Siinä vaiheessa kun linkataan biotieteellisiä tutkimuksia joiden merkitystä ei ymmärretä, perusteluksi iloisesti sekaisin meneville psykologisille käsitteille, joilla yrittää perustella omia mielipiteitä kasvatustieteistä, joita ei ymmärrä, niin ollaan jo melko syvällä pseudotieteellisessä hutussa.
Kenties. Yritän parhaani ymmärtää asioita ja lausua niistä mielipiteitäni. Saa toki korjata tai esitellä ne virheet, jotta voin oppia ymmärtämään asioita paremmin.
Ensinnäkin jos otetaan nyt tarkasteluun "kilpailu". Sitä tapahtuu joka helvetin treeneissä ja pihapeleissä. Kun kaksi poikaa lähtee juoksemaan tötsältä toiselle, ohjeena juosta täysiä, niin suurin osa yrittää voittaa sen toisen. Kilpailu on olennainen osa urheilua. Kuten tuokin tutkimus viittaa, se nostaa tiettyjä (stressi)hormonitasoja.
Toiset kilpailevat mielestäni kovempaa ja yrittävät enemmän kuin toiset. Toisilla kilpailuvietti on vahvempi kuin toisilla. Se ei ole mielestäni puhtaan dikotominen.
En kuitenkaan pysty täysin ymmärtämään, että miten saat tutkimuksesta tulkittua stressihormonitasojen nousua, kun tutkimus nimenomaan kertoo, että kortisolitasot lähinnä laskivat harjoituksissa. Vaikka DHEA saattaa liittyä myös kehon reaktioon stressitilanteissa, niin eikö se kuitenkin luokitella vähän toisin? Varmaan ymmärrät tätä asiaa paremmin kuin minä, niin olisin iloinen, jos kertoisit minulle, että miten olen ymmärtänyt sen väärin.
Stressihormonit taas ovat hyviä, kun niitä erittyy sopivassa suhteessa. Silloin niiden toipumismekanismitkin kehossa parantuvat ja lapset oppivat pikkuhiljaa toipumaan yhä korkeammista stressitasoista ja kehittyvät.
On taas täysin eri asia puhua "kilpailusta" sarjataulukkovertailuna tai kilpailuna pelipaikasta paremmassa joukkueessa. Nuo akuutin stressin hyvät ominaisuudet eivät silloin ole relevantteja. Itseasiassa tuolloin puhutaan pitkäkestoisesta kroonisesta stressistä, jonka tiedetään olevan aikuisellekin pahasta.
En ole samaa mieltä. Jos sellainen kilpailu kehittää sellaisia kroonisia stressivasteita, niin silloin se yksilö ei kestä sitä ja ei ole mielekästä oikein edes jatkaa kilpailua sillä tasolla. Silloin sitä taakkaa pitäisi varmaan ainakin alkuun keventää ja vasta myöhemmin vahvistaa?
Valmentajan tehtävä olisi löytää se oikea stressitaso kilpailuihin (vaikka sitten sopivalla tasoryhmällä), jotta kehitystä tapahtuisi. Jos vain laitetaan "kilpailemaan pelipaikoista", niin saadaan tehokkaasti tiputettua ne, jotka eivät tuota stressiä siedä. Ja sitä onko jäljelle jääneet niitä, joista voi kehittyä edes huippuja, ei voi tietää.
En tiedä, minusta vaikuttaa siltä, että ne jotka eivät sitä kestä eivät tule kestämään touhua huipulla mitenkään. Miksi edes kasvattaa hyviksi pelaajiksi sellaisia, jotka eivät sitä kestä? Eihän voi olla huippu, jos ei siedä sitä kilpailua? Eikö juuri tärkein seula ole juuri tuo kilpailun seula?
Toisekseen, olen pitkälti sitä mieltä, että nuorisourheilun tärkein tehtävä on opettaa lapsillemme pettymyksen sietokykyä, kasvattaa ja vahvistaa sitä mielen resilienssiä, jota totisesti nykyaikana tarvitsisimme enemmän. Uskon, että kilpailun lisääminen sopivalla tavalla sitä henkistä kanttia kasvattaen, olisi lopputulos yhteiskunnan terveyden kannalta parempi kuin kansanliikunta ilman kilpailua.
Toisaalta palataan siihen kysymykseen, mikä on junioriurheilun tehtävä. Tuottaa mahdollisimman terävä kärki uhrattavaksihuippu-urheilun alttarille? Vai tuottaa mahdollisimman laaja jalkapalloa pelaavien ihmisten joukko?
Eikö voi valita molempia? Kasvattaa samalla sitä stressinsietokykyä mahdollisimman monelta? Minusta näistä vain toisen valitseminen on oikeastaan mahdotonta. Ei voi saada toista ilman toista.
