15.11.2019

[nilkki187]

Vähän kyllä herkistyi yöllä ku mietti, että melkein kouluikäiset lapseni voivat ensi kesänä katsella Suomen A-maajoukkueen pelejä jalkapallon arvokisoissa. Luultavasti heidän ensimmäiset kunnon muistot futiksen seuraamisesta telkkarin välityksellä tulevat olemaan juuri nämä ensi kesän kisat. Käsittämättömän upea ajatus. He siis kasvavat maailmaan, jossa Suomi on futiksen arvokisoissa ja jatkossa myös taistelee realistisesti sinne pääsystä. Mikä upea mahdollisuuksien maailma heille avautuukaan tämän myötä.

Omat varhaisimmat kisojen seuraamiseen liittyvät muistoni ovat vuosilta 1994-1998. Tuolloin oli tietenkin oletus kannattaa Brasiliaa tms. Kun 1998 erehdyin kysymään miksei muuten Suomi ole näissä ikinä näissä kisoissa, kaverin vanhemmat nauraa räkättivät, että Suomi ei pääse ikinä futiksen arvoskisoihin koska on niin surkea. Kisoissa pelaavat vain oikeat jalkapallomaat. Vasta sitten kuulemma Suomi pääsisi mukaan, jos kisat järjestettäisiin täällä, mutta sekin on mahdotonta koska ei ole rahaa rakentaa tarpeeksi isoja stadioneita. Suomi pärjää vain lätkässä ja hiihdossa jos niissäkään. Kontrasti on siis lapsillani melkoinen verrattuna omaan lapsuuteeni.

Perjantai 15.11.2019 saavu jo pian ja tuo meille historiaa. OI SUOMI ON!

[Kapteeni]

Tämä tuntuu olevan elämätarinaketju, joten menköön: muistikuvat majun seuraamisesta todella hatarat. 1982 MM-kisat ja Paolo Rossi ekat futismuistot, Meksikon kisoja ja etenkin 1988 EM-kisoja seurasin jo tiiviisti. Sellainen mielikuva, että Suomen pääseminen kisoihin tuntui about mahdottomalta, EM-kisat tuolloin pienemmät jne.

Futis ei ole koskaan ollut oma lajini harrastajana joten seuraajanakin olen myöhäisherännäinen, mutta jostain 1995 tienoilta on tullut seurattua kaikki karsinnat tiukasti. Valitettavasti (tai onneksi?) mitään kovin tarkkoja muistikuvia kaikista pettymyksistä ei ole jäänyt mieleen.

Ja nyt sitten vihdoin se tulee. Tuntuu äärimmäisen hämmentävältä! Nations Leaguen pudotuspelispekulaatiot tuntuvat jo kaukaiselta ajalta Kai se on pakko olla kännissä marraskuussa.

PS omat ajatukset karkailivat jo niin kauas, että tuntuuko majun seuraaminen jotenkin tyhjältä lopputurnauksen jälkeen kun se iänikuinen graalin malja onkin saavutettu? Jos nyt oletetaan, että ihan mitalisijoille asti eivät Huuhkajat veny. Mutta sitten tuli mieleeni, että onhan myös MM-kisat...

[Moe]

Syyskuu 2002. Suomi-Wales. Ensimmäistä kertaa paikan päällä stadikalla, ikää sen 10 vuotta. Hienosti päättyneiden edellisten MM-karsintojen jälkeen edessä on kaikkien aikojen karsinnat. Maajoukkue kovempi kuin koskaan. 0-2 turpaan ja unelmat EM-kisapaikasta pöntöstä alas pistävän hajuisessa Olympiastadionin vessassa. Humalaiset, vihaiset ja äänekkäät aikuiset miehet vähän kuumottaa.

Tuon jälkeen satunnaisesti kotimatseja Ratinassa ja Stadikalla. Vuosien 2005-2015 välillä ei tainnut yli yhden käden sormilla laskettavaa määrää Suomen kotiotteluita jäädä väliin.

