Lasten kilpailu ikuinen tabu

[Koom]

Alle 10-vuotiaiden tulosurheilua kannattavat ovat suurimmaksi osaksi sitä porukkaa, joille on tärkeää päästä postaamaan someen kuvia jälkikasvusta voittajina isojen pokaalien kera, siinä kontekstissa ei pelkät osallistumismitalit riitä. Olen päässyt läheltä sivustaseuraamaan muutaman tuntemani pojan matkaa normaalista laadukasta perustyötä tekevästä seurasta ammattilaisseuran akatemiaan ja ainakaan noissa tapauksissa ei kehityksen jarruna ollut, ettei sarjataulukoita eikä maalintekijätilastoja pidetty.

[Sokrateen puskumaali]

Alle 10-vuotiaiden tulosurheilua kannattavat ovat suurimmaksi osaksi sitä porukkaa, joille on tärkeää päästä postaamaan someen kuvia jälkikasvusta voittajina isojen pokaalien kera, siinä kontekstissa ei pelkät osallistumismitalit riitä. Olen päässyt läheltä sivustaseuraamaan muutaman tuntemani pojan matkaa normaalista laadukasta perustyötä tekevästä seurasta ammattilaisseuran akatemiaan ja ainakaan noissa tapauksissa ei kehityksen jarruna ollut, ettei sarjataulukoita eikä maalintekijätilastoja pidetty.

Mistä sinä sen tiedät? Lopputuloksestako? Mistä tiedät, että tuntemiesi poikien kehitys ei olisi ollut parempi vaikka jossain espanjalaisessa ultrakilpailullisessa ympäristössä? Mitä jos oikeasti siinä on ollut suomalaisen kilpailuttoman kulttuurin käsijarru päällä koko ajan, mutta siitä huolimatta ovat päässeet nykyiselle tasolleen?

Minua henkilökohtaisesti ei kiinnosta somepostaukset tai pokaalit, mutta olen silti kiinnostunut antamaan mahdollisimman paljon voittamisen ja kilvoittelun tunteita lapsille. Voittaminen on mielestäni taito siinä missä pallon potkaiseminen oikealla tekniikalla. Olen kyllä nähnyt monen tuttavavanhemman laittaneen sosiaaliseen mediaan erilaisia jälkikasvunsa aikaansaannoksia, on muusikkoja, näyttelijöitä, voimistelijoita, taitoluistelijoita ja usein aikaansaannos on kuvattu hienoksi suoritukseksi, jonka eteen on tehty paljon työtä. En osaa sitä nähdä niin hirveästi oman egon pönkittämisenä vaan ihan vaan kohtuullisen terveenä oman lapsen rakastamisen ilmaisuna.

Olen myös huomaavinani yleisessä keskustelussa sellaisen pohjavireen, että jos kyseessä on suomalainen tyttö, niin kovan kilpailun ja ahkeruuden piirteet ovat hyväksi. Voimistelut, tanssit ja taitoluistelut ovat suoraan 5v eteenpäin täyttä DDR-tyylistä meininkiä kovan vaatimustason säestämänä, mutta jos kyseessä on poikien kilpaurheilu, niin välittömästi paikalle ryntää leegio ihmisiä, jotka haluavat kertoa, että pojat eivät saisi kilpailla niin kovaa ja kaikkien pitäisi ottaa rennommin. Onko havaintoni vääristynyt?

[turkistarhaaja]

Olen myös huomaavinani yleisessä keskustelussa sellaisen pohjavireen, että jos kyseessä on suomalainen tyttö, niin kovan kilpailun ja ahkeruuden piirteet ovat hyväksi. Voimistelut, tanssit ja taitoluistelut ovat suoraan 5v eteenpäin täyttä DDR-tyylistä meininkiä kovan vaatimustason säestämänä, mutta jos kyseessä on poikien kilpaurheilu, niin välittömästi paikalle ryntää leegio ihmisiä, jotka haluavat kertoa, että pojat eivät saisi kilpailla niin kovaa ja kaikkien pitäisi ottaa rennommin. Onko havaintoni vääristynyt?

Saavathan pojatkin Suomessa kilpailla - nimittäin jääkiekossa. Jalkapallossa sellainen taas jostain syystä nostaa monen karvat pystyyn.

Edit. Ja varmaan kyllä painissa ja muissa kamppailulajeissakin jo nassikkaikäisistä asti julistetaan otteluiden ja turnausten voittajat. Samoin kuin yleisurheilussa ja hiihdossa laitetaan osallistujat tulosten perusteella järjestykseen. Jalkapallossa tämä on jostain syystä sitten tosi paha juttu.

[Sokrateen puskumaali]

Saavathan pojatkin Suomessa kilpailla - nimittäin jääkiekossa. Jalkapallossa sellainen taas jostain syystä nostaa monen karvat pystyyn.

Edit. Ja varmaan kyllä painissa ja muissa kamppailulajeissakin jo nassikkaikäisistä asti julistetaan otteluiden ja turnausten voittajat. Samoin kuin yleisurheilussa ja hiihdossa laitetaan osallistujat tulosten perusteella järjestykseen. Jalkapallossa tämä on jostain syystä sitten tosi paha juttu.

Ehkä se on vaan sellainen vääränlainen vaikutelma, mitä minulle välillä tulee kun kuuntelee jalkapalloyhteisön mielipiteitä juniorijalkapallosta. Painissa näyttää olevan tuloksia aivan 20kg sarjasta lähtien, mutta jääkiekossa ei näytä sarjataulukot tulevan julkisiksi kuin vasta 2007 syntyneillä, jos luen oikein.

Mutta en tiedä, että onko kilpailullisuuden kannalta tulosten laskeminen ja julkaiseminen se kaikista oleellisin asia. Enemmän siinä on kysymys ikään kuin indikaattorista sen suhteen, että mikä on merkityksellistä. Kun näkee, mikä on yhteisölle merkityksellistä, pystyy vetämään johtopäätöksiä sen yhteisön luonteesta.

Suomessa tunnutaan keskittyvän pitkälle siihen, että kaikilla olisi mahdollisimman mukavaa ja elätellään haavekuvaa siitä, että kaikki pelaajat on katsomattomia arpoja sinne murrosiän jälkeiseen aikaan saakka ja tarkoitus on vaan pitää tarpeeksi monta arpaa kukkarossa. Muualla kärjistetysti ottaen scoutataan 6v ikäisiä, kilpailutetaan pelipaikat 7v ikäisenä ja valmentajat kertovat näkevänsä viimeistään 8v ikäisestä, että onko tällä mahdollisuuksia ammattilaiseksi.

Kontrasti on välillä aika kova. Minusta empiria kertoo, että tuolla kilpailuvetoisella systeemillä pienempi maa saa aikaan parempia jalkapalloilijoita kuin tällä kaikki mukana mahdollisimman pitkään järjestelmällä.

[KVilho]

Ehkä se on vaan sellainen vääränlainen vaikutelma, mitä minulle välillä tulee kun kuuntelee jalkapalloyhteisön mielipiteitä juniorijalkapallosta. Painissa näyttää olevan tuloksia aivan 20kg sarjasta lähtien, mutta jääkiekossa ei näytä sarjataulukot tulevan julkisiksi kuin vasta 2007 syntyneillä, jos luen oikein.

Mutta en tiedä, että onko kilpailullisuuden kannalta tulosten laskeminen ja julkaiseminen se kaikista oleellisin asia. Enemmän siinä on kysymys ikään kuin indikaattorista sen suhteen, että mikä on merkityksellistä. Kun näkee, mikä on yhteisölle merkityksellistä, pystyy vetämään johtopäätöksiä sen yhteisön luonteesta.

Suomessa tunnutaan keskittyvän pitkälle siihen, että kaikilla olisi mahdollisimman mukavaa ja elätellään haavekuvaa siitä, että kaikki pelaajat on katsomattomia arpoja sinne murrosiän jälkeiseen aikaan saakka ja tarkoitus on vaan pitää tarpeeksi monta arpaa kukkarossa. Muualla kärjistetysti ottaen scoutataan 6v ikäisiä, kilpailutetaan pelipaikat 7v ikäisenä ja valmentajat kertovat näkevänsä viimeistään 8v ikäisestä, että onko tällä mahdollisuuksia ammattilaiseksi.

