Vähän tämä taas viipyi aiottua kauemmin, kuten tällaisilla hankkeilla on tapana. Nomadiseen tutkimukseen perehtyneet forumistit toki jo tietävät, että pohdiskeleva kirjoitus on hajanaisten ajatusten vaelteleva lauma, joka etsii epävarmaa, tunnustelevaa suhdetta erilaisten asioiden välillä sekä kokeilee ja koettelee näkyvän, itsestään selvänä pidetyn takana olevaa, kompastelee omiin oivalluksiinsa, päätyy sivupoluille, eksyy vain löytääkseen tarkoituksensa, eikä koskaan valmistu, jossakin pisteessä matkan aikana se vain annetaan toisten luettavaksi.
Jos ”sehän on vain peliä” on mantrasi, suosittelen että lopetat lukemisen näihin sanoihin, sillä luvassa ei ole ottelutuloksia, tilastoja, maaliodottamia eikä lämpökarttoja. Jos taas koet enemmän omaksesi sen näkemyksen, jonka mukaan elämä, historia, kulttuuri ja yhteiskunta ovat vain osa jalkapalloa, saatat hyvinkin viihtyä tämän tuotoksen äärellä. Saat olla sen kanssa samaa mieltä, eri mieltä, näkemättä siinä lainkaan mitään mieltä, vain sitä toivon, että suhtaudut tekstiin sen kirjoittajan tavoin: tosissasi, muttet vakavasti. Joka tapauksessa uskon sen sisältävän uutta tietoa kokeneillekin italialaisen jalkapallon ystäville. Asiaan.
Olen parin viimeisen kauden aikana ilokseni huomannut, kuinka
Velja Engströmin ja
Tuomas Virkkusen kaltaiset selostajat ovat tuoneet Fiorentina-Juventus-ottelupariin liittyvää erityistä latausta suomenkielistenkin jalkapallon ystävien tietoisuuteen. Kun puhutaan Fiorentinan ja Juventuksen välisistä suhteista, painotetaan usein, ettei kyse ole maantieteestä. Todetaan Firenzen ja Torinon välinen etäisyys kilometreinä, listataan kiistanalaisia erotuomariratkaisuja isojen panosten otteluista, luetellaan kirpaisevia pelaajasiirtoja, vihjaillaan hähmäisistä kabinettipäätöksistä. Ymmärtääkseen tämän ottelun merkitystä nimenomaan firenzeläisestä näkökulmasta, on kuitenkin astuttava tyystin jalkapallo-nimisen teatterin ulkopuolelle ja matkattava molempien kannattajakuntien mielenmaisemiin ja nimeltä mainittujen seurojen eetoksiin. Ja on tässä loppujen lopuksi vähän maantieteestäkin kyse. Itse
Vergilius ei näin saturnalian aikaan ollut valitettavasti käytettävissä oppaaksemme, joten saatte luvan tyytyä sivullekirjoittaneeseen. Mutta mistä oikein aloittaisimme?
PROLOGIKukkuloiden takaa tarpeeksi korkealle noustuaan myöhäistalven aurinko jo jaksoi päihittää alhaalla laaksossa sijainneeseen kaupunkiin painuneen yön ja aamupäivän luita hyytävän, kostean kylmyyden. Oli karnevaaliaika, ja vaikka paavi
Klemens VII:n tukemien keisari
Kaarle V:n joukkojen piiritystä oli jatkunut edellisestä kesästä saakka, nälän ja puutteen runtelemat kaupunkilaiset olivat päättäneet osoittaa keisarin sekasikiöisen monikansalliselle palkka-armeijalle yhtenäisyyttään ja taipumattomuuttaan viettämällä juhlakautta perinteisin menoin.
Kenties osa piirittäjistä oli ollut mukana Rooman-ryöstöretkellä muutamaa vuotta aiemmin, mutta mitään tämän kaltaista eivät hekään olleet koskaan ennen saaneet todistaa: torvisoittokunnan, rumpalien ja lipunkantajien johtamana saapui Piazza Santa Crocelle värikäs ja riehakas kulkue, josta aukiolla erkani kaksi erillistä ryhmää nuoria, juhla-asuisia miehiä jonkinlaiseen pallottelu-otteluun ryhtyäkseen. Mittelö alkoi, kansa pelikentän reunoilla hurrasi, ja piazzan laidalla sijainneen kirkon katolle asettunut torvisoittokunta pisti parastaan.