Mixu Paatelainen. Hans Backe. Muutama vuosi aivan ennennäkemätöntä kyntämistä. Tuntuu siltä, että koko maajoukkuetoiminnan voisi lopettaa kannattamattomana toimintana. Edelleen kuitenkin useimmiten paikanpäällä, aina ennen matsia odottavat fiilikset, "josko tänään?". No, ei tänäänkään.

Sitten pikakelaus Kansojen liigaan. Jumalauta, Suomihan pelaa hyvin! No, ei nykykuntoinen Kreikka tai Unkari tietenkään ole kovin mahdollinen vastustaja.. Mutta uskottavuus palailee pikkuhiljaa.

Kansojen liigan voitto.. No, tämähän oli vain höntsäturnaus, kyllä isot maat sitten ottaa kisapaikan EM-karsinnoista. Mutta onpahan ainakin ennennäkemätön takaportti kisoihin. Edelleenkään ei vaan usko riitä että sinne asti päästäisiin.

EM-karsinnat. Italia-vierasottelu. Mikäs fiilis se tämä on? Suomi pelaa vieraissa Italiaa vastaan ja olisin jopa pettynyt nollaan pisteeseen. Myöhemmin osoittautui, että ei se tunne täysin tuulesta temmattu ollut. Suomi on lohkon toisiksi paras joukkue. Ensi kesänä samanlaisia odottavia fiiliksiä on luvassa ainakin kolmen matsin verran. Suomi voittaa Liechtensteinin ja menee arvokisoihin. Vuosien pettymykset ja patoutumat jäävät unholaan. Millään muulla maajoukkueen historiassa tapahtuneella ei ole enää mitään väliä päivämääränä 15.11.2019.

[Hiekasta noussut]

Väittäisin ettei meistä kukaan ole voinut lapsuudessa oikeasti kysyä tai edes miettiä, miksi Suomi ei koskaan pelaa arvokisoissa. Perspektiivi on tarpeeksi pitkä vasta useampien arvokisojen jälkeen eli jo melkein täysi-ikäisenä. Sama juttu kuin väitteessä, että vain me Kekkosen aikana lapsuutta viettäneet olisimme kuvitelleet, ettei muita presidenttejä voi ollakaan kuin istuva presidentti. Kuusikin vuotta on lapselle pitkä aika.

[Thouni]

Faija vei ekaan maaotteluun vajaat 20 vuotta sitten. Suomi-Saksa 2-2 tasuri Olympiastadionilla on tapahtuma jota en tule koskaan eläessäni unohtamaan. Vielä reilu tunti ennen matsin alkua makasin kotona aivan järjettömässä migreenissä, ja näytti siltä että matsi jää väliin. Yle alkoi kuitenkin näyttämään ennakkotunnelmia Stadikan lieppeiltä, ja sietämätön päänsärky ja pahoinvointi kaikkosi saman tien kun huumaannuin jo pelkästään television välityksellä tuosta tunnelmasta mikä stadionin ulkopuolella oli ennen suurta matsia. Äkkiä soittoa faijalle, että älä vaan myy sitä lippua sillä kyllä täältä ollaan tulossa paikan päälle vaikka väkisin.
 
Sen jälkeen käytiin jokaisessa kotimatsissa ja aina Stadikalla samoilla paikoilla, kunnes alkoi itselläni olemaan sen verran ikää että matseissa kävin lähinnä omien kavereiden kanssa. Faija kävi silti itsekseen kotimatseissa yhtä tiheään tahtiin, ja aina tottakai Pohjoiskaarteessa. Vierasmatsejakin kiersi, ja hienoimpana hetkenä molemmille varmasti vierasvoitto Walesista. Itse rellestettiin frendiporukalla Cardiffin baarikaduilla, kun faija tuli sattumalta vastaan ja innoissaan selitti kuinka oli istunut oluella Olli Huttusen kanssa paikallisessa.

Kun ikää kertyy, niin sairauksia ja muita vittumaisuuksia tulee elämässä vastaan. Faija ei näillä näkymin ensi kesän kisoja tule näkemään, mutta toivottavasti pääsisi vielä elämään sen päivän, kun Suomi varmistaa paikkansa jalkapallon arvokisoihin. Melkein 70 vuotta sitä onkin saanut odottaa.