Kontrasti on välillä aika kova. Minusta empiria kertoo, että tuolla kilpailuvetoisella systeemillä pienempi maa saa aikaan parempia jalkapalloilijoita kuin tällä kaikki mukana mahdollisimman pitkään järjestelmällä.

Itse näen sen hieman eri lailla. Nuo isot jalkapallomaat (jossa jalkapallon on kansanurheilua, jos nyt ymmärsin oikein käsitteen) tekevät tuota raakaa valintaa ihan vain koska voivat. Volyymit on niin suuria, että se on aivan sama meneekö siinä jokunen messi pesuveden mukana. Meidän määrillä siihen ei ole varaa eli jokainen arpa kannattaa katsoa.

Toisaalta ymmärrän hyvin että valmentajat tähän valkkaustyyliin haluavat, koska se vallantunne on varmasti huumaava kun jyviä erotellaan akanoista. Jokainen valmentaja mielestään näkee jo 8 vuotiaasta onko ainesta vai ei. Jännä homma että aina omassa pojassa on

[KVilho]

...

Tätä taidettiin yrittää, mutta lopputulos oli, että dropout vaan kasvaa. Ei ole välttämättä mieltä yrittää saada jalkapallosta kansanurheilua, jossa panostetaan siihen, että teini-ikäiset jatkavat harrastamista. Asia menee mielestäni pikemminkin niin, että 15v ikäisenä lapsi jatkaa seurassa asiaan panostamista, jos on siinä asiassa todella hyvä, kompetenssi on vahva ja siitä voi mahdollisesti saada jopa ammatin. Jos ei ole, niin se homma loppuu siihen ja sitä peliä harrastetaan kavereiden kanssa silloin kun siltä tuntuu ja ihan omissa seuroissa.

Kuulostaa ihan hyvältä, mutta asia ei silti ole mielestäni ihan niin yksinkertainen, että yritetään pitää vaan mahdollisimman paljon lapsia harrastuksen parissa.

Teillä on kyllä edistyneitä 15 vuotiaita siellä jos osaavat omat taitonsa suhteuttaa mahdollisuuksiin saada ammatin jalkapallosta. Toki jos nuori kokee olevansa hyvä niin varmasti motivaatio treenata on parempi ja voi tosiaan olla että motivaatiota jatkaa ei löydy jos kokee ettei homma onnistu.

[Sokrateen puskumaali]

Itse näen sen hieman eri lailla. Nuo isot jalkapallomaat (jossa jalkapallon on kansanurheilua, jos nyt ymmärsin oikein käsitteen) tekevät tuota raakaa valintaa ihan vain koska voivat. Volyymit on niin suuria, että se on aivan sama meneekö siinä jokunen messi pesuveden mukana. Meidän määrillä siihen ei ole varaa eli jokainen arpa kannattaa katsoa.

Näinhän se narratiivi täällä menee. Sitten on kuitenkin ihan Suomen kokoisia maita jalkapalloilijoiden määrässä josta tulee paljon parempia pelaajia ja joukkueita. Joku voisi sanoa, että Suomi levittää valmennusresurssinsa aivan liian usean arvan hautomiseen siinä missä muualla todennäköisemmin voittavat arvat identifioidaan ajoissa ja resursseja ei tasapäisyyden nimissä tuhlata.

Toisaalta ymmärrän hyvin että valmentajat tähän valkkaustyyliin haluavat, koska se vallantunne on varmasti huumaava kun jyviä erotellaan akanoista. Jokainen valmentaja mielestään näkee jo 8 vuotiaasta onko ainesta vai ei. Jännä homma että aina omassa pojassa on

Vaikea kuvitella, että kenellekään olisi mukava tilanne 8 vuotiaita erotella. Vallantunne ei todella ole erityisen huumaava. Enemmän se varmaan muistuttaa irtisanomisilmoitusten antamista työpaikalla, mikä sekään ei ole kovin ylevä tunne. Harva suomalainen valmentaja, johon olen törmännyt ja jonka kanssa olen keskustellut on väittänyt pystyvänsä näkemään sen 8 vuotiaista, mutta niiden tutkimusten perusteella joita olen lukenut esim. espanjalaisista valmentajista, niin he ovat tässä asiassa paljon itsevarmempia.

Ja oman kokemukseni mukaan suurin osa valmentajista suhtautuu omaan poikaansa hyvin kriittisesti. Olen kuullut aika suoraa puhetta omista pojista kahdenkeskisissä keskusteluissa. Sinulla ei taida olla omakohtaista kokemusta valmentamisesta?

Teillä on kyllä edistyneitä 15 vuotiaita siellä jos osaavat omat taitonsa suhteuttaa mahdollisuuksiin saada ammatin jalkapallosta. Toki jos nuori kokee olevansa hyvä niin varmasti motivaatio treenata on parempi ja voi tosiaan olla että motivaatiota jatkaa ei löydy jos kokee ettei homma onnistu.

Ei minulla ole valmentajan kokemusta sen ikäisistä. Muistan kuitenkin omasta nuoruudestani, että siinä iässä ei ollut enää hirveän valheellisia kuvitelmia omista kyvyistä. Silloin kyllä tajuaa, että onko urheiluun liittyvissä asioissa erinomainen vai ei.

[KVilho]

Näinhän se narratiivi täällä menee. Sitten on kuitenkin ihan Suomen kokoisia maita jalkapalloilijoiden määrässä josta tulee paljon parempia pelaajia ja joukkueita. Joku voisi sanoa, että Suomi levittää valmennusresurssinsa aivan liian usean arvan hautomiseen siinä missä muualla todennäköisemmin voittavat arvat identifioidaan ajoissa ja resursseja ei tasapäisyyden nimissä tuhlata.

Vaikea kuvitella, että kenellekään olisi mukava tilanne 8 vuotiaita erotella. Vallantunne ei todella ole erityisen huumaava. Enemmän se varmaan muistuttaa irtisanomisilmoitusten antamista työpaikalla, mikä sekään ei ole kovin ylevä tunne. Harva suomalainen valmentaja, johon olen törmännyt ja jonka kanssa olen keskustellut on väittänyt pystyvänsä näkemään sen 8 vuotiaista, mutta niiden tutkimusten perusteella joita olen lukenut esim. espanjalaisista valmentajista, niin he ovat tässä asiassa paljon itsevarmempia.

Ja oman kokemukseni mukaan suurin osa valmentajista suhtautuu omaan poikaansa hyvin kriittisesti. Olen kuullut aika suoraa puhetta omista pojista kahdenkeskisissä keskusteluissa. Sinulla ei taida olla omakohtaista kokemusta valmentamisesta?

Ei minulla ole valmentajan kokemusta sen ikäisistä. Muistan kuitenkin omasta nuoruudestani, että siinä iässä ei ollut enää hirveän valheellisia kuvitelmia omista kyvyistä. Silloin kyllä tajuaa, että onko urheiluun liittyvissä asioissa erinomainen vai ei.

Pitää kuitenkin muistaa että valmennus on todennäköisesti aivan samaa tasoa kuin sen tuotoskin. Maissa joissa voidaan tätä kermankuorintaa tehdä on valmennuskin huomattavasti kovemmalla tasolla. Jotta saisimme mahdollisimman paljon, mahdollisimman laadukkaita valmentajia pitää meillä olla mahdollisimman paljon harrastajia joiden vanhemmat maksavat tämän lystin. Jalkapallon pitää olla myös isompi osa yhteiskuntaa että yhteiskunta ohjaisi mahdollisimman paljon resursseja lajille. Yhteistuntahan on ihmisiä. Mitä enemmän ihimisiä rakastaa jalkapalloa, sitä enemmän yhteiskunta rakastaa jalkapalloa. Sama logiikka kuin pelaajapuolella.

Tuo "vallantunne" - juttu oli kyllä sanavalintana surkea - tunnustan. Pitäisi varmaan syödä ennen kuin tuollaista kirjoittaa.

