Juha Reini ja Mika Väyrynen: FOPPE DE HAAN SUOMEN UUDEKSI LUOTSIKSI! - Sivu 12

Yhdestoista käsky
2011-07-03

”Voittaminen ei ole kaikkein tärkeintä. Tärkeintä on pelata hyvä peli.” On miltei mahdotonta kuvitellakaan Englannin Valioliigan manageria sanomassa koskaan tällä tavalla. (Tai tarpeetonta sanoakaan, vastaavaa Saksassa, Italiassa tai Espanjassa.). Kuitenkin nämä ovat Foppe de Haanin, yhden Hollannin ihailluimman, älykkäimmän ja rakastetuimman valmentajan sanat. De Haan, joka on viidentoista vuoden ajan ohjannut pientä friisiläistä seuraa Heerenveeniä Hollannin jalkapallon eliittiin ja sitten pitänyt heidät siellä, ei ole ainoa, joka on tätä mieltä. Suurin osa hollantilaisista valmentajista, pelaajista, lehtimiehistä ja faneista tuntee täsmälleen samoin. Johan Cruyff osui hermoon sanoessaan vuoden 1998 MM-kisojen aikana, että vaikka hänen kaunis totaalvoetbal-joukkueensa oli hävinnyt vuoden 1974 finaalissa saksalaisille, he olivat saavuttaneet eräänlaisen voiton pelaamalla sellaista jalkapalloa, josta maailma yhä puhuu. Hollantilaiset halveksuvat niitä kyynisiä puolustusvoittoisia taktiikoita, joita Italia, Espanja, Argentiina ja Belgia käyttävät. Englantilaisia pidetään typerinä. Ja se ”ruma” (eli puolustava, fyysisesti voimakas ja rynnivä saksalainen tyyli) on halveksunnan alapuolella. Sitä, että voitetaan mihin hintaan tahansa ja millä keinoin tahansa, pidetään häpeällisenä ja sopimattomana.
”Asianmukaisuus on hyvin syvällä oleva ja hyvin hollantilainen luonteenpiirre”, sanoo kirjailija Auke Kok. ”Joten se on myös hyvin syvällä hollantilaisessa jalkapallokulttuurissa. Jos teet jotain, teet sen ”asianmukaisesti.” Pidetään jalkakäytävät puhtaina. Pidetään ikkunat puhtaina. Pidetään peli puhtaana. Hollanti on toiminut asianmukaisesti tämän puhtauden ihanteen myötä 1600-luvulta saakka, joten me vaadimme puhdasta peliä. Jopa silloin kun Ajaxilla oli englantilaisia valmentajia, se ei koskaan pelannut pitkä-ja-perään -peliä; ei kukaan Hollannissa tehnyt niin. Hollantilainen yleisö ei pidä siitä, kun eteläeurooppalaiset pelaajat tulevat tänne esittelemään sukeltamista. Machlas (kreikkalainen hyökkääjä) tai Dani (joka on portugalilainen) sanoo: ”Kotona me olemme sankareita, jos saamme rangaistuspotkun.” Mutta Hollannissa yleisö ei pidä siitä lainkaan. Jos englantilainen puolustaja potkaisee pallon katsomoon hän saa raikuvat hurraa-huudot. Tee se täällä ja omat fanisi buuaavat sinulle. Sitä pidetään tuhoisana. Jokaisessa hollantilaisessa joukkueessa puolustajien, jopa maalivahdin, pitää osata pelata jalkapalloa.”

