Vertaistukea futisisille

[KVilho]

Laitoin oikein oman aiheen. Toivottavasti otsikko on edes sinnepäin osuva.

Pojan harrastusta tässä seurannut sen 10 vuotta nyt. Välillä innostus ja panostaminen on ollut huipussaan, mutta välillä taas mennään kiikun kaakun sen kanssa, jatkuuko harrastaus ainakaan kilpatasoon riittävällä panostuksella. Eikä se ihan pikkujunnuna aina riittänytkään ja haasteryhmä kutsui.

Näyttää mm. kaveriporukan muuttumiset ja tiettyjen pelikavereiden lopettamiset yms. vaikuttavan paljon sen hetken motivaatioon.

Nyt mennään taas jonkinlaisessa aallonpohjassa. Rippileiri osui huonoon kohtaan ja siellä mukana olleet kaverit lopettaneet futiksen / lopettivat juuri ennen leiriä. Vielä kun mopo muutti kuviot ja kaveripiirin, niin futis ei tällä hetkellä kyllä ole prioriteeteissä kovin korkealla. Treeneihin kyllä lähdetään, jos eivät vain ole liian aikaisin ”aamulla”, mutta eipä paljon muuta sitten.

Kova paikka itselle, kun huomaa että saattaa olla viimeinen kesä, kun saa käydä katsomassa pojan pelejä.

Onko muilla ollut vastaavia vastoinkäymisiä niin, että niistä on kuitenkin selvitty ja harrastus on jatkunut samalla panostuksella kuin joskus aikaisemmin tai jopa noussut? Vai onko niin että jos se futis ei ole selkeä ykkönen ja ainut juttu 5-vuotiaasta lähtien, niin mahdollisuudet pärjätä edes vanhimpien junnusarjojen kansallisella tasolla ovat nolla?

Itse olen päättänyt, että en millään lailla pakota poikaa mihinkään, eikä kyllä tunnu minkäänlainen puhe missään asiassa teinin päätä kääntävän. Toki koitan sitten epäsuorasti vaikuttaa asioihin.

Tärkeintä olisi, että futis pysyisi pojalla harrastuksena. Tiedän vaan että jos poika nyt antaa liian helposti periksi, niin myöhemmin elämän aikana saattaa harmittaa moneen kertaan. En usko, että paukut riittää mihinkään kovin korkealle, mutta epäonnistumistakin enemmän harmittaa se jos ei ole edes yrittänyt ja katsonut mihin kyvyt riittää. Taustalla on kuitenkin pärjäämistä tukevia ominaisuuksia ja mielestäni tasokasta valmennusta.

Ei nyt taaskaan mitään suurta lisäarvoa kirjotus tuo. Lähinnä tämmöistä vääjäämättömään valmistautumista, jonka moni täälläkin foorumilla on varmasti kokenut. Tietysti jos jollain on kertoa esimerkkejä missä tämmöisistä aallonpohjista huolimatta futisura on jatkunut kilpatasolla, niin sellainenkin olisi kiva kuulla.

Vaikka se olisikin lähinnä tekohengitystä, niin joku piristävä muutos voisi olla yksi intoa lisäävä tekijä. Jos nyt jaksaisi tämän kauden niin siirtyminen nuorempiin b-junnuihin voisi olla tämmöinen piristävä muutos. Tällä menolla ei ainakaan aluejoukkuetoimintaan enää kutsuja tule ja se on varmasti omiaan laskemaan fiiliksiä entisestään.

[Metsän poika]

 Vähän tuo kuulostaa tosiaan siltä, että ei tuossa huipulle olla menossa. Jos vaihtelevalla motivaatiolla on tuon ikäisenä roikuttu aluetoiminnassa, niin todennäköisesti fyysinenkin kehitys ollut edellä muita ja nyt tuokin etu on luultavasti katoamassa. Jos vielä olettaa, ettei oheisiin ole sitäkään vähää intoa, niin varmaan isällä ja pojalla pohdinta mitä lapsen jalkapallolta odottaa. Ihan mielekäs harrastus jalkapallo voi olla, vaikkei (omallekaan) huipulle pyrkisi. Mutta pelaako poika pelaamisen ilosta vai isän "pakottamana". Johonkin pari kertaa viikossa liikunnan harrastamiseen voi ja syytäkin pakottaa(/lahjoa/kiristää), ettei liikunta (/jalkapallo) kokonaan jää, mutta ei kyllä huipulle asti onnistu. Tuosta into pelailla sitten aikuisena nousee/jatkuu/lopahtaa.

