Se on totta, että menestyjiä rakastetaan ja heidän saavutukset jopa "omitaan". Minuakin kutsuttiin maailmanmestariksi vuonna 95. Mutta ikonisimmat ja rakastetuimmat urheilijat ovat niitä, joiden kanssa on jaettu myös katkeran tappion hetkiä ja/tai joiden elämässä on riittänyt myös alamäkiä. Juha Mieto, Nykänen ja miksei Myllyläkin. Urheilukansa (tai ainakin osa kansasta) kaipaa sitä, kun saa juoda vertauskuvallisia tai oikeita kalsarikännejä itsesäälissä piehtaroiden. Sankarit eivät saa olla liian siloposkisia ja täydellisiä sibilöitä, mokailuja ja rosoja tarvitaan.
Mitä itsetuntoon tulee, niin sanonnan "ei mua varten tarvii keittää" on sanottu kuvaavan suomalaisuutta parhaiten. Se on tulkittu vaatimattomuuden ylistykseksi, mutta sehän kertoo myös arvottomuuden kokemuksesta: en ole ansainnut kahvia, en oo hääppönen. Tämä oli se suomalaisen joukkueurheilun itsetunnon kirous, jonka Curt Lindström mursi ensimmäisenä ja jota Rivekin jatkoi: te olette ansainneet voittoja ja mestaruuksia. Te olette arvokkaita, teitä varten tarvii keittää. Mutta trauman murtaminen ei ole tapahtunut automaattisesti eikä deterministisesti vaan ihan tietoisen valmennuskulttuurin muutoksen ja psykologisen tiedon myötä.
Asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta menestys ja onnellisuus voi ihan oikeasti aiheuttaa myös stressiä ja kalsarikännit tutulla sohvalla sopivasti vittuuntuneena maistuvat joskus hyviltä. Formula 1- elokuvassa "Rush" on hieno kohtaus, jossa Niki Lauda pohtii miten onnellisuus on vihollinen:
https://www.youtube.com/watch?v=WhXmIIC5P5gSankarien pitää tietysti olla samastuttavia, sehän on jo Aristoteleen Runousopista juontava opetus draaman ja fiktion kirjoittamisen menestystekijästä Nummer eins. Samastuttavia eli "inhimillisiä" merkityksessä epätäydellisiä, elämänmakuisia, ei kiiltokuvamaisia, mahdollisesti ja ehdollisesti "vahvoja" mutta vain heikkouksiensa taustaa vasten, niiden kohtaamisen ja voittamisen kautta fokukseen terävöityviä ihmisennäköisiä päähenkilöitä.
Niinpä "kansa" on aina rakastanut kansasta ja aikakaudesta riippumatta kunniansa loistosta rappion ja paheiden syövereihin lankeavia luopiosankareitaan, rehellisten roistojen rehevää huumoria viljeleviä veljeskuntia, vituiksi vetäviä veijareita ja kaikkia moraalin (tuolla) puolella operoivia suuria huijareita, voittajia jotka häviävät ja häviäjiä jotka voittavat, ainakin eurooppalaisen draaman ja epiikan syntyhetkistä eteenpäin, siitä asti kun teatteri ja kirjallisuus nyt saivat kulttuurista jalansijaa yhteiskuntaelämässä ja ihmisten itseymmärryksessä eikä kaikki sodankäynniltä ja nussimiselta yli jäänyt aika mennyt tryffelien tonkimiseen ja villisikojen seivästämiseen. Nykymaailman - siis juuri tämän itse itseensä kadonneen skitsoidisen välinpitämättömän ajanhetken, aikakauden jonka pulssi on poukkoileva, manipuloitu, häiriintynyt ja synteettinen kuin sarjaportilla ja lsd-tipalla vahvistetulla rhesus-apinalla 50-luvun amerikkalaisessa psykologian laboratoriossa (aikaansa edellä ja nykytodellisuuttttamme ennakoiden), ajan jota manaamme puolellemme suu vaahdossa ja hampaat irvessä etu- ja keskisormiemojien ryhdikkäille riveille rakentuvan antidialogin loputtomissa ja loputtoman köyhissä variaatioissa, tämä "henkinen" tila jossa heiluttelemme selfie-stickejä hautasmaalle ääneti laahustavien mummojen rypistyneiden voitaikinakasvojen edessä vittuakaan välittämättä muusta kuin että näytämme kiinteiltä, treenatuilta, ylimeikaituilta, fitness-malleilta, jonneilta sekä mieshuorilta - tämän nykymaailman pääongelma siis maailman jonka sisäinen pieni sosiologi meissä kaikissa voisi nimetä esimerkiksi aivottoman diginarsismin vittumaiseksi ja epävarsinaiseksi ajaksi - tämän meidän kadotetun aikamme pääongelma on siinä, että populismi on korvannut sankaruuden, viihde kirjallisuuden, siloitellunsulavat ammattilaiset suuret kapinalliset, boheemit ja taiteilijapersoonat. Mutta --- menestys vaatii sitä. Varsinkin jos ei ole lahjoiltaan ylivertainen joku vitun nero eikä sekään enää riitä transhumanistis-bionis-kyborgisen tieteellis-teknologisen suorituskyvyn optimoinnin dystooppisena maailmanaikana. Tähän on tultu.
