Tästä ottelusta on leikki kaukana. Ellei sitten viereisellä tontilla satu kyhjöttämään huurteen härmistämä leikkipuisto elämän primaalinuottia sisältä ulos kirkuvine lapsineen ja
häveliäänviehättävine, pidättyvän julkisivun alla leikkisine ja aina leikkiin valmiine kotkalaisyksinhuoltajaäiteineen. — Muistan kerrankin kun eksyin Kotkan meripäiville ja ohimennen legendaarisen Terapia-baarin tiskille tankkaamaan menovettä - ja se oli sitten menoa eikä meininkiä from the get go. Joskus tähdet vain kohtaavat, sattuvat ja asettuvat kohdilleen, amerikkalaisittain alignaavat; silloin sielujen astraaliradat sivuavat toisiaan subtiilissa ulottuvuudessaan ja itse maailmankaikkeus aukeaa eteesi kaikessa salaisessa kauneudessaan kuin arkisenharmaan kivimuurin taakse kätketyneen villinvallattoman, riettaanrehevän hedelmätarhan portti ja tuo mykistävä puutarha itse!
So many sweet, fuzzy, delicious, dripping memories. That is the State of Harbour of Kotka in our cultivated and cultured minds.
Mutta nyt toinen kaiku on askelten. Ja toinen, koruton, kylmä ja mekaaninen, ääni käy rintataskuun kätkeytyneessä teräskellossamme. Aikaa on kulunut ja vettä virrannut viemäreissä. ——- Ja se - jokin meissä - sanoo: tik tok tik tok — tiktoktiktok —- kyllä siellä se tikittää ja lights are on mutta meidän on kylmään hikeen yöaikaan herätessämme kysyttävä onko tämä valo joka meissä puhuu sittenkin pimeyttä: Oi pimeys, yön herra, vastaa: Onko tämä valo vain toisen kertaluvun salakavalaa pimeyttäsi? Vai sittenkin puhdasta ja turmeltumatonta valoa joka karkottaa sinut ja synkät lakeijasi aamun tullen?!
Sitä kysymme nyt. Yksinäisen yön välinpitämättömässä sylissä. Tai kysyimme. Nyt on aamu ja kysyminen tuntuu turhalta: retoriikalta.
Emmekä me itke, emme huokaa. Metsän samettinen huokaus meille toiste tuokaa.
Aivan: Emme tule tällä kertaa hakemaan kauniiden naisten kadotuksiin johtavaa syliä, emme iloisten leskien lohtua, emme estottomien impien suosiota. Emme tule kosimaan rahtisataman kevytkenkäistä tyttäriä halvoilla lupauksilla elämästä suurkaupungissa emme laulamaan kahden soinnun trubaduureina parvekkeen alle, emme ylistämään ruusun mikronukkaista kukkaa emme - vaan tylysti noutamaan omamme eli kolme pistettä - ja Paskakupin jatkopaikan. Muu ei kelpaa; enempää emme kaipaa. Vain tulos saa vahamaisen jähmeisiin, ikivakavoituneisiin kasvoihimme taas hieman nuoruuden animaa, eloa, henkeä, hymyä. Tyylillä ei tällä kertaa ole edes väliä. Kyse ei ole romantiikasta, erotiikasta, lihallisen rakkauden kumpuilevana viettelevästä anatomiasta. Kyse ei ole runoudesta eikä musiikista. Ei muusisista taiteista. Kyse ei ole edes seksistä tai raa’asta kiimasta vaan kurinalaisen valmistautumisen progressiosta sotilaallisessa aikataulussa ja järjestyksessä. Kyse on alustavien vastausten saamisesta ja voittamisesta paineen ja pakon alla.
