leeremick26
 Poissa
Suosikkijoukkue: Riley Star, Hannah Hayes
|
 |
: 08.05.2007 klo 12:59:54 |
|
Kaikki mitä tässä kerrotaan, on totta. Päivien tapahtumat ovat melko oikein. Saattaa olla, että se mitä sanon tapahtuneen perjantaina tapahtuikin lauantaina ja päinvastoin. Sillä ei ole kuitenkaan väliä.
3.5.2007 - TULO
Uuh, pitkästä aikaa krapulaton aamu. Mari (nimi muutettu) soitti töistä ja toivotti hyvää matkaa. Oli ollut Berliinissä puolisen vuotta sitten ja suositteli jotain paikkoja. Juu joo, mennään mennään.
Kurvista (ei ostkurvesta vaan Kalliosta) bussiin ja kohti lentokenttää kahden pintaan. Paska ilma, kun astutaan bussista pois. Saksassa pitäisi olla 20 astetta lämmintä. Kelpaa. Matkatavaroita neljän päivän reissulle tarpeeksi: viidet sukat, pitkähihainen paita X 2, viidet bokserit. Rahaa on pakko nostaa vielä muutama kymppi lisää ennen koneeseen astumista. Kaikki menee – tietenkin. Raha ei oo mun valuuttaa, mutta aloitan sen tuhlaamisen HKI-Vantaalla. 4,70 0,4:n tuoppi. Up yours.
”Sehän on halpaa kuin saippua”, matkaseuralaisista Pera (nimi muutettu) tokaisee kassatädille pimpankuvat silmissä. Ei se oikeasti, Pera seurustelee. Hyvällä vain, sille kassatytölle. Anssi (nimi myös muutettu) ryystää olutta ja kertoo, että ilmaan nousu on joskus jännittänyt enemmänkin.
Air Berlin vie perille asti. Saksalaiset lentoemot ovat hoivaavia ja innokkaita palvelemaan. Istun ghettoluurit korvilla ja aina ne kysyvät jotain. No thanks vaan, tämä musiikki korvissa ja Q-lehti riittää. Taas juttu The Smithsien viimeisistä päivistä. Omistan kolme kirjaa yhtyeestä, joten yllättäen mitään uutta ei ilmene.
Kone laskeutuu. Berliinissä aurinko paistaa ja on helvetin kuuma. Otan nahkatakin pois niskastani. Tuoksuu ulkomailta. Ei sitä takkia tarvitse oikeastaan koko reissun aikana, mitä nyt parina iltana kun istuu terassilla. Ilma on koko matkan ajan kuin morsian. Maanantaina kun lähdemme takaisin Suomeen alkaa sataa. Oikein – sään jumalatar Achtzurbergin on puolellamme. Stadissa aurinko paistaa kun palaamme, mutta sen aika on myöhemmin.
Lentokenttäbussi vie juna-asemalle. Käymme syömässä pizzat. Käymme Herthan fanikaupassa, siinä torin kupeessa missä on se kirkko joka on rikki. Siitä pari pysäkinväliä ja saavumme Charlottenburgin asemalle. Tämä on kirjoitettu oikein, mutta jatkossa paikannimet saattavat olla väärin. En jaksa tarkistaa.
Hostelli on hieno ja hyvä. Huoneessamme on viisi sänkyä, meitä matkalaisia kolme. Mikäli emme kaikki olisi seurustelevia ihmisiä, huoneemme olisi Babylon, Sodoma ja Gomorra. Nyt se on vain paitsi yösija väsyneille matkalaisille myös lukemattomien todella huonojen saksalaiset- polttivat- Lappimme- ja- syövät- juutalaisia- aamupalaksi- mikä- keskitysleiri- en- minä- nähnyt- mitään -tarinoiden majapaikka.