 E. Joku "vertaistukea futisisille" olisi ehkä soveltuvampi ketjunnimi.

[erno]

No tuohan on se ikävaihe kun väkeä alkaa droppaamaan urakalla. P15 taitaa olla noin 35 jengiä vähemmän meidän alueella kuin P14 ja tahti on sama tosta eteenpäin. Jos nauttii futiksesta, niin löytyykö seuraa / tasoa jossa toimintaa olisi innostukseen nähden sopiva määrä? Löytyykö jotain frendiä joka olis valmis lähtemään mukaan jos tavoitteet on alempana? Tärkeintähän olis se että harrastus jatkuis tavalla tai toisella.

[Skylark]

Toisesta lajista vähän vastaavaa. Laji on yleisurheilu.

Tulokset junnasi paikallaan, valmentajan kanssa ei oikein sujunut, loukkaantumiset esti kilpailemisen lempilajissa. Näytti tosi pahalta. Lapsi oli ennen ollut aina hyvin innokas, mutta lopettaminen kävi mielessä. Ikää oli silloin 13, eli vähän nuorempi lapsi.

Vaihdetiin isompaan seuraan, josta löytyi kiva valmentaja ja innokas treeniporukka. Huippu-urheilijaa hänestä tuskin on tulossa, mutta innokkaasti harrastaa ja valmentaakin jo.

Tuossa iässä kaverit on aika tärkeitä. Tämä ei ihan teidän tilannetta vastaa, mutta tosiaan ehkä uusi seura/joukkue, innokkaat pelikaverit voisi auttaa.

[KVilho]

Vähän tuo kuulostaa tosiaan siltä, että ei tuossa huipulle olla menossa. Jos vaihtelevalla motivaatiolla on tuon ikäisenä roikuttu aluetoiminnassa, niin todennäköisesti fyysinenkin kehitys ollut edellä muita ja nyt tuokin etu on luultavasti katoamassa. Jos vielä olettaa, ettei oheisiin ole sitäkään vähää intoa, niin varmaan isällä ja pojalla pohdinta mitä lapsen jalkapallolta odottaa. Ihan mielekäs harrastus jalkapallo voi olla, vaikkei (omallekaan) huipulle pyrkisi. Mutta pelaako poika pelaamisen ilosta vai isän "pakottamana". Johonkin pari kertaa viikossa liikunnan harrastamiseen voi ja syytäkin pakottaa(/lahjoa/kiristää), ettei liikunta (/jalkapallo) kokonaan jää, mutta ei kyllä huipulle asti onnistu. Tuosta into pelailla sitten aikuisena nousee/jatkuu/lopahtaa.

Sen uskallan sanoa että pakottamisesta ei onneksi ole kyse, eikä siitä olisi kuin haittaa tässä tapauksessa.

Impulsiivisuus ehkä kuvaa parhaiten tilanetta. Innostuksen aiheita tulee ja menee (veikkaan että mopohommat on tämmöinen), mutta futis on aina enemmän tai vähemmän pysynyt mukana.

Syksy näyttää onko tämän kesän ohimenevä laskeva trendi, vai oliko tämä tässä. Ongelma on se että en usko höntsän kiinnostavan, eli saattaa koko harrastus jäädä sitten jos on jäädäkseen.

Alkuvuodesta syntynyt ja fyysinen kehitys tosiaan edellä, eli se on tuota pärjäämistä edistänyt. Toisaalta peleissä ja treeneissä iso osa vastustajista / kavereista vielä isompia ja useat enemmän kehittyneitä.

Pienen toivonkipinän vielä ajattelin säilyttää, vaikka tosiaan todennäköisyydet eivät taida sen takana olla. Jos nuoremmaksi b-junnuksi siirtyminen toisikin uutta intoa, vaikka rooli ja pärjääminen kokisikin rankan tiputuksen. Eipä olisi niin paineita pärjäämisen osalta.

[KVilho]

Toisesta lajista vähän vastaavaa. Laji on yleisurheilu.

Tulokset junnasi paikallaan, valmentajan kanssa ei oikein sujunut, loukkaantumiset esti kilpailemisen lempilajissa. Näytti tosi pahalta. Lapsi oli ennen ollut aina hyvin innokas, mutta lopettaminen kävi mielessä. Ikää oli silloin 13, eli vähän nuorempi lapsi.

Vaihdetiin isompaan seuraan, josta löytyi kiva valmentaja ja innokas treeniporukka. Huippu-urheilijaa hänestä tuskin on tulossa, mutta innokkaasti harrastaa ja valmentaakin jo.

