Veganismille
mutta onhan tuo nyt irvokasta että joku 5000 asukkaan kylä pelaa mesenaatin rahoilla ammattilaisliigassa vain siksi, että seuran nimi sattui sopimaan tähän omistajan vege-agendaan. Jos jotain hyvää asiassa on niin toivottavasti seuran saaman huomion ansiosta muut seurat ottavat oppia ekologisempien ottelutapahtumien järjestämiseksi.
Minäkin luulin aluksi, että tuulivoimakeisari Dale Vince hankki Forest Greenin aikoinaan siksi, että seuran nimi tukisi semmoisenaan hänen liiketoimintaansa (veganismi ei ole Vincen bisnes vaan nimenomaan uusiutuva energia), olisi valmis brändi.
Mutta ei se niin mennyt. Kesällä 2010 FGR huojui konkurssin partaalla, ja olisi pudonnut Conference Nationalista (siis nykyinen National League, viides sarjataso) ellei toinen Conference-joukkue Salisbury olisi ehtinyt nujertua talousvaikeuksiin, jolloin FGR sai keittiön ovesta sarjapaikkansa takaisin.
Seura eli kädestä suuhun, ja pääomistaja Trevor Horsley kierteli kerjäämässä paikallisilta yrittäjiltä - lähinnä nakki- ja kukkakauppiaita - avustuksia, jotta seura olisi selviytynyt edes seuraavaan palkkapäivään.
Tyhjätaskuisena hipinretaleena ensimmäisen tuulimyllynsä velkarahan turvin 1995 Cotswoldiin rakentanut Dale Vince oli 15 vuodessa saanut Ecotricity-yhtiönsä mukavaan nousuun ja päätti avustaa FGR:ää 30 000 punnalla.
Horsley ja muut FGR:n hallituksen jäsenet äkkäsivät, että tässähän taitaa olla rahamies, ja he ryhtyivät maanittelemaan Vinceä seuran puheenjohtajaksi ja pääomistajaksi.
Muutaman yön nukuttuaan Vince päätti suostua. Jalkapalloseuran omistaminen ei ollut ollut koskaan hänen suunnitelmissaan, mutta hän järkeili, että seura saattaisi tarjota kokonaan uuden alustan hänen maailmanparannussuunnitelmillleen.
Alku ei ollut lupaava. Kun Vince oli johtanut FGR:ää puoli vuotta, hän päätti kieltää punaisen lihan myynnin ottelutapahtumissa.
Tämä pöyristytti seuran kannattajat – tai ainakin äänekkään etujoukon. He perustivat "We want our burgers back" -liikkeen, joka järjesti mielenosoituksia, ja kuumaverisimmät boikotoivat kotiotteluja.
Mutta minkäpä tuuli kivelle mahtaa. Vincellä oli rahaa ja valta muokata seurasta haluamansa näköinen. Ja lisäksi hän todella satsasi stadionilla myytävän kasvisruuan laatuun ja muunkin palvelutason kohottamiseen. We want our burgers back -liike kuihtui pikkuhiljaa ja jotkut sen jäsenet jopa myönsivät pitkin hampain, että vegeburgerit maistuivat ihan kelvollisilta.
Eivät tietenkään kaikki. Monta vuotta kannattajakunnan liepeillä pyöri epälukuinen joukko vihaisia jupisijoita, klassisia vanhan liiton jääriä sekä työväenluokkaisia nuorukaisia, jotka vannoivat, etteivät lepää ennen kuin se kirottu hipinretale ja muu ekoväki on savustettu seurasta pihalle.
Mutta heillä ei ollut keinoja. Vähin äänin jupisijat luikkivat takaisin katsomoon, toki muutamat leppymättömimmät lienevät jääneet kotiin.
Kokonaan vegaaniseksi FGR:n ravintopolitiikka – sekä pelaajille että katsojille tarjottava ruoka – muuttui vasta 2014. Isä ja tytär, Paul ja Stella McCartney olivat juhlistamassa FGR:n ensimmäistä vegaanista ottelua.
FGR kasvatti vuosi vuodelta katsojamääriään – 2010-luvulla lähdettiin liikkeelle alle 1000 katsojan keskiarvosta.
Myös pelillistä menestystä alkoi tulla, jos kohta tuskastuttavan hitaasti. Vincen helmasyntinä on ollut, että hän haluaa profiloitua hyvänä ja oikeudenmukaisena työnantajana, joka antaa alaisilleen aina reilun mahdollisuuden.
Niinpä esimerkiksi konferenssin pohjamutia kyntäneen FGR:n perintönä hänelle jäänyt manageri Dave Hockaday sai peräti kolmen ja puolen kauden ajan yrittää näyttää kykynsä isomman pelaajabudjetin avulla. Vasta kun koko maailma näki, ettei Hockaday-parasta ollut nostamaan seuraa (toki tämä myöhemmin manageroi jopa Massimo Cellinon Leedsiä!), Vince antoi hänelle kenkää lokakuussa 2013.
2000-luvun alun FGR:n keskikenttäpelaaja Mark Cooper (1970-luvun maajoukkuepuolustajan Terry Cooperin poika) nosti sitten FGR:n League Two´hon ensimmäisellä managerikaudellaan keväällä 2017.