Aika poistua ulkoilmaan. Hyppäämme junaan ja matkustamme johonkin. Olen vielä selvinpäin, mutta vilkuilen ympärille ja on sen verran havainnoitavaa uudessa kaupungissa ettei mitään jää oikein mieleen.
Ilta menee ollessa. Juomme muutamia oluita. Päätämme lähteä illalla Kreuzbergiin. Menemmekin. Tosin kävelemme väärään suuntaan hakiessamme Knaak-klubia, ja eksymme johonkin pikkubaariin aika syrjässä ei mistäänkin. Alan miehet katsovat Bremenin kontaaamista televisiosta. Espanyol nöyryyttää germaaneja.
Jotain muutakin tapahtuu, käymme parilla oluella muuallakin. Ei mitään erikoista, kolme tavallista jamppaa jotka analysoivat eloa ja oloa. Löydämme mukavan baarin, johon pysähdymme ottamaan kaksi juomaa edellisten ”yksi ja ei kun seuraavaan” -ajattelun jälkeen. Paikka on mukava, kynttilöitä pöydässä, kalja halpaa ja seinällä esillä Neil Youngin Freedom -levyn vinyyliversio. Tarjoilijatar hymyilee. Mekin.
Jossain vaiheessa palaamme hostelliin. Sitä ennen käymmä syömässä dönerin. Dönereitä menee pari päivässä. Paska on kivikovaa kebabhöystöä seuraavat kolme päivää. Aina sen dönerin syöminen sattuu, mutta pakko sitä on syödä. Hyvää.
Kello on muistaakseni kolme kun nukahdan. Perussettiä.
4.5.2007 - ALKU
Heräämme, eikä kenelläkään ole mikään paha krapula, vaikka krapula onkin (Bror-Erik on jumalamme, älä pidä muita jumalia!). Maanantaista alkanut tissutteluputki sen kun jatkuu. Yksi olut kioskilta. Juon sen. Käymme ostamassa pallon mahdollisimman halvalla. Pro Touch lähtee mukaan 12 eurolla. 4 euroa per naama. Laskupää yhä toimii.
Puistossa pomputtelemme palloa keskenämme. Pikkuhiljaa pallo pysyy ilmassa paremmin ja paremmin. Olemme Berliinin VALTAISAN puiston syrjäisimmässä nurkkauksessa. Siellä täällä näkyy muutamia pariskuntia kuhertelemassa. Tuolla on söpö hippityttö miehensä kanssa. Näyttää vähän exältäni. En tiedä onko se hyvä vai huono.
Tunnin pallottelun jälkeen istumme vain paikallamme hetken. Ei tapahdu mitään, ei edes aivoissa. Rentoutumisen tunne on täydellinen. Huomaan ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen unohtaneeni rankan työpaikkani täysin (kyllä, kirjoitan tätä duunissa, joten rankkuutta ei ole). Mutta nyt sitä ei edes muista, sitä miten tylsää siellä (täällä) on. Joutavaa joutenoloa, aika nopeasti pääsee siihen mielentilaan, ettei mitään edes kykene tekemään. Paitsi kun tylsistyy, niin lähdemme jatkamaan matkaa.
Sitä ennen puhumme kuitenkin kirjallisuudesta. Siinä sitä ollaan, kolme älykköä Berliinissä puhumassa siitä kuinka hienoa olisi jättää elämä taakseen, heittää kännykkä jorpakkoon ja vain olla. Niin kuin siinä yhdessä kirjassa. Kirjallisuuskeskustelumme perusidea lienee siinä, että me kaikki luemme liian vähän kirjoja. Masennun, mutten paljoa.
Kuljemme paikasta toiseen puistossa, käymmä kai hakemassa yhden oluen jostain. Näkyy paikka, jossa on ihmisiä. Kävelemme siitä läpi. Yhtäkkiä kaikki me havahdumme siihen, että vasemmalla puolellamme makoilee maailman parhaimman vartalon omaava tyttö ystävänsä kanssa ilman rihman kiertämää. Vilkaisemme tyttöä kohti ja käännämme pikapikaa katseemme muualle kuin häpeillen.
