Tämän reissun tein jo viime talvena, mutta silloin kotiin palattuani laiskuus vaivasi ja en jaksanut kirjoitella tarinaa. Ehkä siihen vaikutti sekin, että jouluksi sain valmiiksi 500-sivuisen kirjani ”Mäntän palloilun historia”. Siinä projektissa sai kirjoitella useamman tunnin. Kun nyt on edessä maaottelureissu Bosniaan, niin se ehkä toi uutta intoa ja sain edellisen reissuni paperille. Tai nykyään on parempi sanoa, että koneelle.
Aloitin reissuni jälleen hyvin tutusta kaupungista, Rio de Janeirosta. Varsinkin, kun yksin matkustaa, niin se on jotenkin helpompi saada ”reissuvaihde päälle” tutuilta kulmilta. Toisena iltana olin lähdössä syömään, mutta hostellin oven avattuani päätin jättää tällä kertaa sen homman väliin. Vettä oli kaduilla jo nilkkoihin asti. Seuraavana aamuna uutisista tuli moneen kertaan veden aiheuttamia tuhoja. Ykkösuutinen oli, kun kallioiselta vuorelta juurineen irronnut puu putosi vuoren juurella menneen linja-auton päälle. Monet kodit ja liiketilat tuhoutuivat veden sekä mudan vyöryessä sisään. Joten kyllä meikäläisen murheet olivat hyvin mitättömiä tässä luonnonkatastrofissa.
Parin päivän päästä ykkösuutinen tuli jalkapallon parista, mutta sitä uutista kukaan ei olisi halunnut kuulla. Flamengon harjoituskeskuksessa oli syttynyt tulipalo. Se lähti liikkeelle ilmastointilaitteesta ja eteni nopeasti, kun katossa oli hyvin palavaa materiaalia. Tulipalossa menehtyi kymmenen juniori-ikäistä jalkapalloilijaa, jotka yöpyivät harjoituskeskuksessa. Osa pojista oli paikallisia, mutta suurin osa heistä oli ympäri maata kerättyjä lahjakkuuksia. Monen sanomalehden kansisivulla oli menehtyneiden poikien kuvat. Onnettomuuden takia myös Flamengon ottelu siirrettiin.
Eräänä iltana kävelin pitkin Copacabanan katuja, kun huomasin erään pienen baarin tiskillä tutun äijän, kantabaarini vakioasiakas Roberto oli siellä. Menin juttusille ja kävi ilmi, että hän oli vaihtanut baaria. Roberto oli osakkaana tässä kippolassa. Hän tarjosi siinä minulle Pitu-pohjaisen paukun nimeltään "Tiikerin maito". Melkoista myrkkyä, mutta menihän se alas. Voi sanoa, että siinä ainakin viina maistui.
Riosta tein neljän päivän retken rannikolle Sao Joao da Barran kaupunkiin. Hieman erilaiset kuviot kuin Riossa, sillä keskustan alueella asuu noin 12.000 ihmistä. Ehkä turvallisin ja siistein paikka koko maassa, missä olen vieraillut. Vuosien aikana on jo tullut jokunen kylä ja kaupunki koettua. Monivuotinen kaverini Fabio oli muuttanut takaisin sinne. Muutama vuosi aiemmin hän työskenteli siellä paikallisen futisseuran paperiasioiden parissa.
Edellisen vuoden maaliskuussa kaupunginjohtaja oli soittanut hänelle ja pyytänyt hoitamaan kaupungin paperiasioita, koska hänellä on lakimiehen koulutus. Paperitöiden ohella hän on toimittajana paikallisradiossa. Radiotyö kulkee suvussa, sillä hänen isänsä oli takavuosina selostamassa Helsingissä Suomen ja Brasilian välisen maaottelun.
Lauantai-iltana lähdin kaverini Samin mukana Mangueiran favelaan. Hän soitti rumpuja Mangueiran sambakoulun ryhmässä karnevaaleilla ja sinä iltana sikäläisellä samba-areenalla. Minä lähdin sinne kuuntelemaan musiikkia, aistimaan tunnelmaa ja ihastelemaan paikallisia naisvartaloita. Maracanalla käyneet foorumistit ovat ehkä huomioineet, että metroaseman vastakkaisella puolella on iso favela. Tämä on juuri sitä aluetta minne me menimme.
Se on sellaista aluetta, että yksin en olisi voinut sinne mennä. Sami on kulkenut siellä kapulat kädessä sambakoulun harjoituksissa jo vuosikaudet ja hän ikäänkuin jo kuuluu kalustoon. Samba-areenalla tapasin turkulaisen pariskunnan. He olivat neljän kuukauden pituisella reppureissulla.