Sitä en ymmärrä miksi tuollaista irtisanomista pitäisi edes tehdä. Eihän se että tarjotaan lapsille ja nuorille heille sopivan tasoista treeniä ja treenikaveria saisi tarkoittaa mitään irtisanomista. Jos ikäluokka on suuri (ja sehän on, kun homma on kivaa), niin silloin voidaan järjestää jokaiselle sopivat ryhmät treenien sisällä ja sopivat pelitapahtumat. Tuntuu vaan siltä, että jokainen valmentaja on omasta mielestään niin hyvä että hänen talenttinsa menee hukkaan keskinkertaisuuksien kanssa. Ne haaste- / harrastetason pojat tarvitsevat kyllä kaikkien mielestä tasokasta harjoitusta, mutta sen pitäisi tehdä aina "joku muu".

Niin kuin tuossa aikaisemmin kirjoitin niin näyttäisi tuo ainakin toisen pojan joukkueen osalta toimivan ihan jees. Päävalmentaja seurailee kaikkien treeniä ja loppupeliä harjoituksissa (apuvalmentajat sitten omissa ryhmissään). Kyllähän ne kilpatason kaverit käy useimmin treeneissä ja päävalmentaja enemmän heidän touhujaan seuraa ja niihin sekaantuu, mutta tuskin muut sitä edes huomaa. Sama pelien osalta.

Ei ole kokemusta valmentamisesta, niin kuin tuossa aikaisemmin moneen kertaan tunnustin. Olen kyllä huomannut että valmentajat ovat usein vaativimpia ja ankarimpia omia poikiaan kohtana. Kuitenkin valmentajat "satsaavat" eniten omiin poikiinsa ja tästä voidaan päätellä että he silloin ovat potentiaalisia.

[Sportacus]

Suuri ero varmaan tulee siinä mikä itse kullakin valmentajalla on tärkeintä junnujen valmentamisessa. Onko tärkeintä tuottaa ne muutama pelaaja ihan terävimmälle huipulle? Onko tärkeintä menestyä? Vai onko tärkeämpää tarjota kaikille harrastajille mahdollisuus hyvään harrastukseen, jossa voi oppia liikunnallisia taitoja ja muuta loppuelämän kannalta hyödyllistä. Tämä tärkeysjärjestys voi määrittää aika paljon sitä miten näkee kilpailullisuuden merkityksen junioritoiminnassa.

[KVilho]

Suuri ero varmaan tulee siinä mikä itse kullakin valmentajalla on tärkeintä junnujen valmentamisessa. Onko tärkeintä tuottaa ne muutama pelaaja ihan terävimmälle huipulle? Onko tärkeintä menestyä? Vai onko tärkeämpää tarjota kaikille harrastajille mahdollisuus hyvään harrastukseen, jossa voi oppia liikunnallisia taitoja ja muuta loppuelämän kannalta hyödyllistä. Tämä tärkeysjärjestys voi määrittää aika paljon sitä miten näkee kilpailullisuuden merkityksen junioritoiminnassa.

Aika usein halutaan tehdä töitä "huipulla". Ei vaan ainakan täälläpäin ne ikäryhmät joissa on lähdetty kermankuorintaan ole onnistuneet. Sitten kun käsittääkseni niiden valittujen huippujen lopetusprosentti tietyssä iässä ole yhtään keskivertoa pienempi.

Suomalainen juniorivalmennus on tällähetkellä kuin amislainen punttisalilla. Ensin katsotaan kun joku alan harrastaja lataa hurjan kasan rautaa tankoon ja nostaa sen. Sitten amislainen koittaa ensin penkata 100 kiloa ja kun se ei nouse edes hirveällä tekniikalla ja huijaamisella, niin ratkaisu on se että kokeillaan laittaa vielä vähän lisää painoa.

Ei ymmärretä sitä työtä taustalla mitä on pitänyt tehdä ennen kuin se kunto on saavutettu. Meidän pitää ottaa aika monta väliaskelta ennen kuin ollaan suuramaiden tasolla ja voimme käyttäytyä kuin suurmaat. Pitää ensin tehdä paljon toistoja pienemmillä painoilla ja monipuolisilla liikkeille ennen kuin kovia tuloksia voidaan ulosmitata.

[Skylark]

Mulla on kokemusta yleisurheilun puolelta. Oma lapseni on murrosiässä ja siis yleisurheilija. Olen istunut luennoilla toimitsijan ja huoltajan ominaisuudessa kuuntelemassa mm. urheilijoiden ravitsemuksesta ja tukemisesta. Tosi usein toistuu se, että vasta yläasteikäisistä alkaa nähdä, kenellä on mahdollisuudet kehittyä huipulle. Lapsilla, jotka kehittyvät hitaammin, herkkyyskaudet jonkun asian oppimiseen saattavat olla pitempiä tms.

Yleisurheilussahan kilpaillaan ihan pienestä lähtien, ja mitalit jaetaan vain kolmelle parhaalle. Toisaalta yleisurheilussa pystyy hyvin seuraamaan omaa tuloskehitystään, ja lapsi motivoituu sitä kautta. Olen aina sanonut, että oma enkka on aina hieno juttu, oli sijoitus mikä vain. Miksi jalkapallossa ei voisi kilpailla? Kaipa siinä joku idea on, liittyisikö ehkä siihen, että se on joukkuelaji? Olen itse nähnyt juniorien pelejä, joilla on voitettu, mutta peli itsessään on ollut tosi huonoa. Esim. paitsiosääntöä ei ole, mutta minusta pelaajia pitäisi silti alusta lähtien opettaa pelaamaan oikein.

Olen kiertänyt kisoja usemman vuoden ja viime vuosina olen itse nähnyt, kuinka monet 9-11-vuotiaana lajiaan suvereenisti hallinneet lapset ovat pudonneet vauhdista. Tulosparannusta ei tule, oikeastaan päin vastoin. Ja toisaalta aiemmin heikommin menestyneet ovat alkaneet kovasti kiriä ja kehittyä. Tuntuu, että ne nopeasti kehittyneet lapset, jotka siis nuorempina olivat aivan huippuja, eivät enää kehity. Tyttöjen osalta nopeasti kehittyneet jäävät usein lyhyiksi, mikä hankaloittaa monia lajeja. Näyttäisi myös siltä, että kantasuomalaiset geenit kypsyvät hitaasti. Mm. murrosikä alkaa maahanmuuttajataustaisilla tytöillä selkeästi aiemmin kuin kantasuomalaislla.

Jalkapallo on tietysti eri laji, mutta sen parissa on varmasti myös näitä nopeasti ja hitaasti kehittyviä. Näkisin tuon yleisurheilusta saadun kokemukseni perusteella, että mahdollisimman hyvää valmennusta pitäisi antaa ihan kaikille. Espanjalaisia valmentajia en kuuntelisi, he eivät ole näitä hitaammin kehittyneitä ottaneet hyvään valmennukseen, joten mistäpä he tietäisivät, mitä näistä pelaajista olisi voinut kehittyä, jos heitäkin olisi valmennettu hyvin. Suomi on pieni maa, ikäluokat ovat pieniä, vain osa harrastaa jalkapalloa. Jos tästä pienestä määrästä seulotaan vain ne nopeimmin kehittyvät parempaan valmennukseen, menetetään lahjakkuutta. Isoissa jalkapallomaissa se ei haittaa, koska jäljelle jää kuitenkin niin paljon pelaajia. Isoissa jalkapallomaissa kaikki vanhemmat myös tietävät, minne vievät lapsensa, kun siis vievät hänet jalkapallon pariin. Monet suomalaiset vanhemmat eivät ymmärrä tasoryhmiä ja lasten varhaista jaottelua, mikä antaa etulyöntiaseman niille ns. jalkapalloperheille, joissa isät alkavat itse valmentaa lapsiaan heti, kun nämä oppivat kävelemään.

Eli hyvää valmennusta kaikille ja lisäksi selkeitä ohjeita tai linkkejä semmoisiin juttuihin, joita pelaajat voisivat tehdä itse vapaa-ajalla. Noissa futisperheissä vanhemmat näkevät, missä lapsi on heikko, ja osaavat harjoittaa niitä. Tavisperheet eivät tiedä, miten voisi tukea ja mitä tehdä. Totta kai voivat pelata yhdessä, mutta eivät usein ymmärrä, millaisia täsmäharjoitteita voisi tehdä.

