Olen kuunnellut tänä aamuna YLE puheelta jalkapallopäivää. Puoli 10 aikaan naiset puhui futiksesta. Yksi näistä naisista sanoi, että hän on valinnut serie a:sta fanituksen kohteensa telkkaria katsellessa. Eli siis vain valinnut joukkueen tuosta vain.
Nyt siellä on YLE aktissa myös fitus aiheena. Vieraana Kari Kanala. Studion väki ja soittaja puhuu hienona futiskokemuksena vain ulkomailla, Englannissa ja Saksassa koettuja juttuja.
En ole koko aamua ollut ration ääressä, mutta sen mitä olen kuunnellut, ei kotimaisesta futiksesta mitään. Ainoa että se italialaista seuraa fanittava sanoi että isä vei hänet lapsena TPS peleihin ja siellä oli järkyttävän tylsää ja eikä siellä ollut edes yleisöä.
Kyllä ymmärrän sen että voi kannattaa monia joukkueita. Mutta fanius on mielestäni aidoimmillaan paikallista: englannissakin fanitetaan sitä paikallista seuraa. Jalkapallokulttuuri on aidoimmillaan sitä, että kannatetaan ja käydään paikallisen seuran peleissä.
Toisaalta, ehkä tämän tyyppiset lähetykset ovat silti merkki sitten, että olemme nyt jalkapallo-yhteiskunta. Kun tuulari-leidit ovat radiossa puhumassa jalkapallosta, vaikka ei puheet minua täysin miellytäisikään.
Toivoisin silti että näissä lähetyksissä tulisi esiin se, että jalkapallokulttuuri ja isoja elämyksiä sen parissa on tarjolla ihan täällä Suomessakin.
Nyt on taidettu kuunnella vain yhdellä korvalla. Aamulla tuotiin esiin kuinka suomifutis on ollut tärkeässä asemassa lapsuudenkodissa ja kuinka lasten harrastusten kautta jalkapallo on koko perhettä yhdistävä tekijä. Kanalankin johdolla puhuttu puulaakifutiksesta yms. Ehkä tässä korostuu se kuinka globaali laji jalkapallo on. Suurin osa jutuista pyörii omien elämänkokemusten ympärillä, ja vieraat ovat asuneet paljon ulkomailla. Luonnollisesti tarinoita riittää.
Huorittelulle en näe enää tilaa futiksessa. Olipa kyse forkasta tai tamperelaisista valmentajista kentän laidalla.