Flamengo-Fluminense
Ensimmäinen näkemäni matsi oli legendaarinen Fla-Flu – koitos eli Rion osavaltion Taca Guanabara-sarjan välierä Flamengo-Fluminense. Tässä paikallisottelussa on jotain erikoista, koska näistä kamppailuista on tehty jopa oma kirja.
Jo pelipäivän aamuna puin päälleni ikivanhan Finland-paidan. Sen ansiosta olen saanut aikaan paljon sosiaalista kanssakäymistä. Taas se toimi. Rion kadulla tuli vastaan virolainen heppu ja hän oli ilahtunut, kun törmäsi ”naapurin mieheen”. Hänen kanssaan höpötettiin jonkin aikaa. Oli muuten ensimmäinen virolainen reppumatkaaja, jonka olen tavannut. Koskahan tulee vastaan ensimmäinen venäläinen?
Vaikka lähdin pelipaikalle hyvissä ajoin, niin johonkin se aika hukkui ja olin siellä vasta 1,5 tuntia ennen matsin alkua. Se oli auttamatta liian myöhään. Lipunmyyntiin oli karmea jono. Sitten joku jobbari alkoi kauppaamaan lippua minulle. Siinä käytiin kova vääntö. Lähtöhinta oli 200 realia eli noin 50 euroa. Kun hinta oli 120 r, niin sitten lyötiin kättä päälle. Tuskin olisi huutokauppakeisarikaan sen alle sitä saanut vedätettyä. Katsomonosa oli ”Leste inferior” eli aivan ykköspaikoilla. Takasuoralta sai valita minkä vaan vapaan paikan.
Flamengon faneja oli selvästi enemmän, kuin Fluminensen paitaa kantaneita
Ensimmäistä kertaa olin jossain ottelussa, missä on kaksi hiljaista hetkeä. Ennen matsia luonnollisesti kunnioitettiin menehtyneitä junioripelaajia. Toisen puoliajan alussa hiljennyttiin kuuluisan toimittajan muistolle. Häntä kuljettanut helikopteri tipahti Sao Paulossa rekan päälle.
Takasuoralla olevassa katsomossa verivihollisten fanit pystyvät katsomaan matsia yhdessä. Siellä saattoi nähdä nuoren pariskunnan, joista toisella oli Flamengon paita ja toinen kantoi puolestaan Fluminensen raitapaitaa. Toinen pääty suorastaan kiehui Flamengon kannattajien ollessa paikalla runsaslukuisesti. Vastaavasti Fluminensen faneja oli paikalla yllättävän vähän. Eräs Riossa opiskellut ja sikäläiseen futiskulttuuriin perehtynyt kaveri kertoi, että kaikki Fluminensen fanit eivät välttämättä uskalla tulla näihin peleihin. Flamengolla on favelataustaisia kannattajia ja kaikki eivät ole ”kilttejä poikia”.
Itse olin siellä Flamengon fanien ympäröimänä ja meno oli huikea lähes loppuun asti. Innostuin siellä juomaan olutta, kun sitä oli tarjolla. Siinä sitten tuoppi tyhjeni. Vieressä istunut kaveri huomasi sen ja kaatoi siihen täydennystä. Rahallinen arvo ei ollut suuri, mutta eleenä hieno. Lisäksi hän avusti uuden kaljan ostamisessa, kun katsomossa kierrellyt myyjä ei tullut aivan viereen.
Kerroin heille, että olen nähnyt Maracanalla huikean matsin, missä Fla löi Flu:n 5-3 Adrianon tehdessä hattutempun. Silloin he ymmärsivät, että en ole ihan tavallinen Maracanaa ihmettelemään tullut turisti.
Huikea tunnelma kesti peräti 93 minuuttia. Silloin Flamengon kannattajien taivas synkkeni. Fluminensen Luciano iski maalin ja sillä osumalla Flu selvisi finaaliin. Ottelua oli seuraamassa mukavat 54544 katsojaa. Myöhemmin seurasin finaalin telkkarista Boniton kadulla erään baarin edessä. Siinä Vasco da Gama peittosi Fluminensen 1-0.