N. 50 vuotta sitten peruskoulua vastustettiin rajusti. Epäiltiin, että koulu menee ihan hunnigolle, kun sinne otetaan myös "huonompi aines". Mutta kuinka sitten kävikään: Suomi nousi koulutuksen johtavaksi maaksi maailmassa. Mistä tämä johtui? Oma arvioni on se, että kun opetettiin myös niitä heikompia, oli pakko kehittää opetusmateriaalia ja -menetelmiä ja toisaalta myös opettajien koulutusta, mikä hyödytti ihan kaikkia. Voisiko jalkapallossa tapahtua sama?

[Kaihlamo]

Alle 10-vuotiaiden tulosurheilua kannattavat ovat suurimmaksi osaksi sitä porukkaa, joille on tärkeää päästä postaamaan someen kuvia jälkikasvusta voittajina isojen pokaalien kera, siinä kontekstissa ei pelkät osallistumismitalit riitä. Olen päässyt läheltä sivustaseuraamaan muutaman tuntemani pojan matkaa normaalista laadukasta perustyötä tekevästä seurasta ammattilaisseuran akatemiaan ja ainakaan noissa tapauksissa ei kehityksen jarruna ollut, ettei sarjataulukoita eikä maalintekijätilastoja pidetty.

Eilen julkaistiin nyt vuoden sisään toisen entisen valmennettavan siirtyminen ulkomaisen pääsarjaseuran akatemiaan ja tätä poikaa olen valmentanut ensimmäisen kerran kun poika oli 6-vuotias. Ja nämä pojat ovat olleet suomalaisen mittapuun mukaan siellä yläpään kilpailullisessa ympäristössä nappulasta asti. Eli sekin ehkä on mahdollista . Ja samanlaisia tarinoita on parin vuoden sisällä tulossa varmuudella lisää niiden pelaajien osalta joista tiedän historian nappuloista asti ja joiden matkassa olen ollut mukana vaikuttamassa. Ja kyllä, ollaan myös haluttu voittaa ja voitettu. Ja tehty sitä ihan avoimesti. Yksi iso osa-alue pelaajakehityksessä mikä tuntuu olevan kadoksissa on se, että pelaajien pitäisi osata myös pelitilanteissa toimia tavalla mikä tähtää ottelun voittamiseen ja se osaaminen ei yhtäkkiä synny kun lapset on 16v tai 18v.. Kyllä sekin tarvitsee toistoja. Ei voittajia synny voittamista vähättelemällä. Häviämällä ei opi voittamaan, vaikka kuinka sitä lausetta hokisi kentän laidalla.

[KVilho]

...
N. 50 vuotta sitten peruskoulua vastustettiin rajusti. Epäiltiin, että koulu menee ihan hunnigolle, kun sinne otetaan myös "huonompi aines". Mutta kuinka sitten kävikään: Suomi nousi koulutuksen johtavaksi maaksi maailmassa. Mistä tämä johtui? Oma arvioni on se, että kun opetettiin myös niitä heikompia, oli pakko kehittää opetusmateriaalia ja -menetelmiä ja toisaalta myös opettajien koulutusta, mikä hyödytti ihan kaikkia. Voisiko jalkapallossa tapahtua sama?

Tätä esimerkkiä miettinyt kanssa. Suomalaisissa kouluissa on kilpailua mutta vähän erilaista kuin esim. jenkeissä. Kilpailu on oikein järjestettynä hyvä juttu. Jenkeissä se ongelma oli muistaakseni semmoinen että homma pyörii tasokokeisen ympärillä ja sen takia aito oppiminen kärsii. Suomessa on taas päästy parempaan tulokseen vähemmällä työllä. Opettajat ja lapset saavat mahdollisuuden luovuudelle. Ketään ei suljeta pois ja näin ihmisten (eli siis yhteiskunnan) arvostus koulujärjestelmää kohtaan on korkealla.

[Skylark]

Itse olin aikoinani Saksassa vaihto-oppilaana. Opetus oli käytännössä sitä, että joku homeinen ukko luki ääneen papereitaan luokan edessä ja porukka teki muistiinpanoja. Olin silloin 17-vuotias. Ero omaan lukioon oli iso, ja väitän, että siellä opittiin paremmin.

Mun on vaikeaa jotenkin pukea sanoiksi se ero kilpailussa. Saksassa tuntui, että opitaan hiki hatussa ja pelko peffassa, koska käy huonosti, jos ei opi. Suomessa opitaan siksi, että halutaan oppia. Ei ehkä ihan nyt noin, mutta sinne päin. Stressaantunut ihminen oppii huonosti, oppimista tapahtuu epäonnistumisenkin kautta, ja siksi myös epäonnistuminen pitää sallia.

[Sokrateen puskumaali]

Pitää kuitenkin muistaa että valmennus on todennäköisesti aivan samaa tasoa kuin sen tuotoskin. Maissa joissa voidaan tätä kermankuorintaa tehdä on valmennuskin huomattavasti kovemmalla tasolla. Jotta saisimme mahdollisimman paljon, mahdollisimman laadukkaita valmentajia pitää meillä olla mahdollisimman paljon harrastajia joiden vanhemmat maksavat tämän lystin. Jalkapallon pitää olla myös isompi osa yhteiskuntaa että yhteiskunta ohjaisi mahdollisimman paljon resursseja lajille. Yhteistuntahan on ihmisiä. Mitä enemmän ihimisiä rakastaa jalkapalloa, sitä enemmän yhteiskunta rakastaa jalkapalloa. Sama logiikka kuin pelaajapuolella.

En ole varma, että onko valmennus kovemmalla tasolla muualla. Eurooppalainen ruohonjuuritason valmentaja ei välttämättä tee asioita yhtään niin hienosti kuin mitä täällä vaaditaan. Käsitykseni mukaan keskiverto eurooppalainen isosta futismaasta tuleva harrastevalmentaja lähinnä huutaa kuin vetopasuuna, jotta saa lapsen androgeenituotannon huippuunsa ja luo kulttuuria siitä, että jalkapallokentällä ollaan kuin 300 lakedaimonilaista kuumien porttien solassa. Yksinkertaista mennään täysillä ja vedetään palloa täysillä tason harjoitetta, jossa pääpaino on intensiteetissä ja sen lietsomisessa.

Ei ole kokemusta valmentamisesta, niin kuin tuossa aikaisemmin moneen kertaan tunnustin. Olen kyllä huomannut että valmentajat ovat usein vaativimpia ja ankarimpia omia poikiaan kohtana. Kuitenkin valmentajat "satsaavat" eniten omiin poikiinsa ja tästä voidaan päätellä että he silloin ovat potentiaalisia.

Millä tavoin satsaavat? Minä en tunnista tätä ilmiötä oikein mitenkään, mutta minulla on toki rajallinen kokemus. Jos isänä tekevät omalla ajalla asioita lapsensa kanssa, niin sitä ei kai voi katsoa erityiseksi satsaamiseksi. Vaikka en voi erityisen objektiivinen olla minkään arvostelman suhteen, niin en näe, että tässä asiassa pitäisi olla mitään erityiskohtelua.

Mitä tulee tähän yleisurheiluun, niin en pitäisi ehkä ihan yhteismitallisena tällaisen vertailun tekemistä jalkapalloon vaikka fyysinen kypsyysaste määrittelee myös jalkapallossa jonkun verran tuota kyvykkyyttä. Ehkä olen väärässä kun ajattelen, että kyseessä on vähemmän peliälyyn ja taitoon perustuvia lajeja kuin jalkapallo ja fyysinen kyvykkyys korostuu silloin enemmän. Enemmän minä luen ammattilaispelaajista tarinoita siitä, että olivat aina parempia kuin kylän muut pojat kuin sitä, että kukaan ei nähnyt mitään erikoista, mutta kun vaan sinnittelivät, niin nousivat paremmiksi kuin muut. Saa korjata käsityksiäni.

Toinen juttu on tämä suomalaisen koulutuksen tarpeeton glorifiointi. Ne mittarit, joilla on esitetty, että suomalainen koulutus olisi jotenkin hienoa ovat mielestäni aina olleet huonot. Mutta analogia on kyllä toisaalta hyvä siinä mielessä, että suomalainen peruskoulu ja korkeammat asteet päälle on aina tavoitellut jotain yleistä kansan sivistystason ylläpitoa vähän niin kuin suomalainen liikuntajärjestelmä on tavoitellut jotain kansan yleistä fyysistä kuntoa.

