuo edellisessä vastauksessakin kummitellut SHA. Myös näillä on oma kehityskäyränsä ja kehitysprosessinsa, joka vie aikaa. Esimerkkinä juurikin vaikkapa tuo SHA, jonka haki muotoaan monta vuotta aloittamisen jälkeen, jopa senkin jälkeen, kun he saivat tuotua Ekkono-metodin Suomeen. Lopulta on alkanut myös käydä niin, että nämä kaksi tekevät jonkinlaista yhteistyötä ja tämän takia esimerkiksi Palloliiton valmennuskoulutus on uudistunut ja ehkä parantunut. En voi tätä itse sen enempää kommentoida, koska en uusia koulutuksia ole käynyt, joten kuulo puheiden pohjalla ollaan. SHAn koulutukset ovat kuitenkin vuosien mittaan kehittyneet ja niiden laatu on aika tiukasti huipputasolla riippumatta siitä, onko siellä luennoimassa suomalainen vaiko espanjalainen.

Se, miten sitten tämä heijastuu alaspäin on juurikin se iso pointti siinä, miten suomalainen seuratyö kehittyy. SHA:n koulutuksista ja tapahtumista pääsee nauttimaan vaan "eliittijoukko" valittuja seuroja, jotka haluavat panostaa seurakehitystyöhön juurikin SHA:n avustamana. Heilläkin on nykyään tosin monitasoinen systeemi, jossa on tarjolla myös kevyempiä kokonaisuuksia useammalle, mutta pitkällä tähtäimellä parhaan seurakehitystyön kannalta kaikkein intensiivisin yhteistyö on se paras tapa viedä asioita eteenpäin. Rehellisesti sanottuna niiden seurojen ulkopuolella, jotka eivät ole enää mukana SHA toiminnassa, ei ole kovin montaa seuraa, jossa minun ymmärryksen mukaan pohjat olisi luotu todella mallikkaasti, jotta toiminnan perusta olisi oikeasti hyvällä mallilla. Valitettavasti myös useammalla SHA seurallakaan asiat eivät ole niin hyvin ja aina siitä toki ei ole syyttäminen seuran työntekijöitä, mutta sekin kurja fakta on vaan hyväksyttävä, että kaikesta kouluttautumisesta huolimatta kaikista ei vain yksinkertaisesti voi tulla kovinkaan tekijämiehiä tai naisia, koska asioiden sisäistäminen ei vaan meinaa onnistua. Tämän takia puolestaan esimerkiksi Palloliiton laatukriteereissä, kun vaikkapa lukee, että kaikilla päävalmentajilla pitäisi olla UEFA B tai UEFA A tutkinto, ei vielä takaa laadukasta toimintaa seuran sisällä, vaikka tämä laatukriteeri toteutuisikin. Toki se antaa paremman mahdollisuuden laadukkaampaan valmennukseen. Ainakin teoriassa.

Esimerkkisi seurassa toiminta vaikuttaa siis olevan ikäluokkakohtaista. Ikäluokkia saatetaan aloittaa eri ikäisinä riippuen siitä, miten löytyy innokkuutta aloittaa toiminta ja ikäluokkia saatetaan myöhemmin yhdistellä vähän sen mukaan, mikä on tarve. Mennään tavallaan vähän kuin kädestä suuhun systeemillä. Pitää myös muistaa, että useimmilla junnu- ja valmennuspäälliköillä on sellainen litania tehtäviä, että on omalla tavallaan ymmärrettävääkin, että heillä ei ole mitenkään mahdollista nähdä kaikkien joukkueiden treenejä. Varsinkin jos he vielä itse vetää jotain porukkaa, riippumatta siitä kuuluko se kyseisen työntekijän työnkuvaan. Voi olla toki myös hyvinkin kyse siitä, että häntä ei myöskään kiinnosta ja kaikki munat on lyöty yhteen koriin ja sitten katsellaan miten käy. Mutta se, mistä on kyse, pitäisi pystyä selvittämään itse. Jos sitä junnupäällikköä nyt kuitenkin haluaa lähteä jostain bongailemaan, niin kannattaa ehkä aloitella joukkueen kotipeleistä tai paikallisista turnauksista.