Matsin jälkeen jäin pyörimään Maracanan nurkille. Ostin oluen ja espetinhon eli vartaan, jossa voi olla lihaa, kanaa tai makkaraa. Vaikka Flamengo kärsi katkeran tappion, niin alueella oli ihan hyvä meininki. Juttelin siinä muutaman fanin kanssa ja oli tosi mukavaa porukkaa. Erään nuorehkon pariskunnan kauniimpi osapuoli tuli kertomaan, että hän on vieraillut Helsingissä ja Jyväskylässä. Heidän kanssaan lähdin sitten metrolla kohti Copacabanan aluetta.
Finland-paita herätti ihmisten mielenkiinnon ja he tulivat juttusille. Kokemukseni Flamengon faneista olivat positiiviset.
Riosta otin lennon sisämaahan Campo Grandeen. Siellä ei ollut mitään erikoista. Se oli vain paikka, mistä oli helppo jatkaa matkaa Brasilian ekomatkailun keskukseen, Bonitoon. Lähinnä jäi mieleen hyvä hostelli. Siellä oli mukava henkilökunta ja hyvä ilmapiiri. Tapasin siellä tanskalaisen tytön, joka matkusti viisi viikkoa Brasiliassa ja ei osannut sanaakaan portugalia. Se on huima ja vaativa suoritus.
Eräs pieni baari Campo Grandessa
Litmanen oli jäänyt Gremion kannattajan mieleen
Bonitossa lähdin päiväretkelle, mikä sisälsi pienen vaelluksen, vesiputouksia,lukuisia uintimahdollisuuksia ja pääsi siellä myös hyppimään veteen. Kaikki muut olivat brasilialaisia, mutta hyvin he ottivat ainoan gringon mukaan. Retkellä oli mukana porukkaa Porto Alegresta. Eräällä heistä oli Gremion paita ja hän osasi puhua englantia. Kun hän kuuli, että olen suomalainen, niin heti tuli jalkapallon historiaa.
Kaveri muisti, että Jari Litmanen pelasi Ajaxissa Gremiota vastaan 1995. Kyseessä oli Euroopan ja Etelä-Amerikan mestarien välinen Intercontinental-cupin finaali, minkä hollantilaiset voittivat rankkareilla. Ilmeisesti Litti on ollut ihan näkyvässä roolissa tässä ottelussa, kun näin hyvin oli vielä mielessä 24 vuoden jälkeen.
Bonitosta matkasin Paraguayn rajalle Ponta Pora nimiseen pieneen kaupunkiin. Paikan erikoisuus on, että eräs katu toimii maiden rajana. Kadun toisella puolella on Pedro Juan Caballero ja se on jo naapurimaan puolta. Rajamuodollisuudetkin olivat hieman erikoiset. Päivää ennen lähtöä tein kävelylenkin. Lentokentältä hain Brasilian leiman passiini ja Paraguayn ”immigrationista” maahantuloleiman.
Ponta Porassa lähdin illalla kaupungille kävelemään ja poikkesin pieneen baariin oluelle. Tarkistin kännykästäni olisiko siellä wifi käytettävissä. Puhelimen listaan ilmestyi nimiä, joista yksi hämmästytti: Saikkonen. Aloin googlettelemaan asiaa ja minulle selvisi, että joku Waldemar Saikkonen asustelee kaupungissa. Seuraavana päivänä sain tiedon, että hänellä on asianajotoimisto. Hänen on pakko olla suomalaisia. Olisi ollut mukava tietää, miten mies on päätynyt keskelle Brasiliaa ”Jumalan selän taakse”.
Ponta Porasta matkasin sitten Paraguayn pääkaupunkiin Asuncioniin. Tämä maa ei ole oikein turistien suosiossa, kun siellä ei ole mitään maailman kuulua nähtävyyttä. Minua se ei haitannut, vaan menin avoimin mielin kohti uusia ympyröitä, enkä kokenut pettymystä.
Etelä-Amerikan jalkapallomuseo oli mielenkiintoinen paikka
Asuncionissa majoituin pieneen hosteliin jonka omistaa Silvia. Valinta oli oikea. Silvia oli viimeisen päälle kaunis ja mukava nainen. Hänen isänsä oli jalkapallomiehiä, kokemusta oli maan tyttöjen maajoukkueen valmentamisesta. Samassa huoneessa majaili myös nuori kolumbialainen kaveri Carlos nimeltään. Mukava heppu, mutta valitettavasti hän puhui englantia vähemmän kuin minä espanjaa ja se on silloin jo todella vähän. Kommunikoimme pitkälti google-kääntäjän avulla. Hän viihtyi reissullaan hieman pidempään, sillä kesän Copa America sisältyi myös tähän pitkään retkeen.