Vastaisuuden varalle: mikäli joskus näette alastoman naisen (mainitsinko jo täydellisen vartalon? Sen päärynänmuotoisen uuman?), älkää kääntäkö hädissänne katsetta muualle kuin näkisitte itse paholaisen. Mikäli täydellisen näköinen nainen (TM) makoilee puistossa ilman vaatteita, hän haluaa että hänet huomataan.
Puhumme pitkään täydellisen näköisestä alastomasta naisesta. Seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.
Täydellisen näköisen alastoman naisen näkeminen on syvin kontakti, mitä vastakkaiseen sukupuoleen matkallamme saamme. Anteeksi, HALUAMME ottaa.
Syömme dönerit. Menemme kahville. Löydämme mukavan paikan, kovin opiskelijamaisen oloisen. Juomme kahvit ja olemme. Penkki upottaa.
Käymme oluilla. Ja toisilla. Ja kolmansilla. Pidämme yhä kiinni siitä, ettei yhdessä paikassa olla yhtä olutta kauempaa. Löydämme taas mukavan paikan. Ja taas. Täällä soi rockmusiikki, muttei mikään huono sellainen.
Puhumme jalkapallosta ja harrastesarjasta. Joka kerta pelitaktiikkamme maanantain otteluun muuttuu. Tästä siinä on kyse, elämässä: jalkapallosta, oluesta ja yhteiselosta.
Kyämme jossain hevibaarissakin. Vai oliko se eilen? En voi muistaa. Juomme oluita. Yöllä nukumme. Seuraavana päivänä sitten jo urpoillaan.
5.5.2007 – IDIOTISMI HUIPENTUU
Aamulla ei ole paha krapula, mutta vähän kuitenkin. Mikä päivä nyt on? Tammikuu? Ei kun se on kuukausi. Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai, nyt lauantai. Tulee pitkä juomaputki.
Menemme taas käymään Herthan fanikaupassa. Ostan itselleni pelipaidan. Se on juuri sopiva.
Torilla on perkeleesti poliiseja. Siis aivan mielettömästi. Satamäärin? Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Istumme hetken paikallamme, ja tutkailemme ympäristöä. Anarkistejakin alkaa valua paikalle melkoisesti. Mit vit? Saadaanko nähdä malliesimerkki saksalaisesta turpaanlyöntitehokkuudesta? Hipeille pamppua? Innostunut sonni? Viedäänkö hipit junilla työleireille?
Pyörimme vähän ympyrää ja ihmettelemme mistä on kyse. Pah, jotain eläinten oikeuksia puolustavat ilmeisesti. Istumme silti vielä tunnin verran, juomme kahvia ja ihmettelemme menoa. Vierestä kuuluu tsekkiä tai jotain. Anssi on asunut vuoden verran Prahassa ja sanoo, että punkkareita on siellä pilvin pimein. Näin olen itsekin kuullut. Niillä on verkosto.
Istumme ja istumme, mutta rähinää ei tule. Olemme kenties vähän pettyneitä. Huomaan päälläni olevan erään nörttiyhtyeen paidan, jossa vastustetaan Clydesiden kettujahteja. Näytän ilmeisesti sen verran turistilta, ettei poliisi ota minua tarkastukseen. Kaikki ituhipit ja anarkistit otetaan. Punkkareita on paikalla yllättäen todella paljon, ja joku huono hooceebändi soittaa parin minuutin keikan, kunnes ghettoblasterit alkavat tuutata sakslaaista hiphoppia. Tunnelma on koko ajan rento. Niin rento, että lähdemme puistoon.
Käymme puistokahvilassa kaljalla. Olo paranee. Anssi puhkuu, se alkaa tulla vanhaksi eikä jaksa. Itse olen vasta elokuussa 30. Minulla ei ole ikäkriisiä siitä, vaikka muistatan ystäviäni asiasta joka päivä.
