Kisapaikan tuoma tyhjyys

[kuppi-istuin]

Euroopan persereikiä kiertäessä ja kaatosateessa kaarteessa palellessa en olisi ikinä uskonut, että kisapaikan saavuttaminen voisi joskus tuoda mukanaan tällaisia tunteita. Bosnia -matsin euforinen kaatosade ja maali, Liechtenstein -matsin loppuvihellyksen jälkeinen kokovartalo-orgasmi, kisapaikka taskussa, oli vihdoinkin meidän vuoro voittaa.

Edessä oli lohkoarvonta, arvonnat ovat toisinaan jopa itse matseja kiimaisempia tapahtumia. Saa jännittää onnistutaanko välttämään Sveitsin ja Norjan kaltaiset karsintareissubudjetintappajat ja tuleeko joku uusi eksoottinen maapiste. Anyway Köpis/Pietari tuntui tähän hetkeen oikein sopivalta, helpot reissut, kiimainen kisajuna, eikä matkabudjetin keräämiseen tarvita sponsorointia pikavippifirmoilta.

Arvonnan jälkeen on kuitenkin iskenyt jonkinlainen tyhjyyden tunne, kisapaikan jahtaaminen on aina ollut se juttu. Varmasti kiima nousee kesäkuuhun mennessä, mutta juuri nyt kisat ei herätä mitään valtavia tunteita. Vielä suurempana pelkona onkin, että löytyykö motivaatiota karsintojen kiertämiseen vielä kisojen jälkeen, kun koko juttu on aina ollut jahdata sitä mahdotonta tavoitetta, kisapaikkaa.

Jollain perverssillä tavalla siis koronaepidemia ja koko EM-kisojen peruminen olisi jopa liian täydellinen käsikirjoitus tähän ikuiseen korpivaellukseen. Motivaatiota tuleviin karsintoihin ei tarvisi jatkossakaan hakea yliampuvan suurista vetoslipeistä tai eksoottisista kirgistanioiden tai lesboksen kansantasavaltojen kohtaamisista. Voisi taas tavoitella sitä ikuisesti saavuttamattomissa olevaa, joka kuitenkin valuu käsistä lisäajan lisäajalla.

Pahoittelut avautumisesta, etenkin kaikennähneelle veteraaniosastolle. Lukkoon ja bänniä.

[hamitu]

Et ole yksin tunteidesi kanssa. Viisas ystäväni kysyikin eräässä kirjoituksessaan kisapaikan varmistuttua että oliko matka sittenkin tärkeämpi kuin päämäärä? En osaa vastata vieläkään. Ehkä se kisakiima sieltä vielä löytyy.

[Jusma Kontula]

Amen.

Journey is the Destination.

[tylerdurden]

Hyvä avautuminen kuppi-istuimelta. Et suinkaan ole yksin tunteidesi kanssa. Liechtenstein -ottelun jälkeen useat sellaisetkin ihmiset, joiden en missään nimessä olisi uskonut seuraavan jalkapalloa, tulivat taputtelemaan selkään ja kyselemään, että mahtoi tuntua hienolta? Vastasin, että kyllähän se tuntui, mutta kaikkein parhaalta tuntui silti voitto Bosniasta Ratinan kaatosateessa tai Pukin lisäajan maali Virossa. Näin minä sen koen, joten kyllä, matka oli tärkeämpi kuin itse määränpää.