Lainaus
Kun luin tuota kirjoitusta niin mietin, että noinhan kaiken pitäisi mennä. Kaikki oli tosi oikein ja ajattelen samalla tavalla. Ei ole kiirettä. Mutta kun nuo tehdyt valinnat tuntuu aika lopullisilta. Hirveän vaikeaa on uskoa että oikeasti tapahtuisi siirtymistä ryhmästä toiseen.

Niin teoriassa varmaan pitäisi mennä tai se on ainakin yksi toimivaan suuntaan menevä skenaario. Kuten jo tuossa koitin avata yleisellä tasolla seuratoimintaa, niin toki se on jossain määrin aika utopiaa monessa paikassa. Sekin pitää toki muistaa, että Football Manageria tai vaikkapa FIFA:n uramoodia pelatessa voit aina aloittaa alusta, mutta oikeassa elämässä tehtyjä päätöksiä on vaikea ottaa takaisin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jokaista päätöstä, vaikkapa pelaajan seuravalinnasta, kannattaisi tehdä harkiten ja tarkoin perustellen. Tärkeää on kuitenkin, että siitä ei tee elämää suurempaa päätöstä. Ja pojan mielipiteellä kuuluu olla myös valtaa tottakai.

Tuntematta yhtään tapausta, kuten aikaisemminkin jo sanoin, niin todennäköisesti parhaat mahdollisuudet päästä kilpajoukkueen mukaan on niinä aikoina, kun kenttäkoossa tulee muutoksia. Kun se toiminta on hieman lyhytkatseista tai ei ylempää johdettua, niin tuppaa käymään, että kilparyhmän koko tuppaa perustumaan sen hetkiseen pelimuotoon. Näin ollen, kun 8v8:sta siirrytään 11v11, niin sieltä varmaan löytyy yllättäviä mahdollisuuksia, joita ei osaa ehkä odottaa.

Lainaus
Aika isot erot on toiminnassa ja resursseissa. Tiedän tietysti että eri kilpajoukkueissa voi olla eri valmennus. Valmentajia on erillaisia. Mutta sitten ehkä siihen kilpaan kuitenkin satsataan, pojat pääsee pelaamaan, leireille, turnausmatkoille. Meillä on aika tyhjää. Leireille ei meidän seurassa pääse haastepuolelta. En kyllä ymmärrä miksei kun se maksettaisiin kuitenkin itse.

Niin no jos resursseja verrataan tämän perusteella teidän seurassa tämän kilpa ja haastejoukkueen välillä, niin sinälläänhän se resurssiero ei ole kauhean iso. Rahaa vaan palaa siinä kilpajoukkueen toiminnassa enemmän. Raha on muutenkin nykymaailmassa kovin monimutkainen funktio nykyajan harrastamisessa. En tiedä, viitsisinkö ottaa edes siihen kantaa. En henk. koht. itsekään pidä sukka ja vessapaperimyyjäisistä, mutta toisaalta se, että kaikki maksetaan suoraan omasta kukkarosta on myöskin tietyllä tapaa hieman laiskaa.

Se kuitenkin, mitä haluan mainita tähän liittyen on se, että ne leirit ja turnausmatkat sun muut eivät ole mikään itseisarvo sille, että toisesta yksilöstä tulee parempi pelaaja kuin toisesta. Itse tiedän esimerkkinä, kuinka erään yhdistelmäjoukkueen jojo päätti, että oli niin hienoa päästä ulkomaan futisleirille edellisenä vuonna, että sellainen mahdollisuus pitää järjestää seuraavallekin vuodelle. Ensimmäistä leiriä varten tehtiin useampia vuosia varainkeruuta silloisen ryhmän kanssa ja homma meni jotenkin ulkopuolisen silmin niinkuin mukiinmenevästi. Kun sitten tullaan uuteen joukkueeseen tällaisen deja vun kanssa, varainkeruuaikaa on tosiaan huomattavasti vähemmän ja homma hoidetaan aika vahvasti vasurilla ja siihen päälle tiedotellaan huonosti, ajankohta leirille on tosi huono ja lopulta siitä tulee myös aika kallis, niin on aika irvokasta katsella somepäivityksiä siitä, kuinka taas on päästy juomaan kahvia etelän lämpöön samalla, kun pelaajat aloittelee reeniä kentällä.