Kesken näytöksen jostakin kukkuloilta kajahti tykinlaukaus. Ottelu keskeytyi. Kuula ujelsi ilman halki korkealla Santa Crocen kirkon ja soittoniekkojen päiden yllä mätkähtääkseen lopulta vahinkoa aiheuttamatta jonnekin naurispelloille kaukana kaupungin ulkopuolella. Aukiolla riemu repesi. Töräyteltiin torvia, huudeltiin solvauksia, näyteltiin mitä rivoimpia eleitä ja käsimerkkejä. Rietas viininhuuruinen juhlinta kestäisi aamunkoittoon asti – viis nälästä, janosta, puutteesta ja vilusta. Firenzen urhea tasavalta oli näyttänyt Medici-paaville, näyttänyt vierasmaalaiselle keisarille, näyttänyt miesluvultaan ylivoimaiselle piirittäjäarmeijalle, näyttänyt koko maailmalle.
Gridate con noi: Viva Fiorenza!
* * *
Divide et impera – Italia bianconeraMatkasinpa kerran junalla Firenzestä Genovaan, kun jossakin Pontederan ja Pisan välisellä osuudella peltilehmä yllättäen seisahtui keskelle aaltopeltikattoisten varastohallien ”kaunistamaa” toscanalaismaisemaa. Kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta siististi pukeutunutta miesoletettua pendelöijää, fingerporilaisittain reilu kolmekymppinen ja vajaa viisikymppinen, alkoivat keskenään aprikoida pysähdyksen syytä. Miten nyt taas? Aina tätä samaa! Ja eipä aikaakaan, kun päästiin asiaan: kaikkihan tietävät, että
Agnellit pitävät Italian junat ja rautatiet surkeassa kunnossa, jotta ihmiset kulkisivat mieluummin autoilla…
Saapasmaassa kuulee usein mukailtavan kuuluisaa
Enzo Ferrarin lausahdusta, jonka mukaan italialaiset antavat toisilleen anteeksi kaiken muun paitsi menestyksen. Miksi voittajia näin inhotaan? Koska korruption, nepotismin, lehmänkauppojen, hyvävelikerhojen ja mafian paaduttamat tavikset ovat oppineet ajattelemaan, että menestystä voi saavuttaa ja ylläpitää ainoastaan vilunkipelillä. Ja mikä kiehtovinta, tämähän on samalla tietysti tapa selittää itselleen parhain päin omaa menestymättömyyttään ja oman elämän pieniä tai suuria vastoinkäymisiä. Miksi junani on aina myöhässä? Koska Agnellit haluavat minun ostavan FIATin. Miksi Roberto/Roberta sai ylennyksen, enkä minä? Koska R:n naapuri on osastopäällikön lankomies (ja puutarhuri, ja R. vain sattumoisin juuri tilasi ylennyksen tuomalla palkankorotuksella naapuriltaan takapihalleen uuden maisemoinnin). Miksei jalkapallojoukkueeni koskaan voita scudettoa? Koska MEIDÄN EI ANNETA VOITTAA. Ja niin edelleen. Kansakuntana Italia on jakautunut ikuisiin häviäjiin ja parantumattomiin vilpintekijöihin.
Mitä kaikkea merkitseekään jalkapalloseura Juventus F.C.! Tuon kysymyksen käsittelemiseen on tällä foorumilla minua etevämpiä kirjoittajia ja tätä sopivampia otsikoita, joten tyydyn poimimaan valtavalta vadilta muutaman tämän vaatimattoman hermeneuttisen kyhäelmäni tarpeisiin sopivan murusen. Kas niin, tämähän on vähän liiankin itsestään selvää, Juventus on tietysti Italian kaikkien aikojen menestynein, rikkain, kannatetuin ja vihatuin jalkapalloseura. Sen nimi toimii synonyyminä voittamiselle, jopa siinä määrin, että
Giampiero Bonipertin lanseeraama iskulause
Vincere non è importante, è l’unica cosa che conta lienee jo kanonisoitu seuran viralliseksi motoksi. Juventuksen palkintokaappia koristaa 35 Italian mestaruutta, 13 Italian cupia, 2 Euroopan cupia, 3 UEFA cupia ja yksi Cup-voittajien cup.