Kisapaikan ratkeamisen jälkeen iski tietynlainen tyhjyys. Huuhkajia hehkutettiin ihan joka suunnasta ja mahdollisia lohkoja spekuloitiin, mutta ei kiinnostanut yhtään. Alkoi tuntua siltä, että muiden hypetys imi omaa innostustani. Maajoukkue, jonka kannattaminen oli ollut iso osa identiteettiäni vuosikaudet, oli hetkessä muuttunut koko kansan yhteiseksi asiaksi, ja se tuntui vieraalta. Nousu synkästä ja pitkästä tunnelista valoon oli jotain, mitä ei ollut ennen koettu, enkä tiennyt, onko maajoukkueen seuraamisessa enää mitään järkeä, koska maha oli niin sanotusti täynnä. Kisapaikka oli aina ollut se haaveista se kunnianhimoisin, suurin ja halutuin, mutta samalla kaikkein kaukaisin, jonka saavuttamista pidettiin jossain määrin jopa mahdottomana. Tämä mahdottomuus ja mahdottoman tavoittelu oli noussut jopa itse peliä suuremmaksi arvoksi, johon liittyi tietynlaista mystiikkaa ja jopa masokistisia piirteitä. Palloliiton sanoin kisapaikka oli sukupolvet toisiinsa liittävä unelma, joka yhdisti koko Suomen jalkapallokansan iästä, sukupuolesta, maantieteellisestä ja sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Vuosien varrella koetut ilon, surun, pettymyksen ja ennen kaikkea kärsimyksen tunteet olivat niin sanottuja sukupolvikokemuksia, joihin kaikilla maajoukkueen takana seisovilla oli omat siteensä.

Nyt Unkari -97 ja Islanti -16 otteluiden tunteet ovat vaihtuneet yhteisesti saavutetuksi kisapaikaksi, joka kuuluu kaikille suomalaisille. Jalkapalloyhteisön ja maajoukkueen kannattajakunnan merkittävä kasvu on  asia, johon ei ole vielä täysin tottunut, mutta pidemmälle ajateltuna tämä on kuitenkin juuri sitä, mistä jalkapalloihmiset ovat haaveilleet vuosikausia. Täytyy vaan nauttia tästä ensimmäisestä kerrasta, joka on täysin poikkeuksellinen muihin maihin ja maajoukkueisiin verraten. En tiedä onko missään maassa vastaavaa tilannetta, että koko kansa seisoo yhden joukkueen takana unohtaen maantieteelliset taustat, seurajoukkueidentiteetit ja muut vastaavat tekijät.

[Sheriffi8]

Jos ei ota kisapaikkaa pelkkänä kokemuksena, niin nyt on aika siirtyä siihen aikaan, jossa jahdataan voittoa, pudotuspelipaikkaa, menestystä...

[uh]

Ai täällä on muitakin samalla fiiliksellä. 15.11. Takki tyhjeni, tässäkö tämä oli, kaikki on saavutettu, suomi on oikea futismaa.
Joka tuutista tulee koko suomen huuhkajista, eikö se olekaan enää pienen piirin masokistinen harrastus.

Toista se oli suomi-azerit jäisellä stadikalla kun shefki runnoo voittomaalin ja toive elää...

[Zazar]

Vielä on näkemättä, kun Markku Kanerva ja Tim Sparv johtavat kisoihin viemänsä maajoukkueen tunnelista arvokisanurmelle ääriään myötä täyden suomalaiskatsomon eteen. Oma takkini ei tyhjenny ennen sitä ja katkeroidun loppuiäkseni, jos se hetki minulta viedään.

[Lounasseuralainen]

Itsellä on kyllä käynyt mielessä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen voisi antaa vastuuta seuraaville sukupolville. Tämä kirkastui Sarajevon Tito-baarissa, joka oli matsipäivänä täynnä ihan tuntemattomia parikymppisiä ja terassin kaiuttimista soitettiin vitun Kauriinmetsästäjiä.

[keke vlk]

Vielä on näkemättä, kun Markku Kanerva ja Tim Sparv johtavat kisoihin viemänsä maajoukkueen tunnelista arvokisanurmelle ääriään myötä täyden suomalaiskatsomon eteen. Oma takkini ei tyhjenny ennen sitä ja katkeroidun loppuiäkseni, jos se hetki minulta viedään.

Tämä.