Siitä, että pelaa kauniilla hyökkäävällä tavalla, on tullut hollantilaisille 11. käsky. Puolustavia taktiikoita on halveksittu sukupolven ajan. Vuonna 1977 arvostettu jugoslavialainen valmentaja Tomaslav Ivic voitti mestaruuden Ajaxin kanssa ja sai viipymättä potkut. Hänen rikoksensa oli laittaa Ajax pelaamaan puolustusvoittoista jalkapalloa. Arie Haanin nimi – hän oli ehkä 1970-luvun Kultaisen Ajan väheksytyin sankari – saa yhä aikaan oikeutettua suuttumuksen pihinää Rotterdamissa, missä Feyenoordin fanit syyttävät häntä ”negatiivisista” taktiikoista hänen ollessaan johdossa 1990-luvun alussa. Dennis Bergkamp on sanonut: ” Luulenpa, ettei minua niin kiinnosta rumien maalien tekeminen.”
Johan Cruyffin vaikutuksen tärkeyttä tämän hollantilaisen jalkapalloidealismin muovaamisessa ei voi ylikorostaa. Michels/Kovacs-aikakausi Ajaxissa loi ajatuksen siitä, että jalkapallo voisi olla taidetta, ja tämä konsepti vahvistui 1974 MM-kisoissa. Kuitenkaan näitä taiteellisia standardeja ei pidetty aivan yhtä tärkeinä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Valmentajat alkoivat pelata 4-4-2 peliä ja puolustavat asenteet olivat vallalla. Sitten Cruyff palasi kolmeksi kaudeksi pelaajana, ensin Ajaxiin ja sitten yhdeksi kaudeksi Feyenoordiin, jossa hän voitti tuplan. Ainutlaatuisena intiaanikesänään Cruyff vahvisti niiden pelaajien uria, jotka tekivät Hollannista Euroopan mestareita 1988. Marco van Basten, Ruud Gullit, Frank Rijkaard, Ronald Koeman ja Gerald Vanenburg pelasivat kaikki hänen kanssaan ja oppivat häneltä. Niin tekivät myös tanskalaiset avainpelaajat kuten Soren Lerby, Jesper Olsen ja Jan Molby, joka myöhemmin auttoi tekemään maajoukkueestaan yhden vuosikymmenen kiinnostavimmista. Vieläkin tärkeämpää oli, että Ajaxin valmentajana vuosina 1985-1988 Cruyff kehitti järjestelmäänsä käyttämällä monia Kovacs/Michels-joukkueiden avainelementtejä luodakseen sen, mistä tuli standardi hollantilaiselle hyökkäävälle puhdasoppisuudelle - ”hollantilainen tyyli”. Tyylin avainelementit – kolme puolustajaa, kaksi laitahyökkääjää, jalallaan pelaavan maalivahdin pelaaminen kaukana maalistaan ylimääräisenä puolustajana – saatiin paikoilleen tämän ajanjakson aikana. Vuonna 1987 Ajax, Van Bastenin ja Rijkaardin ollessa avainhahmoina (ja 17-vuotiaan koulupojan Dennis Bergkampin ollessa oikeana laitahyökkääjänä), voitti Cup-voittajien cupin nostaen hollantilaisen jalkapallon profiilin korkeimmalle tasolle yhdeksään vuoteen. Cruyff paranteli myös seuran nuorisovalmennus- ja kykyjenetsintäjärjestelmiä.

Vuonna 1996 Cruyff palasi Hollantiin valmennettuaan seitsemän vuotta Barcelonaa, saatuaan katalaani-jättiläisistä Euroopan johtavan seuran ja, kiistatta mantereen lipunkantajan kauniille hyökkäysvoittoiselle jalkapallolle. Siitä lähtien Cruyff on kehittänyt ainutlaatuisen roolin hollantilaisen jalkapallon sieluna, omatuntona ja opastavana henkenä. Hän käyttää poikkeuksetta viikoittaiset tv-esiintymisensä, joissa hän tekee isoja pelianalyysejä NOS:lle Mestareiden liigan peleistä (ja säännölliset kolumninsa vaikutusvaltaisessa Voetbal International-lehdessä) paasatakseen samaa asiaa: eräänlaista saarnaa hyveellisyyden oikeasta määrästä jalkapallossa. Hänelle tämä merkitsee pallon hallussapitoa, riskien ottamista, pelaamista oikean ja vasemman puolen laitahyökkääjillä, kentän johtajana olemista, ja sitä, että keskikentällä on enemmän pelaajia kuin vastapuolella. Cruyff on idealisti. Mutta hän uskoo myös voittamiseen. Kuten hän on selittänyt: ”Ammattilaisjalkapallo merkitsee rahaa. Se merkitsee saavutusta. Idealismi luonnollisesti tarkoittaa kauniin jalkapallon rakastamista. Ja se merkitsee sitä, ettet koskaan elämässäsi laita yhtä näistä toisen edelle. Ne ovat yhtä tärkeitä.” Kun häneltä kysyy eivätkö ne todellisuudessa ole toistensa vastakohtia, hän sanoo ”En usko niin. Niistä ei tule sellaisia.”

