Lounasseuralainen
 Poissa
|
 |
: 16.06.2022 klo 20:57:30 |
|
"Mitä kotkalainen sekakäyttäjä sanoo toiselle sadepäivänä? Hae lakkaa satamasta kun lakkaa satamasta, kjehkjeh!"
Kehnot setämiesvitsit naurattivat meitä tänään, koska tämä oli sellainen joukko. Ja vehmaalla kesäterassilla Bukarestin laitamilla, siellä tekojärven viereisessä puistossa oli koittanut se matsia edeltävän päivän alkuiltapäivän herkkä hetki kun juodaan litroittain kylmää ja virkistävää Ursus-olutta ja puhutaan suoraan kaikesta mahdollisesta.
Mustanmeren aurinko paistoi lämpimästi, elämä tuntui kevyeltä ja huolettomalta, kaukana olivat arki ja perhe ja duunit, eikä kuplivasta keskustelusta tullut loppua. Huominen matsi, karsinnat, Ukrainan sota ja Venäjä, työhuolet, naiset, lapset, pandemia, kuolema, politiikka, kirjallisuus; koko suomalaisen miehen elämänkirjo pääsi esteettä näkyviin ja sitä hyvänä pidettiin. Koska tämä oli sellainen joukko.
Terassin nätillä tarjoilijalla oli paita täynnä romanialaista tekstiä, Ukrainan lippuja ja emojeita. Yritimme tiukasti saada tekstistä tolkkua, vaikka olisi voinut kuvitella että vahtaamme pöydästä toiseen liikkuvan tytön tissejä. Ehkä sitäkin vähän tehtiin. Lopulta oli pakko kysyä mitä siinä sanotaan. Tarjoilija selvitti olevansa ukrainalainen ja paidassa lukee että puhu englantia kiitos hän ei osaa romaniaa. Ihastuimme ikihyviksi, vaikka olihan hän kovin nuori ja me emme.
Yhdelle porukasta tuli nuorista naisista mieleen, että mitäs jos ihan teoreettisesti ja gentlemannipohjalta kävisi niin että tapaat baarissa helvetin nuoren ja kuuman naisen joka ihastuu sinuun, eikä muka löydä kotiavaintaan?
“Kuinka nuoren ja kuinka kuuman?”
Foorumisti näytti kuvaa puhelimesta. Reilusti täysi-ikäinen mutta alle kolmekymppinen todella huikea muikkis katsoo kuvassa suoraan silmiin kuin olisi sugar daddya etsimässä, ja varmasti menestyksellä.
“Ohhoh!”.
“Just. Ulkona on siis hirveä pakkanen ja neito on ihan jurrissa. Ethän sä raaski jättää tyttörukkaa yksin talviyöhön vaan viet sen tietysti meille himaan lämpimään. Ylimääräisenä twistinä tilanteeseen vaimo ja lapset ei sattuneet olemaan kotona.
“Että ei sattuneet?”
“Ihan sattuma. Sitten sille känniselle misulle piti laittaa sohvalle petiä, ja seuraavaksi siinä sänkyyn käydessä se kotiavain löytyikin sen alushousuista. Korrrostan, että ihan gentlemannilinjalla mentiin yhä. Sitten mä soitin sille taksin ja pistin autoon menemään. Että mitä te olisitte sanoneet vaimolle vai olisitteko?”
“No jos ajatellaan ihan teoreettisesti ja gentlemannipohjalta että missä vaiheessa vaimolle kertominen käy mahdottomaksi”, mä pohdin, “niin kyllä mä vedän linjan siihen pikkareista löytyvään avaimeen. Siihen saakka vielä melko kosher.”
Jylhä totesi ettei usko sanaakaan tosta gentlemannihommasta sillä miksi helvetissä sulla on vielä sen tytsyn kuva puhelimessa?
Gentlemannin vastaus jäi kuulematta koska paikan toinen tarjoilijahessu kantoi iltapäivän päätteeksi vielä palinkat koko porukalle. Kiittelimme kovasti, ja reippaat foorumistit kertoivat käyneensä uimassa tekojärvessä ihan munasiltaan. “What the fuck? Uimassa? Tuolla järvessä, ei helvetti! Ei siinä voi uida eikä täällä varsinkaan keikuta alastomana! Hyvä ettette jääneet kiinni, olisitte päässeet poliisiauton takapenkillä kahdeksan uutisten loppukevennykseen! Ja apinarokko sun muut syyhyt on sitten varmoja. Hullut suomalaiset!”