Tietenkin turnausmatkoilla tai vaikkapa leireillä on ihan merkittävä roolinsa, mutta puhtaan pelaajakehityksen kannalta paljon tärkeämmät pointit on jossain ihan muualla. Tietyllä tapaa tähän voisi liittää kommentin aiemmin tästä topicista, kun joku mainitsi (saatoit olla sinäkin, en nyt lähde tuota kaivamaan), että kilpapelaajat eivät esimerkiksi olleet välttämättä merkittävästi parempia liikkuvuudessa verrattuna haastepoikiin ja kuperkeikkakin saattoi olla joillekin ongelmallinen. Me voimme tästä varmasti tehdä sellaisen yhteenvedon, että tuskin ne sitä kuperkeikkaa siellä turnaus- tai leirireissulla ihan kovasti harjoittelevat. Mutta en toki väheksy turnausmatkoja. Ne on tärkeitä oppimisen ja kokemisen paikkoja.


Lainaus
Onko sitten parempi olla hyvä pelaaja haasteessa kuin kilvan heikoimpia?

Sokrateen puskumaali tuossa jo käytännössä totesikin olennaisen. Se, miksi ylipäätään viitsin aloittaa kirjoittamaan on se, että kun täällä jotain kysyy, niin aika helposti vastaan tulee näitä vastauksia, mikä olisi optimaalista. Ei saa ymmärtää väärin, itsekin koitan tätä optimia löytää monessa asiassa omassa elämässäni, mutta tuo vastaus saattaa kuitenkin aika usein jättää turhan monta tärkeää pointtia varjoon kysyjän näkökulmasta. Periaatteessahan siis tähänkin kysymykseen vastaukseni olisi se, että vastauksella ei ole merkitystä. Haastejoukkueen parhaat ovat yleensä kilpajoukkueen mukana hieman liian suureen haasteen edessä. Ei varmasti ole kovinkaan viisasta miettiä asiaa onko toinen ääripää parempi kuin toinen. Tällaiselle pelaajalle se paras vaihtoehto olisi saada pelejä hieman molempien tasojoukkueiden peleissä.

On myös hyvä muistaa sellaisia pointteja, että ryhmässä on mukana myös muita, kun niitä kiikun kaakun kilpa tai haastepelaajia. Vanhempien puolesta voi olla helppoa haastaa sellainen tilanne, jossa joku tai jotkut pelaajat saavat pelata vähän molemmissa joukkueissa. Usein myös, kun optimista puhutaan, päädytään siihen, että kyseiset pelaajat saattaa pelata molempien joukkueiden peleissä. Sehän ei ole millään lailla optimaalista oikein miltään kantilta. Etenkin tyttöjen puolella tähän liittyy todellinen sekamelska, vaikkakin taitaa olla ne seurat kahden käden sormilla laskettavissa, jossa oikeasti on mahdollista kilpa ja haasteporukat kasata. Itselläkin on omakohtaista kokemusta siitä, kuinka tasoharjoittelun järjestäminen voi olla vähän hankalaa, vaikka lähtökohtaisesti kokonaisuuden on valmistellut oikeastaan niin hyvin kuin siihen kykenee. Valitettavasti aikani tuossa joukkueessa jäi niin lyhyeksi, että en päässyt oikein kehittämään omaa tekemistäni tuon suhteen tai edes itseasiassa kertomaan pelaajille, mistä on kyse ja mikä tarkoitukseni on päätöksillä, joita harjoituksiin tasoryhmiä tai ylipäätään ryhmiä jakaessani tein. Yhtälö ei lopulta oli aina niin yksinkertainen ja asioita pitää selittää varmasti monelle erittäinkin tarkkaan ja siltikään kaikille se ei välttämättä mene perille.