Alaston nainen ei ole paikalla puistossa. Syöttelemme palloa, ja homma sujuu melko ketterästi jo. Tänään ei kuitenkaan jaksa niin paljon. Menemme ja ostamme pari olutta ja istumme puistonpenkillä. Pohdimme suomalaisia naismuusikoita, joiden keikalle emme menisi. Keikka = harrastaisi seksiä.
Siinä menee leppoisasti tunti sun toinenkin. Pohdimme myös kotimaisia näyttelijäitä, joita emme rakastelisi. Ei niitäkään kai löydy. Tarkkailemme ohikulkevia naisihmisiä. Kaikki hekin näyttävät hyvältä. Tämä johtuu tunteesta mikä päässä vallitsee. Ei mitään, kukaan ei ole kotona paitsi muutama karvaturpa kaukana huolistaan.
Poistumme puistosta ja haemme takimme hostellilta. Nyt lähdetään.
Jatkamme siellä täällä kaljan juontia. Olen aiemmin humalassa kuin edellisinä iltoina. Anssi ja Pera myös. Onko tämä hyvä asia? Sillä hetkellä on. Pera haluaa johonkin hevibaariin. Hyi helvetti. Lordi soi taustalla. Puhumme näytelmistä ja nykytaiteesta. Keksin taideteoksen: nälänhätä (tai sen nimi oli tuolloin parempi). Siinä taiteilija masturboisi kankaalle vuoden ajan, ja kaikki ne siittiöt symbolisoisivat ihmiskunnan historian aikana nälänhätään kuolleita ihmisiä. Apurahahakemus on jo vetämässä.
Menemme toiseen baariin ja puhumme parisuhteista. Takanani istuu kuulemma nättejä tyttöjä, mutta en näe heitä, sillä en ole pöllö.
Jatkamme iltaa. Olemme jo humalassa. Kenties melkoisestikin. Käymme mukavassa baarissa, jossa soi Ministry. Kovin on itäistä tämä meno Kreuzbergissa. Seinillä on patsaita joissa on Sokrates ja Lenin. Menemme jonkin juna-aseman läpi, jossa on TODELLA sekaisen näköistä jengiä. Kävelemme heidän ohitse toistamiseen, sillä menemme vahingossa vääriin liukuportaisiin. He huutavat meille jotain. Muutamalla on iso Rottweiler.
Siinä se, mitään ei tapahdu. Tuo on ainoa turvattomuuden hetki koko reissulla.
Kämme oluella jollain terassilla ja mietimme, millainen meiniki siellä olisi mikäli kyseessä olisi Kallio. Paska, epäilemättä. Nyt nautimme ulkoilmassa olutta ja keskustelemme hiljaisella äänellä huonoja asioita saksalaisista. Ne jutut liittyy natseihin – tietenkin. Maa on hieno, historia ei. Istumme aidan vieressä, ja aidan vierusta on silkkaa pimeyttä toiselta puolen. Vitsailemme kuinka pelästyisi, mikäli joku yhtäkkiä lävähtäisi aitaa vasten huutaen tuskissaan. Nauran – ja nojaan hieman toiseen suuntaan. Humala alkaa olla kova, ja ajatus lähtee laukkaamaan. Poistumme.
Käymme jollakin toisella sisäpihalla. Siellä on isot bileet menossa. Siellä on yläkerta, jossa soittaa joku suuri hiphoptähti. Kuka, kysyn Anssilta. Hän ei muista – minuutti sen jälkeen kun on käynyt katsomassa ovella kuka siellä oli. Sisään kuitenkin maksaa, joten poistumme.