Kuka sanoikaan: Rakastumme toisen epätäydellisyyteen? Rakastumme ihmisen klassisilta määritelmiltä lipeävään, perustavasti epälipevään
ihmisyyteen, ihmisen selittämättömään konkreettisuuteen,
häneen (intiimissä kielenkäytössä (no pun intended) ja kohtaamisessa "sinään"), filosofisten ja esteettisten abstraktioiden ja kulttuuristen stereotypioiden ulottumattomissa kivien ja kallioiden, paasien, rotkojen ja pahtojen maailmassa atavistisena villi-ihmisenä operoivaan häkellyttävän todelliseen, arvaamattoman elävään persoonaan, emme universaalien kategorioiden paradigmaattisiin malliesimerkkeihin, kuinka voisimme edes: rakkaus on suuri anarkisti. Rakastumme, jos rakastumme, niihin yksilöllisiin erityispiirteisiin, joita voimme kutsua "kauneusvirheiksi" ja "anomalioiksi": oikkuihin, idiosynkrasioihin, omalaatuisiin ja eriskummallisiin luonteenpiirteisiin, partikulaarisiin persoonallisiin yksityiskohtiin, joita emme ehkä edes tiedosta saati kykene osoittamaan puhumattakaan nimeämään tyhjentävänä listana kysyttäessä. Rakkaus ei tämän - puhtaaksiviljeltynä "psykodynaamisen" (sillä mikään muu "psykologian haara" kuin dynaaminen ei edes periaatteessa voi sivuta psyyken ja rakkauden psykologian ratkeamatonta kompleksisuutta, ristiriitaisuutta ja dynaamisuutta, ei ainakaan riittävällä tai itsetietoisuuttamme tyydyttävällä käsitteellisellä resoluutiolla ja hermeneutiikalla) - näkökulman mukaan voi kohdistua plastiikkakirurgisen kauneusihanteen kokovartaloedustajaan, cat-walkilla niukan läpikuultavassa alusvaateiltapukusetissä korkokengissä perse pystyssä kävelevään unelmanaisen kävelevään määritelmään; emme voi rakastaa kauneuskuningatarta tai huippumallia an sich, miehisen katseemme/halun redusoivaan valokeilaan funktiossa s.e.x. maskeerattua esineellistettyä objektia juuri enempää kuin klassisen antiikin ulkoisesti virheetöntä nymfin tai neitsyen patsasta; ensin tuon kulissin, kuoren, stereotypian on sorruttava ja paljastettava kätkemänsä rosoinen ja hallitsematon todellisuus ja tuntematon toiseus. Kreko-romaanisessa mytologiassa kyproslainen kuvanveistäjä Pygmalion toki "rakastuu" työhönsä, aikansa naisihanteen marmoriin veistettyyn muotovalioon ruumilistumaan mutta Pygmalionia oireellisesti kauhistuttikin juuri lihallisen naisen toiseus ja todellisuus immoraalisine luonnonvaluvikoineen ja arvostelukyvyn sumentavine seksuaaliteetteineen. Nuff said.
