Ja sieltä, selittämättömästi kuin telepaattisesta tilauksesta, jäsen RubuS (joka ei ole kakkosnikkini vaan
tutkaparini) laimentaa kauden kymmenennen tappion jälkeistä katkeruutta tujauksella nostalgiaa. Sattumalta olin tässä päivieni ratoksi kääntänyt vapaamuotoiseen tyyliini laatujulkaisu Ultimo Uomon vuosia vanhaa muistelmajuttua. Eletäänhän helmikuuta, siis katolisessa maailmassa karnevaalikautta, ja Fiorentinan kannattajilla sana "karnevaali" voi assosioitua vain yhteen nimeen:
Edmundo.Ja sitähän tämä on meille violetin värin nimeen vannojille: nykyhetken piilottamista nostalgian torkkupeiton alle, haaveillessamme samalla täydellisestä toukokuun illasta Stadio Olimpicon tummenevan taivaan alla. Joko lentoliput on maksettu, hostelli varattu, pomolle soitettu? En voinut vastustaa kiusausta muuttaa viimeistä edellisestä kappaleesta paria nimeä ja detaljia.
Mutta asiaan.
Ollapa jälleen viisitoista (Giovanni Fontana, 3.10.2015)
https://www.ultimouomo.com/tornare-quindicenni/…muistelma siitä, kun Fiorentina oli sarjataulukon kärjessä ja hyökkäyksessä pelasivat Batistuta ja Edmundo.
Urallani Fiorentinan satunnaisena kannattajana kaukana Firenzestä on ollut vain yksi ainoa hulluuden kausi, jolloin hankin kausikortin Franchille ja nousin junaan joka toinen viikko. Kausi 1998-1999. Sen kauden Fiorentina viipyi sarjataulukon piikkipaikalla 21 kierroksen ajan ja pokkasi ”talvimestaruuden”. Minä matkasin stadionille ja joukkueeni voitti (10 voittoa 10 kotiottelusta). Sitten, yhdennessätoista ottelussa Franchilla, Batistuta loukkaantui, Edmundo lähti karnevaaleihin ja hävisimme scudetton.
Tai ainakin näin firenzeläiskannattajat tuon tarinan kertovat. Puolueettomampi tarkkailija huomauttaisi, ettei tuo Fiorentina todennäköisesti olisi kuitenkaan voittanut scudettoa, että joukkueella ei ollut lainkaan yhtenäistä peli-ideaa ja että se luotti vain huippupelaajiensa yksilösuorituksiin, että joukkueen menestys vieraspeleissä oli heikompaa kuin keskikastin Barilla ja Bolognalla, ja että takaa-ajajat kuroivat etumatkaa umpeen jo ennen hyökkääjäduon vastoinkäymisiä.
Mutta minä en tiedä kumman näistä kahdesta tarinasta tahdon kertoa, pelkään osaavani kertoa versioista edellisen paremmin, ja juuri siitä on kyse. Varmaa on, että näinä kuluneina 17 vuotena en ole enää nähnyt Fiorentinaa sarjajohdossa, ja juuri siitä syystä – minusta huolimatta – huomaan yhtäläisyyksiä (Paulo Sousan ensimmäiseen kauteen Fiorentinan päävalmentajana, 2015-16, suom. huom.): kuinka Fiorentinalla on kuuden kierroksen jälkeen 15 pistettä viidellä voitolla ja yhdellä (urhealla) tappiolla, kuinka se on tehnyt avausmaalin kaikissa pelaamissaan otteluissa, kuinka se nojaa puolustuksensa pitävyyteen ja osoittaa vaikeuksia pelinrakennuksessa. Erona tuohon takavuosien Fiorentinaan on, että tällä kaudella joukkueessa ei ole maailman kolmea parasta pelaajaa.
Se oli Toldon, Rui Costan ja Batistutan Fiorentina. Siinä olivat myös Edmundo, Oliveira, Heinrich, Torricelli ja Repka, mutta se oli Toldon, Rui Costan ja Batistutan Fiorentina. Leijonanosa tuon joukkueen voitoista edellytti Toldon ihmepelastusta. Jos joku pelaajista sai pallon jossakin päin kenttää hän antoi sen Rui Costalle, joka tuon hänelle niin tunnuksenomaisen majesteetillisen käveleskelyn lomassa valitsi juuri oikean hetken tarjoilla pallon Batistutalle, joka laukoi. Batistuta laukoi ja teki maalin – ja jos vastustaja ei päästänyt häntä laukomaan, hän ansaitsi vapaapotkun ja teki maalin siitä.