[Rehellinen mustalainen]

Et ole yksin tunteidesi kanssa. Viisas ystäväni kysyikin eräässä kirjoituksessaan kisapaikan varmistuttua että oliko matka sittenkin tärkeämpi kuin päämäärä? En osaa vastata vieläkään. Ehkä se kisakiima sieltä vielä löytyy.

Kisojen pääsyn jälkeen olen tehnyt vain sen pakollisen eli puolta tuntia ennen deadlineä alkanut googlettaa mafian lipunmyyntisivustoa (siinä samalla tutustunut johonki mobiilivarmenteeseen tms), ostanut alkusarjoihin 1612-liput ja....


Niin siinäpä se. Mikään joukkohysteria matkoista, majotuksista ynnä muusta kisoihin liittyvästä (pl. Pohjoiskaarre-olut) ei ole kiinnostanut vähää alusta. Pomot ja muut kyllä tietävät, koska pidän lomani. Vai niin.

Itse asiassa kun kansojen liigan lohkot tuli selville, alkoi huomattavasti paljon enemmän kutkuttamaan hankkia matkat niihin peleihin. Ja nimenomaan matkat. Edes syntymäpäivänäni pelattava Pohjoiskaarteen paluu Stadikalle ei kiinnosta hevonvittuja.

Kyllä matka on aina tärkeämpi kuin määränpää. Johan sen voi ihmisen elosta päätellä.

[kokistuoppi]

Tunnistan huolen osittain. Olen miettinyt onko tulevissa karsinnoissa ja kansojenliigoissa enää samaa kiimaa. Jos niitä voi katsoa huolettoman rennosti, katoaako lopulta jotakin myös kiintymyssuhteesta? Suomen miesten jalkapallomaajoukkue on kuitenkin minulle kaikista urheilujoukkueista se rakkain.

Mutta totta helvetissä se vaivalla ansaittu EM-lopputurnaus ja siellä pärjääminen kiinnostaa. Vaikka kisoihin pääsy olikin Sukupolvien unelma, ei se ole korkein mahdollinen saavutus, mihin tämä joukkue voi kyetä. Jalkapalloa ei ole vielä pelattu läpi. Ehkä joku puolivälieräpaikka voisi jo tuoda vähän sellaisen tunteen, mutta ei vielä pelkkä kisapaikka.

Tavallaan säälin vaikkapa Tapparan tai Leicesterin kannattajia. He ovat pelanneet pelinsä läpi, sillä mitään enempää ei voi enää saavuttaa.

[Jalitsumies]

Tällaista tämä nykynuoriso on. Aina vingutaan kaikkea ja pakko päästä kisoihin ja muuta, mutta sitten kun kisapaikat ja -liput hankitaan niin kiinnostus lopahtaa ja mikään ei ikinä kelpaa.

1970-luvulla kaikki oli paremmin.

[hamitu]

Tällaista tämä nykynuoriso on.

Kiitos!

[kokistuoppi]

Paitsi että nykynuoriso sen kisapaikankin hankki.

[RicoSuave]

Paitsi että nykynuoriso sen kisapaikankin hankki.

Nyt ei auennut.

Okei, Kamara on 24v, Tuominen 24v, jotka ovat juuri ja juuri "nykynuorisoa", muuten on kyllä kaikkea muuta.

[Osmonkääliö]

Nyt ei auennut.

Okei, Kamara on 24v, Tuominen 24v, jotka ovat juuri ja juuri "nykynuorisoa", muuten on kyllä kaikkea muuta.

Astun ehkä miinaan, mutta olihan tuolla myös Jensen (2 voittomaalia), Lappalainen, Källman. Eikä nuo Väisäset, Soiri, Uronen jne nyt mitään ikäloppuja ole.

[KeyserSöze]

Hetken ollut samanlaiset mietteet. En oo näköjään ainoo.

Mitä nyt sitten, kun se mahdoton on saavutettu?

[pallonhallinta 74%]

Siirretään tai perutaan kisat niin loppuu se valitus.

[Ensimmäinen kosketus]

Siirretään tai perutaan kisat niin loppuu se valitus.

