1)
Maajoukkuejalkapallo (ja kaikki muukin maajoukkueurheilu) on turhanaikaista nationalistista pöyhkeilyä. Se tarjoaa loistavan pohjan erilaisten rasististen stereotyyppien elämälle. Maajoukkuekannattajat pukeutuvat univormuihinsa ja laulavat kansallislauluja naama punaisena. Maajoukkueen pelipaidassa normaalisti järkevä henkilökin voi vapautuneesti huutaa hurreille homoa ja sakemanneille lapinpolttajaa. Maiden välisten urheilutapahtumien takia on jopa aloitettu sotia. Varsinkin turvallisuuspoliittisesti herkemmillä alueilla syntyy jatkuvasti vaarallisia tilanteita otteluiden yhteydessä.
Ei eroa millään tavalla seurajoukkueiden tilanteesta. Miksi kiihkoilu oman kaupungin tai jopa kaupunginosan joukkueen puolesta on jotenkin hyväksyttävämpää kuin oman maan joukkueen puolesta kiihkoilu? Monet seurajoukkuepelit sisältävät myös paljon poliittista ja uskonnollista vastakkainasettelua, jossa rasismia esiintyy siinä missä maajoukkuepalloilussakin, jos on esiintyäkseen. Ihannoimassasi CL:ssä seurajoukkueet edustavat omia maitaan siinä missä maajoukkueetkin ja samat stereotypiat nousevat joka tapauksessa esille. Ero maajoukkueisiin tuleekin siinä, että seurajoukkue on koottu yksinomaan rahan voimalla, kotiseudun kanssahan sillä ei ole enää muuta tekemistä kuin stadionin sijainti. Oma lukunsa ovat seurajoukkueisiin täysin mitenkään liittymättömät globaalit kannattajat vaikkapa Japanissa, Kiinassa, Suomessa jne. Nämä omaksuvat joukkueidensa edustamat roolit suhteessa toisiinsa ja kinastelevat keskenään rasistisinkin sanakääntein - kun Arsenalin ja Tottenhamin kannattajat jossain tuhannen kilometrin päässä vihaavat toisiaan, niin meidänkin täytyy täällä Suomessa vihata.
2)
Maajoukkue oli ennen parhaiden kotimaisten pelaajien sikermä. Niinpä saattoi ajatella sen edustavan jollain tavalla omaleimaista kansallista pelitapaa. Nykyään näin ei ole kuin muutaman suurimman maan osalta. Suomen maajoukkueessa ei vakinaisesti esiinny kuin yksi pelaaja (Mika Nurmela, aiemmin myös Jarkko Wiss), jolla olisi kontakti nykyiseen suomalaiseen jalkapalloon. Maajoukkueiden väliset pelit eivät siis enää vertaa erilaisten kansallisten pelitapojen vahvuuksia eivätkä näin ole viemässä peliä eteenpäin. Aiemminhan kansalliset pelitavat synnyttivät taktisia innovaatioita (Brasilian 4-2-4, Italian liberon käyttö jne.) Nykyään sama globaali keskikenttäsumputus on vallalla jokaisessa maajoukkueessa. Jos maajoukkueita halutaan pitää yllä, koetettakoon niistä edes tehdä kansallisen jalkapallonsa kuvastimia.
Syypää tähän ovat tilanteeseen ovat yllätys yllätys, seurajoukkueet, jotka rahan voimalla haalivat monikansallisia tähtisikermiä, mikä väistämättä sekoittaa pelien kansalliset piirteet kohti yhtä samaa huttua. Tosin on höpötystä väittää, etteikö kansallisia eroavaisuuksia pelissä edelleen olisi, vaikka se vähenemään päin onkin. Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että kulttuurialueiden mentaliteettieroja ei ole olemassakaan - tapa pelata jalkapalloa on aina kertonut jotain myös maan kulttuurista ja kertoo edelleenkin. Sitä paitsi tämä ongelma koskee koko jalkapallokenttää, eikä seurajalkapallo ole yhtään maajoukkuepalloa parempaa tässä suhteessa. Maajoukkueturnaukset tarjoavat myös virkamiesmäisen seurajoukkuepallon vastapainoksi jalkapallon eksotiikkaa, mitä olisi jalkapallomaailma ilman nimiä René Hiquita, Roger Milla, Alexi Lalas, Jorge Campos, Guahtemoc Blanco jne.jne., jotka eivät ilman MM-kisoja olisi koskaan tulleet yleisön tietoisuuteen? He edustavat pelaajatyyppejä, joita ei ole luotu (eurooppalaisten) seurojen robottipelaajahautomoissa, vaan jotka ovat valinneet persoonallisuuden yltiöpäisen tehokkuusajattelun, rahavallan ja voitontavoittelun sijaan ollen siksi rakastettuja.