Mutta ennen kaikkea se oli Trapattonin Fiorentina, ja niinpä tuon maalin tehtyään se sulkeutui catenaccioonsa, ja usein se teki niin jo ennen johtomaalin tekemistä. Lähtemättömin muistoni tuosta kaudesta ei ole sarjan kärkipaikka, eivät Batistutan uroteot, vaan kärsimyksen tunne joka kerta kun joukkueeni oli johtoasemassa ja vastustajalla oli pallo, yritykset pitää heidät loitolla ajatuksen voimalla, pakkomielteinen vilkuilu pelikelloon joka tuntui hidastuvan jokaisella silmäyksellä.
Kausi alkoi vakuuttavalla kolmen ottelun voittoputkella, joista kaksi vieraskentillä (nämä jäivät koko kauden ainoiksi Firenzen provinssin ulkopuolella otetuiksi voitoiksi). Kaikissa kolmessa ottelussa Fiorentina johti jo 6 minuutin pelin jälkeen ja osoitti ylivoimaisuutta, johon emme olleet tottuneet. Avauskierroksella 2-0 Empolia vastaan, sitten 1-2 Vicenzassa jonka seurauksena Fiorentina, Milan ja Juventus olivat sarjataulukon kärjessä.
Sitten 1-3 San Sirolla Milania vastaan, ja Juven samaan aikaan hävitessä oman ottelunsa, Fiorentina oli yksin Serie A:n huipulla. Se oli niin sanotusti enemmän Lehmannin Milan-Fiorentina kuin Batistutan, siinä mielessä että Batistuta teki hattutempun enemmän Lehmannin kuin Batistutan ansiosta.
Näin tuon Batistutan hattutempun Fiorentinan kannattajien porukassa, joka oli tilannut Telepiù-kanavan ja joka enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti peri seuraansa pääsystä maksun. Olin 15-vuotias ja katsoin peliä saman firenzeläisen setäni kanssa, joka vuosia aiemmin seisotti minut vastasyntyneen sisareni eteen ja kysyi minulta kumpaa rakastin enemmän, pikkusiskoani vai Roberto Baggioa. Hänen kanssaan solmimme paholaisenvalan kausikortista, junamatkasta kotipeleihin joka toinen viikko ja taikauskoisesta rituaalistamme (menimme aina hissillä ensin väärään kerrokseen tehtyämme niin ensimmäisen voiton kohdalla).
Minusta olisi ollut mukava lisätä, kuten muistelin, että tarinassa olisi ollut osansa myös eräällä toscanalaistyttöystävällä, joka ei kovasta yrityksestään huolimatta sittenkään onnistunut aiheuttamaan minulle suurempaa kärsimystä kuin Trapattonin Fiorentina. Mutta ei: otin häneen yhteyttä ja ajankohta ei täsmää. Joten kyse on keskenkasvuisesta kärsimyksestä, joka syntyy ainoastaan siinä elämäntilanteessa kun ensi kertaa löytää joukkueensa sarjataulukon ykkösenä.
Seuraavalla viikolla, ensimmäisessä ottelussa kausikorttilaisena, olin jo vakuuttunut siitä että tuon huonoa onnea. Fiorentina-Udinese, karmea ottelu, 0-0 koko 90 minuutin ajan, Udinesella tolppa, Fiorentinalta hylätään sääntöjenmukainen maali. Sitten, 92. minuutilla, Edmundo pelaa Rui Costan kanssa seinän ja viimeistelee yhteen-nollaan. Minä en tuo huonoa onnea eikä Fiorentina menetä paikkaansa yksin sarjan kärjessä. Tähän saakka kaikki hyvin.
Myös seuraavana sunnuntaina olen stadionilla, tällä kertaa Olimpicolla, katsomassa Roma-Fiorentinaa. Fiorentina menee johtoon Batistutan maalilla, toisella puoliajalla nähdään kolme ulosajoa, joista kaksi Romalle. Pelataan kymmenellä yhdeksää vastaan, Zeman lähettää kentälle argentiinalaisen vaihtomiehen. Ne olivat maailmanhistorian ainoat 12 minuuttia, joiden aikana Gustavo Bartelt näytti jalkapalloilijalta.