Voittamisen lisäksi sana Juventus merkitsee myös valtaa. Seuraa on kohta sadan vuoden ajan lähes katkeamatta johtanut FIATin perustajasuku Agnellit (
agnello = karitsa), yksi Italian 1900- ja 2000-lukujen vaikutusvaltaisimmista suvuista. Autoteollisuuden lisäksi Agnellit ovat vaikuttaneet omistustensa kautta monilla muillakin yhteiskunnallisesti merkittävillä aloilla, kuten rahoituksessa, mediassa ja politiikassa. Suorastaan satumaisen kuuluisia ovat
Gianni ”l’Avvocato” Agnellin suhteet mm.
JFK:hon tai
Rockefellereihin, ja suvulla on lukuisia avioliittositeitä muihin rikkaisiin ja vaikutusvaltaisiin eurooppalaisiin aatelissukuihin. FIATin perustamisesta lähtien Agnellien sukuhistoria on monesti kulkenut käsikkäin Italian valtion historian kanssa, ja suvun laajoista suhdeverkostoista ja omistuksista johtuen italialaiset yleisesti olettavatkin, että kun jossakin kulisseissa tehdään isoja ja tärkeitä päätöksiä, Agnelleilla on tavalla tai toisella näppinsä pelissä.
Juventuksella on kannattajia Italian (lähes) jokaisessa kolkassa, mistä syystä seuran yksi lukuisista lempinimistä onkin
la Fidanzata d’Italia, Italian kihlattu. Jatkuvan menestyksensä ja valta-asemansa lisäksi Juvea vihataan ympäri saapasmaata juuri tästä samasta syystä: kaikki oman kylän pojat ja tytöt kun eivät ryhdykään kannattamaan sitä oman kylän pikkuseuraa, vaan valitsevat mielitietykseen jonkun sellaisen seuran, joka joskus voittaakin jotain. Ja kun vihasta puhutaan, mainittakoon myös skandaalit ja salaliittoteoriat. Järjestelmällinen dopingin käyttö, ne kuuluisat ruskeat kirjekuoret, calciopoli, superliiga ja tuoreimpana syytöksenä talouslukujen keinotekoinen paisuttaminen. Kysypä keneltä tahansa ei-juventinolta ja tuomio on selvä, oli näyttöä tai ei.
Yllä mainituista lukuisista historiallisista, demografisista ja urheilullisistakin syistä sekä joidenkin tärkeimpien ultras-ryhmien poliittisesta suuntautumisesta johtuen Juventuksen kannattajien katsomonosat vilisevät Italian valtiolippuja ja siihen viittaavaa vihreä-valko-punaista rekvisiittaa niin koti- kuin vierasotteluissakin. Samanaikaisesti ei torinolaisuudella ole merkittävää painoarvoa Juve-kannattajien mentaliteetissa eikä paikallisuus ole kannattajakunnan keskuudessa teema, jonka varaan yhteenkuuluvuutta rakennetaan. Jos juventinismossa jotakin leimallisesti torinolaista on, on se nähdäkseni teollisuuskaupungin eteenpäin katsovaa ja ulospäin suuntautuvaa dynaamisuutta.
Kautta maan rakastettu siniverinen elämäntapavoittaja ja yhtä aikaa valtakunnan joka kolkassa vihattu vallanpitäjä ja salakavala viides kolonna. Yhtä paljon kuin Italiassa on Juventuksen kannattajia, on myös sitä vastaan kannattavia. Tällaisesta anti-kannattamisesta käytetään italian kielessä käsitettä
tifare contro, tai puhekielisemmin
gufare, joka tarkoittaa käytännössä tappion ja vastoinkäymisten toivomista. Ja tuskin missään kaupungissa
gufataan Juventusta yhtä suurella omistautumisella ja intohimolla kuin Firenzessä.
