http://www.youtube.com/watch?v=9NQ1GFGSYKY 
Vol. 2
Kiinnostuin politiikasta ollessani lapsi. Piirrettyjen ohella katsoin televisiosta ihailun vallassa parlamentaarikkojen verbaalisia yhteenottoja. Suosikkini olivat (Giorgio) Almiranten ja (Marco) Pannellan väliset. Ne olivat upeita. Ja niin 10-vuotiaana kiersin asuntoamme ympäri sanoen viiksekkään Almiranten olevan oikeassa. En silloin vielä ymmärtänyt häntä, mutta hän oli vetovoimainen. Sitten mukaan tuli muoti. Liikuin Curva Nordin porukoissa, tuohon aikaan - puhumme '80-luvun ensimmäisistä vuosista - se ei ollut vielä valinnut niin vahvasti puoltaan. Mutta tapa pukeutua Schottin nahkatakkiin ja käärittyyn kommandopipoon oli tyypillinen oikeistonuorille. Niin lähennyin tiettyjä ideoita ja ajatuksia, jotka ajan myötä muuttuivat omikseni.
Vanhempani ovat aina antaneet minulle vapauden valita ja tehdä asioita oman pääni mukaan, en ole oikeistolaisesta perheestä. Isäni oli ammatiltaan muurari ja äänesti aina vasemmistoa. Vasta kymmenisen vuotta sitten, toivoessaan asuinalueellemme,
Quarticciololle, parempaa tulevaisuutta, hän alkoi äänestää ex-fasisti (Gianfranco) Finiä. Mutta hän ei koskaan kyseenalaistanut valintojani. Olen syvästi ylpeä italialaisuudestani ja uskon, että maatamme on tarpeen puolustaa ja että meidän täytyisi löytää tapa selvitä taloudellisesti omilla resursseillamme. Ja olen kiintynyt
tricoloreen.
Meitä ei ole montaa. Huomaan, että ihmiset löytävät italialaisuutensa vain jalkapallon MM-kisoissa. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet otteluakaan töhrivät naamansa vihreävalkopunalla ja hyppivät suihkulähteisiin. Mutta se ei ole isänmaallisuutta. Italiasta puuttuu yhteenkuuluvuus, side maahan, jolla on kadehdittava historia, ainutlaatuinen kulttuurinen ja taiteellinen perintö koko maailmassa. -- Uskon, että lippumme on saanut merkityksen, perinteiden puolustaminen, myös niiden kustannuksella, jotka ovat erilaisia kuin me. Se on hulluutta.
Tricolore on minulle symboli ylpeydestäni olla italialainen, ei halveksuntaa heitä kohtaan, jotka eivät ole.
Joka tapauksessa, jatkaakseni symboleista stadioneilla, luulenpa, että on tarpeen tehdä hieman selvitystä. Stadion on laajimpia sosiaalisia tiloja joita on olemassa, siten olisi vain oikeutettua sallia politiikasta puhuminen myös siellä, aivan kuten tapahtuu baareissa, teatterissa tai ravintolassa, ilman kriminalisointia. Ongelma on se, että nykypäivänä näemme yhä enemmän ja enemmän vakavia manipulaatioita, kummaltakin puolelta, koska jalkapallo on muuttunut yhä tärkeämmäksi näyttämöksi, joka on kaikkien ruokittavissa. Niin kauan, kun mukana ovat nämä shakaalit, jotka rajoittavat ajatuksenvapautta, kuva kaarteiden sosiaalisen integraation todellisuudesta on väärä.
Tänä vuonna Lazio - Livorno -ottelussa, Curva Nordissa, näkyi svastikoita. Ne ovat voimakkaita symboleja, mutta ymmärrän suuttumuksen, jos sama tapahtuu lakanoiden kanssa, jotka puolustelevat vuosien 1943 - 1945 pitkään sensuroitua ja vaiettua Titon kommunistien toteuttamaa italialaisten kansanmurhaa. Tiedän, että niiden (svastikoiden) esittäminen maassamme on laitonta, mutta uskon, että siinä tilanteessa ne jotka moisia toivat, halusivat ainoastaan vastata riittävän kovalla tavalla yhtä lailla äärimmäisiin symboleihin ja lakanoihin, joita livornolaiset säännöllisesti paljastivat.