Tuossa iässä kaverit on aika tärkeitä. Tämä ei ihan teidän tilannetta vastaa, mutta tosiaan ehkä uusi seura/joukkue, innokkaat pelikaverit voisi auttaa.

Tämähän olisi semmoinen toivottava tapahtumakulku, vaikkei tosiaan aivan 100% osukkaan kohdalle.

Seuran vaihto ei oikein onnistu, enkä usko että mitään auttaisi. Treenikavereiden innosta ei ole kyllä kiinni. Aikaisemmassa viestissä mainittu muutos treenikavereissa (vanhemmat b-junnut mukaan) ja valmennuskuvioissa voisi tuoda piristystä.

[Skylark]

Jokin muutos voisi toimia. Ja jos jatkossa urheilukio tms olisi teille mahdollinen, niin sieltä löytyisi ehkä juuri harrastusta tukevaa seuraa.

[KVilho]

Jokin muutos voisi toimia. Ja jos jatkossa urheilukio tms olisi teille mahdollinen, niin sieltä löytyisi ehkä juuri harrastusta tukevaa seuraa.

Jostain semmoisesta puhuttiin vielä ennen kesää kovasti, mutta tällä hetkellä tuskin enää vaihtoehto

Kaveripiirin muutos kyllä tässä iässä todella iso juttu.

[Metsän poika]

Jostain semmoisesta puhuttiin vielä ennen kesää kovasti, mutta tällä hetkellä tuskin enää vaihtoehto

Kumpi puhui?

[erno]

Missä tahansa iässä se on iso juttu.

[Nigel Kugelschfeir]

Kai se kaveripiiri muuttuu muutenkin kun porukka lähtee peruskoulun jälkeen omille teille. En tiedä auttaisko valmentajan kanssa keskustelu ja sitä kautta motivaation löytäminen tai joku muu juttu mikä motivoi.

[KVilho]

Kumpi puhui?

Poika ihan itse otti puheeksi ja yllätti meidät molemmat vanhemmat.

Tiedän että monessa tapauksessa vanhemmat (yleisimmin ehkä se isä) aika voimakkaastikin vaikuttaa lapsen harrastukseen ja mm. tavoitteellisuuteen. Voi olla että mun aikaisemmista kirjoituksista myös tullut tämmöinen kuva ehkä.

Tässä tapauksessa tuli hyvin nopeasti selväksi että mun on turha yrittää mitenkään sekaantua asiaan. Olen vielä saanut pelejä mennä katsomaan mutta eipä paljon muuta

[KVilho]

...

 E. Joku "vertaistukea futisisille" olisi ehkä soveltuvampi ketjunnimi.

Jep. Varmaan joku mode voi muttaa, vai voiko itse tehdä?

Tuo vertaistuki / mahdollisten vinkkien jakaminen se tärkein juttu tässä säikeessä.

Toisaalta voihan keskustelun kautta syntyä jotain osviittaa siitä miten edes jossain tapauksissa dropout voidaan välttää.

[Skylark]

Jos ajatellaan drop-outtia yleisemmin, niin mitä olen nuorten kanssa jutellut, ongelmaksi tulee sopivan tason löytyminen. En osaa sanoa, päteekö tämä jalkapalloon, kun futislapsi on vielä sen verran pieni. Mutta siis on kilpataso ja höntsä. Kilpaan väsähtäneelle nuorelle höntsä ei oikein ole ratkaisu. Siinä välissä pitäisi olla jotain.
Isommilla paikkakunnilla on varmaan enemmän valinnan varaa. Pienemmillä paikoilla usein on tarjolla vain juuri tavoitteellinen kilpa tai sitten vain harrastelu.

Itse olen tuossa yleisurheilussa ottanut sen linjan, että autan ja ostan välineitä, maksan kuluja ja menen välillä kentälle kaveriksi tai sitten kisoihin järkkähommiin. Nyt saan taas tullakin kisoihin, vähän aikaa sitten minua ei sinne mitenkään haluttu. Ja tietysti kotona on täysi ylläpito. Urheilu vaatii aina vain enemmän töitä, valinnan täytyy olla nuoren oma.

[erno]

Kyllähän isommissa kaupunneissa on sitä toimintaa myös kilvan ja höntsän välissä. Jos siis aatellaan että vaikkapa P15 -tasolla kilpa on liiga/ykkönen ja höntsä on nelosta/vitosta. Pienemmiltä paikkakunnilta voi sit joutua vähän matkustamaankin.

[Metsän poika]

Tiedän että monessa tapauksessa vanhemmat (yleisimmin ehkä se isä) aika voimakkaastikin vaikuttaa lapsen harrastukseen ja mm. tavoitteellisuuteen. Voi olla että mun aikaisemmista kirjoituksista myös tullut tämmöinen kuva ehkä.