juventini tutti oriundi – Florentia semper caput mundi
”Ylivertainen, ainutkertainen, unen ja toden välissä: Koko maailma polvistuu kauneutemme edessä […]” Kaikki tekstin tifokuvat tämä mukaan lukien ovat Juventus-otteluista vuosien varrelta.Elleivät Firenzen tai calcion historian käänteet ole kaikille entuudestaan tuttuja, ainakin Astérixinsa lukeneet foorumistit tunnistanevat asetelman vaivatta: piskuinen
gallialaistoscanalaiskylä pistämässä itsepintaisesti kampoihin oman aikansa ylivoimaiselle valtakeskukselle, varjelemassa muuriensa sisällä kukoistavaa omaleimaista kulttuuriaan ja paikallista nurkkapatrioottista identiteettiään heinäsirkkaparven tavoin etenevältä, kaiken homogeenisen hajuttomaksi, mauttomaksi ja värittömäksi tekevältä kulttuuri-imperialismilta.
”Zona degobbizzata, area degobbizzata, trattoria deggobbizata” saatetaan julistaa graffitissa firenzeläisellä sivukujalla tai ravintolan seinälle ripustetussa kyltissä. Yksi Fiorentinan kannattajien suurimmista ylpeydenaiheista onkin se, että heidän kotikaupungissaan ei muusta Italiasta poiketen gobboja ( = kyttyräselkä, yksi monista Juventuksen ja sen kannattajien lempinimistä), kasva. Olkoon lähtöruutumme
fiorentinitàn tarkasteluun tässä.
Joka toinen viikonloppu täyttyy Curva Fiesole Firenzen rikkaasta historiasta ammentavasta symboliikasta, mutta Italian trikolorin värejä saat sieltä hakea suurennuslasilla vuosikymmentenkin takaa. Fiorentinan kannattajien perusmentaliteetti on aina kummunnut ehdottomasti ja yksinomaan oman kotikaupungin edustamisesta sekä sen historiaan liittyvästä ylpeyden- ja ylemmyydentunteesta. Vanhan rouvan vieraillessa Artemio Franchilla asetelma onkin korostetusti Firenze vastaan muu Italia (ellei peräti muu maailma!), ja stadionin pystyyn rapistuvien betonirakenteiden sekä nurmikentän ulkorajojen välisellä sotatantereella kamppailevat täten paikallisuus ja juurettomuus, renessanssin pääkaupungin lipunkantajat kodittomia kulkurigobboja vastaan. Fiorentinan organisoituneet kannattajat toitottavat tätä viestiä niin omissa koreografioissaan kuin vieraskannattajiin kohdistamissaan piikittelyissä.
Kenties kuuluisin Curva Fiesolen koreografioista: mosaiikki Firenzen tunnetuimmista nähtävyyksistä "Baggion paluuottelusta” keväältä 1991.
”Tarvitaan vain värimme saamaan teidät tuntemaan alemmuutta” - valkoisella, punaisella, vihreällä ja sinisellä värillä viitataan Firenzen historiallisen keskustan kaupunginosiin, punavalkoisella liljakuviolla Firenzen tasavaltaan.Maantieteellisten seikkojen lisäksi on tärkeää ymmärtää firenzeläisten historiallista suhdetta vallanpitäjiin ja Fiorentinan kannattajien suhdetta voittamiseen, kahteen Juve-eetoksen keskeisimmistä piirteistä. Yhtenäisen Italian kuningaskunnan ensimmäiset pääkaupungit olivat juuri Torino (1861-1864) ja Firenze (1864-1871), mutta kaupunkien välillä ei ole vuosisatojen pituista kilvoittelua tai vihanpitoa. Teollisen vallankumouksen vuosisadat – joita edelleen elämme eikä loppua näy – ja niiden mukanaan tuoma kehitys eivät ole kohdelleet Firenzeä yhtä hyvin kuin Torinoa, eivätkä firenzeläissuvut enää vuosisatoihin ole vaikuttaneet maailmankaupan ja suurvaltapolitiikan käänteisiin. Niinpä firenzeläisyyttä huonoimmillaan leimaakin nostalginen sisäänpäinlämpiävyys, menneisyyteen ja omaan napaan tuijottaminen. Millään muulla elämänalalla kontrasti näiden kaupunkien välillä ei ole yhtä silmiinpistävä kuin jalkapallossa, jossa kestomenestyjä Juventus on yhtä kuin Agnellit on yhtä kuin raha ja valta (ja firenzeläisten mielestä valta-aseman väärinkäyttö) ja Fiorentina yksi lukemattomista
provincialeista, taantuvan pikkukaupungin taantuva seura josta joskus kauan sitten myös melkein tuli jotakin suurta.