———
Oli miten oli, Crazy Finnish People siirtyivät tässä vaiheessa majapaikkoihinsa kukin taholleen parin tunnin välikuolemalle. Illalla sitten vanhan kaupungin bilekaduilla oli vaihdettu isompaa vaihdetta silmään, ja turbo päälle!
Silloin seitsemän vuotta sitten Bukarestin meininki oli jo melko hirveää, mutta nyt oltiin jo kipurajalla ja ylikin. Helvetillinen slobotekno paukkuu joka baarissa, toistasataa desibeliä! Toistensa kanssa epätahdissa olevat kaiuttimet jyrisevät kymmenen metrin välein ja saavat koko kadun resonoimaan, ja kenkien läpikin tutisevat katukivet tekevät tasapainon löytämisestä jatkuvaa kamppailua. Vilkkuvat diskovalot, kymmenien döner-paikkojen rasvankäry ja jokaisessa kadunkulmassa vaanivat tissibaarien antoisat sisäänheittäjättäret tekivät kokemuksesta aistimyrskyn, joka jäi pään sisälle jumputtamaan seuraavaksi aamuksikin. Ainakin mä luulen, että siitä se johtui?
Aamulla osa joukosta istui hotellin aamiaisella kovin vaiteliaina. Yksi foorumisti oli syntinsä pyyhkiäkseen suorittanut heti aamusta tuntisen katumuskävelyn reippaalla tempolla ja tunnuksella “olen huono mies, huono isä ja huono kannattaja”. Tuloksena oli entistä kovempi jano ja vielä isompi morkkis. Ei siinä kahvikaan maistunut.
Asiat eivät parantuneet naapuripöydässäkään. Yksi oli onnistunut ensin kaatamaan kokonaisen tuopin hotellin sänkyyn ja käynyt sen päälle nukkumaan. Jossain vaiheessa selän märkyys oli hankaloittanut yötä siinä määrin että loppukooma piti hoitaa huoneen lattialla. Nyt sattui joka paikkaan.
Jylhä lappoi pekonia ja munakokkelia naamariin (munakokkeli, kjeh kjeh!) ja totesi ettei saatana tässä iässä enää voi viettää tällaista elämää. Ei voi ei voi, pöydällinen toisti hartaana kuorona. Mitä jos otetaan tämä päivä ihan vesilinjalla? “Joo, olishan se nyt naurettavaa viettää taas koko päivä Mojossa vetämässä kaljaa, onhan täällä kaikkea nähtävää”, toiset myöntelivät. “Ja jos vielä Zenicassa meinaa olla hengissä, tässä täytyy vähän säännöstellä. Voisi jonkun museon käydä katsomassa tai jotain?”
Tasan kaksi tuntia myöhemmin istuimme museon terassilla kylmät oluet edessä. Oli sentään matsipäivä, ja tämä oli sellainen joukko.
———
SMJK:n metromarssi stadionille sujui kuin metromarssit yleensä sujuvat, asemien ja junanvaunujen sisällä kaikuu kivasti ja Riven johdolla mentiin Eurooppaa valtaamaan monta monta kertaa kaikkien koteihinsa palaavien bukarestilaisten suureksi riemuksi ja mielen kohennukseksi.
Stadionille oli metrolta vielä reilun parin kilometrin kävely. Oli ilo huomata, että monet isät olivat tuoneet lapsiaan huuhkajien vierasmatsiin, ja vaikka eräs poika näytti hieman aralta, monet muut huusivat mukana isänsä käsipuolessa.
Aran pojan isä sanoi että poikaa vähän nämä kovat huudot ja äänet säikäyttivät, mutta mielellään on mukana ensimmäisessä huuhkajapelissä. Arviolta hieman alle kymmenvuotias kaveri kertoi suosikkipelaajakseen Teemu Pukin. Paitakin oli.
Mä sanoin pojalle, että tosi kiva kun tulit mukaan. Pohjoiskaarteessa on hyvä olla. Ja vaikka täällä on kovia ääniä ja huutoja, monet juo kaljaa ja kiroilee ja haisee pahalta, ne on muuten ihan mukavia setiä eikä niitä tarvitse yhtään pelätä.
“Sulla on Suomen pelipaita ja se tarkoittaa sitä, että me ollaan kaikki samaa perhettä, sä olet meidän poika ja me ollaan kaikki sun setiä ja tätejä.”
Poika virnisti ja nyökkäsi. Kysyin vielä että kuka voittaa? “Suomi”.
No ei voittanut. Paras tottua jo pienestä pitäen.
|