De Haan muistaa miten hämmentynyt entisen Itä-Saksan valmentaja Hans Meyer oli, kun hän sai FC Twenteltä potkut kesällä 1999 puolustusvoittoisen lähestymistapansa vuoksi. ”Hans on oikein hyvä tekninen valmentaja, mutta hän ei pystynyt ymmärtämään hollantilaista mielenlaatua jalkapallon suhteen. Valmentajan näkökannalta hän on erinomainen, hän on oikein hyvä harjoitusten rakentamisessa. Mutta hän ei ollut hyvä ihmisten silmissä, koska hänen ajattelutapansa jalkapallosta oli täysin erilainen. Hän halusi pelata 4-4-2-muodostelmalla tietyin variaatioin, ja hän yritti opettaa sitä pelaajille. Hollantilaiset lehtimiehet eivät pitäneet siitä, koska hän oli tylsä ja se tapa, jolla joukue pelasi jalkapalloa oli tylsä. Eräänä päivänä hän tuli kanssani katsomaan NAC Bredan peliä NEC Nijmegeniä vastaan. Peliä pelattiin korkealla temmolla ja siinä tehtiin paljon virheitä, ja se päättyi 5-3. Kaikki olivat hyvin innoissaan ja pitivät siitä oikein paljon. Kaikki paitsi herra Meyer. Hän vihasi sitä, mutta sanoi: ”Nyt ymmärrän, mistä hollantilaiset lehtimiehet pitävät. He pitävät siitä, että jalkapallossa on paljon uhkarohkeutta. He pitävät siitä, että maaleja tehdään paljon. Sen täytyy mennä päädystä päätyyn.” Mutta hän ei pystynyt saamaan aikaan joukkuetta, joka pelaisi tällä tavalla, joten hän sai potkut.”
Kun mietteliäs De Haan hahmottelee visiotaan (”kivasta seurasta, joka pelaa hienoa jalkapalloa. Tulevaisuudessa emme halua olla ihan huipulla vaan jossain neljännellä tai viidennellä sijalla”) hän ei osoita kunnianhimon puutetta. Aivan päinvastoin. Entisenä KNVB:n seniorihahmona hän on luovan mielikuvituksen omaava ja kekseliäs pragmatisti. Vaikka Heerenveenissä on 50 000 asukasta, se on paremminkin kylä kuin kaupunki, joten se että edes selviytyy huippudivisioonassa on jonkinlainen ihme, ja siellä menestyminen on ällistyttävää. Puheenjohtajansa Riemer van der Velden kanssa De Haan on ohjannut Heerenveenin pois neljänkymmenen vuoden provinsiaalisesta tuntemattomuudesta yhdeksi maan johtavista ja rakastetuimmista seuroista. ”Jos katsot yleisöämme, he haluavat aina nähdä todella hyviä pelaajia, jotka ovat melkein enemmän taiteilijoita kuin jalkapallon pelaajia. Hollantilaiset lehdet ja lehtimiehet ovat samanlaisia.” Kaikkialla Alankomaissa ihmiset ovat adoptoineet ”sympaattisen” Heerenveenin, joka pelaa Friisian lipun väreissä, heidän toisena joukkueenaan.
