haikaran uhri
Poissa
Suosikkijoukkue: pakkomieli
|
 |
Vastaus #13 : 19.02.2021 klo 10:04:00 |
|
Pelipäivä. Miten illalla käy (omalle mielelle)?
Olen siirtänyt työvuoroni. "Mikä muu meno sinulla on?", kyseli avustettava, jonka kanssa sovittiin, että salille on lähdettävä normaalia aikaisemmin. Hetkeksi mulle tuli syyllinen olo. Muistan Kittilän Palloseuran ajasta, kuinka suutuin, kun joku ehdotti treenien siirtämistä Liverpool - Barcelona (tai ManU/Juventus/en muista, ketkä niistä höntsäporukoista) pelin takia - tai vielä pahemmin joku kendonuorten kisojen takia! Syyllisyydestä pääsin nopeasti pois. En tiedä, oliko se siksi, koska Helmareiden peli on sitä oikea ja moraalisesti sallitettavaa urheilua vai yksinkertaisesti siksi, koska kahden hengen kesken on vain helpompi sopia asioita.
Ilman Koronaa salivuoron olisi pitänyt siirtyä täysin eri päivälle, koska viimeistään alkuiltapäivällä olisin ollut jo matkalla kohti pääkaupunkia. Nyt aloin miettimään, pystynkö kotiarestissa edes nauttimaan pelistä. Kyllä, se oli kiva silloin, kun Skotlanti-pelissä puolustettiin lisäajalla tasapeliä ja yhtäkkiä lähti käyntiin eräs vastahyökkäys, jonka ansiona sana naamamaali pääsi kuukauden sanaksi. Pystyin hetkeksi unohtamaan tyhjän stadionin kaikua, joka tuli helevetin kuvaruudusta, ja olemaan voittajan fiiliksessä. Periaatteessa tässä ei ole mikään paha. Omassa jalkapallokasvatuksessani oli telkkari jo hyvin läsnä. Onhan ennenkin nähty suuria tunteita television ääressä. Itkin kovasti, kun olimme vuonna 1996 kesäreissulla ja Kaiserslautern putosi ensimmäisen kerran Bundesligasta. Pari kuukautta myöhemmin heitin sukan kuvaruudulle, kun nuo hemmetin saksalaiset (sic!) kääntyivät kultaisella maalilla finaalia Tšekkiä vastaan, joille olisin toivonut yllätysvoittoa niin kovasti. Varmaankin pari hyviä kokemuksia on eletty kotisohvalla.
Ja silti. Jalkapallo tapahtuu kentällä! Kaipaan Pohjoiskaarretta. Ei meitä Helmareiden pelissä olleet kuin 2-12 henkeä. Mutta luulisin, että lukema olisi nyt ollut kasvussa. Ei voi olla parempaa kuin laulaa ja huutaa kavereiden kanssa, vaihtaa kuulumisia heidän kanssa, jotka kantavat sarja-arjessa vääriä värejä. Ollaan mukana, kun meidän yhteinen joukkue hakee jotain suurta. Uskomme ainakin, että meidän suoritus vaikuttaa joukkueen suoritukseen. Höpötämme, mikä olisi parempi vaihtoehto johonkin chanttiin. Ärsytämme, kun journalisti kehtaa sieppämään pelaajan haastatteluun, ennen kun kyseinen pelaaja on ehtinyt tulla muiden kanssa meidän kaarteen eteen!
Nyt olemme vain muutamaa heistä - tavallista kansaa, joka istuu perseensä kanssa pehmeällä sohvalla lämpimässä olohuoneessa. Jos käy niin, ettei peli kulje ja suoritus on pettymys, pääsemme yhdellä sormen liikkeellä pois eri ohjelmaan. Sen sijaan voisimme seisoa pakkasessa tuulisessa BolskifemfinAreenan katsomossa, ja huomata, että toiset villasukat jäivät kotiin. Fyysinen fiilis ois yhtä karu kuin vitutus. Ainakin olisimme kärsimässä kavereiden kanssa yhdessä ja sen tarkoitus olisi jotain korkeampaa. Varmaan samaa fiilistä, joka on ihmisillä ennen vanha ollut sunnuntaisin ollessaan muutamaa tuntia kovalla ja kylmällä kirkonpenkillä. Jalkapallo on uskonto ja saavuttakseen taivasta, meidän pitää kärsiä edes vähäsen! Ehkä fyysinen kärsiminen toisi jopa heti palkintoa. Jos Helmarit kiehtoisivat meidän mielialaa ja Annan johdolla olisimme menossa kisoihin. Olisimme junassa mukana eikä pelkkää yleisöä.
Teille, kaverit, tiedoksi: Päässäni tulen silti tänä iltana laulamaan ...ja palelemaan.
|