Käymme hakemassa oluet jostain, en muista mistä. Menemme istumaan johonkin, en muista mihin. Juomme olutta, puheenaiheita en muista. Seuraamme liittyy joku mies. Se on sekaisin kuin mikä, eikä todellakaan alkoholista. Se puhuu meille jotain, mitä emme ymmärrä. Puhumme sille, muttei sekään tunnu ymmärtävän meitä. Alkoholilla ja pirillä on kommunikointiongelmia.
Se vetää esiin pari pussia lompakostaan. Toisessa jotain harmaata, toisessa jotain valkoista. Ei kiitos. Se lienee omassa maailmassaan, jossa sillä on hyvä olla. Ei edes kuumota, sillä mies on jotenkin hellyttävä. Sillä on päässään vähän samanlaiset lasit kuin velipuolillani 80-luvun alussa. Ollaan itä-Berliinissä, tosiaan.
Mihin menossa, se kysyy? Knaakiin, vastaamme. Knaak, hän voi viedä meidä sinne, hän vakuuttelee. No mikä jottei. Tallustamme miehen perässä, kunnes mies osoittaa kotioveaan ja ottaa avaimet esiin. Juu ei kiitos, vastaamme ja jatkamme matkaa.
Emme mene Knaakiin, vaan sitä ennen löydämme toisen paikan, jonka nimeä en muista. Siellä soi indiemusiikki ja Outkast ja kaikki on hyvää. Haluan jäädä paikkaan, jossa juomme lopulta vain yhden oluen. Minua vituttaa. Olen kännissä kuin käki, ja känkkäränkkäilen. Paikassa tytöt ovat parikymppisiä, kauniita ja heitä on kiva katsella tanssimassa, vaikka silmäni vähän harittavatkin. Sekoitus popparityttöjä ja kettutyttöjä. Tulee tyttöystävää ikävä, sitä näkee liian harvoin nyt kun se on Turussa töissä.
Poistumme silti, ja löydämme Knaakin. Peran tarinoiden mukaan siellä on vähintään kymmenen kerrosta ja orgioita kaikkialla. Muutamasta kerroksesta löytyy paikkoja joissa voi istua ja dokata tai sitten tanssia. Menemme johonkin tanssihuoneeseen. Siellä soi ainakin Peter, Björn ja John, Rage Against The Machine ja jotain hyvää. Pera ja Anssi tanssivat, tai lähinnä heiluvat totaalisen sekaisin musiikin tahdissa. Tuntuu siltä, että muut tanssilattialla olijat väistävät heitä. Ei ihme.
Välillä Pera ja Anssi istuvat kanssani syrjemmässä. Emme sano sanaakaan. Anssi heiluu ja huojuu paikallaan, aloittaa lauseen varmaan kymmenen kertaa muttei koskaan saa ääntä suustaan. Päätän lopettaa juomisen loppuyöksi. Paluumatkasta voi tulla pitkä.
Poistumme Knaakista. Kello on jotain seitsemän tai universumi. Aurinko paistaa, meillä on aivojen pimennys käynnissä - tie ei riitä Anssille tai Peralle. Itse horjun määrätietoisesti kohti raitiovaunua. Pakko päästä nukkumaan, huomenna Berliinin olympiastadionille katsomaan Herthan ja Bremenin matsia.
Pääsemme n. 50 metrin päähän pysäkistä, kun joku joka esittäytyy Davidiksi huutaa meille jotain. Hänellä on kaksi tyttöä seuranaan. Se kysyy haluammeko marihuonaa. Ei kiitos, sanon. Kyllä kiitos, Pera sanoo.
Voi. Hevon. Vittu.
David sanoo että voi tarjota meille, jos haemme olutta lähikaupasta. Pera ja Anssi hakevat, minä mietin mitä tehdä. Käydään sitten Davidin kämpillä, ajattelen.