Otetaan nyt loppuun vielä yksi esimerkki siitä, kuinka tuo seuran identiteetin määritteleminen voisi olla merkittävässä roolissa, kun alueella on kaksi "kilpailevaa" seuraa, jotka kuitenkin tarjoavat lopulta tietyllä tapaa hyvin erilaista palvelua. Toinen seura on pyrkinyt luomaan jonkinlaista identiteettiä sekä panostanut myös valmennukseen, sillä aikaa, kun toinen on toiminut kutakuinkin sellaisella vanhemmalla "kyläseura" systeemillä, jota voisi ehkä verrata tuohon sinun esimerkkiisi pois lukien, että joukkueita on ikäluokkaa kohti aina vain yksi. Erään ikäluokan kohdalla sattuikin käymään niin, että normaali tasapaino valmennuksen laadussa olikin perustamisvaiheen jälkeen seuraavat kolmisen vuotta päässyt hieman keikahtamaan tämän valmennukseen panostavan seuran suuntaan. Tämä johti vähitellen siihen, että tämän ikäluokan joukkuetta ei enää ollut, vaikka eivät olleet ehtineet päästä edes puolen kentän 8v8 pelisarjoihin pelaamaan. En ole ihan varma vieläkään, että mahtaakohan tämän seuran päätoimiset työntekijät ja muut merkittävässä roolissa olevat henkilöt ymmärtää, mitä tuon ikäluokan kanssa mahtoi tapahtua. Lähinnä kuului soraääniä toiseen seuraan liittyen, että miten ne voi pitää melkein 40 poikaa ja kuinka siitä ei varmasti pitkällä tähtäimellä hyvää lopputulosta tule. Tässä kohtaa varmaan kannattaakin katsoa tuo Jortsukan linkkaama video Van Persien opetuksesta pojalleen.

Siinäpä sitä nyt on taas tarinaa kerrakseen. Ei näitä ihan hullumaisesti jaksa kirjoitella, kun näistä tulee niin pitkiä.
Skylark

Poissa Poissa


Vastaus #45 : 14.03.2022 klo 13:23:32

Seurojen resurssit ovat yksi asia. Seuroissa tehdään paljon vapaaehtoistyötä, ja valitettavasti kaikki eivät ole liikkeellä ihan reilulla asenteella. Mukaan mahtuu myös hyvin häikäilemättömiä oman (lapsen) edun tavoittelijoita. Ja seuroilla ei ole työkaluja ja keinoja siihen puuttua. Ei ole kirjoitettu ohjeistusta siitä, kuka päättää joukkueen varojen käytöstä, tarkastaako joku joukkueen toimintaa, miten varmistetaan varojen oikeudenmukainen käyttö vai onko se edes tavoite.

Toinen ongelma on viestintä. Valmentajilla on varmaankin kriteerit siitä, miten pelaajat mihinkin tasoon tai ryhmään valitaan. Näitä kriteerejä ei kuitenkaan tuoda julki. Usein homma on varmasti hiustenhalkomista, jos saa ottaa vain 20 pelaajaa, mikä erottaa viimeisen ulkopuolelle jäävän viimeisestä mukaan päässeestä? On seuroja, joissa kilpa- ja haastepuolen ero on suuri. Joukkueilla voi olla aivan oma toimintansa ja budjettinsa. Se on erityisen hankala tilanne niille, jotka motivaation ja osittain taitojensakin puolesta olisivat kilpapuolen poikia, mutta jäävät kuitenkin syystä tai toisesta haasteeseen.  Olisi tosi hienoa, jos kommunikaatio toimisi. Valmentaja voisi sanoa suoraan, että lapsi jäi nipin napin kilpapuolen ulkopuolelle tässä seurassa mutta naapuriseurassa hän siihen todennäköisesti mahtuisi. Tai sitten voisi olla jonkinlainen porrastus ryhmien välillä niin, että rajatapaukset pääsisivät osallistumaan tavallaan molempiin ryhmiin.

En siis sano ollenkaan, että kilparyhmä tekee autuaaksi, mutta motivoituneen ja innokkaan lapsen on vaikeaa olla ryhmässä, jossa suuri osa ei ole yhtä innostunutta. On vaikeaa sietää haastepuolen pitemmät kesälomat ja vähäisempi pelimäärä, kun mieli palaa kentälle. On vaikea kestää treenejä, jotka ovat liian leppoisia ja kaikin tavoin helppoja. Omaa treeniä voi tehdä, voi mennä leireille itsekseenkin, mutta sitä laadukasta arkea ne eivät korvaa. Erityisen vaikeaa on katsoa vierestä kilparyhmän saamia parempia mahdollisuuksia, parempaa valmennusta, valmentajan omistautumista kilparyhmälle (jos on sama valmentaja kummallakin puolella). Nähdä jatkuvasti oma toisarvoisuutensa.

