Hmm. Ehkä tässä on hedelmällisempää herättää ensin yleistä keskustelua oululaisesta pelaajaputkesta. Mikä olisi oikea malli pelaajakehitykselle? Mitä tekisit jos saisit järjestellä asiat mielesi mukaan koko kaupungin tasolla?
Houkutteleva kysymys, saa unelmoida.
En järjestelisi yhtään organisaatiokaaviota, seuralaatikkoa, joukkueiden määriä tms. Pyrkisin vaikuttamaan siten, että ne nykyisten osaavien toimijoiden käsissä järjestyisivät luonnostaan. Tarkoituksen mukaisiksi, sisältöjen kautta.
Puhutaan pelaajakehitysputkesta, sen toimivuudesta ja parantamisesta. Jotta sitä voisi arvioida ja kehittää, pitäisi tietää mistä oikeasti puhutaan. Pitäisi määritellä oululainen pelaajakehitysputki.
Jotta sen voisi tehdä, pitäisi määritellä oululaisen pelaajakasvatuksen tavoite, missio/visio, miten vain. Pitäisi löytää jokin yhteinen tarkoitus kaikelle oululaiselle junioritoiminnalle ja sitä kautta pelaajakehitysputkelle. Tavoite, josta olisimme kaikki samaa mieltä ja johon voisimme kaikki sitoutua. Sen jälkeen, kun puhuisimme samaa kieltä, olisi mielekkäämpää järjestellä kaavioon seura- ja joukkuelaatikot.
Mitäpä jos jokainen oululainen pelaajakasvatuksen piirissä toimiva valmentaja, seuraihminen jne. pitäisi kaiken toimintansa johtotähtenä päästä tulevaisuudessa Raatin täyteen katsomoon seuraamaan kun
oululainen edustusjoukkue pelaa pääosin oululaiskasvateilla Veikkausliigamitaleista vuodesta toiseen. Olisiko tämä yhteinen tavoite mahdollinen. Voisin kuvitella, että ainakin juhlapuhetasolla useimmat nyökkäilisivät.
Sitoutuminen olisi tietenkin eri asia. Vielä suurempi kysymysmerkki olisi kunkin oma tulkinta siitä, miten tavoite vaikuttaa hänen käytännön toimintaansa.
Mutta tässähän saikin unelmoida, joten jatketaan ajatusleikkiä.
Tuon tavoitteen kautta päästäisiin kohti käytännön kysymyksiä. Ensin konkretisoituisi pelaajakehitysputken pituus. Hoksaisimme, että sehän päättyy vasta 23-24 -vuotiaana, jolloin pelaajalla viimeistään voidaan olettaa olevan valmiudet pelata ammattilaissarjaa vastuullisessa roolissa viikosta toiseen. Siis Raatissa Veikkausliigaa, vaikka joku toki olisi saattanut putken oheistuotteena jo livahtaa suuremmillekin stadioneille.
Oululaisen pelaajakehitysputken pituus olisi siis noin 15 vuotta. Jos tuo aidosti hoksattaisiin joka portaalla, saisimme uuden näkökulman arjen toimintaamme - ja kenties näihin foorumikeskusteluihin.
Seuraavaksi toimintaa arvioivat mittarimme mietittäisiin uudelleen.
Kun Vilu viestissään arvioi oululaisen pelaajakehitysputken toimivuutta poikien maju-kutsuilla, nyt hoksattaisiin, että mittarihan on aivan liian aikainen. Tuolla mittarilla lopullinen tuomio tulee jo ajallisestikin ennen pelaajakehitysputken puoltaväliä. Harjoitusmäärällisesti vieläkin aiemmin, kun kenties 2/3 tapahtumista on vielä edessäpäin. Saattaapa tuo mittari myös kertoa enemmän yksilön - valitun ja valitsematta jääneen - synnynnäisistä ominaisuuksista, kuin pelaajakehitysputken piirissä siihen mennessä tehdyistä toiminnoista. Niitähän meidän tässä tulisi arvioida ja kehittää.
Jos pelaajakehitysputki miellettäisiin 15 vuodeksi, mittarimme automaattisesti kokonaisvaltaistuisivat. Ja samalla sisällöt. Kun pelaajalla pitää putken lopussa olla kunnossa nelijako
taito, fysiikka, pelikäsitys ja persoona, löytäisimme helposti asiat, joihin panostaa putken missäkin vaiheessa. Herkkyyskausien ja pelaajan älyllisen kehityksen/omaksumiskyvyn mukaan.