Kahdessa identtisessä hyökkäyksessä Bartelt käyttää Fiorentinan puolustajia pujottelukeppeinään ja syöttää pallon keskelle. Ensin maalaa Alenichev 90. minuutilla, sitten 94. minuutilla Totti Toldon torjunnan paluupallosta. Fiorentina häviää ensimmäisen ottelunsa, mutta pystypäin, ja säilyttäen ykkössijansa sarjataulukossa. Niin kutsutut ”seitsemän sisarusta” ovat kaikki tiiviissä tuntumassa: Juve, Roma ja Inter kahden pisteen päässä, Lazio, Milan ja Parma kolmen.
Seuraava ottelu on Fiorentina-Salernitana, jossa Salernitanan pelaaja ajetaan ulos heti alussa, mutta Fiorentina ei tee maalia. Kunnes 50. minuutilla Edmundo rikkoo kuparisen ja ottelu päättyy lopulta 4-0 brasilialaisen ja Batistutan tehdessä kaksi maalia mieheen. Tuossa ottelussa rakastun Edmundoon ja vakuutun siitä, edelleen 15-vuotiaan fanin arvostelukyvyllä, että Edmundo on maailman paras kynäilijä.
Kun pelaan palloa pikkupoikien kanssa (poikkeuksetta itseäni nuorempien) sanon: ”Nyt teen edmundot”, ja harhautan heidät kaikki. Mutta tuon Salernitana-ottelun yhteydessä sattuu myös jotakin muuta. Vuosia aiemmin Franchille euro-otteluihin langetetun käyttökiellon myötä Fiorentina oli päättänyt viedä UEFA Cupin ottelunsa Grasshoppersia vastaan Salernon Stadio Arechille ja halusi muodostaa jonkinlaisen gemellaggion Salernitanan kanssa. Mutta salernolaiskannattajia on vastassa heidän katkerat vihollisensa Veronasta, jotka myös ovat gemellaggiossa Fiorentinan kanssa. Seuraa väkivaltaisuuksia ja kaikenlaista huonoa käytöstä. 4-0-tilanteessa Fiorentinan kannattajat huutavat: ”Serie B! Serie B!”, mihin salernolaiset vastaavat: ”Salernoon ei ole asiaa! Salernoon ei ole asiaa!” Se siitä gemellaggiosta.
Olen yksi harvoista Fiorentinan kannattajista Arechilla, jonne menin yhdessä salernolaisen ystäväni kanssa, joka pelastaisi myöhemmin henkeni (tai ei ainakaan paljoa puutu). Ottelun aikana* Salernitanan kannattaja heittää bomba cartan neljännen erotuomarin viereen. Ottelu keskeytetään. Molemmin puolin esitettyjen tappouhkausten johdosta Fiorentinan kannattajia pidetään stadionin suojissa useiden tuntien ajan. Tuntien stadionin entuudestaan ystäväni onnistuu löytämään meille poispääsyn. Ohitamme puhelimessa jonkun kanssa puhuvan Oliveiran ja poistumme Arechilta. (*Oikeasti tämä tapahtui puoliajalla joukkueiden ja tuomariston siirtyessä kentältä pukusuojiin.)
Kadulla stadionin ulkopuolella skoottereilla liikkuva ultras-ryhmä lähestyy meitä ja kysyy:
«Uagliù aro stat jenn?», johon ystäväni vastaa:
«A cas». «Ma sit i Saliern?», «Si nun ce crir’ vir’ cà!» (”Minne menette?” ”Kotiin.” ”Oletteko Salernosta?” ”Jos ette usko, niin katsokaa tätä!”) ja näyttää heille avaimenperäänsä, jossa on Salernitanan merihevonen. Minä pidän pääni kiinni ja livahdan kuin koira veräjästä, mutta Fiorentina ei. 0-3-kabinettitappio Fiorentinalle ”objektiivisen vastuun” nojalla ja putoaminen eurokentiltä.
Seuraavana sunnuntaina on luvassa jälleen tappio, ja kaikille alkaa valjeta, että trendi voitetaan kotona, hävitään tai tasataan pisteet vieraissa on tullut jäädäkseen. 2-0 Malesanin Parmalle ja kärkipaikan menetys vihatulle puolustavalle mestarille, Juventukselle.