Eihän kai kukaan yritä sanoa, että suomalainen koulutusjärjestelmä olisi viritetty tuottamaan alojensa ehdottomia huippuja? Kyllähän Saksasta ja Yhdysvalloista (käytetyt esimerkit) nousee enemmän alansa ehdottomia huippuja? Jos haluamme saman ideologian kautta jalkapalloilijoita, niin meillä ei ole kyllä mitään erityistä toivoa asioiden perusteellisesta parantumisesta.

Jos sanotaan, että stressaantunut ihminen oppii huonosti, niin se on vaan osatotuus. Stressinsietokykyä pitää opettaa ja haastetaso pitää pitää sen verran korkealla, että joutuu tekemään rutiinitasoa vaikeampia suorituksia. Paniikkitasolle ei toki saa vetää sitä haastetasoa.

[Skylark]

"Mitä tulee tähän yleisurheiluun, niin en pitäisi ehkä ihan yhteismitallisena tällaisen vertailun tekemistä jalkapalloon vaikka fyysinen kypsyysaste määrittelee myös jalkapallossa jonkun verran tuota kyvykkyyttä. Ehkä olen väärässä kun ajattelen, että kyseessä on vähemmän peliälyyn ja taitoon perustuvia lajeja kuin jalkapallo ja fyysinen kyvykkyys korostuu silloin enemmän. Enemmän minä luen ammattilaispelaajista tarinoita siitä, että olivat aina parempia kuin kylän muut pojat kuin sitä, että kukaan ei nähnyt mitään erikoista, mutta kun vaan sinnittelivät, niin nousivat paremmiksi kuin muut. Saa korjata käsityksiäni."

Niinpä. Kun näille lapsuudessa heikommiksi katsotuille lapsille ei annettu sitä parasta valmennusta, niin eipä heitä ammattipelaajina taida niin ollakaan. Kun valmentaja tekee valintoja, valitsee esim. 12 poikaa taitokouluun tai mihin nyt valitseekaan, jossain on aina se poika nro 13, eli ensimmäinen, joka ei tule valituksi. Jos ero 12. ja 13. pojan välillä on kovin pieni, valmentaja joutuu siis halkomaan hiuksia, kun miettii, kumman valitsisi, mitä ominaisuutta painottaisi ym. Tuo tehty valinta kasvattaa eroa. Se alun perin puolen hiuskarvan mittainen ero Matin (nro 12) ja Tepon (nro 13) välillä kasvaa, kun toinen saa ekstravalmennusta ja toinen ei. Tämä on siis yksinkertaistettu esimerkki. Useimmiten taitaa olla tilanne se, että isommasta ryhmästä pitää valita tietty määrä jonnekin. Mutta siis erot ovat valintahetkellä pieniä ja kasvavat tehtyjen valintojen seurauksena.

Yleisurheilu on toki erilaista, mutta kyllä siinäkin vaaditaan eräänlaista peliälyä, tekniikkaa, taitoja ja fyysistä kyvykkyyttä. Ja eikö tuo fyysinen kyvykkyys ole aika ratkaisevaa jalkapallossakin? Kuvittelisin, että esim. hyvä sijoittautuminen ja liike ei auta, jos pelaaja on liian hidas. Loistava pallonkäsittelytaito ei auta, jos ei juurikaan ehdi palloon jne.

Jos jo hyvin pienistä lapsista valitaan ns. eliittijengi, jota kehitetään ekstravalmennuksella, taitokouluilla ym., totta kai he kehittyvät tavisryhmää nopeammin. Helppoa on sitten valmentajien taputella toisiaan harteille ja kehuskella, että hienosti osattiin jo pienistä lapsista katsoa aidot talentit. Muita ei sitten kyllä valmennettukaan... Tämä on kärjistäen se ongelma. Yleisurheilun puolella näitä hitaita kypsyjiä on, koska siellä heitä ei karsita pois. Monissa seuroissa kilparyhmään otetaan kaikki halukkaat, jotka osallistuvat ahkerasti treeneihin ja sitoutuvat kilpailemaan.

"Toinen juttu on tämä suomalaisen koulutuksen tarpeeton glorifiointi. Ne mittarit, joilla on esitetty, että suomalainen koulutus olisi jotenkin hienoa ovat mielestäni aina olleet huonot. Mutta analogia on kyllä toisaalta hyvä siinä mielessä, että suomalainen peruskoulu ja korkeammat asteet päälle on aina tavoitellut jotain yleistä kansan sivistystason ylläpitoa vähän niin kuin suomalainen liikuntajärjestelmä on tavoitellut jotain kansan yleistä fyysistä kuntoa."

Ei se ole tavoitellut kansan yleisen sivistystason ylläpitoa, vaan sivistyksen antamista koko ikäluokalle. Niillekin, joilta se ennen peruskoulun tuloa evättiin. Ennen peruskoulun tuloa jo 10-vuotiasta lapsista seulottiin ne, joille annetaan ylipäätään valmiudet hakeutua esim. lukio- ja korkeakouluopintoihin. Muiden tie nousi pystyyn jo siinä vaiheessa. Peruskouluun siirtymisen myötä korkeakouluun ovat päässeet sellaisetkin lapset, joiden vanhemmista sukulaisista kukaan ei ennen ollut opiskellut pitkälle.

"Eihän kai kukaan yritä sanoa, että suomalainen koulutusjärjestelmä olisi viritetty tuottamaan alojensa ehdottomia huippuja? Kyllähän Saksasta ja Yhdysvalloista (käytetyt esimerkit) nousee enemmän alansa ehdottomia huippuja? Jos haluamme saman ideologian kautta jalkapalloilijoita, niin meillä ei ole kyllä mitään erityistä toivoa asioiden perusteellisesta parantumisesta."

Suomalainen koulutusjärjestelmä tarjoaa mahdollisuudet jatko-opintoihin kaikille, eli perustiedot monelta alalta. Kukaan peruskoulun päättävä 15- tai 16-vuotias on harvoin alansa ehdoton huippu. Vasta sitten jatko-opinnot määrittävät, kehittyykö hänestä sellainen. Osalla lapsista esim. lukeminen voi olla tosi vaikeaa, mutta heistä kehittyy ajan mittaan oikein hyviä koululaisia ja he ohittavat monet aiemmin lukemaan oppineet. Lapsen kehitys ei jalkapallossa eikä oikein missään muussakaan ole sellainen tasaisella vauhdilla kulkeva juna, joka on 7 vuoden kohdalla paikassa x ja 10 vuoden kohdalla paikassa y. Kehitys hidastuu välillä, välillä nopeutuu, jossain vaiheessa pysähtyykin tai menee jopa taaksepäin. Toinen juna voi pyyhältää ohi, jos sille vain annetaan mahdollisuus.

[Sokrateen puskumaali]

Niinpä. Kun näille lapsuudessa heikommiksi katsotuille lapsille ei annettu sitä parasta valmennusta, niin eipä heitä ammattipelaajina taida niin ollakaan. Kun valmentaja tekee valintoja, valitsee esim. 12 poikaa taitokouluun tai mihin nyt valitseekaan, jossain on aina se poika nro 13, eli ensimmäinen, joka ei tule valituksi. Jos ero 12. ja 13. pojan välillä on kovin pieni, valmentaja joutuu siis halkomaan hiuksia, kun miettii, kumman valitsisi, mitä ominaisuutta painottaisi ym. Tuo tehty valinta kasvattaa eroa. Se alun perin puolen hiuskarvan mittainen ero Matin (nro 12) ja Tepon (nro 13) välillä kasvaa, kun toinen saa ekstravalmennusta ja toinen ei. Tämä on siis yksinkertaistettu esimerkki. Useimmiten taitaa olla tilanne se, että isommasta ryhmästä pitää valita tietty määrä jonnekin. Mutta siis erot ovat valintahetkellä pieniä ja kasvavat tehtyjen valintojen seurauksena.

Jos jalkapallotaito olisi niin yksinkertainen asia, että koulutuksen ja opin määrä korreloisi puhtaasti sen taidon kanssa, niin meillä ei varmaan olisi mitään ongelmaa koko jutussa. Mutta minun näkemykseni mukaan Teppo usein voi ohittaa Matin vaikka tämä kuinka saisi tuossa tilanteessa kehittyneemmille soveltuvampaa opetusta. Silti on hyvä heille molemmilla antaa mahdollisimman hyvin juuri sille kehitystasolle soveltuvaa opetusta.

