Suomalaisten pelaajien fyysinen hentoisuus

[Fillarikommari]

Kuten monen jo mainittua, käytettävissä olevan ajan rajallisuus on keskeinen haaste fysiikkaharjoittelun järjestämiselle. Nopeusharjoittelu pitäisi tehdä aina ensimmäisenä ja voima viimeisenä. Lisäksi täytyy olla vartalonhallinnan ja koordinaation järjestelmällistä harjoittelua. Itse pidän 10-vuotiaille pojille kahden tunnin harjoituksia, jotta kaiken ehtii. Siihen kun on tottunut, niin on hankala ajatella, miten vähemmällä ajalla ehtisi tehdä kaiken tarvittavan. Kahdesta tunnista 20-40 minuuttia on puhdasta fyysistä harjoittelua ilman palloa. Loppuaika tehdään pallon kanssa, mikä sekin on tietysti fyysistä harjoittelua, jota pitää säädellä myös fyysisen rasituksen kannalta. Pidän harjoitukset yleensä neljä kertaa viikossa, riippuen viikolla olevien pelien määrästä. Viisi tapahtumaa viikossa on tavoite. Melkein jokainen alan valmentaja sanoo, että määrä on liian suuri. Ja onhan se jos pelaajat alkavat jättäytyä pois harjoituksista. Toisaalta voimistelussa ja taitoluistelussa harjoitellaan viidestä kuuteen kertaan viikossa kahdesta kolmeen tuntia kerrallaan. Toki niissä harjoituksissa on enemmän fyysisesti vähemmän kuormittavia osuuksia, mutta niin on jalkapallossakin vähemmän kuormittavia osuuksia. Harvoin junnuilla on oikeasti todella kuormittavia harjoituksia, jollaisia esimerkiksi kestävyysurheilijat vetävät. Harjoitusmäärän vaan täytyy olla suuri, jos on tarkoitus urheilijaksi, mikä on haasteellista etenkin talvella, jolloin vapaa-ajan pelaaminen ja liikuntamäärä vähenee radikaalisti.

Kahden tunnin harjoitusten järjestäminen neljä kertaa viikossa onkin sitten yleisesti ottaen hankala homma. Kaikki resurssit tahtovat loppua kesken, valmentajat, vanhempien into maksaa ja kyyditä sekä harjoitustilat.

[futsal_tirehtööri]

Kuten monen jo mainittua, käytettävissä olevan ajan rajallisuus on keskeinen haaste fysiikkaharjoittelun järjestämiselle. Nopeusharjoittelu pitäisi tehdä aina ensimmäisenä ja voima viimeisenä. Lisäksi täytyy olla vartalonhallinnan ja koordinaation järjestelmällistä harjoittelua. Itse pidän 10-vuotiaille pojille kahden tunnin harjoituksia, jotta kaiken ehtii. Siihen kun on tottunut, niin on hankala ajatella, miten vähemmällä ajalla ehtisi tehdä kaiken tarvittavan. Kahdesta tunnista 20-40 minuuttia on puhdasta fyysistä harjoittelua ilman palloa. Loppuaika tehdään pallon kanssa, mikä sekin on tietysti fyysistä harjoittelua, jota pitää säädellä myös fyysisen rasituksen kannalta. Pidän harjoitukset yleensä neljä kertaa viikossa, riippuen viikolla olevien pelien määrästä. Viisi tapahtumaa viikossa on tavoite. Melkein jokainen alan valmentaja sanoo, että määrä on liian suuri. Ja onhan se jos pelaajat alkavat jättäytyä pois harjoituksista. Toisaalta voimistelussa ja taitoluistelussa harjoitellaan viidestä kuuteen kertaan viikossa kahdesta kolmeen tuntia kerrallaan. Toki niissä harjoituksissa on enemmän fyysisesti vähemmän kuormittavia osuuksia, mutta niin on jalkapallossakin vähemmän kuormittavia osuuksia. Harvoin junnuilla on oikeasti todella kuormittavia harjoituksia, jollaisia esimerkiksi kestävyysurheilijat vetävät. Harjoitusmäärän vaan täytyy olla suuri, jos on tarkoitus urheilijaksi, mikä on haasteellista etenkin talvella, jolloin vapaa-ajan pelaaminen ja liikuntamäärä vähenee radikaalisti.

Kahden tunnin harjoitusten järjestäminen neljä kertaa viikossa onkin sitten yleisesti ottaen hankala homma. Kaikki resurssit tahtovat loppua kesken, valmentajat, vanhempien into maksaa ja kyyditä sekä harjoitustilat.

Is tis humor? Vai astuinko rapalaan?

[Äänitehostemies]

Is tis humor? Vai astuinko rapalaan?

Mitä meinasit? Ihan asialta vaikuttaa omaan silmään. Mikään valkku en tosin ole.
Yksi hyvä kohta tuolta fillarikoon tekstistä pisti silmään: ”Harjoitusmäärän vaan täytyy olla suuri, jos on tarkoitus urheilijaksi”. Kun muistelen omia junnufutisaikoja, niin meillä ei kyllä ollut yhtään oikeaa urheilijaa jengissä. Olemus ja meininki oli löysää, tehtiin vain se mitä piti ja mielellään vähemmän, kun silmä vältti. Fyysinen kunto oli monella huono. Itekkin olin aika rapakunnossa, vaikka olin pelannut jo vuosia futista. Välillä kun katsoo kentän laidalla nykymeno, niin aika löysän näköistä menoa se on reeneissä edelleen.