Tässä tapauksessa tuli hyvin nopeasti selväksi että mun on turha yrittää mitenkään sekaantua asiaan. Olen vielä saanut pelejä mennä katsomaan mutta eipä paljon muuta

No ainahan sitä toivoisi lapsensa pääsevän potentiaalinsa edellyttämälle tasolle ja pärjäävän siinä mitä tekee. Mutta se on välillä hankala objektiivisesti arvioida sitä lapsensa potentiaalia. Kun myös tuo motivaatio/henkinen puoli on osa sitä kokonaispotentiaalia, eli vaikka kuinka hyvä olisi teknisesti+fyysisesti+taktisesti, niin jos ei nappaa, niin se oma täysi potentiaali on saavutettu sitten huomattavasti alempana, kuin noiden muiden ominaisuuksien perusteella voisi ajatella.
 Ja kyllähän sitä teininkin elämään vähän joutuu vanhempana sekaantumaan. Mutta hyvä aina välillä miettiä milloin toteuttaa lapsen parasta ja milloin jotain omaa ajatusta. Ja onko nuo ristiriidassa. Esim liikuntaharrastuksen ylläpito on sellainen, minkä itse katson olevan lapselleni pakollista, mutta itse tuo toki saa päättää millä tavoitteilla ja mitä haluaa tehdä. Toki yritän motivoida ja tsempata jalkapallossa. Tiedä sitten miten lopulta onnistun.

 

[KVilho]

No ainahan sitä toivoisi lapsensa pääsevän potentiaalinsa edellyttämälle tasolle ja pärjäävän siinä mitä tekee. Mutta se on välillä hankala objektiivisesti arvioida sitä lapsensa potentiaalia. Kun myös tuo motivaatio/henkinen puoli on osa sitä kokonaispotentiaalia, eli vaikka kuinka hyvä olisi teknisesti+fyysisesti+taktisesti, niin jos ei nappaa, niin se oma täysi potentiaali on saavutettu sitten huomattavasti alempana, kuin noiden muiden ominaisuuksien perusteella voisi ajatella.
 Ja kyllähän sitä teininkin elämään vähän joutuu vanhempana sekaantumaan. Mutta hyvä aina välillä miettiä milloin toteuttaa lapsen parasta ja milloin jotain omaa ajatusta. Ja onko nuo ristiriidassa. Esim liikuntaharrastuksen ylläpito on sellainen, minkä itse katson olevan lapselleni pakollista, mutta itse tuo toki saa päättää millä tavoitteilla ja mitä haluaa tehdä. Toki yritän motivoida ja tsempata jalkapallossa. Tiedä sitten miten lopulta onnistun.

Kyllä. Niitä henkisiäkin elementtejä on useita jotka sitten kaikki osaltaan vaikuttaa siihen lopputulokseen.

Tässäkin tapauksessa mielipiteitä on varmaan monia. Joku on sitä mieltä että jalkapalloilijan motivaatiolla varustettu pitää suunnan tuli vastaan mitä hyvänsä ja joku taas voi olla sitä mieltä että siinä on tuuriakin minkälaisia ihmisiä (esim. kavereita sattuu ympärille). Tommosen teinin päässä pyörii semmoinen kemiativoli, että ei ne ratkaisut aina ole järkeviä / virhearvioita tulee.

Itse varmaan siinä jossain 6-7 vuoden kohdalla olin liian innostunut ja siksi poika päätti painaa jarrua samassa suhteessa kun minä kaasua. Sitten kun minä vähensin näkyvää kiinnostusta koko hommaan, niin pojan into kasvoi. Tempperamenttieroja varmaan. Juurikin olen sitä mieltä että pakko joku liikuntaharrastus olla, mutta eipä sen sanomisesta hyötyä ole, haittaa vaan veikkaisin.

Tottakai muilla elämän osa-alueilla sitten pakotetaan ja asetetaan rajoja, mutta harrastuksen kanssa ollaan pidetty matalaa profiilia.

[Metsän poika]

Kyllä. Niitä henkisiäkin elementtejä on useita jotka sitten kaikki osaltaan vaikuttaa siihen lopputulokseen.

Tässäkin tapauksessa mielipiteitä on varmaan monia. Joku on sitä mieltä että jalkapalloilijan motivaatiolla varustettu pitää suunnan tuli vastaan mitä hyvänsä ja joku taas voi olla sitä mieltä että siinä on tuuriakin minkälaisia ihmisiä (esim. kavereita sattuu ympärille). Tommosen teinin päässä pyörii semmoinen kemiativoli, että ei ne ratkaisut aina ole järkeviä / virhearvioita tulee.

