"Likainen toiseus" ei kuvaa pelkästään valtaväestön ja erilaisten alakultttuurien suhdetta vaan se esiintyy hyvin vahvasti myös alakulttuurien välillä ja foorumillakin. Äärisavolaiset ja -klubilaiset ja -maalaiset käyvät pyhää sotaa toisiaan vastaan, ja kaikki mitä toisesta leiristä tulee on lähtökohtaisesti paskaa ja pahaa.Tämä näkyy esimerkiksi otteluketjuissa ja yksittäisten pelaajien kohtuuttomana vainona (mm. Niskanen yhtenä esimerkkinä). Maailma on mustavalkoinen värilasien läpi katsottuna.
Mutta raadin tuomio kuitenkin: ei kannata, kirjoittaa kännissä. Poistamme heti Var-tuomiolla pilkun, koska muuten saamme mielikuvan kannattamisen lopettaneesta ja vain juomiseen keskittyvästä ex-klubilaisesta. Siis: ei kannata kirjoittaa kännissä. Ellet sitten ajattele, että lukijatkin ovat kännissä. Sama kuin jossain juhlissa, jossa yksittäisen humalaisen jutut ovat omissa sfääreissään. Kännissä voi tehdä muistiinpanoja ja kirjoittaa oivalluksia ylös, mutta siinä se. Parhaimmillasi kirjoitat kuitenkin foorumin parasta tekstiä, eli kyllä ne taidot siellä on.
Ellei sitten kyse ole taas analogiasta seuran ja kannattajan välillä. Klubi taapertaa sekasorron yössä - tai sorron yössä vitun maalaisten sortamana - ja Token paino lepää raskaana myös kannattajien mielenmaiseman yllä. Peli ei kulje kentällä, eikä kannattajien kirjoituskoneet laula aivan entiseen malliin.
Ei kannata kirjoittaa, kännissä tai ei, ihan sama, jos ja kun lopullinen tuomio, valistunut, lukenut, oppinut ja arvostelukykyinen sellainen on: Ei jatkoon. Lisäajan kämmillä, syötöllä suoraan vastustajan tähtipelaajan jalkaan kylmästi tästä pelistä pois! Pahoittelumme. Nyt kävi näin. No hard feelings. Hyviä jatkoja Tampereelle sen herttaisen lämminhenkisen kotiliigan pariin, se on aina turvana ja lohtuna silloin, kun kosmopoliksen timantinkovan pudotus-cupin meno käy liian kiivaaksi. Ja vaikka nyt lensitkin näiltä ohuen ilmanalan tähtiareenoilta laulukuoroon laulamaan lastenlauluja sinne pispalan lintukotoon ja lastenkammariin, niin ei haittaa. Parempi niin. Siellä se on: pullantuoksu, emäntä ja oikea elämä.
Ja vielä kerran: Minä en juo. Jos "juon", nautin sivistyneesti rose-viiniä kalaruoalla, rieslingiä simpukoiden ohessa, Pinot Noir-punaviiniä mietojen ranskalaisjuustojen kera - ja iltaisin sour-cocktaileja seurustellen ihmishengen uljaimpien exemplaarien kanssa. Olen satunnaiset drinkkini aina rankan päivän jälkeen kuin leijona lepohetkensä "ansainnut". On nyt muistettava, että minä kannatan spartalaisen armotonta ruumiinkulttuuria ja
kirjoittamisen armottoman radikaalia vapautta, kirjoittamista aina ennalta rajoittamattomissa ja arvaamattomissa rekistereissä, äänissä ja persoonissa puisevan paasaavan pastoraalis-paternalistisen yksityylisen tai kiinteän yksiäänisen "paimenkirje-epistolan" sijaan. Sellainen ummehtunut provinssialismi, "metafyysisen moraalisubjektin luennoiva ääni" ei meitä kiinnosta, vaikka voi toki aina ohimennen huvittaa. Se on, kuten jo n kertaa todettu, puisevuuden ja pitkästyttävyyden (ja hetkellisen koomisen efektin) ohella vain maalaiskoulumestarimaista, helvetin ummehtunutta ja takapajuista (tuo häkellyttävä huomio aina kun menee "maalle"; kääntäen: olet "maalla" sillä hetkellä kuin tämä tunkkainen, yksitotinen mielenmaisema iskee kasvoille ja tajuntaan.). Aivan. Repertoaarini -
meidän repertoaarimme - onkin sitä vastoin laaja ja lavea kuin elämä, palettimme rikas ja sävyjä tulvillaan kuin meri, taivas, kuu ja kaikki muu. -- Vertailukohtana tässä yhteydessä voimme mainita suuren portugalilaisen uneksijan ja flanöörin, suhteellisessa obskuriteetissa elämänsä eläneen Fernando Pessoan ja hänen 72 heteronyymiaan, "kuvitteellista" kirjailijapersoonaa eri kirjoitustyyleineen ja henkilöhistorioineen. Pessoan varsinainen, laajuudessaan ja kirjallisessa arvossaan huikea, elämäntyö löytyi vasta hänen kuolemansa jälkeen sullottuna puuarkkuun, yli 25.000 liuskaa kirjoituksia, kirjallista unennnäköä, "subjektin illuusiosta": "
Murran sieluni palasiin ja jaan sen eri persooniin." (Varoitamme tässä yhteydessä lukijaa Pessoan iltapäivän alkoholismista, joka johti tämän ennenaikaiseen kuolemaan, kuolinsyy ilmeisesti maksakirroosi, myös haimatulehdusta voidaan spekuloida.)