[Hiekasta noussut]

Tämä tuntuu olevan elämätarinaketju, joten menköön: muistikuvat majun seuraamisesta todella hatarat. 1982 MM-kisat ja Paolo Rossi ekat futismuistot, Meksikon kisoja ja etenkin 1988 EM-kisoja seurasin jo tiiviisti. Sellainen mielikuva, että Suomen pääseminen kisoihin tuntui about mahdottomalta, EM-kisat tuolloin pienemmät jne.

Noihin vuoden 1986 Meksikon kisoihin pääseminenhän oli todella lähellä. Itse asiassa kaikkein lähimpänä koskaan, sillä paikka jäi vain kahden pisteen päähän ilman mitään jatkokarsintoja.

Nykyisin mahdollisuus selviytyä niin EM- kuin MM-kisoihinkin on matemaattisesti helpompaa, koska molempiin arvoturnauksiin pääsee huomattavasti enemmän joukkueita kuin 1980-luvulla. Toki sen jälkeen on syntynyt uusia valtioitakin, mutta suhteellisesti on silti nykyään helpompaa.

[DavorSucker]

Lapsuuden muistot 80-luvulta: Suomen ainoa mahdollisuus päästä lähellekään vastustajan maalia oli Aki Lahtisen pitkät rajaheitot. Isoveli opasti: "Meidän elinaikana ei Suomi pääse arvokisoihin."

Veljen elinaikana ei päässyt, mutta minun aikana taitaa päästä. 15.11. on päivä jolloin toivottavasti kaikki reilun kolmenkymmenen vuoden aikana koetut pettymykset korvataan moninkerroin. On tämä vaan niin mahtavaa, edessä pisin kuukausi ikinä.

[john white]

Eka maaottelu oli kesäkuussa 1966 ystävyysottelu MM-kisoihin valmistautuvaa Englantia vastaan. Olisikohan ollut runsas 10 000 katsojaa Olympiastadionilla.
0-3 pataan tulevia mestareita vastaan.

[Sauron]

Kun ikää kertyy, niin sairauksia ja muita vittumaisuuksia tulee elämässä vastaan. Faija ei näillä näkymin ensi kesän kisoja tule näkemään, mutta toivottavasti pääsisi vielä elämään sen päivän, kun Suomi varmistaa paikkansa jalkapallon arvokisoihin. Melkein 70 vuotta sitä onkin saanut odottaa.

Voimia Thounin faijalle! Samoin kaikille muille ukoille ja mummoille jotka ovat ikänsä seuranneet Huuhkajien kärsintöja ilman palkintoa. Toivottavasti kaikki pääsevät näkemään tuon hienon päivän kun Suomi vihdoin on arvokisoissa.

[Jennings]

Kun Suomi voitti jääpallon maailmanmestaruuden, muistan ajatelleeni, että yksi tällainen ottelu perustelee kaiken niin, että mikään mennyt tai tuleva ei ole turhaa. Toivottavasti ajattelen samoin 15.11.

[realting]

Tunnetasolla pamahti yöllä mieleen Suomi-Saksa 3-3 Olympiastadionilla 2008. Niin hyvä joukkue ja ei sitten kuitenkaan silloinkaan. Sitä ennen pikkupojasta alkaen Stadikan tunnelma tullut tutuksi. Muut lajit ovat saaneet paistatella arvokisoissa ja nyt vihdoin futis. Kyllä hyvää (parasta) kannattaa odottaa ja tässä se vihdoin tulee!!

[Wanha futaaja]

Meikäläinen näki ensimmäisen maaottelun paikanpäällä joskus vuonna 1960. Faijan ja sedän kanssa oltiin tsiigaamassa ja vastassa oli kai Saksa (Länsi-Saksa tuolloin virallisesti). Suomella oli suhteellisen kova jengi pitkin kuusikymmenlukua ja pohjoismaiden mestaruuskin tuli, jos en ihan väärin muista. 