Itse varmaan siinä jossain 6-7 vuoden kohdalla olin liian innostunut ja siksi poika päätti painaa jarrua samassa suhteessa kun minä kaasua. Sitten kun minä vähensin näkyvää kiinnostusta koko hommaan, niin pojan into kasvoi. Tempperamenttieroja varmaan. Juurikin olen sitä mieltä että pakko joku liikuntaharrastus olla, mutta eipä sen sanomisesta hyötyä ole, haittaa vaan veikkaisin.

Tottakai muilla elämän osa-alueilla sitten pakotetaan ja asetetaan rajoja, mutta harrastuksen kanssa ollaan pidetty matalaa profiilia.

Joo, kaikkihan se vaikuttaa. Siinä sitten yrittää isänäkin tehdä parhaansa.
 Mutta nyt ko tapauksessa varmaan hyvä yrittää tuoda esiin niitä motivaatiotekijöitä ja ääneen pohtia missä niitä voisi saavuttaa. Se alussa mainittu menestyminen kansallisella tasolla voi olla huono motivaattori, varsinkin jos itse huomaa kehitystrendin siltä osin olevan ennemminkin alaspäin. Kaverit jne tietenkin on aina yksi, mutta jos se vie ennemmin poispäin, niin vähän ongelmallista. Niin lähinnä olisi hyvä pelistä itsessään löytää sen motivaatiotekijä, jolloin noilla ulkopuolisilla asioilla ei olisi niin suurta merkitystä.
 Kun sinällään minusta ajatus jalkapallosta pysyvänä harrastuksena on ihan tavoiteltava asia. Varsinkin jos tähän astikin elämä siihen linkittynyt, niin tuo tiettyä jatkuvuutta ja struktuuria myös mahdollisissa tiukemmissa vaiheissa elämässä.

[KVilho]

Joo, kaikkihan se vaikuttaa. Siinä sitten yrittää isänäkin tehdä parhaansa.
 Mutta nyt ko tapauksessa varmaan hyvä yrittää tuoda esiin niitä motivaatiotekijöitä ja ääneen pohtia missä niitä voisi saavuttaa. Se alussa mainittu menestyminen kansallisella tasolla voi olla huono motivaattori, varsinkin jos itse huomaa kehitystrendin siltä osin olevan ennemminkin alaspäin. Kaverit jne tietenkin on aina yksi, mutta jos se vie ennemmin poispäin, niin vähän ongelmallista. Niin lähinnä olisi hyvä pelistä itsessään löytää sen motivaatiotekijä, jolloin noilla ulkopuolisilla asioilla ei olisi niin suurta merkitystä.
 Kun sinällään minusta ajatus jalkapallosta pysyvänä harrastuksena on ihan tavoiteltava asia. Varsinkin jos tähän astikin elämä siihen linkittynyt, niin tuo tiettyä jatkuvuutta ja struktuuria myös mahdollisissa tiukemmissa vaiheissa elämässä.

Kyllä on käynyt mielessä jollain hyvällä hetkellä vähän kysellä miltä se futa tällä hetkellä tuntuu ja onko hänellä kuinka tavoitteita sen suhteen. Ikävä kyllä nykyinen valmentaja ei ole se paras apu tälläisissa tilanteissa, vaikka muuten uskon hänen hommassaa huippu olevankin.

Joku aika sitten soitin ja kerroin vähän tilanteesta. Ei ollut ainakaan vielä huomannut treenimotivaatiossa isommin mitään, mutta lupasi seurailla. Pidän hyvänä merkkinä jos ei näkyvästi laske. Luulisi että näkyy kun kuitenkin sen verran kovia treenejä ettei puolivaloilla pärjää.

Tämmöisiä laskevia trendejä on ollut muutama tässä 10 vuoden aikana ja vastapainoksi sitten nousujakin, eli niiltä osin tilanne ei ole täysin uusi. Suurimman osan treenannut niin että lähimpiä kavereita ei ole yhtään porukassa, eli sekään ei ole ainakaan aikaisemmin ollut syy lopettaa.

Jos nyt futis loppuisi, niin uskoisin sen hetken pysyvän poissa kuvioista kokonaan, mutta sitten vähän vanhempana tulevan jonkinlaisen höntsänä takaisin.