Cooper peluutti FGR:llä modernia pallonhallintapeliä, jossa hyökkäykset etenivät etupäässä lyhyillä syötöillä maata pitkin. Siitä kaikki perinnejalkapallon ystävät eivät tykänneet. Alasarjoissa on omat kulttuuriset ja esteettiset koodit.
Mutta Cooperin ja kannattajien välille syttyi täysi sota, kun Cooper peluutti itsepintaisesti FGR:n keskikentällä poikaansa, joka ei ehkä ollut pelipaikkansa arvoinen. Kannattajat reagoivat viheltämällä, mikä romutti loputkin poika-Cooperin itseluottamuksesta ja hänet myytiin muualle. Isä-Cooperin ja kannattajien välit jäivät pysyvästi huonoiksi.
Kaunista jalkapalloa parhaimmillaan peluuttaneen Mark Cooperin kohtaloksi koitui se, ettei hän ollut mikään psykologi ja joutui huonojen peliesitysten takia itsekin helposti paniikkiin. Niinpä FGR:ää vainosivat vuodesta toiseen kevätkauden rankat sulamiset, joiden syynä lienee useimmiten ollut happanemaan päässyt henkilökemia.
Cooper sai potkut vasta viime vuoden huhtikuussa perinteisen hengettömän tappioputken jälkeen, kun koko kauden kolmen parhaan joukossa keikkunut FGR valahti play off -viivan alapuolelle. Akatemiavalmentaja Jimmy Ball (Alan Ballin poika) nosti vt. managerina FGR:n vielä play offeihin, missä joukkue kuitenkin hävisi Newportille ensimmäisellä kierroksella.
Tälle kaudelle FGR sai managerikseen Blackpoolissa ja Wolvesissa lähinnä Championshipiä 2000-luvulla pelanneen Rob Edwardsin (1982), jolla oli valmennuskokemusta vain Wolvesin akatemiajoukkueista ja Englannin 16-vuotiaiden maajoukkueesta.
Edwardsin peli-ideasta ja taktisista kyvyistä ei saatu ihan tarkkaa kuvaa, mutta hän osasi roolittaa pelaajat hyvin ja loi joukkueeseen myönteisen hengen ja ilmapiirin. Syyskauden ja pitkälle sydäntalveen asti FGR pelasi vahvasti ja venytti sarjajohtoaan, kunnes helmikuun puolivälin jälkeen iski jonkinlainen väsymys ja joukkue ajautui seitsemän ottelun voitottomaan putkeen.
Kannattajat pelkäsivät jo aikaisempien kausien kevätkirouksen toistuvan, mutta seura kokosi tärkeimmissä peleissä jälleen rivinsä ja varmisti ensimmäisenä suoran nousun League One´en.
Konferenssiaikoina vastustajien katkerat kannattajat puhuivat Vincen FGR:stä "money baginä"; seuran pelaajabudjetti kun oli useina vuosina sarjan suurin. Se ei välttämättä tarkoittanut aina parhaita pelaajia vaan joskus keskinkertaisillekin sarjajyrille maksettiin palkkaa varsin avokätisesti.
Liigassa budjetti on suhteellisesti ottaen maltillistunut. Tällä kaudella FGR operoi League Two´n kahdeksanneksi suurimmalla pelaajabudjetilla.
FGR ei yleensä haali nimekkäitä, valmiita (ja kalliita) pelaajia vaan etsii ylempien liigaseurojen akatemioista ja joskus myös liigan ulkopuolelta kehityskelpoisia nuoria. Joskus tulee huteja, toisinaan osumia, ja niinhän se taitaa muillakin mennä.
Omakin akatemia seuralla on, mutta pienen paikkakunnan pelaajatuotanto on rajallinen. Jokunen akatemiasta tullut nuorukainen on saanut ammattilaissopimuksen, mutta useimmiten heidät on vuokrattu liigan ulkopuolisiin seuroihin.
League One tulee olemaan FGR:lle kova sarja, kuten niin usein muillekin nousijoille. Vaikea sanoa, miten paljon joukkue muuttuu; ainakin puolustukseen tarvittaisiin kirkkaita vahvistuksia.
Rob Edwards saa myös näyttää, onko hänestä monipuoliseksi taktikoksi, kun vastustajat osaavat entistä tehokkaammin eliminoida ilmeisimmät syömähampaat.
Ja mitä tekee Dale Vince? Hän ilmoitti tämän kuun alussa, että laittaa perustamansa ja yli 25 vuotta omistamansa energiayhtiö Ecotricityn myyntiin. Mutta hän vakuutti silti pysyvänsä FGR:n omistajana (toiseksi suurin osakkeenomistaja on muuten ex-Arsu-puolustaja Hector Bellerin).
Uusi stadion, työnimeltään Eco Park on rakentumassa reilun 10 kilometrin päähän nykyisestä The New Lawnista, parempien liikenneyhteyksien varrelle.
Saku-Pekka Sundelinin pari vuotta sitten ilmestyneessä mainiossa Brittifutis-kirjassa on muuten kokonainen luku FGR:stä ja seuran maailmanparannusprojektista. Vince saa kiitosta sitoutuneesta ja yhteisöllisyyttä korostavasta asenteestaan, sillä ne jupinat ja soraäänetkin ovat vuosien mittaan vaimentuneet.
Joten ehkäpä vegan power jyrää entistä väkevämmin.