Menemme Davidin kämppään. Hän soittaa levyjä. Jotkut polttavat jotain, itse en. Minulle tarjotaan olutta, mutta kieltäydyn. Uskomattoman alkoholistin sumun läpi yritän pitää ajatuksiani koossa. Se on vaikeaa. Menen nukkumaan, ihan vain hetkeksi, sohvalle. Anssi sanoo jossain vaiheessa, että pitää lähteä. ”Mihin vittuun säkin olet lähdössä?” Pera kysyy. Se siitä. Anssi näyttää jänikseltä ajovaloissa. En tiedä saiko se jotkut kilarit silloin vain mitä.
Nukahdan hetkeksi.
Anssi tökkii kylkeäni, System of a Down soi taustalla. Pois, pitää päästä pois, Anssi sanoo. Nousen ylös, katson kelloa. Yhdeksän. Aurinko paistaa täysillä. Olen nukkunut ehkä puoli tuntia. Revimme Peran ylös ja poistumme Davidin asunnosta. Oli kivaa, kiitos kiitos.
Menemme raitiovaunupysäkille. Astumme raitiovaunuun. Pera sammuu ikkunaa vasten, Anssi olkaani. Läpsin molempia poskille kun tulemme juna-asemalle. Molemmat nousevat, Anssi kaatuu vähän ovea vasten.
Pääsemme ihmeen kaupalla junaan. Pera nuokkuu ikkunaa vasten, Anssi olkaani, tuttu juttu. Junaan tulee italialaisia turisteja. Otan esille Q-lehteni. En osaa lukea tesktiä, mutta haluan esiintyä italialaiselle, n. 80 -vuotaalle rouvalle, että minulla on homma hallussa. Pera nuokkuu rouvan olkapäälle. Siirrän hänen päänsä takaisin vasten ikkunaa. Italorouva vain hymyilee. More coffee, hän sanoo. Need coffee, hän sanoo ja osoittaa Peraa ja Anssia. Jes, hymyilen.
Köröttelemme suoraan Charlotteburgin asemalle. Kävelen eteenpäin, ja huomaan Anssin vierelläni. Missä Pera on, kysyn? Se tulee tossa takana, se näpyttelee tekstaria. Katson taakseni, ja niinhän se tekee.
Kävelemme hostellille ja suoraan nukkumaan.
Tunnin päästä herään, eikä Peraa näy missään. Hätäännyn. Soitan hänelle, mutta hän ei vastaa. Vitun vitun vittu.
Nukahdan. Sori Pera.
Tunnin päästä puhelin soi. Pera, missä sä olet?
Mä....oonn.... tässhhä.... asemalla...
No tuu hostellille! Meijän pitää huomenna mennä sinne matsiin, ja ne liput saa vaan sun nimellä ja passilla. Ei kai sulle oo tapahtunut mitään?
Ei oo. Joo. Mä tuun.
Herään muutamia tunteja myöhemmin. Pera nukkuu huoneessa. Anssi ja Pera heräilee. Pera on herännyt jossain itä-Berliinissä, jossain mahdollisimman kaukana Charltotenburgin asemasta siihen, kun poliisi on potkinut sitä kylkeen ja herättänyt sen. Sillä oli rahansa tietenkin mukanaan, takataskussa lompakossa ja kassi mukana. Mitään ei ollut kuulemma pöllitty. Se näytti varmaan niin narkkarilta, ettei kukaan viittinyt pölliä siltä mitään. Poliisi oli vain kysynyt että oletko kunnossa ja päästänyt Peran matkaan.
Pera näyttää suuttuneelta, se on sitä mieltä että meidän olisi pitänyt huolehtia siitä. Niin olisikin, muttei kuitenkaan. Aikuinen mies. Tosin itsekin oli niin sekaisin, että hädin tuskin nimeään tiesi. Mutta ei sitä saisi jättää.
Neljä tuntia ottelun alkuun. Niinpä vaihdan päivämäärän vasta nyt, ja jatkan tarinaa huomenna.
6.5.2007 - OTTELU
|