Ilon hetkiäkin on ollut, mutta aika yksittäisiä ne ovat olleet ja pettymyksiä on mahtunut taipaleeseen niin monta, ettei niistä jaksa lukua pitää. Kuitenkin olen koko ajan uskonut, että joskus vielä rävähtää, toivonut vain, että saisi itse sen päivän kokea. Optimismi on faijalta perittyä ja vaikka hän ei enää ole tässä maailmassa, niin varmasti pilven päältä kurkkii ratkaisuhetket.  

[Rivelution]

Voimia Thounin faijalle! Samoin kaikille muille ukoille ja mummoille jotka ovat ikänsä seuranneet Huuhkajien kärsintöja ilman palkintoa. Toivottavasti kaikki pääsevät näkemään tuon hienon päivän kun Suomi vihdoin on arvokisoissa.

Tämä!

***

Jätän tämän vain tähän:

Uskomatonta, Suomi oli joskus todella lähellä jalkapallon arvokisapaikkaa

https://www.uusisuomi.fi/uutiset/uskomatonta-suomi-oli-joskus-todella-lahella-jalkapallon-arvokisapaikkaa/f5256435-65d7-3194-86d7-f26399de49f4

[Pastor of Muppets]

15.11.2019 omalle pojalle tulee ikää tasan 11 kuukautta, eli voi sitten todeta, että aina on päästy kisoihin. 

[Julkea bulbul]

Isäni on kannattanut hiihtäjiä ja yleisurheilijoita 40-luvulta lähtien, joten syntyessäni minulle ei annettu paljoa valinnan varaa. Kotikaupungissa ei myöskään ole mitään jalkapalloperinteitä vaan suurin kohokohta on Crystal Palacen treenileiriin liittynyt odotettu vierailu paikallista pubijoukkuetta vastaan joskus 90-luvulla. Lopulta kentällä oli kolme CP:n "pelaajaa", jotka olemuksen ja pallonkosketuksen perusteella olivat mukaan päässeitä faneja paikallisesta pubista. Onneksi oli kolme isoveljeä, jotka kuitenkin ohjasivat myös jalkapallon suuntaan.

Muistikuvat 90-luvun maajoukkueesta tai edes Litmasen dominoinnista Ajaxista ovat hataria, vaikka muuten muisti kantaa aina -94 kisoihin asti. Arvokisoista katsottiin veljien kanssa aina kaikki pelit ja annettiin jokaisesta pelistä pelaajille plussia tai miinuksia suorituksistaan. Suurin uhka katsomiselle oli ukkonen, muuten vanhemmat antoivat hämmentävän hyvin katsoa kaikki pelit isän murahdellessa silloin tällöin joukkueurheilun turhuudesta vieressä. Kun heinäpelto kutsui, pelit sai onneksi nauhalle. Kliseisesti ensimmäinen kunnon muistikuva Suomen ottelusta onkin Unkari-pelin tuska.

Ensimmäiseen maajoukkueen otteluun pääsin paikanpäälle, kun muutin opiskelemaan Tampereelle ja Suomi pelasi seuraavana keväänä harjoitusottelun Ruotsia vastaan. Sillä tiellä ollaan mikään tule minua pitämään pois tulevasta EM-turnauksesta, sillä niin paljon nousuja, laskuja, toivoa, epätoivoa, uskoa, pelkoa, hikeä, huutoa ja viimeisimpänä puhdasta iloa on tähän reippaan 20 vuoden matkaan kuulunut. Hattu päästä jäät kadulle tiputtaen niille, jotka ovat saman vuoristoradan kyydissä vielä vuosikymmeniä pidempään roikkuneet.

[Mestori]

Kävi kieltämättä mielessä antaa Liechtenstein-matsin lippu faijalle ja harmittaa, etten tajunnut ottaa sillekin lippua kesäkuussa. Mutta sen verran itsekäs kuitenkin olen, että menen paikalle itse.

[#T#]

En myy lippuani mistään hinnasta, kiitos kysymästä Olisi jo marraskuu. Ihana kuukausi.

[el Blanco]

Elämä antaa ja ottaa. Jalkapallo tekee samoin. Siksi jalkapallo on kuin elämä (en väitä, ettäkö jalkapallo olisi suoranaisesti elämää, sillä se olisi jalkapallon aliarviointia). Ja siksi matkustan Helsinkiin 15.11. enkä välitä, vaikkei minulla ole lippua otteluun. Haluan hengittää pelaajien kanssa samaa töölöläistä ilmanalaa ja elää.