Viikkoa myöhemmin Fiorentinan vieraaksi saapuu Venezia. Ottelu on selvää pässinlihaa, 4-1, mutta stadionilla kaikki seuraavat mitä tapahtuu Juven pelissä Udinessa muodostamalla pieniä ryhmittymiä niiden onnekkaiden ympärille, joilla on hallussaan matkaradio. Juventus johtaa 0-2, mutta 65. minuutilla Bachini kaventaa. 94. minuutilla ottelu Franchilla on jo päättynyt, mutta puheensorina jatkuu puhjeten lopulta karjaisuksi: ”El Pampa” Sosa on tehnyt 2-2, heittänyt paitansa pois ja kiivennyt katsomoaidalle tuulettamaan.
Kaikki pyrkivät saamaan vahvistuksen tapahtuneelle, ja kun stadionin tulostaululla näytetään lopputulosta Udinese – Juventus 2-2, kuuluu uusi karjaisu. Luultavasti tästä jälkimmäisestä mylvinnästä hämmentyneenä tulostauluvastaava päivittää taululle ”Udinese – Juventus 3-2”. Jälleen mylvintää. Joku jossain ottaa ohjat käsiinsä, ja tulostaululle palaa lukemat 2-2. Yleinen pettymys. Sekaannus oli lähtenyt niin pahasti käsistä, että stadionin kuuluttaja ottaa asiakseen ilmoittaa tavanmukaisesta protokollasta poiketen: ”Tiedotamme, että ottelu Udinese-Juventus on päättynyt 2-2.” Taas mylvitään. Fiorentina on palannut sarjakärkeen.
Jälleen vierasottelu ja jälleen tappio, tällä kertaa peräti Piacenzaa vastaan. Mutta myös Juventus häviää Olimpicolla, joten Fiorentina jatkaa sarjajohdossa, yhden pisteen Juventusta ja Romaa, kaksi Parmaa edellä. Franchilla palataan taas voittokantaan lukemin 3-1 Interiä vastaan. Sitten taas vierasottelu Barissa, 0-0. Fiorentina jatkaa piikkipaikalla ainoastaan kotikuntonsa vuoksi, mutta myös siksi että Serie A on kutkuttavan tasainen. Sarjakakkonen vaihtuu joka viikko: Juve, Parma, Inter, Milan, Roma, Lazio.
Sitten alkavat vaikeat ottelut ja vaihe, jona sitä menee stadionille tietoisena omasta elintärkeästä tehtävästään kärsiä joukkueen mukana. Tämän ajanjakson kiteytymä on Fiorentina-Bologna (1-0). Täysin yksipuolinen näytelmä, jossa esiintyy vain Mazzonen Bologna. Fiorentina kykenee vain hankkimaan vapaapotkuja 30:stä tai 40 metristä. Batistuta laukoo, itseoikeutetusti, tekee yhden. Lopusta pitää huolen Toldo, joka tekee kuusi tai seitsemän huippupelastusta. Ottelun pitäisi päättyä suurin piirtein 0-6, mutta päättyykin 1-0. (Olen kysynyt itseltäni, olenko kärsinyt yhdessäkään ottelussa yhtä paljon kuin tässä. Ei niinkään raivoa, ei uhrautumista. Vaan nimenomaan kärsimystä. Ja vaikka tiedostankin, ettei ole järin sankarillista todeta että koko elämäni kärsimyksellisin ottelu on ollut joulukuun alun Fiorentina-Bologna, se on totuus.)
1-0-lukemiin Batistutan maalilla päättyy myös seuraavan viikon ottelu, silläkin kertaa Franchilla, Juvea vastaan, ja se etten jää muistelemaan voittoa Juventuksesta, kertoo kuinka poikkeuksellisesta ja jännittävästä kaudesta olikaan kyse.
Sitten on vuorossa jälleen vierastasapeli, 2-2 Perugiassa, jossa Fiorentina päästi ensimmäisen maalinsa 357 minuuttiin. Luonnollisesti paluu Franchille tarkoittaa jälleen paluuta voittokantaan: 1-0 Sampdoriaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin muutkin vastaavat. On lähestulkoon tarpeetonta mainita, että tässä vaiheessa olen vakuuttunut omasta ratkaisevasta osuudestani Fiorentinan menestyksessä. Siitä asti kun hankin kausikortin, poislukien romantillinen tappio Olimpicolla, Fiorentina on voittanut joka kerta kun olen ollut paikan päällä ja jäänyt voitoitta joka kerta kun en ole.