De Haan on myös kasvattanut joitakin mahtavan lahjakkaita pelaajia, mutta hän tietää menettävänsä heidät Alankomaiden kolmelle suurelle seuralle – Ajaxille, PSV:lle ja Freyenoordille – jotka puolestaan menettävät hyvät pelaajansa Italian, Espanjan ja Englannin raharikkaille. Jos De Haan olisi pystynyt pitämään kiinni sellaisista kuin Venäjän keskikenttätaiteilija Igor Korneev, tanskalainen hyökkääjä John Dahl Tomasson ja Jan de Visser (kaikki Feyenoordista), keskikenttäpelaaja Ole Tobiasen ja puolustaja Tom Sier (Ajax), tai loistava hyökkääjä Ruud van Nistelrooy (PSV), Heerenveen pelaisi Mestareiden Liigassa. Mutta De Haan pitää prioriteettinsa selkeinä. ”Ensimmäinen tavoitteemme on olla viehätysvoimainen, huvittaa hiukan yleisöä olemalla taiteilijoita. Taktisesti pelaamme hollantilaisella tyylillä, Cruyff-tyylillä. Kaksi laitahyökkääjää; keskushyökkääjä. Joskus meillä on yksi keskikenttäpelaaja keskushyökkääjän takana ja myös puolustuksen edessä. Se on aina joko 4-3-3 tai 3-4-3. Niinkuin Cruyff siitä pitää. Me teemme näin nuorisojoukkueemme kanssa aina ykkösjoukkueeseen asti.” De Haan yrittää opettaa pelaajistaan taistelijoita, mutta pysyy ehdottomana: ”Meidän täytyy pelata positiivisella tavalla. Me emme saa paljoa keltaisia tai punaisia kortteja. Me emme tappele erotuomarin kanssa, koska se ei kuulu siihen, mitä edustamme. Meillä on sellainen imago ja PR yleisön kanssa, että kaiken mitä teemme pitää olla positiivista. Viime vuonna voitimme Fair Play -kilpailun. Nyt olemme taas saman kisan johdossa. Meidän täytyy myös selviytyä pelaamaan Eurooppaan, kansainvälisiä otteluita. Ehkä voimme voittaa Hollannin cupin ja ehkä, kuka tietää, Hollannin liigan.”
Hänen jalkapalloihanteensa on Hollannin vuoden 1974 MM-kisajoukkue. ”Se on perusta, josta lähden liikkeelle. Koetan tehdä sitä, vaikka tietenkin täytyy katsoa mitä pelaajat osaavat.” Vuonna 1974 hän oli 31-vuotias. Hän oli työskennellyt 16 vuotta KNVB:n valmentajakehitysohjelmassa ja päätti lähteä bussilla Dortmundiin nähdäkseen Hollannin pelaavan Bulgariaa vastaan. ”Menin vain katsomaan jalkapalloa teknisestä näkökulmasta, en kannattajana. Minulla ei todellakaan ollut oranssia paitaa. En koskaan tekisi niin! Mutta kun Hollanti alkoi pelata, minusta tuli fani. Ei sille voinut mitään. Lauloin kaikkien muiden mukana. He pelasivat niin hienosti! Ja kun he hävisivät finaalissa Länsi-Saksalle, katselin itsekseni televisiota. Olin lähettänyt vaimoni ja lapseni pois talosta. Kun hävisimme itkin. Se koski todella kovasti. Hollanti pelasi jalkapalloa ja he hävisivät.”
Koko 1990-luvun ajan hollantilaisten sitoutuminen kauniin, hyökkäysvoittoisen jalkapallon ihanteeseen, jota vähemmän tunnetun Louis van Gaalin Ajaxin menestys lisäsi valtavasti, on säilynyt miltei ennallaan.