Yleisurheilu on toki erilaista, mutta kyllä siinäkin vaaditaan eräänlaista peliälyä, tekniikkaa, taitoja ja fyysistä kyvykkyyttä. Ja eikö tuo fyysinen kyvykkyys ole aika ratkaisevaa jalkapallossakin? Kuvittelisin, että esim. hyvä sijoittautuminen ja liike ei auta, jos pelaaja on liian hidas. Loistava pallonkäsittelytaito ei auta, jos ei juurikaan ehdi palloon jne.

Varmasti molemmissa molempia, mutta painotukset erilaiset. Uskoisin vaikka juoksulajeissa olevan enemmän merkitystä fysiikalla kuin jalkapallossa.

Jos jo hyvin pienistä lapsista valitaan ns. eliittijengi, jota kehitetään ekstravalmennuksella, taitokouluilla ym., totta kai he kehittyvät tavisryhmää nopeammin. Helppoa on sitten valmentajien taputella toisiaan harteille ja kehuskella, että hienosti osattiin jo pienistä lapsista katsoa aidot talentit. Muita ei sitten kyllä valmennettukaan... Tämä on kärjistäen se ongelma. Yleisurheilun puolella näitä hitaita kypsyjiä on, koska siellä heitä ei karsita pois. Monissa seuroissa kilparyhmään otetaan kaikki halukkaat, jotka osallistuvat ahkerasti treeneihin ja sitoutuvat kilpailemaan.

Ei se mene noin jalkapallossa. Joku voi olla vuonna x parhaan tusinan joukossa ja tulla valituksi ns. eliittijengiin ja saada tavisryhmää kehittyneempää valmennusta, mutta ei vaan yksinkertaisesti kehity yhtä lujaa kuin joku tavisryhmäläinen. Syy siihen voi olla fyysisen kypsymisen eri vauhdeissa tai vaan siinä, että toinen kehittyy nopeammin koska potentiaali on suurempi. Silloin vuonna x+1 kannattaa vaihtaa näiden pelaajien ryhmiä. Eikä tällöin puhuta edes mistään epäonnistuneesta valmennuksesta vaan kyse on aina siitä, että yksilöt kehittyvät omaa tahtia.

Ongelma jalkapallossa on mielestäni enemmän se, että näitä tällä tavoin kehittyviä pelaajia ei kannusteta siihen kehittymiseen siirtämällä Mattia ja Teppoa tarpeeksi oman kehitysvaiheen kannalta hyvään kasvuympäristöön vaan yritetään pitää molemmat omissa karsinoissaan tai samassa karsinassa mahdollisimman pitkään, mikä ei kannusta luonnolliseen kilpailuun ja kehittymiseen.

Ei se ole tavoitellut kansan yleisen sivistystason ylläpitoa, vaan sivistyksen antamista koko ikäluokalle. Niillekin, joilta se ennen peruskoulun tuloa evättiin. Ennen peruskoulun tuloa jo 10-vuotiasta lapsista seulottiin ne, joille annetaan ylipäätään valmiudet hakeutua esim. lukio- ja korkeakouluopintoihin. Muiden tie nousi pystyyn jo siinä vaiheessa. Peruskouluun siirtymisen myötä korkeakouluun ovat päässeet sellaisetkin lapset, joiden vanhemmista sukulaisista kukaan ei ennen ollut opiskellut pitkälle.

Ei se korkeakouluopetus nyt oppikoulusysteemissäkään ollut täysin suljettu "alemmilta säädyiltä." Varmasti on kyllä edistänyt tätä tasapäistämistä se, että niiden opetusta on heikennetty, jotka olisivat olleet valmiit jo nuorempina oppimaan enemmän. Terävintä kärkeä kaikki nämä toimenpiteet kyllä heikentävät.

Suomalainen koulutusjärjestelmä tarjoaa mahdollisuudet jatko-opintoihin kaikille, eli perustiedot monelta alalta. Kukaan peruskoulun päättävä 15- tai 16-vuotias on harvoin alansa ehdoton huippu. Vasta sitten jatko-opinnot määrittävät, kehittyykö hänestä sellainen. Osalla lapsista esim. lukeminen voi olla tosi vaikeaa, mutta heistä kehittyy ajan mittaan oikein hyviä koululaisia ja he ohittavat monet aiemmin lukemaan oppineet. Lapsen kehitys ei jalkapallossa eikä oikein missään muussakaan ole sellainen tasaisella vauhdilla kulkeva juna, joka on 7 vuoden kohdalla paikassa x ja 10 vuoden kohdalla paikassa y. Kehitys hidastuu välillä, välillä nopeutuu, jossain vaiheessa pysähtyykin tai menee jopa taaksepäin. Toinen juna voi pyyhältää ohi, jos sille vain annetaan mahdollisuus.

Puhuin koulutusjärjestelmästä kattaen myös korkeamman asteen opinnot. Väitteeni on siis muotoa suomalainen korkeakoulutus ei pysty tuottamaan samalla tavalla huippuja kuin monien muiden maiden korkeakoulut, koska ihmisiä ei enää korkean vaatimustason kautta nosteta niin paljon huipulle.

Mitä tulee tuohon tasaisen vauhdin junaan, niin olen juuri sitä mieltä, että kehitys menee eri tahtia. Meidän pitää vaan luoda jokaiselle juuri sille hetkelle kehittävin mahdollinen ympäristö. Kehittävin mahdollinen ympäristö ei tarkoita sitä, että me annamme samaa valmennusta kaikille. Silloin on järkeä eriyttää opetusta ja tarjota toisille yksinumeroisten lukujen aritmetiikkaa ja toisille tarjota jo Zermelo-Fraenkelin joukko-opin opintoja. Ei ole mitään mieltä olla opettamatta toisille perusteita ja toisille kehittyneempiä asioita, jos he tarvitsevat juuri sillä hetkellä kehittyäkseen juuri sellaista opetusta. Ketään ei jätetä jälkeen sillä, että opetetaan ensin ne alkeet, jotta on sen jälkeen valmis oppimaan enemmän.

Vain opettamalla sille alhaisemman kehitysasteen porukalle niitä alkeita voimme ajatella heidän koskaan nousevan paremmalle tasolle kuin ne jotka jo opettelevat kehittyneempiä asioita. Nostamalla heidät sinne ylemmälle tasolle väkisin teemme väärin molemmille oppilasryhmille. Kehittyneempien opetus heikentyy, vähemmän kehittyneiden opetus heikentyy ja molemmat saavat vääristyneen kuvan omasta osaamisestaan.

Eli kilpailulla ja eriyttävällä opetuksella saavutetaan mielestäni paremmat tulokset, jos mittarina on vaikka ammattilaispelaajien määrä suhteutettuna väkilukuun tai harrastajien määrään.

[Vikkelä vaihtomies]

Yksi iso osa-alue pelaajakehityksessä mikä tuntuu olevan kadoksissa on se, että pelaajien pitäisi osata myös pelitilanteissa toimia tavalla mikä tähtää ottelun voittamiseen ja se osaaminen ei yhtäkkiä synny kun lapset on 16v tai 18v.. Kyllä sekin tarvitsee toistoja. Ei voittajia synny voittamista vähättelemällä. Häviämällä ei opi voittamaan, vaikka kuinka sitä lausetta hokisi kentän laidalla.

Tähänhän nimeomaan pyritään sillä, että kuusivuotiaana ei vielä lasketa pisteitä.

Kuusivuotiaana kun se kyseisen ottelun voittamiseen tähtäävä taktiikka on täsmälleen vastakkain sen kanssa, mikä kehittää pelaajia. Kuusivuotiaana parkkeerataan isoin pelaaja maalin eteen ja lyödään pitkää palloa häntä kohti ja loput juoksevat sinne. Lasten motoriikka on sillä tasolla, että kyllä sen joku sieltä omiin tyrkkää, jos ei hyökkääjä saa maalia aikaan. Ja toisaalta vastahyökkäys ei ole sekään kovin vaarallinen, koska 30 metrin kuljetus on kuusivuotiaana ihan saatanan vaikeaa.

[Kaihlamo]

Tähänhän nimeomaan pyritään sillä, että kuusivuotiaana ei vielä lasketa pisteitä.