[Nigel Kugelschfeir]

Ei lapsilta uskalleta vaatia mitään. Voi tulla paha mieli ja sitten lopetetaan. Kaikille vaan mitalit kaulaan vaikka ei mitään osaisikaan. Etenkin tyttöpuolella tuntuu että joukkueelle riittävä suoritus on se että saavat viisi pelaajaa kentälle.

[Tino Asprilla]

Kyllähän fillarikommarin näkemyksessä on ihan ajatusta. Ongelma on kuitenkin siinä että pelaajat ovat vasta 10-vuotiaita.

Eikä siinä, kyllä 10-vuotiaalle voidaan räätälöidä ihan todella kunnianhimoinen ja laadukas treeniohjelma per vko. Suuri kysymys kuitenkin on, että moniko 10-vuotias on henkisesti valmis noin tavoitteelliseen treenaamiseen viikosta toiseen ja vuodesta toiseen? Väitän että lopulta hyvin harva.

Se, että moni valmentaja nostaa vaatimustasoa ja terävöittää tosi pienten treeniohjelmaa tänä päivänä kertoo paitsi kehittyneestä tiedosta/ymmärryksestä taito-ominaisuuksien kehittämisen suhteen, mutta myös siitä että lapsen arjen realiteetit ovat muuttuneet.

Koska monella lahjaakkaallakin lapsella  saattaa tehdä tiukkaa suositellun liikuntamäärän toteutumisessa + omatoimisessa palloharjoittelussa, niin organisoitu futistoiminta yritetään venyttää sellaisiin mittoihin että se kompensoisi muuta liikkumista.

Tämä on periaatetasolla ihan hyvä, mutta käytännössä se ei ehkä ota täysin huomioon lapsen henkistä kehittymistä ja sen tarjoamia valmiuksia harjoitella intensiivisesti ja tavoitteellisesti viikosta toiseen.

Itselleni on ikäluokat 2011-2014 melko tuttuja omassa kaupungissani ja omaan silmään tuosta massasta ikävälillä 7-12 vuotta aivan muutama poika suhtautuu jalkapalloon edes vähän sinne päin kun  Oliver Antman samassa iässä.

Tuossa massassa on iso liuta erilaisia lahjakkuuksia jotka tukevat taitavaksi pelaajaksi kehittymistä, mutta mielestäni seuratoiminnan on voitava olla joustava sen suhteen että ymmärretään ettei kaikilla fokus voi olla koko aikaa ihan tapissaan. Lopputulemana muuten on että lapset väsyvät vaativuustasoon ja liialliseen tavoitteellisuuteen lapsuudessa, viimeistään teini-iässä. Näitäkin tarinoita valitettavan paljon nähdään.

Harva lapsi ajattelee futista harrastaessaan, kilpatasollakin, että nyt treenataan kuten tulevan ammattilaisen kaiken tiedon perusteella tässä iässä kuuluukin. Lapsen kuuluisi saada mennä sen hetkisen flown mukaan. Jos joskus talvella se pulkkamäki kiinnostaakin viisi viikkoa enemmän kuin "puolipakoitettu" tavoitteellinen futistreeni, ei lapselle kuulu jäädä sitä fiilistä että jostain jäädään paitsi tai että treeneihin olisi "pakko" mennä.

Valitettavaa tietysti että Omatoimiset pelit vähentyvät kotikaduilla. Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä että arkiliikunnan vähyyttä alettaisiin kompensoimaan entistä tavoitteellisemmalla seuratoiminnalla koska Oliver Antmaneja ei pakottamalla tehdä. Joillakin täydellinen omistautuminen futikseen tulee jo 6-vuotiaana, joillain vasta 16-vuotiaana. Myöhempää omistautumista voi tukea esim myöhäinen fyysinen kehitys. Molemmat omistautumismallit voivat johtaa maajoukkuetasoon saakka ja molempia omistautumismalleja pitäisi osata käsitellä ja ymmärtää.       

[turkistarhaaja]

Ei vaativuus sulje pois sitä etteikö treenit voisi olla myös innostavia ja hauskoja. Väitän melkein, että hyvin suunniteltu treenit jossa seisoskelua on mahdollisimman vähän, tempo on kova ja siirtymä harjoitteesta toiseen sujuu jouhevasti on (liikunnallisesta) lapsesta paljon mielekkäämpi kuin sellainen perinteinen 90-lukulainen treeni jossa seisoskellaan jonossa, käydään välillä tekemässä yksi suorite ja loppuaika tönitään muita tai syljeskellään maahan. Loppuun peliä aivan liian isolla pelaajamäärällä jolloin pallokosketukset jäävät olemattomiin.

Toki tuo ensimmäinen tapa vaatii pienten lasten ollessa kyseessä sen, että niitä apuvalmentajia (yleensä vanhempia) on tarpeeksi, jotta ryhmäkoot saadaan pidettyä siellä 4-8 pelaajassa. 8 alkaa jo yläkanttiin, jos puhutaan esim. 7-vuotiaista.