Hollantilaiset ovat omistautuneet hyvälle jalkapallolleen (ilmaisu, jossa on etäisiä kalvinistilaisia moraalisia vivahteita) ja heillä on myös yhtä kalvinistilainen tarve käännyttää maailma kauneuteensa ja hyvyyteensä. Kuten Feyenordin johtaja Leo Beehakker huomioi: ”MM-kisoissa tai EM-kisoissa 90% joukkueista haluaa voittaa. Mutta on aina yksi maa, joka haluaa vain näyttää, kuinka hyviä he ovat. Ja se on Hollanti. Se on meidän draamamme. Kaikista kyvyistämme, teknisestä ja taktisesta osaamisestamme, hyökkäysvoittoisesta jalkapallon pelaamisestamme huolimatta, olemme vain kerran voittaneet ison turnauksen (vuonna 1988), ja se tapahtui vahingossa. Me rakastamme peliä, mutta meiltä puuttuu jotain. Olemme kuin nyrkkeilijä, joka nyrkkeilee todella hyvin, mutta ei kykene tyrmäykseen. Meillä ei ole sitä mentaliteettia, että ottaisimme häntä kurkusta, mutta joskus täytyy...(puristaa kurkkua) ”Kuristaa?” ”Niin. Meillä ei ole tappajan kosketusta. Se on ollut ongelmamme koko jalkapallohistoriamme ajan. Olemme pelanneet turnauksissa, kun Saksa tai Brasilia tai joku oli mestari. Ja katso mitä tapahtui Ranskassa; katso Ranskan joukkuetta ja katso Hollannin joukkuetta. Niissä on paljon eroa. Mutta Ranska on maailmanmestari, emmekä me voita yhtään mitään.”
Hollantilaiset olivat (jälleen kerran) viime MM-kisojen tyylikkäin joukkue - Jorge Valdano kutsui heitä ”Pallon Mestareiksi”. He pelasivat erinomaista, eleganttia hyökkäysvoittoista jalkapalloa, mutta heillä ei ollut sitä mielenlaatua tai tappajan vaistoa, joka on katutappelijoilla. Ennen semifinaaliotteluaan Brasiliaa vastaan Marseillesissa, maajoukkueen valmentaja Guus Hiddink selitti hollantilaisten moraalista velvoitetta pelata kauniisti huolimatta siitä, mitä heidän vastustajansa (teoreettisesti se joukkue, joka puolusti Pelén käsitystä ”kauniista pelistä”) aikoi tehdä. ”Surullista kyllä, Brasilia ei enää ole svengaava ja leimuava. Näen miten puolustajat potkaisevat pallon pois häpeämättä. Hollanti ei koskaan saa pelata sillä tavalla. Jos me tekisimme niin, ihmiset murhaisivat minut, ja heillä olisi siihen täysi oikeus.”
Samalla viikolla Johan Cruyff selitti, miksi tyyli on tärkeämpi kuin voittaminen:”En elä elämääni kiroten sitä, etten voittanut MM-kisoja. Pelasin fantastisessa joukkuessa, joka sai miljoonia katsojia hyvälle mielelle. Siitä jalkapallossa on kysymys. 70-luvun Hollannin joukkue oli fantastista katsottavaa. Ihmiset sanovat minulle niin joka päivä täällä Ranskassa. He puhuvat meistä kunnioituksella. Se on hienoin palkinto, jonka voin entisenä pelaajana saada: pelasin jalkapalloani jännittävässä joukkueessa. Ja valmensin Ajaxia ja voitin myös Euroopan cupin pelaamalla sillä tavalla. Sitten menin valmentajaksi Barcelonaan ja me voitimme monia pokaaleita. Mutta paras palkinto mielestäni on se, kun ihmiset sanoivat, että me teemme maailman parasta jalkapalloa.