[monitietäjä]

Jalkapallomuistoni eivät liity karsintapettymyksiin. Vain yhden miesten maaottelun olen livenä nähnyt. Se tapahtui 1966 SVUL:n Suurkisojen yhteydessä Olympiastadionilla. Silloin Suomi voitti 1-0 Ruotsin Tommy Lindholmin maalilla. Saman vuonna samalla kentällä oli hävinnyt myös Tanska 2-1 ja näiden pelien välillä pelattu Norjassa 1-1.  Ruotsi-ottelun voitto on edelleen viimeisin naapurista (lukuunottamatta talvipelejä). Kysymys kuuluu, mitä meillä on tehty 53 vuotta toisin kuin em. arvokisamaissa, jotta vasta nyt portit aukeavat ja pato murtuu.

[keketsu]

En myy lippuani mistään hinnasta, kiitos kysymästä Olisi jo marraskuu. Ihana kuukausi.

Sama!

[leeremick26]

En myy lippuani mistään hinnasta, kiitos kysymästä Olisi jo marraskuu. Ihana kuukausi.

20 000 eurolla eli about vuoden käteen jäävillä lähtee omani, yvav jono vaan alle.

[TKO]

Syyskuu 2002. Suomi-Wales. Ensimmäistä kertaa paikan päällä stadikalla, ikää sen 10 vuotta. Hienosti päättyneiden edellisten MM-karsintojen jälkeen edessä on kaikkien aikojen karsinnat. Maajoukkue kovempi kuin koskaan. 0-2 turpaan ja unelmat EM-kisapaikasta pöntöstä alas pistävän hajuisessa Olympiastadionin vessassa. Humalaiset, vihaiset ja äänekkäät aikuiset miehet vähän kuumottaa.

Sama, itselleni oli myös ensimmäinen kerta stadikalla. Walesin velho oli tosin upea näky nuorelle futarille, dominoi peliä miten tahtoi ja lopulta myös alusti tuon viimeisen 2-0 niitin arkkuun. Joukkueen yhteisestä kassasta ostettiin kaikille liput, ja koutsi naama punaisena purki vitutustaan nuoriin kloppeihin.


Mieleeni on painautunut vahvasti myös Syyskuu 2013. MM-karsinta. Suomi - Espanja. Ennen peliä manoloiden hotellin edessä parveilevat suomalaiset, pukeutuneena Espanjan maajoukkuepaitoihin. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko opportunistien takki heilunut, ja ollaanko nyt vahvasti mukana huuhkajien futiskiimassa? "Aina kannattanut.." jne.

[Lihaani]

Liitytään samaan kuoroon. Isäni on "raahannut" pikkupojasta asti Suomen peleissä eikä mitään tarkkaa muistikuvaa edes ole mikä oli ensimmäinen peli mitä olen paikan päällä ollut katsomanssa. 15.11. tulee isälle mittariin 69 vuotta ja mikäs onkaan sen parempi lahja kuin "ikuisen unelman toteutuminen". Sen verran railakasta menoa taitaa kuitenkin olla luvassa, että peliliput pysyy omassa ja kavereiden taskussa ja antaa ukon viettää vuosijuhlaa lämpimässä telkkarin edessä äidni ja konjakkipullon kanssa.

[Stark]

Ensimmäinen peli telkkarista 2002, kun Suomi hävisi Walesille 2-0.

Ensimmäinen peli paikanpäällä faijan kanssa 2003, kun Suomi höykytti Jugoslaviaa 3-0.

Bosnia -peli Tamperella kesäkuussa on sekä viimeisin, että paras yksittäinen ottelukokemus.

Kiima oli niin valtava, että hankittiin kavereiden kanssa flabat Liechtenstein peliin tyyliin samalla reissulla.

Nyt on hyvä olla.

[Lisbie]

20 000 eurolla eli about vuoden käteen jäävillä lähtee omani, yvav jono vaan alle.

Kaltaisillesi trokareille on helvetissä oma paikka. HUORA!!!