Tai ehkä ei kuitenkaan. Voimme tulkita Pygmalionin myytin myös rakastumisen kriittisen edellytyksen kuvauksena siirryttäessä sielun valtaavan affektin evoluutiossa ihailusta hullaantumisen myrskyn kautta varsinaiseksi rakastamiseksi kutsumamme kahden ihmisen väliseen kohtaamisen hurmioon. Voimme ihailla "täydellistä objektia" (käsittelen tätä tematiikka tulevassa kansainvälisessä best-sellerissäni, joten tiedän mistä puhun, hajaantukaa jos olette täällä huutelemassa asiattomuuksia!) mutta emme voi hullaantua objektiin jossa ei ole liikkeen ja lihan seksuaalisia tunnuksia (jätämmä parafilian tässä huomiotta ei-tyypillisenä anomaliana); voimme hullaantua pornotähteen tai cat walk -malliin mutta emme voi rakastua persoonattomaan narsistiseen pintaan; voimme rakastua ja ehkä jopa ohimennen myös rakastaa vain ihmistä jonka suojakuori on särkynyt ja jonka kohtaamme tuntemattomalla ei kenenkään maalla ilman panssaria, "alastomana", siinä määrin alastomana että alastomuutemme kattaa kehon lisäksi merkittävän osan sielujamme
Tiivistäkäämme, eksplikoikaamme ja oikokaamme: Porno & narsismi & kitsch - kirjallis-filosofista älyäni ehtymättömästi kutkuttavat ja kiehtovat aiheet ja teemat - kaikki kolme hengenelämän hylkiötä määrittävät, rajaavat ja kehystävät rakkauden mysteeriä ulkopuolelta, kohteensa vulgaarisina ja syvävaurioituneina negaatioina kuin aurinkoa kiertävät rujot hiilenmurikat ennen palamista alkutulimeressään takaisin tuhkaksi; ennen sulamistaan lasiksi ja kiinnittymistä yötaivaan hiljaisuuden kruunuun. Niin porno, narsismi kuin kitsch kiertävät, ympäröivät ja uhkaavat meidän autonomiaamme kuten kuolema ympäröi elämää ja hulluus mielenterveyttä, ne ovat kurjia loiseläjiä, joita kieroutuneisuuttamme kuitenkin tarvitsemme, rakkauden ja kauneuden irvikuvia, irvikuvia itsestään ennen lankeamista, irvikuvia siitä mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, silloin kun tai jos onnnistuimme joskus yhä ehkä puhumaan rakkaudesta tai kauneudesta ei ironisesti. Tarkentava sivuhuomio: Puhuminen ja kirjoittaminen ovat tässä yhteydessä yhtä, yhtä kuin kolikon tai kopulaation kaksi osapuolta ilman metafyysisiä preokkupaatioita tai presedenssejä.
Mitä tästä opimme? We are fucked up beyond recognition; we are fucked up without being fucked up at all. Jos emme ole fucked up, olemme fucked up beyind recogniton. "Onnellisuus" romantiikan ja hedonismin alleviivaavissa merkitysyhteyksissä on kaksiteräinen miekka, salakavala ansa, monimerkityksinen harhama, "rakkaus" rihkamaa ja kauppatavaraa, "menestys" obsessio, joka ei koskaan vastaa sitä mitä viattomassa nuoruudessamme kuvittelimme ja edelleen uskottelimme itsellemme kaiken sen ajan jonka hukkasimme itse elämältä ja läheisiltämme menestyäksemme big time (emme tosin halua myöntää sitä, olemme jo unohtaneet ajan ennen vihdoin koittanutta suurta menestystä). Life is what passes you by like a merciless freight train while you're and were busy succeeding in it. Mukaillaksemme John Lennonia. Tiedämme mistä puhumme mutta puhumme siitä tuskin koskaan.
Elämä on. Mitä elämä on. Mutta kysymme silti kouristuksenomaisesti, mitä elämä on. Elämä on laiffii. Elämä on tätä elämää jota elämme. Elämä on toki myös kosmisen mittakaavan grande gusetus. Se on tietyssä ohittamattomassa metaforisessa mielessä myös eleetön juhlamarssi yksityiselle mestauslavalle, spektaakkeli ilman yleisöä, orkesteria, spottivaloja tai harppumusiikkia. Elämä on tussua, tinderiä ja tuhertamista. Miksei se voi olla myös se suuri rakkaustarina. Ja huima tutkimusmatka sanattoman salaisuuden äärelle. Esinäytös tai -puhe ennen loppusanoja. Niinpä. Elämä on. - Ja siksi suuri kirjallisuus osuu elämää suurempaan maaliinsa niin että kipunoi ja tekee kipeää muttei haittaa. Ilman elämää ja ilman elämää suurempaa kirjallisuutta olemme tai olisimme vain kasa paskaa paketissa, paketin päällä paskat mainossloganit ja vitunpaskat vibat. Elämä tarvitsee kirjallisuutta ihan yhtä paljon kuin kirjallisuus elämää. Kirjallisuus ei siten ole vain "muistin proteesi" vaan myös elämän kriittinen ylläpitäjä, ihmiselämän vesi ja viini, leipä ja suola.