”Ei ole parempaa palkintoa kuin saada suosionosoituksia tyylistään. Valmentajana joukkueeni voisivat olla voittaneet useampia pelejä pelaamalla vähemmän uhkarohkealla tavalla. Ehkä olisin saanut vähän enemmän rahaa ja bonukset olisivat olleet isompia, mutta jos ihmiset sanovat että Barcelona pelasi hienointa jalkapalloa maailmassa minun ollessani valmentajana, mitä muuta voin pyytää? Jos olet mukana MM-kisojen finaalissa se voi olla elämäsi suurin tapaus, joten miksi olla surullinen ja pelokas? Ole onnellinen, ilmaise itseäsi ja pelaa. Tee siitä itsellesi ja kaikille katsojille erityistä. Jalkapallon takia me tarvitsemme sitä, että syntyy joukkue joka on kekseliäs, jolla on hyökkäysideoita ja tyyli joka tuoda esiin. Vaikka se ei voittaisi, se inspiroi kaiken ikäisiä jalkapallon pelaajia joka paikassa. Se on suurin palkinto.”
Brasiliaa vastaan Hollanti pelasi koko illan alati toistuvina monimutkaisina oransseina hyökyaaltoina. Brasilia pelasi catenaccio, keräten kymmenen miestä pallon taakse ja jättäen ainoastaan Ronaldon kentän yläosaan kärkkymään maalia, minkä hän tekikin toisen puoliajan alussa. Hollanti painosti lakkaamatta, tasoitti neljä minuuttia ennen peliajan loppumista, ja olisi ansainnut rangaistuspotkun, kun Van Hooijdonk kaadettiin viime minuutilla. Hollantilaiset pelasivat tyylillä ja intohimolla mutta jatkoajan loputtua, kun oli rangaistuslaukauskisan aika, seurauksena oli eräänlainen henkinen luovutus. Hollantilaiset liikuttavasti – tai ylimielisesti – uskovat aina pystyvänsä voittamaan pelit normaalin peliajan sisällä. Huolimatta siitä, että he hävisivät Euro ´92-semifinaalissa (Tanskaa vastaan) ja Euro ´96 neljännesfinaalissa (Ranskaa vastaan) rangaistuslaukauksien takia, he silti vaistonvaraisesti pitävät rangaistuspotkukilpailuja jollain tavalla arvoasemansa alapuolella. Siitä johtuen he eivät olleet vaivautuneet harjoittelemaan. Apulaisvalmentaja Johan Neeskens yritti epätoivoisesti päästä kentälle selittämään miten se tehdään paineen alla (”Jos et ole varma, laukaise vain pallo niin kovaa kuin mahdollista Jos et tiedä minne se on menossa, ei tiedä maalivahtikaan”), mutta FIFA:n virkamiehet pysäyttivät hänet. Voittaminen rangaistuslaukausten ansiosta ei ehkä tunnu hollantilaisista oikealta voitolta, mutta rangaistuslaukausten takia häviäminen on aito tappio. Marseillessa brasilialaiset, jotka olivat harjoitelleet, osuivat joka pilkulla. Bergkamp ja Overmars maalasivat Hollannille. Mutta Philip Cocun ja Ronald de Boerin, epävarmasta ruuminkielestä johtuen oli ilmeistä, että he epäonnistuisivat yrityksessään hämätä maalivahtia. Ja niin he tekivätkin.