Kuusivuotiaana kun se kyseisen ottelun voittamiseen tähtäävä taktiikka on täsmälleen vastakkain sen kanssa, mikä kehittää pelaajia. Kuusivuotiaana parkkeerataan isoin pelaaja maalin eteen ja lyödään pitkää palloa häntä kohti ja loput juoksevat sinne. Lasten motoriikka on sillä tasolla, että kyllä sen joku sieltä omiin tyrkkää, jos ei hyökkääjä saa maalia aikaan. Ja toisaalta vastahyökkäys ei ole sekään kovin vaarallinen, koska 30 metrin kuljetus on kuusivuotiaana ihan saatanan vaikeaa.

Täysin eri. 6-vuotiaana voittava taktiikka on ihan sama mikä aikuisena. Ollaan parempia kuin vastustaja. Onko se ettei lasketa pisteitä jotenkin vähentänyt sitä ettei vedetä pitkää koko ajan? Ihan samalla tavalla se on valmentajien vastuulla päättää näistä asioista kuin ennenkin. Se mikä on lisääntynyt on valmentajien selittely hävitessä "pelaajakehityksellä" ja se jos joku on hyvinkin vastenmielistä. Yleensä vielä oma joukkue pimputtaa pallon kanssa ja puolustaessa ollaan lapasia.

Suomalainen futis tarvitsee heittäytymistä kentälle - eletään kaikkia tunteita siellä kentällä (niin negatiivisia kuin positiivisia) ja opetellaan käyttämään niitä kaikkia tunnetiloja oman pelaamisen kehittämiseen. Meillä on joku ihmeellinen käsitys vallalla, että pelaajista tehdään tunteettoman ameeban ja kaavamaisen robotin yhdistelmiä. Pettymykset ja onnistumiset, voitot ja tappiot, itkut ja naurut, mokat ja huippusuoritukset kaikki kuuluvat futikseen ja ne pitää olla mukana päivästä yksi alkaen. Ihan samalla tavalla kuin eri tavoilla pelaavat vastustajat. Nyt ei lapsille saisi tulla onnistumisia ja epäonnistumisia ollenkaan. Ettei vaan kenellekään tule paha mieli.

[Koom]

Afrikasta tulee muuten kovalla tahdilla nuoria Euroopan sarjoihin, vaikka pojat tuskin ovat olleet missään eliitti joukkueissa alle 12-vuotiaina. Huipulle pääsemiseksi nousee murrosiässä ja etenkin sen jälkeen erittäin tärkeäksi osa-alueeksi henkiset voimavarat, kuka todellakin haluaa huipulle ja on valmis tekemään uhrauksia sekä hirveän määrän laadukasta työtä. Lapsia ei kannata vielä jaotella kovinkaan paljon henkisen kantin perusteella, sillä se alkaa muokkautumaan vasta murrosiän jälkeen. En ole kilpailua vastaan, mutta alle 10 vuotiailla ei ole mitään tarvetta nostella voittopokaaleja, osallistumismitalit riittää hyvin. Kyllä ne pojat itsekin ymmärtävät, että turnaus meni hyvin jos voittivat kaikki pelit.

[Kaihlamo]

Afrikan touhujen mukaan tuominen ilman mitään hajua mitä oikeasti siellä tehdään on ehkä väsynein kortti tässä kohtaa minkä löytää

[turkistarhaaja]

Painissa, yleisurheilussa, hiihdossa, suunnistuksessa jne voidaan siis lapset laittaa järjestykseen suoritustensa perusteella, mutta jalkapallojoukkueita ei voida, koska?

[Skylark]

"Jos jalkapallotaito olisi niin yksinkertainen asia, että koulutuksen ja opin määrä korreloisi puhtaasti sen taidon kanssa, niin meillä ei varmaan olisi mitään ongelmaa koko jutussa. Mutta minun näkemykseni mukaan Teppo usein voi ohittaa Matin vaikka tämä kuinka saisi tuossa tilanteessa kehittyneemmille soveltuvampaa opetusta. Silti on hyvä heille molemmilla antaa mahdollisimman hyvin juuri sille kehitystasolle soveltuvaa opetusta."

Luitko sinä kunnolla, mitä kirjoitin? Kuvasin siis tilannetta, jossa eroja ei käytännössä ole. Joku toinen valmentaja olisi voinut tehdä päinvastaisen valinnan. Matti pääsee siis lisätreeneihin ja kehittyy, Teppo jatkaa tavisryhmässä ilman mitään ekstraa. Teppo ei välttämättä tiedä, että oli ensimmäinen putoaja. Tietää vain, että ei tullut valituksi, mikä saa hänet epäilemään omia kykyjään ja osaamistaan. Matti ei tiedä, että hänet hyväksyttiin viimeisenä, vaan iloitsee valituksi tulemisesta. Valinta vahvistaa hänen uskoaan itseensä ja kykyihinsä pelaajana, mikä lisää intoa treenata.

Ongelmana on vielä se, että usein noita ryhmäjakoja ei tarkisteta, vaan samat pelaajat jatkavat eliitissä vuodesta toiseen. Lapselle puoli vuottakin on pitkä aika. Jos hän ei sinä aikana saa positiivista palautetta kehityksestään, on uhkana, että hänen motivaationsa laskee. Psykologian puolella motivaatiosta ja sen ylläpitämisestä on paljonkin tietoa, samoin myös itseään toteuttavasta ennusteesta. Itse kun olin opettajankoulutuksessa, meille painotettiin, että lapsen yrittäminen ja kehittyminen pitäisi aina huomata ja siitä pitäisi antaa lapselle positiivista palautetta.

Oppikouluaikana karsinta tapahtui lasten ollessa 9-10-vuotiaita, eli hyvin pieniä. Tuolloin lasten syntymäkuukaudellakin oli vielä merkitystä, loppuvuodesta syntyneet ovat lähes vuotta alkuvuodesta syntyneitä nuorempia. Osuutta oli myös vanhempien koulutustaustalla, korkeammin koulutetut vanhemmat osasivat paremmin prepata lapsiaan kuin kansakoulupohjaiset. Hukattiin paljon lahjakkuutta, kun osalla ei ollut varaa edes ajatella oppikouluopintoja.

Onko oppikouluaikaisia oppimistuloksia verrattu peruskouluaikaisiin? Oman käsitykseni mukaan oppikoulun käyneet saattavat lasketella vaikeuksitta saksan datiivia vaativat prepositiot, mutta eivät osaa puhua saksaa lainkaan, eivät ole koskaan osanneetkaan. Kielten oppiminen oli lähinnä lauseiden kääntämistä, ei kielen omaa tuottamista. Ylioppilaskirjoituksiin kuullunymmärtämiset tulivat tutkintoon vasta myöhään, oppikoulunkäyneillä niitä ei ollut, joten koulu tuotti paljon oppilaita, joilla kielen arvosana saattoi olla hyväkin, mutta osaaminen rajoittui lähinnä tekstinymmärtämiseen.

Omien lasteni opinnoissa on kyllä ollut eriyttämistä siten, että heille on esim. annettu erillinen kirja, jossa on vaativampia tehtäviä. Tai sitten he voivat tehdä netissä erilaisia tehtäviä matikasta. Perusasiat siis opetetaan kaikille, mutta lapsesta itsestään on kiinni, siirtyykö tekemään vapaaehtoisesti vaativampia saman tehtäväalueen tehtäviä. Vähän sama juttu, kun että lapset opetetaan lukemaan ja heitä kannustetaan lukemaan kirjoja eri tavoin, mm. kirjavinkkauksella, lukupuulla tms.. Lapsesta itsestään on sitten kiinni, lukeeko hän vapaa-ajalla ja jos lukee, lukeeko Aku Ankkaa vai venäläisiä klassikoita. Kouluissa toimii myös nykyisin tiedekerhoja, matikkakerhoja ym., jonne kiinnostuneet voivat hakeutua. Peruskoulussa on nykyisin myös paljon valinnaisuutta, voi valita joko kevyempiä tai vaativampia valinnaisaineita.

Korkeakouluopintoihin on nykyisin paljon hakijoita, eli kilpailu ja valinta tapahtuukin silloin, ei 9-10-vuotiaana. Itse kun aikoinani hain, hakijoista otettiin vain 10 %.   Oppikouluaikana korkeakouluihin ei noin suurta karsintaa ollut, ja toisaalta hyviin ammatteihin pääsi jo ylioppilastodistuksella. Kilpailu on siis siirtynyt aikuisikään, ja minusta on parempi ja reilumpi niin.