Tämä traumaattinen ja kognitiivista dissonanssia lietsova konflikti menneen gloorian ja nykyisen keskinkertaisuuden välillä ajaa firenzeläiset huikeaan psykologiseen silmänkääntötemppuun:
jos arkkivihollisemme on tärkeä, mekin olemme tärkeitä. Juventuksen kaltainen ylivertaista suuruutta ja perimmäistä pahuutta huokuva nemesis tarjoaa Fiorentinan kannattajille vedenpitävän vastauksen ikuisuuskysymykseen siitä, miksei jalkapallojoukkueemme koskaan voita. Ellei Juventusta olisi olemassa, sellainen pitäisikin firenzeläisten oman mielenrauhan tähden heti paikalla keksiä. Samaan aikaan on totta, että omien luonnollisten rajojensa tuolle puolen kurkottavien vallanpitäjien vastustaminen on myös aidosti osa Firenzen historiaa. Vallasta ja asemasta käytiin sotia niin läheisten kuin kaukaisten kaupunkivaltioiden kanssa. Missään muussa Italian kaupungissa ei protestanttista reformaatiota edeltävinä vuosisatoina luotu mitään lähimainkaan niin rikasta kirkkoinstituutiota haastavaa kirjallista perintöä kuin
Danten ja
Boccaccion,
Lorenzo il Magnificon ja
Savonarolan,
Machiavellin ja
Guicciardinin Firenzessä. Firenzeläisten itsetunto on aina vaatinut ja vaatii edelleen isoimman mahdollisen perivihollisen. Se on olennainen osa Fiorentinan kannattajien identiteettiä, ja sitä vaalitaan menneiden vuosisatojen tapaan huumorin, sanaleikkien, salaliittoteorioiden, uskonnollisen hurmahenkisyyden ja pienen valkoisen valheen kaltaisen itsepetoksen keinoin.
Ymmärrettävistä syistä voittamisesta tuli ajan myötä olennainen osa Juventuksen eetosta, ja tämän kehityksen vastapainona on hätkähdyttävää havaita, kuinka muuttumattomana Fiorentinan oma suhde voittamiseen on säilynyt jo 90 vuoden ajan. Fiorentinan seurahymni
Canzone viola on italialaisen jalkapallon seurahymneistä vanhin. Sen sanoitus on Fiorentinan tiettävästi vanhimman kannattajayhdistyksen, Ordine del marzoccon (
marzocco = Firenzen leijona, kaupungin suojeluseläin) jäsenten kynästä ja ajoittuu aivan 1920- ja -30-lukujen taitteeseen, jolloin seura alkoi käyttää violettia peliasua. Laulu levytettiin ensimmäisen kerran 1930-luvun alussa, ja myöhemmin uudelleen vinyylille vuosina 1959 ja 1965. Sen viimeisintä versiota vuodelta 1974 soitetaan edelleen Fiorentinan kotiotteluissa joukkueiden astellessa kentälle.
La Canzone viola
Garrisca al vento il labaro viola – Liehukoon tuulessa violetti viiri
sui campi della sfida e del valore; – Kentillä kilvan ja urheuden
una speranza viva ci consola: – Meille kipinöivä toivo lohdun suo
abbiamo undici atleti e un solo cuore! – On meillä yksitoista urhoa ja yksi ainoa sydän!
O Fiorentina, di ogni squadra ti vogliam regina! – Oi Fiorentina, susta tahdomme kaikkien joukkueiden kuningattaren!
O Fiorentina, combatti ovunque ardita e con valor! – Oi Fiorentina, taistele kaikkialla kiihkeästi ja urheasti!
Nell’ora di sconforto e di vittoria, – Hetkellä tuskan ja voiton
ricorda che del calcio è tua la storia! – Muista että jalkapallon historia on sinun!
Maglia viola lotta con vigore, – Violetti paita taistele vimmaisesti
per esser di Firenze vanto e gloria – Olla Firenzestä on etuoikeus ja kunnia
Sul tuo vessillo scrivi: forza e cuore, – Kilpeesi kirjoita voima ja sydän
e nostra sarà sempre la vittoria! – Ja voitto on aina oleva meidän!
