Associazione Sportiva RomaPerustettu 1927
Pokaaleja on melko vähän.
Muistoja liikaa.
Toivoa tuskin hyppysellistäkään.
Velkaa… sitä on.
Mutta kuten tulette kohta lukemaan, ei näitä velkoja ole kukaan jäänyt Roomaan maksamaan.
AS Roman historiaa on avattu ansiokkaasti vanhoissa kausiennakoissa, joten siitä ei ole syytä kirjoittaa vielä uudelleen. Voitte perehtyä siihen vaikka tästä:
http://futisforum2.org/index.php?topic=197772.0tai tästä
http://futisforum2.org/index.php?topic=208098.0Mutta kuinka tähän tultiin? Tämä tarina on kerrottu monin tavoin.
Varmaan tuhansia kertoja, mutta ei kertaakaan niin, että kertoja olisi sama.
Jotkut sanovat, että viisaat ovat mieluummin vaienneet.
Siksi tämä on suuren kaupungin pienistä tarinoista vain yksi, hyvin pieni ja ehkä jokseenkin vähäpitoinen.
Ei uskoisi sen olevan edes tosi, mutta valheenakaan ei sitä kertoa kehtaisi.
Tai ainakaan sitä kukaan tuskin ääneen myöntäisi.
Minulle tämä on kerrottu lukemattomilla tavoilla, tuhansilla kielillä ja tuulessa vaihtuvin motiivein.
Kerta toisensa jälkeen on kertoja ollut eri, edeltäjäänsä ei kukaan ole koskaan kuullutkaan.
Sillä ei ole merkitystä onko tarina hyvä, mutta se on poikkeuksellinen.
Kun se on kerran kerrottu, sitä ei enää ole.
Tämä tarina on kirottu.
Per qualche dollaro in più
Rooma, hekuman ja kadotuksen kaupunkiSen oli huomannut amerikkalainen onnenonkija James Joseph Pallotta jo ennen kesän 2019 polttavia helteitä. James oli tuskin saanut purettua kapsäkkinsä Portico d’Ottavian kupeessa sijaitsevan kattohuoneistonsa sängylle, kun paikallisiin perinteisiin huolettomasti suhtautuneen uhkapelurin ensimmäinen käsi oli jo pöydälle jaettu. Se käsi vei Yhdysvaltojen lounaisrannikolla varttuneen uhkapelurin matkalle, josta ei voinut kääntyä, sillä tiellä ei ollut päätepistettä ja kyydistä saattoi jäädä vain ojan pohjalle makaamaan.
James Joseph oli kulkenut kahdeksan pitkän vuoden aikana pokeripöydistä marmorisaleihin. Kompuroinut jo sisään astuessa sekä tiputtanut kristallisen osterivadin ruokasalin lattialle. Illan pimetessä tuo kurja kukonpoika kehtasi kiittämättä poistua, juhlista joita isännöivät ne miehet, jotka olivat nuo vuodet kulkijaa ruokkineet. Maha oli täynnä, reppu revitty ja lasku kirjoitettu. Odotettiin vain milloin se tultaisiin lunastamaan. Tuo lasku ei ollut koskaan keneltäkään maksamatta jäänyt, eikä se tulisi jäämään tälläkään kertaa. Sen sai huomata myös James Joseph ennen seuraava auringonnousua.
Monte Marion kukkulalla paloi pahaenteinen tuli, joka valaisi uhkaavasti reitin gladiaattorien näyttämölle, kaupungin hiljaisempaan pohjoisosaan. Marmorinvalkealle areenalle oli rakennettu korkea paalulava ja sen keskellä roikkui tervattu köysi. Kansa lauloi, poltti soihtuja, rienasi vieraitaan, se janosi verta juodakseen. Tätä ei enää voinut edes huoleton tuhlaajapoika tyhjillä sananparsilla ohittaa. Oli aika kadota, myöntää tappionsa, leikata rinnuksista pois kunniamerkit ja polttaa kaikki se mikä voisi jäädä hänestä muistuttamaan.
Kaikki halusivat tuosta miehensä osansa, mieluummin kuolleena kuin elävänä.
Mutta kenenkään ei tule saada mitään. Ei mitään.
Amerikkalainen jätti puoliksi juodun lasinsa niille sijoilleen, lattialla paloi kasa roskaa. Ystävättäret osasivat kyllä tätä surua odottaa, mutta vihaisille aviomiehille kostotta jääminen saattoi olla karvaampaa kuin eilisen rakastajan aviomiehen tarjoama grappa.
Jamesin suljettua oven, ikkunasta sisään puhalsi lempeä tuuli. Tuuli heitti lattian rakoon viimeisenkin papyruksen, sen ainoan jossa häpäisty mies vielä kerran koitti tekojansa selittää.
”Kansa jääkööt suuttumustaan huutamaan… vain muutaman dollarin tähden… huutakoot kurjat äpärät, huutakoot isättömät, kodittomat ja äitiensä hylkäämät” tuumasi James Joseph ja nousi laivaan. Laivaan, joka oli juuri kuljettanut eteläisille saarille ihmisiä, joita ei valtion papyriksiin koskaan tultaisi kirjaamaan.
James Joseph Pallotta oli poistunut korttipöydästä, jossa ei koskaan ollut pelattu viimeistä kättä.
Ei jäänyt tästäkään uhmakkaasta edes kirjausta vieraskirjaan.
Kuuletteko?
Seuraava lähestyvä laiva antoi viisi hätäisen lyhyttä äänimerkkiä.
Näyttämö on jo keväällä hiljennyt.
Ilmassa kiertää keltaista ja punaista savua.
Köysi heijaa hiljaa yksin areenalla.
Tätä areenaa useimmille ei ole olemassakaan,
mutta niile harvoille joille se on...
se on ikuisesti.
On kuitenkin turha luulla, että tämä näytös olisi vielä päättymässä.
Tuskin siinä on vielä ensimmäistä lukuakaan saatu päätökseen.
Tarinalle on vain etsitty uutta narria.
Sellaista narria joka jaksaa lopussakin nauraa.
Nauraa kun sitä sovitetaan villieläinten keskelle keinumaan.
Kaukana kukkuloilla voitte jo nähdä susien kiertelevän.
Kansa kyllä ottaa taas omansa.
Veren vuodatus ei koskaan tule loppumaan.
Verta ei saa päästää kuivumaan.
Sempre Forza Roma!