Oma harmituksen aiheeni 5v5 -peleissä on tänä kesänä ollut se, että jotkut seurata ovat omilla järjestelyvuoroillaan laittaneet pelit minimikoon 30mx20m -kentille jolloin peli menee pelkäksi painiksi eikä nähdä pitempiä juoksuja tai kuljetuksia. Eikä todellakaan ole aina ollut kyse tilanpuutteesta. Kerran kysyinkin pelin jälkeen vastustajan koutsilta että miksi näin niin hän totesi etteivät heidän pelaajansa jaksa juosta 40mx30m kentällä. Ok..

[Takatasku]

U12 itsellä työn alla nykyään. Lätkän puolella tosin kun sinne houkuttelivat. Fysiikkapuoli on siis minun vastuulla. Kolme reeniä viikkoon, joskus neljä. Kestoltaan n. 1,5 h. Osa käy aina, osa ahkerasti ja sitten on muutama, jotka käy kun huvittaa. Onneksi koutseilla on se ajatus, että ne pelaa, jotka reenaa ja kaksi tasojoukkuetta, joista se parempi on tasoltaan sen verran kova, ettei sinne reenaamatta mahdukaan. Ihan innolla odotan syksyn testejä, että kuinka paljon on saatu aikaan neljässä kuukaudessa. Ja toki pelitkin sen myös näyttää, missä mennään. Kesän kiekkoleireillä on jo kuulemma ihmetelty, miten kovia nuo jätkät on luistelemaan. Eli jotain on mennyt perille. Tähtäin toki pitemmällä ja ihan ensimmäisiä askeleita tässä otetaan.

Pointtini on siis se, että kyllä siltä junnulta voi vaatia. Esimerkissäni joukkueella on reenit 3-4 x/vko + ohjelmoitua omatoimista jonkin verran. Tiedän kyllä, että osalla jää ne omatoimiset tekemättä, mutta enimmäkseen se on siltä sluibaajalta itseltään pois. Toki joukkueeltakin.

[Tino Asprilla]

Ei vaativuus sulje pois sitä etteikö treenit voisi olla myös innostavia ja hauskoja. Väitän melkein, että hyvin suunniteltu treenit jossa seisoskelua on mahdollisimman vähän, tempo on kova ja siirtymä harjoitteesta toiseen sujuu jouhevasti on (liikunnallisesta) lapsesta paljon mielekkäämpi kuin sellainen perinteinen 90-lukulainen treeni jossa seisoskellaan jonossa, käydään välillä tekemässä yksi suorite ja loppuaika tönitään muita tai syljeskellään maahan. Loppuun peliä aivan liian isolla pelaajamäärällä jolloin pallokosketukset jäävät olemattomiin.

Ehdottomasti samaa mieltä tästä. Kaiken kaikkiaan en ole kovaa vaatimustasoa vastaan, vaan sen puolella. Vaatimustaso ja valmennuksellinen kunnianhimo kuitenkin kehittää yksilöä, ja kehitystä kai jokainen haluaa tasostaan riippumatta.

Ehkä oma pointtini on se että täytyy tarkkaan terävöittää mitä vaaditaan ja miten vaaditaan. Supertaitava valmentaja pitää toiminnan sellaisena että siellä on ilo mukana jolloin vaativankin harjoituksen aikana on naurua ja harjoittelu pienillä lapsilla saadaan tuntumaan leikiltä.

Silti terävöitän viestiäni; väitän että hyvin harva 10-vuotias suhtautuu futikseen vielä tosi tavoitteellisesti ja kunnianhimoisesti. Vaikka ne niistä realmadrid-unistaan kertoisivatkin.

[Nigel Kugelschfeir]

Ei vaativuus sulje pois sitä etteikö treenit voisi olla myös innostavia ja hauskoja. Väitän melkein, että hyvin suunniteltu treenit jossa seisoskelua on mahdollisimman vähän, tempo on kova ja siirtymä harjoitteesta toiseen sujuu jouhevasti on (liikunnallisesta) lapsesta paljon mielekkäämpi kuin sellainen perinteinen 90-lukulainen treeni jossa seisoskellaan jonossa, käydään välillä

Oma harmituksen aiheeni 5v5 -peleissä on tänä kesänä ollut se, että jotkut seurata ovat omilla järjestelyvuoroillaan laittaneet pelit minimikoon 30mx20m -kentille jolloin peli menee pelkäksi painiksi eikä nähdä pitempiä juoksuja tai kuljetuksia. Eikä todellakaan ole aina ollut kyse tilanpuutteesta. Kerran kysyinkin pelin jälkeen vastustajan koutsilta että miksi näin niin hän totesi etteivät heidän pelaajansa jaksa juosta 40mx30m kentällä. Ok..

Tässä tullaan taas siihen vaatimustasoon, eli jos ei tuon enempää vaadita niin ei kyllä enempää saada. Meillä U7-tytöt jaksaa pelata 40 metrisellä kentällä niin pitäisi muidenkin jaksaa.

Ja alle 10-vuotiaalla pitäisi olla yleistä liikkumista sen 20 tuntia viikossa, kiipeilyä, pyöräilyä, juoksua yms. Ei siis välttämättä mitään ohjattua mutta ei se haittaakaan jos on joku toinen laji futiksen lisäksi.