Kaivattaisiin hieman toleranssia, joka tapauksessa. Enkä viittaa svastikoihin. Huomaan kuitenkin, että heitä jotka ovat poliittisesti oikealla ja joilla on samanlaisia ajatuksia kuin minulla, heitä jotka eivät sataprosenttisesti tuomitse
il Ducea, syrjitään jatkuvasti. On intellektuelleja, jotka ovat julkisesti sanoneet, että meidänlaisemme piekseminen on oikein. Minä en ymmärrä, miten kyseisen kaltaisten viestien salliminen on mahdollista. Se on sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta. Se, mitä tapahtui roomalaisen tervehdyksen jälkeen, on siitä hyvä osoitus; minuthan tuomitsivat myös urheiluorganisaatiot. En ole koskaan piilotellut ajatuksiani, mutta olen aina sallinut muiden ajatella miten haluavat. Harvemmin se on ollut molemminpuolista.
Suosikkieläimeni on
l’aquila, Lazion symboli. Se on vapaa sielu, joka elää tehtävän kanssa: puolustaa ja ruokkia pikkuisensa. Se metsästää, yksin ja ylpeänä toivoen, ettei kukaan hyökkää sen pesää vastaan. Pohjimmiltaan sama tapahtuu kaikille vanhemmille, jotka ovat pakotettuja jättämään lapsensa omilleen mennessään töihin, toivoen, että he pärjäävät ilman meitä.
"
Minä ja Zappavigna"
Paolo Zappavigna lähti tästä maailmasta 6. heinäkuuta, moottoripyöräonnettomuus, eikä mahdollisuutta selviytyä. Hän oli Boys Roman historiallinen johtaja, yksi Curva Sudin,
giallorosson kannatuksen sydämen, kyseenalaistamattomista capoista. Paolo oli yksi niistä, jotka olisivat tehneet mitä tahansa väriensä puolesta, yksi heistä, jotka ovat taistelleet ja seuranneet värejään jokaiselle Italian stadionille (eikä ainoastaan), kova ja puhdasverinen, kuten vain harvat osaavat olla. Kuten vain ultrat osaavat olla. Meitä erotti valtameri, usko kahteen seuraan, joilla ei ole muuta yhteistä kuin stadion, vaikka ideologisella tasolla olimme paljon lähempänä. Hän poliittisesti oikealla, ilman mitään pelkoa painottaa sitä, oikealla myös minä. Kun Paolone, suuri Paolo, lähti, hänen hautajaisissaan oli satoja ihmisiä kyynelsilmin, jokainen omista lähtökohdistaan, jokainen omin arvoinensa, kaikki läsnä tervehtiäkseen viimeistä kertaa rohkeaa miestä; yhtä heistä, jotka ovat tehneet paljon ultras-liikkeen eteen ja jotka ovat osanneet edustaa persoonallaan sen positiivisia puolia, eikä ainoastaan niitä, joita media ja ulkopuoliset tarkkailijat rakastavat paisutella. Zappavigna oli mies, joka tappeli repressiota vastaan ja osoitti mieltään vankilaan joutuneiden lazialien puolesta. Hän oli yksi heistä, joka piti omat symbolinsa lähellä sydäntä, muttei koskaan syrjinyt ketään elämänsä aikana.
Hänen hautajaisissaan ei nähty ainoastaan tervehdyksiä arkulle ja viimeiselle matkalle: asia, jonka media säännönmukaisesti raportoi. Hänen hautajaisissaan nähtiin myös Rifondazione Comunistan neuvonantaja, siellä nähtiin Paolo Cento (Prodin hallituksen 2. valtionvarainministeri), siellä nähtiin kaikki ihmiset, jotka ovat taistelleet Paolon rinnalla, tai häntä vastaan, ja halusivat olla paikalla kunnioittaakseen suurta miestä. Ne, jotka puhuivat hautajaisten jälkeen roomalaisista tervehdyksistä, antoivat itsestään todella ruman vaikutelman. Seuraavina päivinä pelkkä radion kuuntelu olisi riittänyt kuulemaan lazialien, romanistien ja vasemmiston ja oikeiston puhuvan Paolosta, liikuttuneina. Tiedän, että on olemassa sellaisia, jotka eivät ymmärrä, eivätkä koskaan tule ymmärtämään; minä, joka olen hengittänyt jalkapalloa, olen tuntenut ja kuullut Curvan aiheuttamat väristykset, en pelkää sanoa, että jään kaipaamaan ihmistä kuten hän. Monet jäävät kaipaamaan, erityisesti kaikkein nuorimmat, he, jotka vasta lähestyvät ultras-liikkeen ja kaarteiden maailmaa: heille Paolo Zappavigna olisi ollut täydellinen, tärkeä esimerkki.