Syksy sen sitten näyttää, kun koulu alkaa ja mopo pannaan talliin talveksi. Huonolla tuurilla jää hommat kokonaan. Toisaalta eihän sitä tiedä vaikka seuraava tyttöystävä olisikin innokas futari ja sitä kautta sitten motivaatio uuteen nousuun

[erno]

Vaikka mun lapset on snadisti nuorempia, niin mä oon puhunut niille harrastamisen jatkamisen tärkeydestä esimerkiksi sen takia, että Suomessa (tai ulkomailla) ei oo ihan loputtomasti vaihtoehtoja uusiin ihmisiin tutustumisessa aikuisiällä. Joku futis on siitä helvetin hyvä laji, että jos sun elämä vie tulevaisuudessa vaikka Helsinkiin, Turkuun, Tampereellee, Kiovaan, Leicesteriin tai mihin tahansa vaikka Saksan maaseudun persereiän persereiän peräjunttilaan niin vaikkapa futis on sellanen asia mitä sä voit tehdä työn/opiskelun/onlyfansin ohessa. Mulle ei ainakaan ole mitään väliä millä tasolla ne vetää, kunhan löydetään/löytävät sen harrastuksen ja rytmin jolla homma pysyy mielekkäänä. Tällä hetkellä toiselle se on 30h viikkoon futista ja toiselle murto-osa tosta. Lisäksi tuo on sellainen aihio jonka parissa vaikkapa opiskeluaikana pystyy tienaamaan lisäeuroja (valmennus, tuomarointi jne).

[Ben]

No meillä juuri 2 viikkoa sitten 16 vuotta täyttänyt poika ilmoitti, että hän muuttaa vuoden päästä mummon luokse Suomeen lukioon (asumme siis itse ULKOMAILLA). Se idea sai varauksellista peukkua vielä vanhemmilta. Sitten kuitenkin homma jatkui, että lopettaa samalla jalkapallon, koska silloinhan hänellä on uusi harrastus, eli jääkääkän katsominen paikan päällä. Olisi kuulemma aivan liikaa vaivaa bussiseikkailla harjoituksiinkin monta kertaa viikossa.

Sanottiin kyllä ihan suoraan, että jos futiksen lopetat niin rupeat käymään kuntosalilla kolmesti viikossa tms. Liikuntaharrastus ei jalkapallon lopettamiseen lopu niin kauan kuin vanhemmilta yhtään mitään rahallista tukea mihinkään saa. Jotain rajaa siinäkin, että mitä lapset päättävät ja mitä vanhemmat. Hänen suunnitelmansa oli ollut Suomeen muuton jälkeen pelata koulun ulkopuolella päivät pitkät pleikkaria ja käydä pelipäivinä kääkkää katsomassa "harrastuksena" ja ruoaksihan varakas mummeli ostaa lempilapsenlapselleen ihan mitä mieleen pojalla juolahtaa, eli tervetuloa samalla lisäkilot. Poikahan syö nytkin kuin hevonen, niin miten sitten, jos ei harrasta mitään liikuntaa, kasvukausi alkaa hiljalleen taittumaan ja kotiruoan tilalle vaihtuu lounaaksi Kotipizza ja illalliseksi Siipiveikkojen siivet tai Pancho Villan purilaiset repeatilla.


No tämä tarinahan jatkui, että tämä lähes ysin keskiarvon janari kuuli, että ruotsia on Suomessa pakko opiskella lukiossa ja oli myös pöyristynyt, että psykologian ja historian kaltaiset oppiaineet kuuluvat lukion ohjelmaan. Ehdotimme, että vetää jonkun ruotsin alkeiskurssin siinä kesällä, jolla saa taatusti paskimmat kiinni ruotsissa, kun kuitenkin on hyvä koulussa, niin poika olikin edellä asioissa ja kertoi, että on ruvennut miettimään, että menisi lukion sijaan ammattikouluun välttääkseen pari ruotsin kurssia. Ongelma on vain ettei ammattikoulussa mikään ammatti suoranaisesti kiinnosta.

Siinä vaiheessa tultiin vaimon kanssa yksimielisesti siihen tulokseen, että ei tosiaankaan näin lapsellisena poikasena ole muuttamassa kotoa mihinkään mummolaan vuoden päästä, ellei suunnitelmat muutu radikaalisti, vaan menee paikalliseen lukioon.

[Tino Asprilla]

Itse valmennan p11 poikia ja olen heidän kanssaan ollut nyt neljä vuotta. Olen nähnyt näitä motivaation nousuja ja laskuja todella monia. Varmasti alun perin 80% pelaajista oli kaverit se suurin motivaattori aloittaa harrastus. Sittemmin tuli joku ihan käsittämätön flow lähes koko porukkaan ja junnut alkoivat lähes kaikki treenailemaan omalla ajalla ja niinpä nopeaa kehitystäkin tuli. Samalla kasvoi oma innostukseni valmentamisessa kehittymiseen ja meidän kaupunginosatoiminta kehittyi nopeasti tosi "pro-tasolle".