[Fillarikommari]

Yksi hyvä kohta tuolta fillarikoon tekstistä pisti silmään: ”Harjoitusmäärän vaan täytyy olla suuri, jos on tarkoitus urheilijaksi”. Kun muistelen omia junnufutisaikoja, niin meillä ei kyllä ollut yhtään oikeaa urheilijaa jengissä. Olemus ja meininki oli löysää, tehtiin vain se mitä piti ja mielellään vähemmän, kun silmä vältti. Fyysinen kunto oli monella huono. Itekkin olin aika rapakunnossa, vaikka olin pelannut jo vuosia futista. Välillä kun katsoo kentän laidalla nykymeno, niin aika löysän näköistä menoa se on reeneissä edelleen.

Yleisesti ottaen junnujalkapallossa on aika ohut käsitys, kuinka kovaa ja monipuolisesti pitää harjoitella, jotta voi haaveilla urheilijuudesta. Hyvä esimerkki on jalkapalloa pelaavat lapset ja nuoret, jotka harrastavat jotain kestävyysurheilua vähänkin tosissaan. Niitä on aika harvakseltaan, mutta toisinaan esimerkiksi suunnistajat ja hiihtäjät pelaavat myös jalkapalloa. Juoksukunto on tavan futariin verrattuna aivan valtava.

Harva lapsi ajattelee futista harrastaessaan, kilpatasollakin, että nyt treenataan kuten tulevan ammattilaisen kaiken tiedon perusteella tässä iässä kuuluukin. Lapsen kuuluisi saada mennä sen hetkisen flown mukaan. Jos joskus talvella se pulkkamäki kiinnostaakin viisi viikkoa enemmän kuin "puolipakoitettu" tavoitteellinen futistreeni, ei lapselle kuulu jäädä sitä fiilistä että jostain jäädään paitsi tai että treeneihin olisi "pakko" mennä.

Tämä on ihan validi pointti. Mutta ajatellaanko futismaissa akatemioissa, että lasten täytyy saada harrastaa kulloisenkin flown mukaan? Päinvastoin lapset tietävät olevansa jatkuvasti vaarassa pudota akatemiasta, jos treeni ei maistu. Ja akatemioiden ulkopuolella olevien lasten vanhempien on melkeinpä pakko ostaa asialliselta taholta strength and condition -tunteja (S&C). Muuten on hyvin hankala pysyä fysiikan kehityksessä mukana, vaikka viettäisikin kaiken vapaa-ajan pallon kanssa. Omana tavoitteenani on, että joukkueen toiminta kokonaisuudessaan mahdollistaa tien huipulle (vaikea tavoite, tiedän). Totta kai huipuksi pääseminen on äärimmäisen epätodennäköistä ja vaatii kaikkien mahdollisten tekijöiden osumista kohdalleen, mutta joka tapauksessa pyrkimyksenä on, että valmennuksen toiminta ei olisi se tekijä, joka sakkaa.

No, se on kokonaisuudessaan tietysti olennainen moraalinen kysymys, onko huippujalkapalloilijoiden tuottaminen tervettä toimintaa. Esimerkiksi Guardian nostaa tasaisin väliajoin esiin tarinoita niistä, jotka joko tippuivat akatemiasta monen vuoden jälkeen tai kulkivat koko akatemiapolun läpi mutta eivät ikinä päässeet ammattilaisiksi. Niillä on usein karu kohtalo. Huippuakatemioissa lasten ja nuorten koko elämä on viritetty jalkapallon ympärille ja huippujalkapalloilijaksi pääsemiselle. Ehkä tämä suomalainen malli on kuitenkin terveempi sikäli, että jokaisella kilpaporukkaa pitävällä seuralla on myös alempi taso, jonne pelaajan voi siirtää eikä heitetä koko seurasta ulos. Lisäksi useimmissa seuroissa Suomessa kuitenkin motivaatio määrittelee sen, millä tasolla pelaa junnuissa. Jos harjoittelee 20-25 tuntia viikossa, niin lähes varmasti pelaa korkeimmalla tasolla. En näe suurta ongelmaa siinä, että siirretään alemmalla tasolle pelaaja, joka ei harjoittele riittävästi.

Valitettavaa tietysti että Omatoimiset pelit vähentyvät kotikaduilla. Sen ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa sitä että arkiliikunnan vähyyttä alettaisiin kompensoimaan entistä tavoitteellisemmalla seuratoiminnalla koska Oliver Antmaneja ei pakottamalla tehdä. Joillakin täydellinen omistautuminen futikseen tulee jo 6-vuotiaana, joillain vasta 16-vuotiaana. Myöhempää omistautumista voi tukea esim myöhäinen fyysinen kehitys. Molemmat omistautumismallit voivat johtaa maajoukkuetasoon saakka ja molempia omistautumismalleja pitäisi osata käsitellä ja ymmärtää.

Vasta 16-vuotiaana jalkapalloon omistautuminen ei johda maajoukkueeseen, jos nyt tuo omistautuminen tarkoittaa sitä, että harjoittelee paljon. Enkä ajattele tätä omistautumisen kysymyksenä. Minunkin joukkueen 10-vuotiaat pojat pelaavat jalkapalloa siksi, että tykkäävät siitä. Eivät he ymmärrä omistautumisesta mitään, vaan homma on hauskanpitoa. Eikä tuo 2h 4krt/vko + pelit vielä riitä mihinkään. Siitä tulee kymmenisen tuntia kun viikkomäärän pallon kanssa pitäisi olla 16-20 tuntia.