Yhtenä päivänä lähdimme Carloksen kanssa mielenkiintoiseen paikkaan, Etelä-Amerikan jalkapalloliiton museoon. Sen piti olla auki, mutta ovet olivat lukossa. Jos olisin ollut siellä yksin, olisin kiroillut tapahtunutta ja lähtenyt etsimään bussikyytiä takaisin. Carlos sai puhuttua meidät sisälle ja pääsimme tutustumaan paikkaan. Suomikin mainittiin museon seinällä. Vuoden 1936 olympialaisissa ”Lolo” Fernandez oli laukonut peräti viisi maalia 7-3 hävinneen Suomen verkkoon.
Suomikin mainittiin museon seinällä
Kolumbian miehet Carlos ja James. Carlosta saan kiittää siitä, että hän pystyi puhumaan meidät sisälle museoon.
Jose Luis Chilavert, yksi Paraguayn futiksen legendoja erään baarin seinällä.
Myös maajoukkuepaita löytyi baarin seinältä
Asuncionissa kävin katsomassa kaksi ottelua. Ensin kävelin muutaman kilometrin seuratakseni kamppailun Club Guarani-General Diaz. Vaikka se oli maan pääsarjaa, niin puitteiltaan se oli jopa alle Veikkausliigan. 773 katsojaa näki joukkueiden tahkoavan 1-1 tasurin. Kauden päätteeksi Guarani oli neljäs ja vierailija 11.
Club Guarani-General Diaz
Helppo matsi poliiseille
Seuraavana päivänä oli aivan erilaiset puitteet, kun maan huippujoukkueet Libertad ja Olimpia kohtasivat. Sinne tein myös kävelyretken. Stadionin lähestyessä parikin äijää tuli kauppaamaan lippua. Toiselta ostin sitten sen, kun muutkin stadionille menijät näyttivät käyttävän näitä palveluja. Lippu oli aito, eikä mikään väärennös.
Muutoin sisäänpääsyn kanssa oli pientä ongelmaa. Tämä matsi oli minun 66. ottelu Latinalaisessa Amerikassa ja ensimmäistä kertaa housujen vyö oli ongelma. Lähes aina minulla on ollut vyö housuissani ja ikinä siihen ei ollut puututtu aiemmin. Turvatarkastuksessa se käskettiin ottamaan pois. Olin just ostanut uuden ”kalliin” vyön ja en halunnut luopua siitä taistelutta. Selitin huonolla kielitaidollani jotain tyyliin ”no huligan”. Sitten minut vietiin heidän päälikön juttusille. Hän oli kiinnostunut myös minun muistivihkostani. En tiedä mitä hän sieltä kuvitteli löytävänsä. Lopulta hän armahti minut ja painuin sisälle vyö housujani kannattaen. Onhan se totta, että metrin nahkaremmi varustettuna rautaisella soljella on vaarallinen ase, jos sillä alkaa huitomaan. En tiedä pelkäsivätkö he, että aloitan siellä yhden miehen sodan vyöni kanssa.
Libertad-Olimpia
Roque Santa Cruz maalintekijänä
Jos tavalliselta futisfanilta kysytään paraguaylaisia pelaajia, niin monen vastaus on Chilavert ja Roque Santa Cruz. Nämä ainakin minulle ovat jääneet parhaiten mieleen. Legendaarinen veskari Jose Luis Chilavert on lopettanut jo vuosia sitten, mutta tämä toinen legenda oli kentällä tässä ottelussa. Hän aloitti ammattilaisuransa Olimpiassa 90-luvulla. Sen jälkeen Santa Cruz edusti huippuseuroja kuten Bayern Munchen, Blackburn, Manchester City, Real Betis ja Malaga. Nyt hän 37-vuotiaana edusti jälleen Olimpiaa. Sarjassa maaleja syntyi 11 ja sillä irtosi jaettu maalikuninkuus.
Tässä ottelussa Roque Santa Cruz vei joukkueensa 1-2 -johtoon. Libertad onnistui tasoittamaan, mutta 92. minuutilla Mendieta ratkaisi ottelun Olimpian eduksi. Lopulta Olimpia oli sarjan voittaja ja Libertad kolmas.
Asuncionista palasin Brasilian puolelle Iguassuun. Kuuluisilla putouksilla en käynyt, koska ne on nähty jo kahdesti. Curitibassa vietin viikonlopun ja kävin aistimassa karnevaalimeininkiä kaduilla. Sen jälkeen kohteena oli viime reissulta tuttu Santos.