O Fiorentina, di ogni squadra ti vogliam regina!
O Fiorentina, combatti ovunque ardita e con valor!
Nell’ora di sconforto e di vittoria,
ricorda che del calcio è tua la storia!
Niin kiinnostavaa kuin olisikin tarttua sanavalintaan
regina, kuningatar (ei aktiivisen toimijan etevyydellä ja ahkeruudella ansaitsema
meriitti, vaan passiiviselle subjektille syntymäoikeutena tai onnekkaan avioliiton kylkiäisenä langennut
status), taitaa tuossa sittenkin olla kyse vain siitä että sana sattuu rimmaamaan kivasti Fiorentinan kanssa. Silti tuokin detalji sopii sanoituksen kokonaiskuvaan, jossa ”voittaminen” on jotakin, joka saavutetaan pikemminkin
olemalla kuin tekemällä. Urheilullista menestystä tärkeämpää on edustaa ylpeänä Firenzeä, ja sen merkitys tulee muistaa niin voiton kuin tappionkin hetkellä.
Per esser di Firenze vanto e gloria […] Ricorda che del calcio è tua la storia – näissä säkeissä on Canzone violan ja koko Fiorentinan identiteetin ydin.
”Vuonna 1529 [sic!] täällä syntyi jalkapallo”. Opitun kertausta: koreografiassa näytillä historiallisen keskustan neljän kaupunginosan tunnusvärit ja symbolit. Vasemmalta lukien Santo Spirito, Santa Maria Novella, Santa Croce ja San Giovanni.Seura on 1970-luvulta lähtien muutamaan kertaan yrittänyt markkinointitempauksena vaihtaa hymnin uuteen, mutta tuloksetta. Kannattajat rakastavat Canzone violaa ja tarrautuvat hyväntuuliseen, traditioita edustavaan ja paikallisylpeyttä huokuvaan veisuun kiinni kynsin hampain. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Canzonen vuoden 1959 vinyylipainoksen B-puoli
Alé alé Fiorentina, jossa lauletaan liigamestaruuden, scudetton, kiihkeästä odotuksesta:
”Tutta Firenze, lo scudetto attende ancora con ardor, lo scudetto attende ancora con ardor!” Tätäkin rallia soitettiin stadionilla toisen puoliajan sisääntulomusiikkina 1960- ja -70-luvuilla, mutta jostakin kumman syystä sen sittemmin on armeliaasti sallittu painua historian hämärään…
Fiorentinan ja Juventuksen välisen vastakkainasettelun voisi tiivistää sanoihin ääripäiden kohtaaminen. Juventus on ominut itselleen sen, mistä kilpaurheilussa on pohjimmiltaan kyse, joten Fiorentinan pyrkimykseksi ja tarkoitukseksi jää
olla jotain muuta. Toinen haluaa aina enemmän, niin urheilullisesti kuin poliittisesti, toinen vetäytyy norsunluutorniinsa oman kyläpahasensa kuningattareksi traditiota ja paikallisuutta vaalimaan huomattuaan, ettei enää pysty pysymään kehityksen vauhdissa mukana. Siksi Juventuksen kannattajat näkevät, että menestys on seurausta kovasta työstä ja hyvästä seurajohtamisesta, kun taas firenzeläiset odottavat menestyksen putoavan heidän syliinsä suorastaan syntymäoikeutena, kuin maat ja tittelit kruununperijälle. Vaikka rahkeita mestaruustaistoon ei enää ole, Fiorentinan pitäisi kannattajiensa mielestä kuitenkin edes
”palata sinne minne se kuuluu”, mitä ikinä se itse kullekin lausujalle tarkoittaa. Jatkuvaa voittamista ja tauotonta pokaalisadetta ei voi vaatia, mutta jonkinlaista kunnian palautusta kyllä. Firenzen historia vaatii sitä.