Tämä on myös vanhemmalle ikävää ja sydäntäsärkevää suorastaan. Se, mitä tälle nyt voisi ja pitäisi tehdä, on vähintään se, että seurat viestisivät avoimesti siitä, millaista valmennus jatkossa on. Seuroilla on vaikka millaisia iloisia perhefutiksia ja nappulakerhoja, jossa mainostetaan, että kaikki halutaan harrastuksen pariin. Se antaa vanhemmille hyvin vääränlaista kuvaa, ja moni tulee lajin pariin väärin odotuksin. Totuus tulee sitten ilmi vähitellen. Monissa muissa lajeissa homma toimii niin, että kilpapolulle on omat näyttötilaisuutensa. Jalkapallossa tämä on hyvin verhottua, ja moni asia tehdään salaa.

On kuitenkin niin, että jokainen aikuinen, joka toimii lasten parissa, on kasvattaja. Lasten kanssa toimimiseen liittyy aina etiikka. Valinnat voivat olla tiukkoja, kunhan ne ovat oikeudenmukaisia ja perusteltuja ja lapsi saa myös neuvoja ja ohjeita siihen, mitä osa-alueita hänen pitäisi parantaa ja miten. Näin kovatkin valinnat voisivat loppupeleissä koitua lapsen parhaaksi. Mielestäni tämä ei edes vaatisi kauheasti lisäpanostusta, tietynlaista moraalia ja asennetta vain valmentajalta.
coelb

Poissa Poissa


Vastaus #46 : 27.05.2022 klo 12:19:18

Kysytääs täältä asiantuntijapiireiltä neuvoa.

Oma superjunnu pelaa 10-vuotiaiden joukkueessa ja takana nyt 2,5 vuotta pelaamista eli aloitti homman vähän (turhan) myöhään. On käynyt koko ajan aktiivisesti treeneissä ja nyt viimeisen vuoden aika tosissaan innostunut pelaamisesta ja tämän kevään aikana käynytkin melkein päivittäin omalla ajalla pelailemassa. On nyt kuitenkin jumiutunut tuonne harrastetason joukkueeseen, mikä sinällään onkin hänelle vielä ihan oikea taso. Muutama hyvä kaveri on viime aikoina nostettu haastepuolelle, mikä selvästä kaveria rassaa, ja samalla tuo harrastepuolen jengi on muotoutunut vähän sekalaiseksi sakiksi, jossa vaihtuvuus on selvästi suurinta.

Superjunnu ei ole siis mitenkään dominoinut pienellä kentällä, mutta on nyt isolle kentälle siirryttäessä osoittanut kehittymisen merkkejä. On koko joukkueen nopeimpia ja liikkuvuus muutenkin hyvällä tasolla ja väittäisin, että pelikäsitystäkin löytyy keskimääräistä enemmän. Pelitaidot eivät vain vielä ihan riitä hyödyntämään kaikkea potentiaalia. Pikkuhiljaa pelirohkeutta ja pallotatsia on kuitenkin tullut enemmän ja enemmän ja isolla kentällä fyysiset avut selvästi tulevat oikeuksiinsa. Pääsee ns. juoksemalla vastustajista ohi. Muutamaan 8 vs 8 haastepeliin on päässyt mukaan ja viimeisimmässä pärjäsi jo "ihan ok".

Ongelma vain on, että turnauksiin mennään pääsääntöisesti eliitti ja haasteryhmillä, ja jälkimmäiseen mahtuu vain muutama harrastepuolen pelaaja, joiden joukkoon kaveri ei oikein tunnu mahtuvan, kun näytöt pieneltä kentältä eivät ole puolellaan. Vaikea saada pidemmälle ehtineitä kiinni, jos toiset saavat reilusti enemmän hyviä turnauksia alle. Näkisin, että kaverissa on kuitenkin potentiaalia kehittyä aika hyväksikin ison kentän nousevaksi laitapakiksi tai laituriksi, toisin kuin muutamalla muulla kovan vedon avulla pienkenttiä dominoineella pelaajalla.