[Tino Asprilla]

Tämä on ihan validi pointti. Mutta ajatellaanko futismaissa akatemioissa, että lasten täytyy saada harrastaa kulloisenkin flown mukaan? Päinvastoin lapset tietävät olevansa jatkuvasti vaarassa pudota akatemiasta, jos treeni ei maistu. Ja akatemioiden ulkopuolella olevien lasten vanhempien on melkeinpä pakko ostaa asialliselta taholta strength and condition -tunteja (S&C). Muuten on hyvin hankala pysyä fysiikan kehityksessä mukana, vaikka viettäisikin kaiken vapaa-ajan pallon kanssa.

Mä argumentoin tätä vastaan sillä että isommissa futismaissa on enemmän massaa ja todennäköisesti maakunta-alueellista yhteistyötä seurojen välillä. Tämä mahdollistaa sen että saman ikäluokan kilpailuhenkisimmät ja henkisesti kehittyneemmät pystytään aika hyvin laittamaan ko.treenimyllyyn.

Itseäni koutsina kiinnostaa juurikin nuo kehitystasot. Uskon myös että kilpailuhenkisyyttä ja omistautumista voidaan kehittää kaikilla lapsilla. Ehkä tulkitsen asiaa myös siten että omistautuminen mahdollistuu parhaiten motivoivassa ilmapiirissä ja ympäristössä jossa haasteet/onnistumisen mahdollisuudet ovat balanssissa. Frank Martelan mukaan flow on siellä jossa haasteet ja osaaminen kohtaavat. Tästä syystä moni myöhemmin vaikka fyysisesti kehittyvä ei välttämättä saavuta omistautumista lapsuusvaiheessa jos omassa verrokkiryhmässä (yleensä oma ikäluokka) ei pienempänä pärjää.

Laadukasta harjoittelua kuuluu tottakai saada jokaisessa ikävaiheessa mutta mm eräs huuhkajissakin pelannut vanha pelikaverini kypsyi totaaliseen intohimoiseen, tavoitteelliseen ja omistautuvaan harjoitteluun vasta 15-16 vuoden iässä. Muuten taustalla oli pitkään jatkunut futisharrastus ja toki omaehtoinen leikkiminen pallon kanssa. Todennäköisesti viimeinen sysäys tavoitteelliseen, omaehtoiseen harjoitteluun tuli myöhään tapahtuneen fyysisen kehityksen myötä joka mahdollisti nopean kehityksen b- ja a-junnuissa.

Valmentajapulan vuoksi emme Suomessa pysty jokaiselle tietyn ikäluokan edustajalle takaamaan tarpeeksi laadullista harjoittelua. Kilpajoukkueisiin valitaan pienellä iällä fyysisesti tai henkisesti kehittyneimmät (siksi alkuvuonna syntyneet ja pikkuveljet korostuvat). Voidaanko olettaa että nämä pelaajat ovat samalla niitä jotka kykenisivät ottamaan aidosti vastaan jo pienessä iässä tosi tavoitteellisen treenin? Olisi melkoista sattumaa jos näin on.

Esimerkiksi lapselle on parempi kehityksen kannalta kiskoa stiigaa mäkeä ylös kolme tuntia kavereiden kanssa kuin olla kilpailullisessa ja tosi tavoitteellisessa futisympäristössä 2h jos se intohimo ei ole sataprosenttinen.

Ja kuten viestin alussa sanoin, meillä on niin vähän massaa ettei yhden kaupungin yhdestä ikäluokasta löydy varmasti niin paljon futikselle omistautuvia lapsia että niistä saisi sellaisen joukkueympäristön jossa tosi kova futiskeskeisyys (en keksinyt parempaa sanaa) olisi perusteltu koko ajan.

5×2h/vko on kilpaympäristössä ihan mieletön psyykkinen kuormitus lapselle. Mielestäni jalkapallojoukkue voisi harjoitella vaikka painia ja hakea fysiikkaa sieltä. Täten ikään kuin irtaudutaan futiksesta.    

Omana tavoitteenani on, että joukkueen toiminta kokonaisuudessaan mahdollistaa tien huipulle (vaikea tavoite, tiedän). Totta kai huipuksi pääseminen on äärimmäisen epätodennäköistä ja vaatii kaikkien mahdollisten tekijöiden osumista kohdalleen, mutta joka tapauksessa pyrkimyksenä on, että valmennuksen toiminta ei olisi se tekijä, joka sakkaa.

Upea ajatus ja jokaisella tasolla valmentavan pitäisi mielestäni lähteä tästä lähtökohdasta lasten kanssa. Itse en seuran resursseja saa niin paljoa että voisin treenejä vetää 4-5 kertaa viikossa. Siksi pyrin siirtämään intohimoni lapsille treeneissä heittäytymällä, ja lisätä sitä kautta omistautumista. Pyrin sanoittamaan kehityksiä ja toisaalta kertomaan myös tiettyjen ominaisuuksien puutteista, jotka kehittyvät todennäköisesti myöhemmin. Lisäksi kyselen jatkuvasti haluaako joku lisää treenivinkkejä omalle ajalle ja vien viestiä kotiin lapsen erilaisista lahjakkuuksista.

Treenit pyrin pitämään yleishyödyllisinä ja monipuolisina jossa liikutaan 80-90% ajasta ja lajinomaiset treenit ovat tosi kovasykkeisiä. Pääpaino tähän saakka, kun pojat ovat 11v on ollut 1v1 pelaamisessa.