Simon Kuperia hämmästytti se, etteivät hollantilaiset vaikuttaneet kovin murheellisilta, vaikka hävisivät. ”Brasilia voitti rangaistuspotkuilla, koska he halusivat voittoa enemmän. He eivät voisi mennä kotiin, jos häviäisivät semifinaalissa. Hollanti voisi, koska he olivat pelanneet Hyvää Jalkapalloa. De Boer ja Cocu ampuivat vaisuja laukauksia, jotka torjuttiin. He molemmat voisivat kuitenkin palata kotiin, koska olivat saaneet vaaditut moraaliset voitot: Ronald de Boer ei ollut juuri lainkaan menettänyt palloa koko turnauksen aikana, ja Cocu oli loistanut keskikentällä ja vasempana pakkina. Tietenkin tappio koski. Frank de Boer käveli kentältä sättien kaksoisveljeään. Mutta selvästikään se ei ollut koskenut niin kovasti, koska rangaistuslaukausten jälkeen molemmat joukkueet halasivat toisiaan runsaan viidentoista minuutin ajan Marseillesin nurmella. Ronaldo syleili entistä PSV Eindhofenin joukkuekaveriaan Zendeniä, Seedorf ja Roberto Carlos Real Madridista kietoutuivat toisiinsa, ja niin tekivät miltei kaikki muutkin. Viimeinkin brasilialaiset ja hollantilaiset olivat kohdanneet vastustajat, joita he kunnioittivat. Brasilialaiset tuntevat Hyvän Jalkapallon kun he sitä näkevät – he kutsuvat sitä nimellä ”o jogo bonito” - ja eroavat hollantilaisista vain siinä, että uskovat voiton olevan muutakin kuin vain bonus. Zenden törmäsi myöhemmin ystäväänsä Ronaldoon kahden pukuhuoneen välisellä käytävällä Stade Vélodromen alla. Nämä kaksi 22-vuotiasta juttelivat pitkän aikaa, jalkapallosta ja muista asioista. Lopussa Ronaldo puristi ystävänsä olkapäätä sanoen, murteellisella hollannillaan: ”Kolmas sija Hollannille – minun mielestäni hyvä!” Hän oli oikeassa. Kunnialla häviäminen on kaikki, mitä hollantilaiset haluavat.

Kolmas sija olisi ollut hienoa. Kaikki, mitä hollantilaiset halusivat, oli mennä kotiin Brasilian kanssa pelatun pelin jälkeen, mutta he olivat velvoitettuja jäämään muutamaksi ylimääräiseksi nöyryyttäväksi päiväksi kohdatakseen Kroatian mielestään merkityksettömässä pronssiottelussa. Hollantilaiset halusivat pitää peliä avoimena, sujuvana näytöspelinä ja he olivat hämmentyneitä ja ärsyyntyneitä huomatessaan, miten kovaa taklaavat, syvältä puolustavat, vastahyökkäävät kroaatit taistelivat tuloksesta. Joten Kroatia voitti 2-1, mikä tarkoitti, että Hollanti, paras joukkue Ranskassa, sai turnauksessa neljännen sijan. Hiddink väitti heidän kuitenkin saaneen moraalisen voiton. ”Pettymyksen jälkeen täytyy sanoa, että meidän tyylimme, meidän filosofiamme, on tehnyt maailmaan vaikutuksen, ja siitä minä olen ylpeä.” Hollantilaiset pelasivat hyökkäyspainotteista, viehättävää ja luovaa jalkapalloa. ”Oli hyvin tärkeää pitäytyä filosofiassa. En tiedä olisinko ollut iloinen, jos MM-kisat olisi voitettu huonolla tavalla. Me emme olisi voineet tehdä niin.”

Eräs merkittävin tämän ajattelutavan vastustajista on Feyenoordin valmentaja Leo Beenhakker, intohimoinen mies, joka on ohjannut Real Madridia, Ajaxia ja Hollannin maajoukkuetta. Hollantilainen kauniin jalkapallon pelaamisen ihanne – hyvä jalkapallo – on nyt niin syvälle juurtunut, että monet valmentajat, lehtimiehet ja fanit ovat sitä mieltä, ettei voittaminen ole yhtä tärkeää kuin se, että pelaa hyvin. Kuitenkin ”Don Leo” repii keltavalkoisia hiuksiaan tämän lähestymistavan takia. Beenhakker (joka on yksi Cruyffin pääkohteista hänen viikottaisissa TV-saarnoissaan) varmisti Hollannin mestaruuden 1999 Feyenoordille tyylillä, jonka myöntää itsekin olleen ”käytännöllinen”, voittaen paljon pelejä 1-0 ja luottaen siihen, että hänen loistava argentiinalaishyökkääjänsä Cruz tekee useimmat maaleista. Beenhakker on ollut mukana monessa. Entisenä Ajaxin ja Hollannin maajoukkueen valmentajana – hän oli johdossa vuoden 1990 fiaskon aikana – hän on myös valmentanut ympäri maailmaa Meksikossa, Turkissa ja, mikä merkittävintä, Real Madridissa 1980-luvun lopulla. Siellä hän kokosi loistavan hyökkäysjoukkueen, jota pidettiin silloin parhaana Real Madridin joukkueena sitten Puskasin ja Di Stefanon aikojen. Mutta hän on saanut vain vähän kehuja hollantilaisessa mediassa taktiikoistaan Feyenoordissa.