Viime talvena alkoi kuitenkin huomaamaan että monella omatoiminen tekeminen alkoi jäädä ja 11v pojilla alkoi olemaan muita kiinnostuksia, esim kauppakeskuksessa hengailut. Nyttemmin kesän koittaessa sama trendi on jatkunut ja harva meidän viidentoista pojan porukasta nauttii kesäpäivistä futiskentällä. Fortniten pelaaminen ja sähköskuuteilla ajelu trendifarkuissa limsatölkki kädessä  on mukavampaa.

Syksyllä edessä on kaupunginosatoiminnasta pois siirtyminen ja veikkaan että moni mainitun ryhmän poika, vaikka jatkaisi, tulee lopettamaan pelaamisen viimeistään vuoden sisällä. Uskon että hyvin monella lopettavalla on taustalla se, ettei heidän vanhempiaan ole kiinnostanut juurikaan lapsen harrastus ja ettei näiden poikien vanhemmilla ole kovinkaan kaksisesti urheilullinen elämäntapa.

Pyrin tällä tuomaan esiin sitä, että lapsen ja nuoren, miksei aikuisenkin motivaatioon vaikuttaa moni seikka ja porukassa kiinnostuksen kohteet ja niiden vaihtelut koetaan hyvin kollektiivisesti, erityisesti lapsuudessa ja nuoruudessa.

Ehkä pahimpana vaihtoehtona näkisin että lasta tai nuorta aletaan liikaa kontrolloimaan. Joidenkin temperamenttien kanssa tämä voi olla kohtalokasta. Juuri tuli töissä vastaan hajatelma: "nuoruus haluaa tulla innostetuksi, ei opetetuksi".

Joskus ihminen kasvaa erilleen joistain sosiaalisista piireistä tai/ja siinä samalla harrastuksesta. Kenties ketjun aloittajan lapsella on taustalla ajatus ettei häntä hänen ympäristössään nähdä siitä kulmasta kun hän haluaisi itsensä nähtävän. Ehkä taustalla on ristiriitaa, jossa pitkäaikainen rakaskin harrastus, joka on yhdistänyt perhettä, ei enää tunnukaan niin kivalle. Se voi olla outo tunne, jos taustalla on jaksoja jossa lapsi on identifioinut itsensä jalkapalloilijaksi.

Itselleni jäi vahvasti se fiilis että ketjun aloittajan lapsi on jokatapauksessa rakastunut jossain vaiheessa jalkapalloon. Ehkä se oma innostus tässä vaiheessa voi lopahtaa oman maksimaalisen potentiaalin testaamiseen. Ehkä futis jää kokonaan pois kuvioista muutamaksi vuodeksi, mutta palaa kenties oman jälkikasvun synnyttyä kuvioihin? Pahinta siis mitä tässä vaiheessa voi tehdä on mielestäni se, että nuori kokisi tulevansa ahdistetuksi nurkkaan ja samalla rakkaus lajiin katoaisi.

Urheilullinen elämäntapa on varmasti iskostunut jo hänen päähänsä. En näe dramaattisena jos se pariksi vuodeksi vaikka hiljenisi. Itse haluaisin nähdä vanhempana lapsieni löytävän jonkun intohimon elämässään. Siihen ehkä neuvon ketjun aloittajaa lastaan kannustavan.

Esimerkiksi itselläni intohimot ja niihin totaalinen uppoutuminen on vaihdellut todella paljon ja ne kulkevat 5-10 vuoden sykleissä.

0-11 v: mökkeily ja kalastus
11-19v: jalkapallo (sivussa mökkeily ja kalastus)
19-27v : kitaransoitto
25-35v: mökkeily--> perinnerakentaminen/remontointi/ruoan omavaraistuotanto
28-36v: lukeminen, tieteet, filosofia (itsensä kehittäminen ja opiskelu)
37v---> lasten jalkapallovalmennus.

Futis oli tauolla lähes kokonaan ajanjakson 19-23 vuotta. En juuri katsellutkaan pelejä. Muut asiat olivat vain siistimpiä. Ennen pitkää se palasi kuitenkin kuvioihin. Esikoiselle yritin lyöttää palloa kaveriksi, mutta ei häntä kiinnostanut ennen kuin kavereidensa kautta alkoi harrastamaan 7-vuotiaana. Äkkiä olin itsekin harkoissa ja nyt eletään ah niin ihanaa isä-poika suhdetta kentällä . Katsomme futista yhdessä ja keskustelemme siitä paljon. Yritän parhaani mukaan häntä motivoida löytämään viimeisen kipinän testata sitä omaa maksimaalista potentiaalia samalla kun itse yritän löytää ja kehittää omaa potentiaaliani lasten valmentajana.