Kykyihini luottaen teen paluun Olimpicolle otteluun Laziota vastaan, ja otan jopa äitini ja sisareni mukaan vierassektioon. Se ei ole hyvä idea. Ottelun aikana sataa Lazio-kannattajien heittämiä kolikoita, ja paljon. Kiipeämme ylimmälle lehterille, minne kolikot eivät yllä, sisareni (8 vuotta) ehdottaessa että käymme keräämässä rahat koska ”voisimme rikastua”.
Myös pelikentällä tulee turpiin vastaansanomattomin 2-0-lukemin. Toldoa moukaroidaan laukauksilla. Pelin jälkeen tulostaululla näytetään sarjataulukkoa, joka kertoo: Fiorentina (ja Parma) 32, Lazio 29. Fiorentinan kannattajat reagoivat tähän huutamalla lazialeille ”Serie B! Serie B!” Jopa 15-vuotiaan kannattajantajuni riittää ymmärtämään kuinka naurettavaa se on, ja pidättäydyn osallistumasta. Iltapäivän huonoin uutinen on, että huomaan ettei Fiorentinan voittaminen johdukaan minun läsnäolostani. Kaikki ne taikauskoiset riitit, joita olen noudattanut sotilaallisella säntillisyydellä joka sunnuntai, alkavat menettää merkitystään.
Seuraava ottelu on syyskierroksen viimeinen, ja Fiorentina voittaa Cagliarin 4-2. Jälleen lopputulos on iltapäivän ainoa positiivinen anti, sillä Fiorentina pelaa huonosti. ”Cagliari joutuu tappiolle Violan ensimmäisestä ja ainoasta hyökkäyksestä”, kertoo selostaja, joka lisää lähetyksen lopuksi: ”Trapin joukkueen on vaikea nähdä voittavan mestaruutta. Sillä on loistava hyökkäys, muttei pienintäkään häivähdystä minkäänlaisesta organisoidusta pelistä.” Fiorentina osoitti ties kuinka monennen kerran täydellistä riippuvuutta hyökkäyskaksikostaan Batistuta-Edmundo (hattutemppu edelliseltä, yksi maali jälkimmäiseltä). Hiljattain Trapattoni kertoikin, kuinka tuon kauden aikana istui yön toisensa jälkeen kaksikon kanssa yrittäen saada heidät tulemaan toimeen keskenään, eikä tuota ole vaikea uskoa.
Batistuta on Batistuta: kauden tässä vaiheessa hän on tehnyt 17 maalia 17 ottelussa. Eipä lisättävää. Edmundo, lempinimeltään ”O Animal”, on vaikeasti pideltävä hyökkääjä (eufemismi). Edellisellä kaudella kun Malesani peluutti hänen sijastaan parissa ottelussa Morfeoa, Edmundo otti ja lähti Brasiliaan selittäen, ettei ”kukaan ollut koskaan uskaltanut jättää häntä penkille”. Julkisuuteen päätyi myös tapaus Pedrinho-simpanssin kanssa, joka oli tilattu koko sirkuksen ohella Edmundon pojan yksivuotissynttäreille. Edmundo valokuvattiin tilanteessa, jossa hän näyttää juottavan olutta simpanssille (minkä hän myöhemmin kiistää). Lukuisat eläinsuojeluyhdistykset tekevät ilmiannon. The Observer -lehden selonteko tapahtumien kulusta on mielenkiintoinen: ”Juhlassa Edmundo juotti simpanssin humalaan oluella ja viskillä. Paikalla olleet kaksi elefanttia tyytyivät veteen.” Onko olemassa
edmundomaisempaa lausetta kuin paikalla olleet kaksi elefanttia tyytyivät veteen? En usko.
Joka tapauksessa Fiorentina on talven mestari. Seuraavana sunnuntaina Fiorentina nappaa edellä mainittujen kahden ensimmäisen vierasottelun lisäksi kauden ainoan vierasvoittonsa. Ei liene sattumaa että se tapahtuu muutaman kilometrin päässä Firenzestä Castellanilla, joka on täpösen täynnä skootterikulkueessa saapuneita viola-kannattajia. Lopputulos 3-0, kuten seuraavallakin kierroksella kotiottelussa Vicenzaa vastaan. Sitä seuraava sunnuntai on se, joka antaa suunnan koko loppukaudelle.