Mikähän tässä olisi paras reitti kehittymiselle? Se, että yrittää kovan omatoimisenkin treenin avulla väkisin tunkeutua tuonne haastepuolen kovempiin peleihin, vai sen junailu, että harrastepuolellekin saataisiin useammin joukkue kasaan ja mukaan turnauksiin?
Sokrateen puskumaali

Poissa Poissa


Vastaus #47 : 27.05.2022 klo 13:46:15

Mikähän tässä olisi paras reitti kehittymiselle? Se, että yrittää kovan omatoimisenkin treenin avulla väkisin tunkeutua tuonne haastepuolen kovempiin peleihin, vai sen junailu, että harrastepuolellekin saataisiin useammin joukkue kasaan ja mukaan turnauksiin?

Monta muuttujaa. En tiedä, että hyödyttäisikö turnauksiin pääsy harrastepuolella juurikaan kehittymistä. Voisihan se toki motivaatiota nostaa ja jotain pelikokemusta antaa. Minusta kuulostaa siltä, että suhteellista kehittymistä tulee jo nyt harjoittelun kautta. Jos ongelma on pallotekniikka, niin sitä pitää sitten vaan itse harjoitella, jotta se haavoittuvuus korjaantuu. Jos ongelma on se, ettei pysty joukkuepeliin, niin se paranee harjoittelemalla ja kuuntelemalla valmentajia.

Minä yrittäisin vanhempana raamittaa tuon pienen harmistuksen muiden nousemisesta ylemmäksi sellaiseksi lisämotivaation lähteeksi. Jos haluaa muutosta, niin sitten pitää nähdä paljon vaivaa ja tehdä työtä, jotta kehittyy. Sitä pitää tehdä omalla ajalla, jotta tekee enemmän taitojen eteen kuin muut. Hyvä kaveriporukka, joka haluaa pelata ja käyttää siihen koulun jälkeistä vapaa-aikaa olisi kullan arvoinen myös.

Jos poika kehittyy, niin kyllä se huomataan valmentajien toimesta ja niitä näyttöpaikkoja vielä tulee. Kannattaa myös jutella niiden valmentajien kanssa ja kysyä, että miten he näkevät tilanteen.
Nigel Kugelschfeir

Paikalla Paikalla


Vastaus #48 : 06.06.2022 klo 23:11:00

Tyttöjen puolella tuntuu ainakin olevan vähän hankalaa saada kunnon pelejä liikunnallisille tytöille ainakin alkuvaiheessa. Meillä pelaa tyttö 16-syntyneissä ja puolet porukasta ei taida oikein tietää mitä jalkapallo edes on ja osa kaivaa mieluummin nokkaa kentän laidalla. Sitten ne muutamat jotka haluaa ja osaa pelata dominoi pelejä miten haluaa eikä nämä huonommat pääse paljoa palloon edes koskemaan. Meidän tyttö kuuluu tähän liikunnalliseen osastoon. Tiedä sitten muuttuuko tuo tyttöjen homma yhtään kilpailullisemmaksi jossain vaiheessa, toki tässä vaiheessa sen ei tarviikaan olla mutta ei tuo tällä hetkellä kovin mielekästä ole oikein kenellekään.
« Viimeksi muokattu: 06.06.2022 klo 23:21:37 kirjoittanut Nigel Kugelschfeir »
erno

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: RMA, Dortmund, City, United, Chelski, Bayern, Arsu


Vastaus #49 : 07.06.2022 klo 00:05:47

16 syntyneet on aika pieniä. Mut onhan toi kilpailu tytöissä nuorella iällä ainakin merkittävästi pienempää ku pojissa. 14 syntyneistä sanoisin et LePalla, Jäpsillä, Kirkkonummella ja Granilla on pk-seudulla hyvät niput ja reilu 10 pelaajaa ringeissä jotka voi pelaa hyvän tason pelejä. Muilla ei oo oikein edes joukkueellista. Jos haluut tyttärelles vakavampaa menoa niin eiku poikiin.

 
Sivuja: 1 [2] 3
 
Siirry:  

Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2011, Simple Machines | Mainosvalinnat | Tietoa