Olemme oppineet että parhaat jutut syntyvät spontaanisti, orgaanisesti, intuitioksi kutsutun magiikan myötävaikutuksella; siten elämän ihmeelliset ihanuudet, nuo suuret ja pienet, kestävät ja ohikiitävät, ilot tulevat tykö pakottamatta kuin avokämmenelle laskeutuvat kesykyyhkyt ja neitoperhot ilman että niitä erityisesti etsii, hakee, pyytää tai vaatii. Sitä on herkistyminen universumin kellotaajuuksille, sitä on kosminen syväharmonia, sattumiksi naamioitunut suuri suunnitelma, kollektiivisen alitajunnan kuiske ja hetkeään varjoissa odottavan synkronian gospel: kohtalo, oma tie, itsensä, sielunsa ja sielunkumppaninsa löytäminen. Sitä on vihdoin tämä ihmisen elämä, jumalanrakkaus meissä kaikissa ja kaikki se mistä ikinä olemme jääneet paitsi ja mikä kummittelee mustana möykkynä sisällämme kuin jäinen hiilenkimpale valmiina syttymään roihuun pienimmästäkin tekosyystä tulla osaksi elämän suurta liekkiä, leikkiä ja juhlaa.
Mutta
voittaminen siten kuin me sen nyt ymmärrämme eli kylmän kalkulatiivinen, lyhyellä aikavälillä tehty tulos, profit, suorite, tase, tuotto… Tässä transaktionaalis-operationaalisessa merkityksessä ”voitto” pitää vain ottaa vaikka väkisin ja eettisistä pelisäännöistä huolimatta. Aina on olemassa keino. Ja sitä me odotamme huomenna - tänään - myös Klubilta ja penkin päähän käsittämättömästi jumittuneella traktorimieheltä ikään kuin talonpoikainen semiotiikka olisi tullut äkkiä osaksi inhimillistä kokonaispersoonaa - ja Klubia. Mutta ei. Tässä meidän pitää olla erityisen tarkkoja, huolellisia ja kärsivällisiä ja erotettava pedanttisesti ilmiasu ja brandi syväolemuksesta ja astraalisielusta joka jälkimmäinen on joka tapauksessa aina
tulemisen - ei näyttäytymisen tai briljeeraamisen - tilassa. ”Lippis” - yleisesti tyyli - on siis vain ihmisen harkittu
kuva. Sen - ikonostaasia - pitemmälle emme kajoa toiseuden tai yksityisyyden alueelle. Jokainen ihminen on mysteeri joka hänen pitää itse yksin ratkaista polynomisessa ajassa. Enempää ei aikaa ole tuhlattavaksi annettu.
Eikä enempää ole aikaa annettu myöskään Klubille tai Klubin rinnalla kävelevälle ja hammastikkuja jyrsivälle talonpoikaisännälle - ja tappioiden selittäminen merisääksi ja muiksi inhimillisistä keskeistoimijoista riippumattomiksi satunnaisilmiöitä loputtomiin kierrättäviksi tekosyiksi on tullut nyt auttamatta tiensä päähän. Tappio tänään tietää pääjehulle armotta munaleikkuria - ja joukkueelle valmennuksellisen agraarirouta-ajan päättymistä ja uljaan, uuden urbanismin paluuta Klubiin.
Sekin käy meille. Enemmän kuin hyvin. Nyt kun ajattelemme. Ja kun me kapuamme Arto Tolsa areenan karuille standeille kännissä kuin tärpättiä impanneet käet ja teemme näin huomaamatta kunniaa Kotkalle ja sen rosoiselle ahtaajahistorialle nostalgian ja katkeransuloisten muistojen pakahduttamassa sydämessämme.
Nuoruuteni Pariisi, näin palaan pariisi. Tiedämme: Olet Kotka sisällämme ja odotat vain lentoonlähtöä ja uutta mahdollisuutta. Ja radiossa soi: Itkisitkö onnesta jos panisin sua kunnolla? — Voiko ihminen enempää pyytää? Voi toki, mutta vain tyhmä ja tyhmyydessään sokea ihminen.
https://youtu.be/KgsmQpvY17s?si=0oy9cFRGyp8t_uP3
Äänestys