Jokavuotiset kohtaamiset Juventuksen kanssa tarjoavat firenzeläisille mahdollisuuden näpäyttää Agnelleja, näpäyttää kaiken moneen kertaan mennen tullen voittaneita ylimielisiä gobboja, näpäyttää kaikkia niitä jotka kannattavat jotakuta muuta kuin omaa paikallista seuraansa. Mahdollisuuden lyhyeen, ohikiitävään kunnian hetkeen. Mahdollisuuden tuntea gufaamisen hekumallinen kliimaksi. Fiorentinan suomalaisena etäkannattajanakin sanon, että ellei Juventusta olisi olemassa, se pitäisi ehdottomasti keksiä. Dynastisten seurapomojensa
Silvio Berlusconin ja
Morattien suvun vetäydyttyä parrasvaloista ne kaksi muuta rakastettua vihattua pohjoisen raitapaitaa, Milan ja Inter, ovat menettäneet tonnikaupalla vanhaa karismaansa, ja peruuttamattomasti. Mutta Agnellit vain ovat ja pysyvät. Ja sen ansiosta, kun Fiorentina Juventuksen joskus harvoin päihittää, tuntuu siltä kuin olisi saavuttanut jotakin merkittävää.
”Rakastaisin sinua vaikka voittaisit....”Mutta nyt, puhutaanko nyt siitä pahuksen scudettosta -82? Tai vuoden 1990 UEFA Cupin loppuottelusta?
* * *
EPILOGIKesäkuukausina tulivat tukahduttavat, viikkokausia seisovat helteet ja helteiden mukana kulkutaudit. Köyhimpiä ja aliravituimpia lojui kuolleina siellä täällä Firenzen kaduilla, kärpäsparvet surrasivat, kauppaa käyvän luokan tappiot kasvoivat päivä päivältä sietämättömämmiksi. Kaupunkilaiset jakautuivat kahteen vastakkaiseen leiriin. Periksi ei anneta! Tasavalta tai kuolema! Toisaalta taas: oliko yksi hallintomuoto lopulta toista tai kolmatta kummoisempi, jotkut aina voittavat ja toiset häviävät. Sitä paitsi eikö Medicien kanssa ollut ennenkin eletty, ja vieläpä leveästi? Kaupungin muurien sisällä porvarillinen pragmatismi ahersi myyräntyötään piirittäjien eduksi. Heidän tarvitsi vain odottaa.
Torvisoittokuntaa ei nähty mailla eikä halmeilla, kun aselepo solmittiin elokuun 12. päivänä vuonna 1530 kaupungin eteläpuolella sijainneessa P. Margareetan kirkossa. Firenzen tasavalta antautui, ja muutama vuosi aiemmin kaupungista häädettyjen Medicien hallitsema klientelistinen tyrannia palautettiin valtaan. Paavi Klemensin tiukassa ohjauksessa säädettiin uusi perustuslaki, joka teki Firenzestä keisarin alaisen herttuakunnan ja perinnöllisen monarkian. Vaikkeivät aikalaiset sitä tienneetkään, Euroopan historian renessanssina tunnettu ajanjakso oli päättynyt.
Voittivatko paavi ja Medicit? Kyllä. Voittiko keisari? Kyllä. Voittivatko firenzeläiset? No, tavallaan, täytyy vain osata ottaa sopiva näkökulma. Herttuakunnan aikana Medicit – lunastamaansa eurooppalaisen ruhtinassuvun statusta pönkittääkseen – rakennuttivat vielä lukuisia klassisia firenzeläisiä monumentteja Uffizin galleriasta Bobolin puutarhoihin ja hemmottelivat kaupunkilaisia suureellisilla julkisilla spektaakkeleilla, mukaan lukien calcio-näytöksillä. Puoli vuosituhatta myöhemmin Firenzen renessanssista on tullut käsite ja myytti ja Medicien suvusta omansa, ja noiden myyttien iloisella kaupallistamisella kaupunki takaa ihmettelevien turistien vuolaiden virtojen jatkumisen ja bottegojen, matkamuistomyymälöiden ja jäätelökioskien pitäjien tyytyväisyyden, eikä sen niin väliä, olivatko Medicit oman aikansa Firenzessä hyväntekijöitä vai eivät.
Joten loppujen lopuksi… mitä väliä on sillä niin kutsutulla isolla kuvalla, mitä hohtoa niin kutsuttujen pääkaupunkien herrojen titteleillä ja kruunuilla, jos yhden pienen erävoiton saavuttaminen tuntuu niin hyvältä, että sitä muistellaan vielä 500 vuoden kuluttuakin.