Santosissa ei ollut futista tarjolla, mutta jotain lajiin liittyvää tuli nähtyä. Eräs baari on nimetty legendaarisen Garrinchan mukaan ja seinillä oli häntä koskevia kuvia ja lehtileikkeitä. Täytyy tunnustaa, että minulla ei ollut tästä mitään tietoa. Eräs samassa hotellissa yöpynyt brasilialainen nainen ihailee Garrinchaa ja hän tiesi tämän paikan. Hän halusi käydä siellä ja minä lähdin mukaan. Monet paikalliset pitävät Garrinchaa parempana kuin Pele. Ehkä tähän ihailuun on syynä se, että Pele on rikas ja menestynyt elämässään kun taas Garrincha oli ”renttu” joka kuoli maksakirroosiin vain 49-vuotiaana. Hän on ehkä tavalliselle kansalle läheisempi persoona.
Garrincha tuli toisellakin tavalla esille matkani aikana. Ruotsin MM-kisoista 1958 hänelle jäi muistoksi kultamitali ja poikalapsi. Jossain välissä hän kävi saattamassa paikallisen tyttölapsen raskaaksi. Se ei ollut ainoa kertaa tälle pelimiehelle. Puhutaan, että hänellä olisi ollut kaikkiaan 14 lasta. Reissuni aikana selailin jotain futislehtä, jossa oli juttua Garrinchan ruotsalaisesta pojanpojasta. Henrik Johansson sai sopparin Brentfordiin tammikuussa 2017. Ura ei kuitenkaan auennut siellä ja viime kesänä hän siirtyi Trelleborgiin.
Santosin jälkeen edessä oli muutama päivä Paratyn historiallisessa kaupungissa. Kun menin ostamaan lippua Rioon menevään bussiin, niin pitkästä aikaa törmäsin suomalaisiin. Lippujonossa edelläni oli kaksi suomalaista tyttöä. Toinen heistä puhui loistavaa portugalia ja sai siitä eräältä paikalliseltakin kehuja. Hän oli opiskellut kardiologiaa Florianopoliksen yliopistossa, ei mikään ihan turha mimmi.
Viimeisen viikonlopun vietin Riossa ja ohjelmaa oli ihan tarpeeksi. Lauantaina suuntasin ensin Maracanalle futispeliin ja sen jälkeen suoraan samba-areenalle seuraamaan voittajien paraatia eli parhaiden sambakoulujen esityksiä.
Ottelu oli Carioca-sarjan toista puoliskoa eli Taca Rioa. Tämä pelijärjestelmä on hieman erikoinen, mutta lyhyesti sanottuna Rion osavaltion mestaruuden ratkaisevat Taca Guanabaran ja Taca Rion voittajat. Tosin sama joukkue voi voittaa nämä molemmat. Tänä vuonna mestari oli Flamengo.
Riossa on neljä huippujoukkuetta eli kuusi erilaista paikallisottelua. Niistä poliisien kannalta ajatellen ylivoimaisesti pahin on Vasco da Gama-Flamengo, jota menin seuraamaan. Myös Vascon kannattajissa on paljon faveloiden kasvatteja ja heidän kotistadioninsa sijaitsee kaikkea muuta kuin keskiluokkaisella alueella. Nämä isot ottelut he pelaavat Maracanalla.
29.220 henkeä oli paikalla Vascon ja Flamengon ottelussa
Jos edellinen näkemäni Flamengon matsi oli synkkää nähtävää seuran intohimoisille faneille, niin tähän sopivat samat sanat. Tai oikeastaan vain pelkkä loppu oli masentava. Toisen puoliajan alkupuolella Uruguaylainen Arrascaeta vei Flamengon 0-1 johtoon. Ottelun loppuhetkillä punamustilla oli loistava paikka siirtyä kahden maalin johtoon, mutta tilannetta ei käytetty hyväksi. Vascon päädyssä oli siinä vaiheessa melko kuollut tunnelma, ottelu näytti päättyvän katkeraan tappioon. Lisäaikaa oli pelattu jo viisi minuuttia, kun Vasco sai rankkarin. Siitä Barcelonassa ja italialaisissa porukoissa vieraillut argentiinalainen Maximiliano Lopez tasoitti pelin. Lopputulos 1-1 oli Vascolle kuin voitto, kun taas Flamengon kannattajat poistuivat stadionilta allapäin.
Retkeni viimeisenä päivänä vierailin vielä Maracanalla sijaitsevassa museossa