Tätä kautta toivon että moni saa onnistumisia futiksessa ennen kaikkea pelille heittäytymisen kautta. Lisäksi tiivis yhteistyö perheiden kanssa takaa sen että mahdollisimman monelle tulee fiilis että hänestä välitetään ja sitä kautta tulisi fiilis että futis on niin siistiä että sen vuoksi kannattaa kentälle mennä.

Mun pojat eivät ole kilpapoikia mutta monet liikkuvat monipuolisesti paljon, ehkä ei kuitenkaan riittävästi asetettuihin KIHUn lukemiin . Erilaisia lahjakkuuksia on, ja uskon että tosi monella on mahikset vielä vaikka minne saakka. Mutta koska tunnen pojat, eivät he olisi valmiita vielä niin psyykkisesti vaativaan ympäristöön jossa futikselle pitäisi omistautua 100%.    

[Fillarikommari]

Mä argumentoin tätä vastaan sillä että isommissa futismaissa on enemmän massaa ja todennäköisesti maakunta-alueellista yhteistyötä seurojen välillä. Tämä mahdollistaa sen että saman ikäluokan kilpailuhenkisimmät ja henkisesti kehittyneemmät pystytään aika hyvin laittamaan ko.treenimyllyyn.

Pääosin menee niin, että akatemioista ulos heitettäviä ei ohjata mihinkään toiseen seuraan. En ainakaan ole mistään maasta tai akatemiasta kuullut, että pelaajasta huolehdittaisiin vielä seurasta poistamisen jälkeen.

Itseäni koutsina kiinnostaa juurikin nuo kehitystasot. Uskon myös että kilpailuhenkisyyttä ja omistautumista voidaan kehittää kaikilla lapsilla. Ehkä tulkitsen asiaa myös siten että omistautuminen mahdollistuu parhaiten motivoivassa ilmapiirissä ja ympäristössä jossa haasteet/onnistumisen mahdollisuudet ovat balanssissa. Frank Martelan mukaan flow on siellä jossa haasteet ja osaaminen kohtaavat. Tästä syystä moni myöhemmin vaikka fyysisesti kehittyvä ei välttämättä saavuta omistautumista lapsuusvaiheessa jos omassa verrokkiryhmässä (yleensä oma ikäluokka) ei pienempänä pärjää.

Laadukasta harjoittelua kuuluu tottakai saada jokaisessa ikävaiheessa mutta mm eräs huuhkajissakin pelannut vanha pelikaverini kypsyi totaaliseen intohimoiseen, tavoitteelliseen ja omistautuvaan harjoitteluun vasta 15-16 vuoden iässä. Muuten taustalla oli pitkään jatkunut futisharrastus ja toki omaehtoinen leikkiminen pallon kanssa. Todennäköisesti viimeinen sysäys tavoitteelliseen, omaehtoiseen harjoitteluun tuli myöhään tapahtuneen fyysisen kehityksen myötä joka mahdollisti nopean kehityksen b- ja a-junnuissa.

Lapsella johonkin asiaan paljon ajan käyttäminen ei ole lähtökohtaisesti omistautumista. Lapsi tekee itselleen innostavia asioita ympäristön ja olosuhteiden ohjaamana. Lapsi ei pysty käyttämään paljoa aikaa asioihin, jotka eivät innosta. Toisin sanoen lapsi ei pysty omistautumaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Lapsi pelaa jalkapalloa siksi, että se on hauskaa. Eihän me ajatella niinkään, että moni lapsi omistautuu ruudun tuijottamiselle (paitsi ironisessa mielessä). No, toki jalkapalloon kuuluu myös ponnistelu ja kuormitus, mutta silti lapsilla lähtökohtana on hauskuus ja innostavuus. Omistautumiseen kuuluu käsittääkseni myös se, että joutuu tai ainakin on valmis luopumaan jostain toisesta toivottavasta asiasta. Alakouluikäisillä on päivissä niin paljon aikaa, että vaikka käyttäisi kolme tuntia päivässä jalkapalloon, niin silti jää aikaa muille asioille. Teini-ikäisillä kilpatasolla hyvin pärjääminen alkaa jo vaatia ihan aitoa omistautumista sikälikin, että koululta ja jalkapallolta ei jää paljoa muulle aikaa.

Iso harjoitusmäärä ei kai lähtökohtaisesti ole suuri psyykkinen rasitus lapselle. Sitten se toki on, jos homma ei ole hauskaa, mutta ongelmissa ollaan joka tapauksissa, jos täytyy pakottautua harjoituksiin. Psyykkisen rasituksen osalta miettisin suomalaisessa jalkapallossa lähinnä pelejä, joissa lataus on valmentajilla (myös itsellä), vanhemmilla ja pelaajilla kohtuuttoman suuri. Ulkomailla akatemiatasoilla otetaan rauhallisemmin. Paradoksaalisesti siis Suomessa ei olla yleisesti ottaen tarpeeksi kilpailullisia mutta peleissä ollaan liian tulosorientoituneita ja henkisesti latautuneita.