Niinhän tässä nyt kävi, kiitos vaan nyt teille !

[Raaka-Juhani]

Suurin kiima on tulevassa Kansojen Liigassa. Pelataan ne kisat vain 2021. Kai sen vuoden nyt kaikki jaksaa odottaa.. Tyhjyys iski minullakin, kun Suomi kisoihin pääsi. Nyt alkanut tulla taas intoa.

[kokistuoppi]

Tyhjyyttä, pöh. Ei kai nyt halut siihen lopu, kun neitsyydestä pääsee.

Teiltä vain puuttuu mielikuvitusta ja unelmointikykyä. Joku Espanjan kaataminen neljännesvälierässä toisi bileet kesäöihin kautta maan.

[kuppi-istuin]

Aika on tehnyt tehtävänsä, tänään on jostain syystä alkanut ymmärtämään mitä tällä viikolla on edessä ja jonkinasteinen kokovartalokiima on alkanut puskemaan esiin eikä työnteko oikein enää meinaa maistua, jotenkin jo nyt tiistaina vähän samalainen fiilis kuin tärkeiden karsintamatsien ottelupäivien iltapäivällä.

Sanoisin edelleen että matka on tärkeämpi kuin määränpää, mutta kun toimistolla jokapäivä joku puhuu kisoista, niin on ollut kyllä hienoa huomata että voi ylpeästi osallistua keskusteluun yhtenä muiden joukossa, eikä vain ulkopuolisena karsiutujana, joka haaveilee jostain utopistisesta.

Vaikea kuvitella millaiseksi tämä fiilis kasvaa lauantaihin mennessä, voisi kuvitella että Köpiksessä valkopaitaisilla vierailijoilla on aikamoinen kstohymy korvissa taukoamatta ihan huomaamatta.

[keke vlk]

Sanoisin, että koronan aiheuttama tyhjyys on muisto vain, ja sukat pyörii aika lujaa jaloissa. Tilannetta ei helpota pieni koronatestijännitys, joka koittaa tuossa 9 tunnin päästä, mitään syytä ei ole pelätä testin tulosta, mutta niin monta takaiskua tässä on koettu, että mikään ei enää yllättäisi.

Tässä viikon verran lomailleena on ollut myös paljon aikaa miettiä mitä tämä kaikki merkitsee, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että olen aika saatanan etuoikeutettu, jos(ja toivottavasti kun) olen yksi niistä muutamasta tuhannesta? Huuhkajien väreihin pukeutuneesta suomalaisesta, jotka astelee ehkä jopa hieman hämmentynein askelein kohti Parkenia tulevana lauantaina.

Toisaalta en voi edes miettiä sitä jännityksen ja odotuksen määrää, mikä joukkueella on tälläkim hetkellä koko ajan.

Mitään tyhjyyttä ei kyllä ole, on vain ihmeellinen jännityksen/odotuksen tunne.

[Jalitsumies]

Jonkin verran haihatellut sitä, millaiset kisat olisivat voineet olla. Kymmeniätuhansia suomalaisia Pietarissa ja viikko futisjuhlaa. Nyt todellisuus on kuitenkin toinen.

Kaikkien näiden vastoinkäymisen jälkeen en kuitenkaan jaksa olla surullinen. Kiima on korvannut epätoivon ja jossittelun. Kisat ne vain lähenevät ja pian ei muuta pysty ajatellakaan. Loma alkaa perjantaina ja siihen on enää pari päivää. Työnteosta ei meinaa tulla mitään, mutta pitää jaksaa vielä pari päivää

Keskittyminen mihinkään muuhun kuin Suomen EM-kisapeleihin ja omaan suunniteltua lyhyempään Pietarin-reissuun alkaa kyllä olla todella haasteellista. Pian ne kisat jo alkavat

[kokistuoppi]

No alkaako taas olemaan tarpeeksi vaikeaa ja tuskaista hä?