Tiedä minnekkä meidän tiemme tästä kulkevat, mutta uskon suht vakaasti että se kaikkein hienoin, jalkapallo, on jättänyt hänen sydämeensä vahvan polttomerkin. Vaikka hän ei omaa potentiaaliaan pelaajana koskaan lunastaisi, luotan siihen että futis kulkee jollain tavalla läpi hänen elämänsä vaikka taukoja joskus myrskyävässä nuoruudessa tulisikin. Ehkä hän palaa joskus futiksen pariin tuomarina tai valmentajana tai sitten kuten ukkinsa, pelaa höntsää kavereiden kanssa yli kuusikymppisenä vaikka omat polvet peliuran päättikin samalla kun hänen esikoisensa syntyi. Se sama esikoinen joka ei ikinä halunnut että hän tulee katsomaan hänen omia pelejään. Se sama esikoinen joka nyt kipuilee oman isä-poikaauhteensa kanssa

Kierrämme kehää, mutta futis pysyy jollain tavalla mukana. Uskon että myötätuntoisella suhtautumisella se pysyy ketjun aloittajankin sukutarinassa. Kenties viidentoista vuoden päästä olet katsomassa kun lapsenlapsesi pelaa ja poikasi valmentaa

[Nigel Kugelschfeir]

Onhan se vanhempienkin vastuulla että harrastukset jatkuu. Ei lapset osaa päättää mikä niille parasta. Mutta toki onhan se vanhemmille helpompaa kun ei tarvitse kuskata mihinkään jos vaan pelaa tietokoneella ja juo eessää.

Itse ollaan ainakin pyritty siihen että mahdollistetaan lapsen liikkuminen ja oman huipun saavuttaminen. Se tuleeko mitään on sitten itsestä kiinni.

[fingerström]

Itse ollaan ainakin pyritty siihen että mahdollistetaan lapsen liikkuminen ja oman huipun saavuttaminen. Se tuleeko mitään on sitten itsestä kiinni.

Kuulostaa vaarallisesti nykypäivän suoritus- ja valintataloyhteiskunnan toiminnalta, mutta ehkei kuitenkaan.

No mä nostaisin näiden erinomaisten vanhemmuuskokemusten rinnalle seuran. Jos seurassa toimitaan järkevästi, mahdollistaa se aktiivisesti pelaajien (varhaisnuorten että nuorten) siirtymisen myös valmennuksen piiriin. Tällöin sosiaalinen piiri kasvaa ja tiivistyy ja lapsi saa futiksesta muutakin ajateltavaa kuin pelaaminen jonkun komennossa. Lapsi oppii vastuuta, tienaa omaa fyrkkaa ja oppii katsomaan myös peliä toisesta näkökulmasta. Olen tavannut useita teinejä, joilla palo tai oikeastaan ymmärrys pelaamiseen syttyi aivan toisella tavalla heidän aloitettuaan valmentamisen. Näkökenttä laajeni.

Parasta koko harrastuksessa on henkilökohtaiselta kannalta ikuiset ystävyyssuhteet ja yhteisön kannalta se, että on toimijoita, jotka parantavat yhteisön elämää. Joku ammattilaisuus tms on siinä ohessa pikkudetalji.

[Tino Asprilla]

Se tuleeko mitään on sitten itsestä kiinni.

Varmaan joskus teini-iässä tämä puoli korostuu entisestään, yhtään lapsuusaikaa väheksymättä. Mutta että edes voi päästä siihen pisteeseen että lajiin kiinnittyminen tapahtuisi ja sitä kautta motivaatio oman potentiaalin maksimoimiseen tapahtuisi, eli pääsisi siihen pisteeseen että asiat olisi edes jokseenkin itsestä kiinni, vaatii kyllä ensisijaisesti hyvän valmennuksen niin lapsuudessa kuin nuoruudessa. Ja puhun niin taitopuolesta, fysiikkapuolesta kuin etenkin henkisestä puolesta. Hyvällä valmentajalla/valmennustiimillä on kyky kohdata lapsi kokonaisvaltaisesti ja saada lapsi haluamaan kokeilla omia rajoja.

Myös perheellä on valtava vaikutus, aivan kuten itse totesit.