Se minkä tulkitset "kännissä kirjoittamiseksi" on vain jatkuvasti voitetun vapauden ja ikuisen paon moniäänistä ilmaisua, peliä ja leikkiä, ironista ja parodista vallattomuutta - toisinaan kirjallista ja aina strategista - erontekoa siihen homogenoivaan pastoraaliseen diskurssiin, jossa arvostettu koulumestarimme ohjaa ja nuhtelee subjektiamme takaisin ykseyteen ja yhteyteen, subjektina olemisen objektiiviseen kuriin.
Mitä muuta. Aivan. Lankesit nyt sinäkin sitten tuollaiseen
oireellisen ala-arvoiseen mukanokkelaan nimimerkkini panetteluun. Mutta sitä se on kun asiapaukut loppuvat ja maaseutukaupungin oppipoika alkaa
opettaa kosmopoliittia mestaria.
Ei siitä sen enempää.
Sen sijaan (ja siksi) lienemme yhtä mieltä siitä, että tavoitteemme on lopulta egon hiljentäminen ja haihduttaminen kirjoittamisessa (kuten myös huippujalkapallossa, ei suinkaan "ego edellä" pelaaminen), jos ei kirjallisten persoonien efektiivisen monistamisen mielessä (siihen eivät kaikki pysty) niin juurikin ilmaisun varsinaisessa, itämaisten viisausoppien laajalti markkinoimassa ydinmerkityksessä. Ego ei paranna suoritustamme vaikka niin ehkä hetkittäin egoistisessa loukkauksen ja loukatuksi tulemisen sokeudessa kuvittelemme. Se tarjoaa ehkä muutaman terävän counter-punchin ja siinä se. Pitkässä juoksussa se ei riitä. Ei vittu vähää alusta. Full stop.
Jatketaan. Eteenpäin. Vamos!
P.S. Ja palataksemme vielä selvyyden (a pun intended) funktiossa bukowskilaisen ammattijuomisen ja kirjoittamisen romanttiseen joskin erinomaisen kuluttavaan yhdelmään, siihenkään eivät kaikki pysty. En minäkään. Vähiten minä. Juon toki otteluissa,
Klubipäädyssä, olutta, joskus litrakaupalla ja jatkan siitä vielä tappiolla yöhön. Sitä se teettää, kannattaminen ja väärät valmentajavalinnat. Mutta kaikki tämä tapahtuu pohjimmiltaan hilpeässä tunnelmassa, suhteellisen kohtuuden rajoissa - ja yleensä jossain myöhäisillan vaiheessa viehättävässä naisseurassa. Se on vain ymmärrettävää, kun muistaa että kirjoittaminen on "seduktion tiedettä", "huijauksen taidetta", "rakastelua sanoilla" ja minä olen suuri runoilija, sielun supliikkimies, joka "tietää kaikesta kaiken" oleellisen keskustelun, aidon dialogin, aloittamiseksi ja johdattelemiseksi --- niinpä niin. Wink wink. Wink wink. Wink wink.
Se on vain ymmärrettävää, hienoa ja
kovalla työllä ansaittua. Ja pulinat pois, vitun västäräkit! - Siksi kirjoitamme. Riisuaksemme minuuden ja normaaliuden naamiot.
Asiaan. Olen aina sanonut että temperamenttini on italialainen ja sieluni irlantilainen. Se on hyvä kombo vetää tätä energeettistä proggista. Irlantilaiset ovat Oscar Wilden sanoin liian runollisia ollakseen runoilijoita, loistavien epäonnistujien kansakunta mutta parhaita puhujia sitten antiikin kreikkalaisten --- ja italialaiset taas kuten hyvin tiedämme ovat suuria rakastajia, suurimpia sitten --- ranskalaisten. Brilliant combo elinvoimaiseen kirjoittamiseen ja elävän elämän yhteyteen. Todellakin. Ei siitä kahta sanaa. Saa käyttää muttei oo pakko.