Valmentajapulan vuoksi emme Suomessa pysty jokaiselle tietyn ikäluokan edustajalle takaamaan tarpeeksi laadullista harjoittelua. Kilpajoukkueisiin valitaan pienellä iällä fyysisesti tai henkisesti kehittyneimmät (siksi alkuvuonna syntyneet ja pikkuveljet korostuvat). Voidaanko olettaa että nämä pelaajat ovat samalla niitä jotka kykenisivät ottamaan aidosti vastaan jo pienessä iässä tosi tavoitteellisen treenin? Olisi melkoista sattumaa jos näin on.

Tämä on toinen mutta olennainen keskustelu. Alkuvuonna syntyneiden korostuminen kilparyhmiin valikoitumisessa on kaikin puolin hölmö juttu. Käytännössä jalkapallossa (ja muussa joukkueurheilussa) hukataan suuri osa potentiaalista. Tämä koskee myös ulkomaisia akatemioita. Minusta paras ratkaisu olisi perustaa ehkä 12-14-vuotiaaksi asti loppuvuonna syntyneiden sarja. Loppuvuonna syntyneet voisivat pelata tietysti myös yleisessä sarjassa.

Treenit pyrin pitämään yleishyödyllisinä ja monipuolisina jossa liikutaan 80-90% ajasta ja lajinomaiset treenit ovat tosi kovasykkeisiä. Pääpaino tähän saakka, kun pojat ovat 11v on ollut 1v1 pelaamisessa.

Tätä kautta toivon että moni saa onnistumisia futiksessa ennen kaikkea pelille heittäytymisen kautta. Lisäksi tiivis yhteistyö perheiden kanssa takaa sen että mahdollisimman monelle tulee fiilis että hänestä välitetään ja sitä kautta tulisi fiilis että futis on niin siistiä että sen vuoksi kannattaa kentälle mennä.

Mun pojat eivät ole kilpapoikia mutta monet liikkuvat monipuolisesti paljon, ehkä ei kuitenkaan riittävästi asetettuihin KIHUn lukemiin . Erilaisia lahjakkuuksia on, ja uskon että tosi monella on mahikset vielä vaikka minne saakka. Mutta koska tunnen pojat, eivät he olisi valmiita vielä niin psyykkisesti vaativaan ympäristöön jossa futikselle pitäisi omistautua 100%.    

Tämä kuulostaa kaikin puolin erinomaiselta.

[Siperia]

Missä välissä Fillarikommarin valmennettavat vetävät omatoimireeniä? Ja kuinka pitkiä matkoja pisimmillään lapsilla on, jotka tulevat reeneihin?

[Bunuel]

Kihun sivuilla päivän blogissa Nuorten jalkapalloilijoiden voimaharjoittelu – miksi ja miten?

Perustietoa joka toki kaikilla futiskoutseilla varmasti jo hallussa onkin

[Fillarikommari]

Missä välissä Fillarikommarin valmennettavat vetävät omatoimireeniä? Ja kuinka pitkiä matkoja pisimmillään lapsilla on, jotka tulevat reeneihin?

Vapaapäivinä, harkkojen jälkeen ja ennen, lomilla, välitunneilla. Kuinkas muuten. On ne joskus väsyneitä, mutta kukapa urheilija ei olisi harjoittelusta ollut joskus väsynyt.

[Siperia]

Vapaapäivinä, harkkojen jälkeen ja ennen, lomilla, välitunneilla. Kuinkas muuten. On ne joskus väsyneitä, mutta kukapa urheilija ei olisi harjoittelusta ollut joskus väsynyt.

Lähinnä mietin, että jos 4krt /vko reenit +peli päälle, niin sitä vapaa-aikaa ei ihan hirveästi ole, varsinkin jos tulee yhtään kauempaa reeneihin. Muutenkin ohjatuissa harjoituksissa yleensä pitäisi olla tempo kovempi kuin omatoimisessa harjoittelussa, niin kuormitustasot voivat olla suht korkealla.

[hoc]

Lähinnä mietin, että jos 4krt /vko reenit +peli päälle, niin sitä vapaa-aikaa ei ihan hirveästi ole, varsinkin jos tulee yhtään kauempaa reeneihin. Muutenkin ohjatuissa harjoituksissa yleensä pitäisi olla tempo kovempi kuin omatoimisessa harjoittelussa, niin kuormitustasot voivat olla suht korkealla.

Minkä ikäisistä siis on kyse? Treenimääränä 4krt/vko+peli ei ole kovin kummoinen?

[fingerström]

Minkä ikäisistä siis on kyse? Treenimääränä 4krt/vko+peli ei ole kovin kummoinen?

En ole Siperia, mutta tämän sivun ensimmäisessä viestissä fillarikommari kertoo, että kyse on 10-vuotiaista, jotka treenaaavat 4 x 2 tuntia viikossa ja päälle peli. Kysyttiin, että mimmosten matkojen takaa lapset treeneihin tulevat ja milloin he harjoittelevat omalla ajallaan.

[Fillarikommari]

20-25 min päässä kauimpaa tulevat, n. 10 min päässä suurin osa.


Palloliitto sanoo U10-U11-ikäisten tuntimääristä viikossa, suora lainaus:

Joukkueharjoittelu 4 x 75-90-120 min

Ohjattu, yksilöllinen jalkapalloharjoittelu (seurojen taitokoulut, oppilaitosten aamuharjoittelu) 1-2 x 75-90 min

Henkilökohtainen harjoittelu (kotitehtävät, pihapelit) 7 x 60 min

Pelit + turnauspelit, kpl / vuosi / yksilö 80-100

Jalkapalloharjoittelu ja pelaaminen yhteensä / vko 16-20 h

Kokonaisliikunta (muut lajit ja koulu yms.) yhteensä 22-26 h

[bupa dukta]

Jalkapalloharrastuksen päämääränä fillarikommarin joukkueen jokaisella lapsella on tulla amnattiurheilijaksi? Onnea sen kanssa.

