Voisko kansanlauluksi laittaa soimaan Wempleyllä Ganesii. vaik nyt toi Get On. tiä vaik Englannin joukkuekin menis siitä vähän sekaisin. eiks se viime kerralla menny se kansan laulu liian nopiasti. smugglatkaa Get On Stadiumin musiikin päästäjälle . Get on baby Get On. mun miälest suomen valtio on Ganesille velkaa. vois ainakin kotikentällä tärkeimmässä ottelussa ever laittaa tän soimaan. siitä tulis Globalhitti ja Ganesit saisivat viimein Maailmanlaajuista tunnustusta. toistot miljoonakertaistuisivat ja Remukin saisi enemmän liksaa eläkepäiville kuin sen piänen rokkarieläkkeen jota sitäkin vissiin joutui kovasti hakemaan. jos ei Ganesii huomenna niin sitten Oi Karjalan kunnailla, Ei muuta. näin tällä kertaa
Mikä ettei. Kannatetaan (melkein ehdoitta). Maamme-laulu on aikansa elänyt laahava renkutus, ei varsinaisesti yli aikansa säilynyt klassikko vaikka yli aikansa onkin sukupolvelta toiselle hoippunut ja hoiperrelut ja korissut lopun ajan letkuissa ja koneissa ja elää nyttemmin kliinisesti kuolleena pseudonostalgisena näytekappaleena vanhankansankokemuksessa in vitro, siellä se yhä elää runnellussa kansanruumiissa, murretuissa mielissä ja antautumista värisevissä äänijänteissä, yhä koska minkäs sille voi että suomalaiset ovat keskimäärin säyseää tolkun väkeä, järkevää porukkaa joka kunnioittaa esivaltaa, vainajia, erityisesti kuolleita presidenttejä ja kaikkia mahdollisia sisältä mätiä, onttoja, luutuneita tai vain tyhjyyttään kolisevia ulkokultaisia seremonaalisia pseudotraditioita kuin jotain herra isoherraa, mannerheimia tai arvoylppöä ja ylipäänsä kaikkea vitun pitkästyttää horinointia ties missä marmorisaleissa ja hartaushuoneissa. Onhan se vitunmoinen häpeä että tällaista paskaa tarjotaan kansalle ja kansainväliselle yleisölle ihmisenkorvan kiduttamiseksi parasta mitä meiltä Suomesta löytyy otsakkeen alla vuonna 2024 ja määitään vielä innosta pinkeinä mukamas mukana ja päälle: yrjöä paskan päälle, mitäpä muutakaan. Koska se on jokin kirjoittamaton kansalaisvelvollisuus ja isänmaallisuuden lakmuspaperitesti ja acid test -riitti tai muuten katsoo kansan syvät rivit pitkään ja pahalla.
Ei. Ei sen Finlandia-hymni tarvitse olla vaikka Kuosmasen Sakke sen upeasti vetääkin laajansyvällä rintaäänellä vaan pikemminkin jotain raikasta ja ennakkoluulotonta: helmeilevää pop-iskelmää, melodista räppiä tai house-konemusiikka väliosan acid-efekteillä; kuulasta, heleää, voimaannuttavaa, leikkisää settiä joka puhuttelee suomalaisia kollektiivisesti ja monisukupolvisesti juuri tässä ajassa ja avaa hienovaraisesti kansakuntamme henkistä tilaa ja tulevaisuutta myös globaalilla akselilla yli kieli- ja kulttuurirajojen. Kari Tapion Olen suomalainen voisi toki toimia ylimenoajan retrospektiivinä ja ironisena kommenttina kaikesta siitä mitä joskus olimme tai olisimme voineen olla mutta emme enää koskaan ole tai voi todellakaan olla, pois se meistä - siis kunnes uusi virallinen the kansallinen saadaan uudenmusiikinkilpailun yhteyteen ympätyllä lisäkansanäänestyksellä valittua. Voidaan toki esittää vahvoja perusteluja myös sille ajatuskululle jonka loppupäätelmänä olisi sittenkin toivottavaa, että vaituksi tulisi jokin suomirockin merkittävä virstanpylväs esimerkiksi Kasevan, Tuomari Nurmion, Dave Lindholmin, Popedan, miksei Eppu Normaalinkin ohittamattomasta tuotannosta, nyt kun asiaa ajattelee laajemmalla perspektiivillä Bulmers-siiderin omenaisen hapon pistellessä kielenkantimia ja peräänkuuluttaessa paikallisuutta, kansallisia erityispiirteitä, suomalaisen kollektiivisen kokemuksen ja kansallisen identiteetin sotien jälkeisiä murroskohtia ja kohtaloita ja lopulta ja vihdoin myös ja vain niin sanottua jälkimaun tarkkuutta, kansanmusikaalista auraa yli ylikansallisen geneeris-kaupallisen bulkin. Ganez rulez okay mutta lopullisessa valinnassa on - jos hyväkymme tämän kotimaisuusastetta korostavan linjan ja näkökulman - pitäydyttävä vakavahenkisessä, suomenkielisessä rock-musiikissa, "englanniksi" vedetty geton toimisi läpän tavoin hetkellisesti ja ohimenevästi erityisesti hengennostatustalkoissa mutta ei kestäisi useaa soittokertaa kansallishymnin juhlavassa ominaisuudessa.
This all being said, emme voi kuitenkaan työntää enää untuvaista pellavapäätämme äitimaan kosteaan rantapusikkoon tai haisevaan suonsilmäkkeeseen. Emme ole henkisiä vauvoja, jotka pillittäisivät kadotetun kansallisen kokemuksen, hallusinoidun historiallisen projektin tai historiaan haipuneen yhtenäiskulttuurin nimiin. Ainoa tie Maamma-laulun (sic) määkivästä paskakasasta - omanlaisensa suomalainen ihme sekin - eteenpäin on pistää vanhat taboot mäsäksi mutta käyttää näiden reliikkien - ironisia tai ei - pirstaleita sukupolvia ja aikakausia silloittavan dialogin funktiossa transmodernin nykyisyytemme kansallis-kansainvälisessä kaleidoskoopissa.
Maame-laulu saa jäädä, se saa jäädä taaksemme kuin kerosiinilla tuleen tuikattu lantakasa pellonlaidassa matkallamme päivitettyyn tulevaisuuden nykyisyyteen mutta se saa jäädä myös elämään fragmentteina tulevassa Uudessa maamme -laulussa remix jota koskevan avoimen tai kutsukilpailun jokin kansallinen etnomusikologian yhdistys saa luvan pistää tulille ensi tilassa.
Jäämme odottamaan. Siihen asti soikoon vaikka Ganes. Eläköön elämä ja yö käy myös.