Kun tiedostaisimme putken pituuden, ei yksittäisen valmentajan mielessä seuraavan kauden päätavoite ja onnistumisen mittari olisikaan se HJK-cup tai Ystävyyskaupunkiturnaus. Sen sijaan tavoitteemme ja onnistumisen kriteerit määräytyisivät tuon em. nelijaon ikäkaudelle soveltuvista palasista. Aivan samoin tapahtuisi naapuriseuran/seurojen samanikäisten joukkueessa, ja siksi luontevasti myös yhdessä arvioisimme onnistumista. Keskusteluissa kollegan kanssa olisimme ammattilaisia, osaisimme erottaa persoonan toiminnoista. Emme olisi hyviä tai huonoja valmentajia, vaan sellaisia olisivat valitsemamme toiminnot, harjoitteet. Mittarimme "pehmenisivät" ja kehittäisimme näin toinen toisiamme. Tietysti, koska toimisimmehan samalla portaalla samaa yhteistä oululaista tavoitetta kohti.
Pelaaja-arvioissa ja valinnoissa huomiomme ei olisi siinä kuinka hyvä pelaaja on tänään, vaan siinä kuinka hyvä hän on huomenna ja putken loppupäässä.
Tekisimme oikeita asioita oikeaan aikaan, korkealla vaatimustasolla, tietoisina omasta ruudustamme putken osana. Osaisimme valmentajina käyttää osaamistamme, tietämystämme jalkapallosta ja valmennuskursseilla oppimaamme. Mutta osaisimme ennen kaikkea olla sitä käyttämättä, kun pelaajan ikätaso ei ole optimaalinen sen omaksumiseen. Niistä saatettaisiin vihjata luontevissa tilanteissa, muttemme tunkisi väkisin, koska tietäisimme, että nekin asiat kyllä tulevat putken seuraavilla portailla kun on niiden aika. Kun keskittyisimme olennaiseen, harjoitteidemme vaste paranisi ja toimintamme tehostuisi.
Koska tietäisimme "ettei meillä ole mihinkään kiire", myös pelin omistajuus palautuisi pelaajille. Valmennus tietäisi, että 15-vuotisen pelaajakehitysputken loppupäässä meno tulee olemaan niin kovaa ja vaativaa, että siihen valmistavan henkisen kasvun tulee alkaa jo varhaisilla portailla. Valmennus ymmärtäisi, että se on lopulta pelaaja, joka tekee itsestään pelaajan.
Sitä auttaakseen valmennus ensitöikseen huolehtisi ennen kaikkea intohimon ja omaehtoisen harjoittelun kipinän syttymisestä. Lajille nöyrä valmentaja vaalisi syttynyttä liekkiä yli kaiken ja osaisi välittää pelaajalle lajin vaatimukset oikeaan aikaan poikien omaksumiskyvyn ehdoilla. Emme väkisin tunkisi kaikkea vastikään Champions liiga-pelissä hoksaamaamme kaikkeen. Valmentaja ei yrittäisi olla pelin opettaja, vaan pelin oppimisen ohjaaja. Valmentaja ei pitäisi edistyneen pelikäsityksen kriteerinä sitä, että pelaaja osaa toteuttaa kentällä joukkuetaktiikkaa, vaan sellaisena valmentaja pitäisi pelaajan kykyä oppia oppimaan jalkapallosta ja toimisi sitä edistääkseen. Jalkapallo ei enää olisi jokin mysteerinen peli, jonka valmentaja tuntee, mutta jossa pelaaja on vierailija.
15 vuotta on pitkä aika. Ajatuksellisesti se edustaisi huimaa muutosta kun nykyisin saattaa jopa 1,5 vuotta tuntua liian pitkältä johdonmukaiselle toiminnalle. Toimisiko tuo nyky-ympäristössä, jossa asioita ei ehditä edes toteuttaa kun niitä jo ollaan jonkun turnaustappion, matkalle jääneen maju-kutsun tms. väärän mittarin vuoksi muuttamassa...
Aloitin aikoinaan 96-ikäisten kanssa kaupunkisarjassa kun olivat 8-vuotiaita. Pitkään mentiin yhdessä, B-junnujen jälkeen poikien oululainen pelaajaputki katkesi. Ei ollut joukkuetta. Hatunnosto pojille, liekki jaksoi palaa, ja etsivät kukin omat väylänsä. Nyt 19-20 -vuotiaina yhä kymmenkunta jatkaa uraansa vähintään Kakkosen tasolla, suurin osa heistä vähintään Ykkösessä. Aktiiviuransa lopettaneista puolenkymmentä on jo ehtinyt toimia juniorivalmentajina.
Tuntuu silti huimalta ajatella, että 96-poikien kohdalla heidän 15-vuotinen pelaajakehitysputkensa on vielä pahasti kesken. Aika siis tulee näyttämään mikä on lopullinen tulos. Mutta kun nyt jälkikäteen arvioin mitä tuli tehtyä pelaajakehitysputken alkupäässä, löydän asioita, joita tekisin hieman toisin tai painottaisin toisella tavalla. Mutta on myös paljon asioita, joita ilmeisesti tehtiin oikeinkin. Siitä suuri ansio kuuluu Nuren hoksautukselle: "mihin meillä on kiire?"