Minusta lasten harrastamisessa tärkein asia joka urheiluseurojen ja siellä toimivien ihmisten ohjenuorana pitäisi olla, on että miten saadaan mahdollisimman moni pysymään mukana mahdollisimman pitkään. Kaiken muun pitäisi olla tälle alisteista. Tätä voi toteuttaa sitten monella tapaa, mutta jokainen mukana oleva on yhtä tärkeä.

[Nigel Kugelschfeir]

Talvikaudella tuo omatoiminen reenaaminen on hankalaa. Meillä ainakin kaikki avoimet paikat on pyhitetty lumikasoille ja muut paikat on jäässä. Kuplia ei ole lähialueilla. Jossain super parkissa ehkä onnistuu mutta se sitten maksaa.

[Jortsukka]

Talvikaudella tuo omatoiminen reenaaminen on hankalaa. Meillä ainakin kaikki avoimet paikat on pyhitetty lumikasoille ja muut paikat on jäässä. Kuplia ei ole lähialueilla. Jossain super parkissa ehkä onnistuu mutta se sitten maksaa.

Aika montaa asiaa voi tehdä ihan kotona omassa huoneessakin. Jos fudista ei saa käyttää, niin sitten vaikka pehmopallolla.

[Fillarikommari]

Jalkapalloharrastuksen päämääränä fillarikommarin joukkueen jokaisella lapsella on tulla amnattiurheilijaksi? Onnea sen kanssa.

Minusta lasten harrastamisessa tärkein asia joka urheiluseurojen ja siellä toimivien ihmisten ohjenuorana pitäisi olla, on että miten saadaan mahdollisimman moni pysymään mukana mahdollisimman pitkään. Kaiken muun pitäisi olla tälle alisteista. Tätä voi toteuttaa sitten monella tapaa, mutta jokainen mukana oleva on yhtä tärkeä.

Ikäluokassa on neljä ryhmää, joista yhden toiminta pyritään pitämään sellaisella tasolla, että se mahdollistaa kehittymisen peluriksi.

[inclusionExclusion]

Monesta fysiikkaharjoittelun lisäämiseen liittyvästä asiasta sinänsä samaa mieltä. Mutta tämä:

Toinen juttu mistä lätkästä tulevat usein puhuvat on loppuverryttelyjen liki totaalinen puuttuminen. Vain aniharvat joukkueet tekevät loppuverryttelyn johdetusti. On selvää että turnauksissa tällä saataisiin etua ja vältettäisiin loukkaantumisia, kun pelataan useampi päivä putkeen.

Tässä on aspekteja. Ks. vaikka https://terveurheilija.fi/ajankohtaista/loppuverryttelyn-hyodyt-onko-niita/

En vastusta loppuverryttelyjä. Päinvastoin hyvää lisäliikettä tai mahdollisuus esim. pieneen ylimääräiseen taitoharkkaan silloin, kun ne sopivat ohjelmaan kuormituksen ja pelaajien kokonaishyvinvoinnin näkökulmasta. Mutta tuolta sivulta lainattua: "Usein väitetään, että suorituksen jälkeen tehtävä loppuverryttely nopeuttaa palautumista ja estää seuraavien päivien lihaskipuja. Tutkimusnäyttö näiden väitteiden taustalla on toistaiseksi vähäistä tai olematonta."

[inclusionExclusion]

Ei vaativuus sulje pois sitä etteikö treenit voisi olla myös innostavia ja hauskoja. Väitän melkein, että hyvin suunniteltu treenit jossa seisoskelua on mahdollisimman vähän, tempo on kova ja siirtymä harjoitteesta toiseen sujuu jouhevasti on (liikunnallisesta) lapsesta paljon mielekkäämpi

Tässä ollaan minusta tavallaan ihan asian ytimessä. Tietyssä mielessähän jos harjoittelu on tuollaista, vaatimustaso syntyy ympäristöstä ja tekemisestä itsestään, eikä siitä, että valmentaja yrittää narulla työntää pelaajia menemään kovempaa.

Osalla tuo intensiteetti ehkä pysyy paremmin yllä silloinkin, kun harjoite ei sitä sisäänrakennetusti kannattele. Melko isolla osalla kuitenkaan ei säily. Olen itse vähän sitä mieltä, että jos porukka ei intensiteetin nostosta jonkun treenin yhteydessä innostu, koutsin olisi hyvä olla melko varovainen sen suhteen että vaatimustasoa yritetään ajaa kuin käärmettä pyssyyn. No ei tämä varmaan mikään shokkilinjaus ole. Mutta siis ajan takaa sitä, että pelkkä hokema vaatimustason nostosta ei oikeastaan palvele valmentajia, vaan tulisi pystyä myös laadullisesti kuvailemaan, millaisin toimenpitein, harjoittein, motivoinnein ja esimerkein tämä saavutetaan rakentavalla tavalla. Niin kuin siis toki turkistarhaaja tarkoittikin, mutta en ole varma, tarkoittavatko kaikki muut.