On yhdestoista kotiottelu, neljästoista kaikki kilpailut mukaan lukien, ja on tullut kolmetoista voittoa. Fiorentina pelaa kovakuntoista sarjakolmosta Milania vastaan. Vähän ajan kuluttua (spoiler!) se voittaisi mestaruuden. Ottelu, kuten tavallista, pysyy vastustajan hallinnasta huolimatta kuin naulittuna nolla-nollassa. Pahin uutinen on Batistutan loukkaantuminen. Kaksinkamppailutilanteen seurauksena hän kaatuu maahan ja joutuu paareilla muutamaksi minuutiksi kentän laidalle. Koko stadion laulaa hänen lauluaan:
”Bati-bati-bati-batigol-batigol-batigol-oh-oh”. Hän nousee takaisin jaloilleen, on Batistuta, ja palaa kentälle yleisön suosionosoitusten saattelemana.
Mutta hän saa maksaa peräänantamattomuudestaan. Seuraavalla minuutilla juostessaan tapansa mukaan pitkän pallon perässä vastahyökkäykseen – olen nähnyt kovasti vaivaa päästäkseni eroon ajatuksesta että ellei olisi loukkaantunut Bati olisi tehnyt tilanteesta maalin ja kotivoittojen sarja olisi jatkunut kauden loppuun asti, mutta tuloksetta – hän loukkaantuu vakavasti.
Sillä hetkellä kun Batistuta lyyhistyy maahan, stadionille laskeutuu hiljaisuus jollaista en ole koskaan kokenut pelitilanteen aikana. Tällä kertaa hänet kannetaan pois kentältä paareilla ja kyynelehtien. Hän saapuu pelinjälkeiseen lehdistötilaisuuteen kainalosauvoissa ja sanoo, että joukkuetoverit ”lupasivat antaa kaikkensa”. Samaan aikaan Edmundo on jo Fiumicinon kentällä, josta hän nousee Rio de Janeiron -koneeseen, aivan kuten hänen sopimukseensa on kirjattu. Koti-ikävää välttääkseen hänellä on lupa matkustaa Brasiliaan karnevaalien aikana. La Repubblica otsikoi: ”Batistuta sairaalaan, Edmundo karnevaaleille”. Hyökkäyksen tridentestä Batistuta-Edmundo-Oliveira tulee Carmine Esposito-Oliveira-Robbiati. Se on Fiorentinan loppu, ja siihen, kontekstuaalisesti eikä lainkaan sattumalta, loppuvat myös muistoni.
Seuraavalla kierroksella Lazio saa Fiorentinan kiinni, sitä seuraavalla Lazio menee jo ohi ja Milan ajaa rinnalle. Fiorentina jää lopulta 14 pistettä Milanista ja 13 Laziosta. Joukkue joka 19 ottelussa oli rohmunnut 41 pistettä, 2,16 per peli, kerää enää surkeat 15 pistettä yhtä monessa ottelussa. Myös urani kausikorttilaisena päättyy näin, vailla mahdollisuutta sanoa että ratkaiseva läsnäoloni kannattajana salli Fiorentinan voittaa scudetto kymmenien ja kymmenien vuosien tauon jälkeen.
Totta puhuen on vielä yksi asia jonka muistan etäisesti, ja se on Mirrin rankkarin arvoinen rike Salasia vastaan viimeistä edellisellä kierroksella, jonka takia Lazio menetti mestaruutensa. Muistan että tapahtuman aikana se ei ollut minusta missään nimessä rangaistuspotku, ja että se olisi minusta ollut jälleen yksi tuomarivirhe kaikkien muiden loputtomien tuomarivirheiden joukossa joista Fiorentina sillä kaudella kärsi (olen varma siitä että esitin tämän näkemyksen Laziota kannattaneille luokkakavereilleni) ja jotka omalta osaltaan olivat riistämässä scudettoa Fiorentinalta.
