”Ainutlaatuinen narri”
Uno Scemo Unico
Olen saavuttanut nyt tämän myyttisen rajan pohjoisessa.
Olen hävinnyt suuria taisteluita, menettänyt miehiä turhissa kahakoissa.
Tässä kuitenkin olen, miehiäni edellä, hallitsijoita viisaampana.
Olen pystyssä, siis olen.
Olen haavoittunut, siis olen.
Olemassa…
Olen edelleen Ainutlaatuinen.
Kehtopyökit takanani humisevat, ne luovat alleen rauhoittavan varjon.
On talvi, mutta ei kylmä. On ollut totuttua harmaampaa, mutta ei kuitenkaan jatkuvast sada. Jokin on muuttunut.
Ryhtini on hieman painunut, sitä tuntuu vaikealta kannatella. Katsetta on vaikea tarkentaa minulle toimitettuun papyrukseen.
Siirrän sen lukematta cingulumista roikkuvaan tyhjään tarvikepussiini.
Luen ehkä myöhemmin… jos se vaivaa mieltäni.
Nyöritän auki jalkineeni ja huomaan, että jokin tunne pakottaa vielä avaamaan lorica segmentani.
En koskaan oppinut pitämään näistä, ne hiersivät aristokraattista ihoani.
Olkoot, en tarvitse näitä enää!
Voi luoja, kuinka vihasinkaan kaikkea tätä groteskia elämäntapaa!
En ole sellainen, en ole koskaan ollut.
Isken tylsän tikarini maahan, tärähdys tekee kipeää väsyneihin käsiin.
Terä iskeytyy kirskahtaen johonkin kovaan ja kaatui kyljelleen.
Voi helvetti, kuinka kättäni särkeekin!
Kuinka Minä vihaankaan tuota maata.
Syksyllä tunsin, että jokin on muuttunut. Minua arvostettiin vielä, mutta piazzat olivat mielestäni liian hiljaa.
En tuntenut enää sitä, mitä Minun kuuluu tuntea. Aloin kyllästyä, turhauduin, tulin vihaiseksi. Huolimattomaksi.
Ihmiset ympärilläni eivät arvostaneet minun tänne tuomia rikkauksia. Ei arvostettu, niin kuin Minä olin tarkoittanut niitä arvostettavan. Minulle ei järjestetty edes paraatia. Se oli loukkaavaa.
Olen kyllästyvää sorttia, kyllä te sen tiesitte.
Taistelen aina joukkojeni edellä, mutta poistuin usein näyttämöltä silloin kun tiesin tilanteen olevan toivoton. En jaksanut enää huutaa, koska minun äidinkieleni ei ollut heille tuttua. Puhukoot ne jotka jäävät odottamaan vankkureita. Heidän se on kuoltava tai palattava. Ei Minun.
Olen Ainutlaatuinen.
Tiesin kyllä, että Minut petettiin. Heikot ja tietämättömät kaatoivat patsaani silloin kun he pelkäsivät. Halusivat jonkun vastuuseen omista heikkouksistaan. Jonkun muun.
Pettäjäni olivat omia miehiä, he olivat valtaapitäviä, he olivat naapureita ja toisinaan vieraita kansoja, jotka eivät voineet tietää kuinka taistelua tulisi käydä. He eivät tienneet mitä on olla Suuri. Kantavatpa sitten oman surkean vastuunsa, liian raskaana ja vieraana heille.
Minä tiedän kyllä mitä on vastuu, mutta Minut petettiin. Siinä teille nyt se syy mitä minulta halusitte. Sitä paitsi joukossa oli heikko lenkki. Teidän omat lapsenne olivat heikkoja, huonoja, mitättömiä, häviäjiä. Teidän lapset, äitienne pojat! Sitä en anna heille koskaan anteeksi, että Minun olisi pitänyt kaikki tämä kantaa. Se ei ollut Minun tehtäväni, eikä siitä tule minun kohtaloni.
Kostan teille kaiken tämän.
Minä olen Ainutlaatuinen.
Te puhuitte rakkaudesta, te lauloitte rakkaudesta ja kodeistanne. Minä vain toistin tuon lyhyen tyhjän sanan.
AMOR AMOR AMOR
Minäpä kerron teille nyt mitä on rakkaus!
Nussittuani riittämiin kaupungin porttoja, huomasin etten saa enää noista lutkista mitään tyydytystä. Minulle kiihottavampaa oli maksaa poikien äideille, jotka uhrasivat itsensä puolestani taisteluissa.
Niin kuulkaa nyt!
En Minä nussinut saadakseni neitsyitä. En nussinut kokeakseni lihallista hekumaa. En nussinut varsinkaan rakkaudesta tai lisääntyäkseni köyhien keskuudessa.
Minä nussin uhraamieni poikien äitejä, jotta minulla olisi Minun lapsilleni ja vierailleni jotain kerrottavaa ennen omaa kuolemaani.
Minä maksoin niille Minun itseni saavuttamilla rikkauksilla. Minun saavutuksilla ja Minun uhrauksilla. Minä häpäisin poikienne äidit Minun suurudella, Minun tarjoamilla almuilla. Se olin Minä!
Te olitte vain liian tyhmiä huomaamaan sen.
Nyt nuo saatanan rakit ovat vieneet Minulta kaiken sen, mitä Minä noissa arvostin.
Nöyryyttä, kunnioitusta, juhlia, paraateja ja lihallisia iloja.
Minä kostan menetykseni.
Jääkööt varusteeni.
En katso taakseni, olen jo täällä rajalla. Olen suuren ja myyttisen pohjoisen rajalla.
Voin jatkaa matkaani, sinne missä Minua arvostetaan, missä minulle tarjotaan pyyteettömästi se mitä olen ansainnut.
Jääkööt nämä saatana taakat, velvollisuudet, vastuut.
Ruostukoot panssarini sateessa, jos tähän maahan edes vielä joskus sataa.
Palakoot tunikani tuhkak…
Mitä täällä on?
Tämähän on vuosia sitten patomuurilla taskuuni jäänyt vääntynyt kortti.
PATAKYMPPI!
Ajanhukkaa, surkeutta, tuskaa, huolta, ahdistusta, mustasukkaisuutta, tunteiden vääristymää
Niin ja se viimeinen papyrus…
Katkerat sananne tai kenties viimeiset epätoivoset toivoonne saada Minut takaisin.
Minä luen sen!
Avaan papyruksen.
Se on kellertävää, liian paksua, useaan kertaan kastunutta papyruskaista
(Cyperus papyrus).
Teksti on paksulinjaista, kirjoitettu suoraan. Sitä on helppo lukea.
Pelkäsitte varmaan tätä kirjoittaessa?
”Palveluksianne ei enää tarvita.
Ette ole tervetullut joukkoomme.
Te olitte heikko lenkki, nyt se on poistettu.
Varusteenne voitte jättää sinne missä hävisitte viimeisen taistelunne.
Jos palaatte, palaatte vihollisena.
Verenne ei ole kansamme arvoista.
Petojen portit Roomassa ovat nyt avattu.
Naarassuden pennuista on tänään kasvanut petoja.
Ja teistä saalis.”Allekirjoittanut
Senatus populusque Romanus”
Sudenpoika on kasvanut pedoksi.