3)
Maajoukkuepelien taso on surkeaa verrattuna seurajoukkueisiin. Maajoukkueilla on vain muutamia päiviä aikaa valmistautua kulloiseenkin peliinsä. Niinpä mitään mahdollisuutta laatia taktiikkaa kunnolla vastustajan mukaan tai harjoitella vaativampaa yhteenpelaamista edellyttävää peliä ei ole. Seurauksena käytännössä kaikki maajoukkueet pelaavat äärimmilleen yksinkertaistettua peliä ja luottavat muutamien huippuyksilöiden oivalluksiin (tämä näkyy myös näiden yksilöiden tärkeydessä, vrt. Suomen Litmanen, Ruotsin Zlatan ja niin edelleen). Pelin taktisista ja joukkuepelillisistä iloista nauttivalle maajoukkuejalkapallo ei anna mitään.
Makuasia, itselleni maajoukkuepallo on aina ollut kiinnostavampaa kuin seurahuttu. Maajoukkuejalkapallo on karheampaa ja luonnollisempaa, korostaen enemmän yksilöiden luovia piirteitä. Totta on, että joukkuepelaaminen ei ole seurajoukkueiden tasolla.
4)
MM-kisat ja maanosien kisat ovat ehkä suurin syy, miksi maajoukkuepalloa halutaan pitää yllä. Ne ovat isoa bisnestä. Nähdäkseni Mestareiden liiga on kuitenkin tuotteena jännittävyydeltään ja järjestelyiltään vuosisadan edellä EM-kisoja. Jos samanlainen globaali kilpailu voitaisiin organisoida, voitaisiin MM-kisatkin hylätä. Seurajoukkueilla on myös automaattisesti kokemusta isojen otteluiden järjestämisestä, joten pahimmilta tunaroinneilta voitaisiin säästyä. Lisäksi kilpailun taloudellinen menestys ja riski jakautuisi tasaisemmin, kun pelattaisiin eri puolilla maailmaa samaan tapaan kuin Mestareiden liigassa eri puolilla Eurooppaa. Kaikki saisivat kotipelejä ja pelejä ei pelattaisi tyhjille katsomoille, kun fanien kannalta epäkiinnostavat joukkueet kohtaisivat.
En tiedä, millaisia mittareita olet käyttäynyt esim. turnausjärjestelyjen tason mittaamiseen, joten vaikea ottaa kantaa siihen asiaan. MM-kisat ovat tietenkin
myös isoa bisnestä, koska yli kaksi miljardia ihmistä katsoo jo pelkkää finaalia, mutta seurajoukkuejalkapalloilu on
pelkkää bisnestä. Seurat ovat pörssissä ja viime kädessä niiden tarkoitus on olla voittoisia yrityksiä. Ne eivät enää osallistu mihinkään kilpailuihin, vaan kuten itsekin sanot, niille tarjoillaan
tuotteita CL:n, Valioliigan jne. muodossa, joihin ne voivat osallistua. Ongelmissa ajaudutaan joko konkurssiin tai vaihtoehtoisesti aasialainen namusetä tuuppaa siihen miljarditolkulla (usein likaista) rahaa saadakseen itselleen usein väliaikaiseksi osoittautuvan leikkikalun, pelaajamarkkinoiden hinnat vääristyvät ja palkat karkaavat namusetien ansiosta järjettömyyksiin, mikä vaikeuttaa taas maajoukkueiden asiaa, koska seurat eivät laske loukkaantumisia viikoissa, vaan euroissa. Sanot myös seuraavasi oman alueesi joukkueita, mutta kun pienen Suomen ulkopuolelle mennään, sinne missä kysymys seurajoukkueiden ja maajoukkueiden vastakkainasettelusta on todellinen, harva on niin kaukana oman alueen joukkueen ihanteesta kuin seurajoukkue.
Tiivistäen voidaan sanoa, että syytät maajoukkueita ongelmista, jotka ovat vähintään yhtä paljon todellisuutta myös seurajoukkueissa tai jotka ovat suorastaan seurajoukkueiden aiheuttamia. Ainoa jollain tavoin validi peruste, jonka ylläolevasta tekstistä löysin maajoukkuejalkapallon lopettamiseksi, on joukkuepelaamisen taso. Muutoin, asiaa hieman syvällisemmin tarkasteltuna näyttäisi siltä, että seurajoukkueet kannattaisi lopettaa ennemmin kuin maajoukkueet, ne ovat huomattavasti kauempana perinteisestä urheilun etiikasta ja lietsovat väkivaltaa ja rasismia jopa maajoukkuejalkapalloa enemmän. Itse en toki kannata kummankaan lopettamista, sillä rakastan edelleen lajia sen kaikkine kuorrutuksineen, sekä seura- että maajoukkuetasolla.