Mutta myöhemmin saan lukea, että ottelun erotuomari Treossi esitti anteeksipyynnön, sillä ”se oli rankkari” ja mieleeni hiipii epäily: entäs jos ne kaikki muutkin vääryydet olivat vain viisitoistavuotiaan ei-yhtään-puolueettoman kannattajanmielikuvitukseni tuotetta? Ja entäs se toinen tekosyy sitten: Edmundo ja karnevaalit – kuinka paljon se oikeasti vaikutti? Olin epävarma, joten tarkistin asian. Kuinka monta ottelua Edmundolta lopulta jäi väliin tämän käsittämättömän karnevaaliepisodin takia? Vastaus: yksi. Kaikki tämä legenda yhden pelaamatta jääneen ottelun takia. Batistutan loukkaantuminen oli varmasti ratkaiseva tekijä, mutta hänkin oli sivussa vain kuukauden. On totta että hän kiiruhti toipumistaan ja pelasi alkuun käytännössä yhdellä jalalla, mutta Fiorentina lopetti pelaamisen neljäksi kuukaudeksi.
Loppujen lopuksi, sanon itselleni, se Fiorentina ei olisi ikipäivänä voittanut scudettoa. Se oli Batistutan ja Edmundon, Toldon ja Rui Costan Fiorentina, mutta avauskokoonpanoon kuuluivat myös Padalino, Falcone ja Christian Amoroso. Carmine Esposito, Ficini ja Tarozzi pelasivat yli kolmanneksen otteluista. Ehkei tuo joukkue ollutkaan niin väkivahva kuin muistelin. Ja tässä kohtaa mielessäni herää toinenkin epäilys. Kirjassaan Hornankattila Nick Hornby esittää teorian jokaisen kannattajan luonnollisesta kehityskaaresta. Intohimo roihahtaa keskenkasvuisena, oma joukkue on jokaisen ajatuksen keskiössä, elämä on sunnuntain odotusta ja viikon aikana puheenaiheilla on taipumus koskea lähinnä seuraavaa ottelua.
Sitten sitä kasvaa, intohimo laimenee, ajatukset kääntyvät naisiin, opiskeluun, työhön, ihmisenä kasvamiseen, ja kannattaminen ikään kuin vähän unohtuu. Vaikka ei nyt sentään liioitella: jalkapalloa edelleen rakastaa, mutta sitä seuraa pienen objektiivisuutta tuovan etäisyyden päästä, jonka ansiosta voi jättää vaikka yhden ottelun katsomatta, sitten kaksi, kunnes lopulta sitä huomaa että elämässä on jalkapalloa tärkeämpiäkin menoja. Kunnes lopulta kolmen- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä kaikki alkaa taas alusta. Vähä vähältä oma joukkue nousee takaisin elämän keskipisteeksi ja sitä muuttuu hiljalleen takaisin karkeatapaiseksi kannattajaksi, vähemmän objektiiviseksi ja enemmän irrationaaliseksi mukanaeläjäksi. Sitä muuttuu yksinkertaisesti enemmän kannattajaksi.
Ja tässä kohtaa kysyn itseltäni: eikö olekin niin, että ajatellessani että ”pohjimmiltaan Padalino, Falcone ja Amoroso eivät olleet mestarijoukkueen pelaajia” todellisuudessa ajattelenkin että ”loppupeleissä Milenkovic, Biraghi ja Bonaventura eivät ole ainakaan yhtään huonompia”, tai ”onko parempi että vaihtopenkillä on Ficini, Bigica ja Esposito vai Mandragora, Duncan ja Cabral” tai jopa ”tokihan olemme Italianon kanssa pelanneet huonosti, mutta haluatko tosiaan muistella kuinka huonosti ja vieläkin epäorganisoidummin pelasimme Trapattonin kanssa?”
Eikö olekin niin, että se mikä pintapuolisesti vaikuttaa yritykseltä rationalisoida tuota kautta 1998-1999 onkin todellisuudessa irrationaalisuuden petollinen yritys ujuttaa minut takaisin siihen kauteen, ja saada minut toivomaan objektiivisesti arvioituna mahdottomia asioita? Eikö minulle juuri tapahdukin se mistä Hornby puhuu, eli että olen menettämäisilläni arviointikykyni ja muuttumassa taas kannattajaksi? Okei, sanon, en varmaan ihan vielä ole tulossa vanhaksi, ja syvimmällä sisimmässäni, uskonko todella tähän
scudettoon cup-mestaruuteen? En tiedä kumpi minua pelottaa enemmän.
Giovanni Fontana on opiskellut humanistisia tieteitä Italiassa ja kansainvälisiä suhteita Englannissa. Italialaisen gradunsa hän väitteli Batistutan pelipaita yllään. Englannissa graduista ei väitellä, eikä sivumennen sanoen Batistutastakaan.