Ihmiset kehittyvät eri aikaan, enkä siksi näe mitään pointtia siinä, että lapsuusaikana tehdään rankkoja seulontoja, joissa osa rajataan tietyn koulutuksen ja valmennuksen ulkopuolelle.

[Sokrateen puskumaali]

Luitko sinä kunnolla, mitä kirjoitin? Kuvasin siis tilannetta, jossa eroja ei käytännössä ole. Joku toinen valmentaja olisi voinut tehdä päinvastaisen valinnan. Matti pääsee siis lisätreeneihin ja kehittyy, Teppo jatkaa tavisryhmässä ilman mitään ekstraa. Teppo ei välttämättä tiedä, että oli ensimmäinen putoaja. Tietää vain, että ei tullut valituksi, mikä saa hänet epäilemään omia kykyjään ja osaamistaan. Matti ei tiedä, että hänet hyväksyttiin viimeisenä, vaan iloitsee valituksi tulemisesta. Valinta vahvistaa hänen uskoaan itseensä ja kykyihinsä pelaajana, mikä lisää intoa treenata.

Luin kyllä. Vertailulapset eivät silti toimi ceteris paribus -ympäristössä vaan heillä on erilaiset geneettiset ja ympäristölliset muuttujat, jotka painavat vaakakupissa enemmän kuin saatu valmennus. Lisäksi siinä on myös se, että kovempaan harjoitusympäristöön täpärästi päässyt pelaaja saa tämän jälkeen niin harjoituksissa kuin peleissä jatkuvaa huonommuuden tunnetta, koska muut ovat häntä siellä parempia siinä missä se toinen alemmalle tasolle jätetty saa koko ajan voittamisen tunnetta, hän on joukkueensa vastuunkantaja ja se jolle pallo syötetään. Nämä kokemukset saattavat kasvattaa alemmalle tasolle jätettyä pelaajaa paljon myönteisempään suuntaan kuin sitä, joka joutuu pyristelemään parempiensa kanssa potkien palloa vaan sivurajoista ulos kun ei muuhun pysty.

Tai sitten hän nopeasti kehittyy vieläkin paremmaksi kun saa oikeanlaista kovaa haastetta - sitä ei voi tietää. Silti on järkevää tehdä niitä luokkia, koska ryhmissä on muitakin pelaajia kuin Matti ja Teppo. Rajatapaukset eivät määritä koko tilannetta. Enemmän pitää miettiä niitä ryhmien vastakkaisissa päissä olevia ja sitä, että mikä heitä tukee kehittymisessä.

Ongelmana on vielä se, että usein noita ryhmäjakoja ei tarkisteta, vaan samat pelaajat jatkavat eliitissä vuodesta toiseen. Lapselle puoli vuottakin on pitkä aika. Jos hän ei sinä aikana saa positiivista palautetta kehityksestään, on uhkana, että hänen motivaationsa laskee. Psykologian puolella motivaatiosta ja sen ylläpitämisestä on paljonkin tietoa, samoin myös itseään toteuttavasta ennusteesta. Itse kun olin opettajankoulutuksessa, meille painotettiin, että lapsen yrittäminen ja kehittyminen pitäisi aina huomata ja siitä pitäisi antaa lapselle positiivista palautetta.

Olen henkilökohtaisesti melkein sitä mieltä, että kaikki mitä teille on kerrottu pedagogiikassa kannattaisi unohtaa. Lapset ymmärtävät oikeiden tutkimusten mukaan varsin hyvin teennäisen kehumisen ja tietävät, että jos opettaja kritisoi ja vaatii enemmän, niin se on oikea positiivinen palaute. Kun annat palautetta, niin et voi huijata lapsia kuin tiettyyn rajaan saakka ja kritiikki toimii parhaana kehumisena, joka pönkittää itsetuntoa. Ei ehkä kaikilla, jotkut haluavat tulla kohdeluiksi prinsessoina.

Mutta en ole missään välissä kannattanut sitä, että ryhmäjakoja ei tarkisteta. Päin vastoin niitä pitäisi kilpailun menetelmällä jatkuvasti muuttaa.

Onko oppikouluaikaisia oppimistuloksia verrattu peruskouluaikaisiin? Oman käsitykseni mukaan oppikoulun käyneet saattavat lasketella vaikeuksitta saksan datiivia vaativat prepositiot, mutta eivät osaa puhua saksaa lainkaan, eivät ole koskaan osanneetkaan. Kielten oppiminen oli lähinnä lauseiden kääntämistä, ei kielen omaa tuottamista. Ylioppilaskirjoituksiin kuullunymmärtämiset tulivat tutkintoon vasta myöhään, oppikoulunkäyneillä niitä ei ollut, joten koulu tuotti paljon oppilaita, joilla kielen arvosana saattoi olla hyväkin, mutta osaaminen rajoittui lähinnä tekstinymmärtämiseen.

Suomalaiset olivat sotien jälkeen tieteellisissä konferensseissa haluttuja tulkkeja, koska he osasivat melko fluentisti kääntää niin englanniksi kuin saksaksi. Matematiikassa vaatimustasot laskevat vuosi vuodelta. Kaiken aikaa yliopistopiireissä valitetaan sitä, että kuinka oppilaiksi tulee jatkuvasti huonommin asiansa osaavia nuoria. Kannattaisi ehkä tarkistaa omat ennakkoluulonsa aiheesta - olen varma, että pedagogia haluaa kyllä värittää asiat niin, että heidän moderni menetelmänsä on parempi, mutta en kyllä millään pysty olemaan samaa mieltä.

Ihmiset kehittyvät eri aikaan, enkä siksi näe mitään pointtia siinä, että lapsuusaikana tehdään rankkoja seulontoja, joissa osa rajataan tietyn koulutuksen ja valmennuksen ulkopuolelle.

Jos luet tarkemmin, niin en ole missään vaiheessa rajaamassa ketään koulutuksen tai valmennuksen ulkopuolella vaan todennut, että jos ei ole edellytyksiä vielä olla korkeammalla tasolla, niin pitää opettaa niitä sille kehitysvaiheelle tärkeämpiä asioita oikeanlaisessa ympäristössä.

Tasoryhmät vailla kilpailua tai alempien tasojen koulutuksen laiminlyöden ei ole tietenkään mikään vaihtoehto.

[Sokrateen puskumaali]

Suomalainen futis tarvitsee heittäytymistä kentälle - eletään kaikkia tunteita siellä kentällä (niin negatiivisia kuin positiivisia) ja opetellaan käyttämään niitä kaikkia tunnetiloja oman pelaamisen kehittämiseen. Meillä on joku ihmeellinen käsitys vallalla, että pelaajista tehdään tunteettoman ameeban ja kaavamaisen robotin yhdistelmiä. Pettymykset ja onnistumiset, voitot ja tappiot, itkut ja naurut, mokat ja huippusuoritukset kaikki kuuluvat futikseen ja ne pitää olla mukana päivästä yksi alkaen. Ihan samalla tavalla kuin eri tavoilla pelaavat vastustajat. Nyt ei lapsille saisi tulla onnistumisia ja epäonnistumisia ollenkaan. Ettei vaan kenellekään tule paha mieli.

Tälle vahva kannatus. Lasten tunnetiloja on tukahdutettu jo liian pitkään Suomessa. Välillä tuntuu kuin koko kulttuurimme haluaisi typistää lasten luonnollisen käyttäytymisen jo lapsena ja nuoret suomalaiset ovat sellaisia bonsai-tyyliin kasvatettuja nuoria, joilla liian monella puun ainoat hedelmät ovat mielenterveyden ongelmat. Yhteisö joka haluaa välttää pahaa mieltä paradoksaalisesti tuottaa enemmän pahaa mieltä kaikille.

Jalkapallossakin on liian paljon nuoria luonnottoman haluttomia lapsia, jotka eivät luonnollisesti halua juosta sen pallon perässä. Vaikea sytyttää tunteiden liekkiä palamaan, jos päiväkodeissa, kouluissa ja kotona sitä kipinää halutaan sammuttaa kaiken aikaa.