Gertrude Steinin viimeiset sanat kuolivuoteellaan eivät turhaan kuuluneet: What was the question? Kuolinvuoteella ei ole selittelyille tai itsepetokselle sijaa. Jäljellä vain ihmisen olemassaolon riisuttu ydin: Kysymys ihmisestä, kysymys kysymyksestä. Kysymys olemisen mielestä, jos haluamme. Kysymys jota emme arjessa kysy ennen kuin ei ole enää mitään muuta ja aiheellisempaa kysyttävää. Taaksepäin vilkaisten: Mistä vitusta tässä kaikessa oli kymysys? Kymysisen tarpeesta nyt ainakin. Ja siksi kirjallisuudesta.
Ehdotan siis lyhyen hämmennyksen jälkeen eteenpäin menoa. Erityisesti ehdotan erityisesti kaikille klubilaisille ns. yleiseen käyttöön voimaannuttavaa alkuperäisslogania ja elämänmottoa #Kohtalomme on menestys. Vaikka kyse on isossa kuvassa todennäköisesti pelkästä kirjoitusvirheestä ja asioiden jälkikäteisestä kaunistelusta, se sisältää silti myös sen suuren ja rapautumattoman viisauden, että inhimilliseen
menetykseen sisältyy aina yhdessä jos toisessakin mielessä suurin ja kiistattomin menestyksemme. Paradoksaalista kuten kaikki syvimmät elämäntotuudet. Tietenkin surkea kohtalomme on "kaiken menetys" - San Marinon valmentajaa seurataksemme: "Tappio on kohtalomme." - mutta vaikka niin onkin, niin ihmishengen uljaina airuina me uhmaamme ja muunnamme urheasti ja peräänantamattomasti tätä päällemme langetettua kuolemantuomiota kuin vääntäisimme aikaa ja avaruutta ulkoa annetut luonnonlait musertavassa ihmismielen singulariteetissa; fuusioreaktorissa, supernovassa, gravitaatiokentässä ja näin muovaamme ja taomme tietoisuuteensa tuomitun kurjan piruparan vittumaisesta "menetystarinasta" yhä uudelleen ja taas uudelleen suuren menestystarinan. Sieluihimme aikojen alussa syväpoltettu ihmisyyden tunnuslause kuuluu ja kuulukoon siis: #Kohtalomme on mene(s)tys.
No niin. Nyt näemme kaiken taas hetken aikaa selvemmin. Voimme nähdä selvemmin vain ohikiitävinä hetkinä ja silloinkin vääristävien peilien ja huntujen ja harsoverhojen läpi. Selvyytemme on aina ohikiitävää, hetkellistä ja osittaista. Tarkastelemme (noina hetkinä) itseämme ja olemassaoloamme "peilistä arvoituksen tavoin". Se on ymmärryksemme ja estetiikkamme äärimminen raja-arvo. Siihen taiteemme pyrkii. Ehkä epäonnistuen mutta epäonnistuen sitten uljaasti. Ja yrittäen sen jälkeen uudestaan.
Hyvä on. Finito. --- Eihän tämä ihmisen universaalia ahdinkoa ja riemuvoittoa luotaava ja koplaava eksistentiaalishenkinen monologiesssee käsilläolevaan Sibila-ketjuun tietenkään asiasisällöltään ensisijaisesti kuulu paitsi laajakaarisena vastauksena edelliseen, yllä lainattuun, viestiin - joten olkoon, koska se on siellä. Kuten kangastus. Ja jätetään tekstin julkisen version myöhemmät kohtalot moderaattorien armoille. Ei siinä. Pidän klubilais-universaalista uusmotostamme. Siinä on kohottava, uhmakas mutta syvästi inhimillinen, maailmoja, elämää ja kanssaihmisiä syleilevä klangi:
Kohtalomme on menestys, kahdella ässällä kieli keskellä suuta - ellei sitten sittenkin poskessa. (Ironia on saapunut pääteasemalleen. Mutta emme voi mitenkään varmistaa tai selvittää, onko se poistunut junasta. Tuskin kuitenkaan.)
Saa muuten suorittaa. Ja saa menestyä. Koskee myös Señor Sibilaa. Ja Klubia. Vamos! Wittu eteenpäin! Vamos!
#Kohtalomme on menestys.