”Olen yksi pienestä ryhmästä valmentajia, joka sanoo: on tärkeintä pelata voittaakseen. Ja on hienoa, jos peli on mahtava. Mutta täytyy voittaa. Monet kollegoistani eivät ole samaa mieltä; monet ihmiset kritisoivat minua sen takia. Ihmiset sanovat, että minun täytyy pelata avoimempaa, hyökkäävämpää peliä. Minä sanon, että hetkinen, hetkinen. Kun tulin tänne puolitoista vuotta sitten, tämä seura oli katastrofi. Mikä oli ensimmäinen päätavoitteeni? Saada seura taas innostumaan. Miten se tehdään? Pelaamalla fantastista jalkapalloa ja häviämällä 5-0? Vai laittamalla meidät takaisin kartalle ja sanomalla: ”Feyenoord on yhä täällä ja me olemme mestareita.” Tiedän, että viime vuonna me pelasimme hyvin käytännöllistä jalkapalloa. Käytännöllisyys tarkoittaa, että pelataan voittaaksemme. OK. Alussa tietenkin ihmiset hyväksyivät sen, mutta sitten he halusivat lisää: ”Miksi et pelaa avoimemmin, hyökkäävämmin?” Minä sanon, ”OK,OK, yritän tehdä vähän enemmän. Mutta tärkeintä on voittaa, voittaa, voittaa.” Koska tämä on suurta liiketoimintaa. Emme enää puhu vain pelistä. Jos selviydyn Mestareiden liigassa seuraavalle kierrokselle, se merkitsee taas kymmentä miljoonaa guldenia seuralle. Mitä minun pitäisi tehdä? Viihdyttää ihmisiä ja sanoa, no, huono tuuri, emme päässeet seuraavalle kierrokselle? Ei, ei, ei! Mutta monet valmentajat täällä sanovat – enkä koskaan ymmärrä tätä – ei, meidän täytyy antaa ihmisten nauttia siitä. Mutta milloin ihmiset nauttivat siitä? Kun heidän seuransa voittaa. Häviön jälkeen ei koskaan näe iloisia ihmisiä, eihän?
Hänen sanoissaan on järkeä. Häviöstä harvemmin syntyy upeaa jalkapalloa. Ajattele, millainen kohtalo vahvasti hollantilaisvaikutteisella Tanskan ”Dynamiittijoukkueella” oli vuoden 1986 MM-kisoissa. Kolme joukkueen avainjäsentä – Soren Lerby, Jesper Olsen ja Jan Molby – olivat Cruyffin suojatteja ja olivat pelanneet hänen kanssaan Ajaxissa. Muut, kuten kapteeni Morten Olsen (tuleva Ajaxin valmentaja) ja valmentaja Sepp Piontek, olivat hollantilaisen järjestelmän vannoutuneita ihailijoita 1970-luvulla. Ensimmäisellä kierroksella Meksikossa, Tanska pelasi ihailtavaa, herkulliselta näyttävää hollantilaistyylistä Total Footballia – koko turnauksen kaikkein taiteellisinta jalkapalloa – ja pyyhkäisi tieltään Länsi-Saksan 2-0 ja tuhosi kovat uruguaylaiset 6-1. Tanskalaiset olivat kauniita ja näyttivät olevan matkalla voittoon. Toisen kierroksen ottelussaan he ottivat varhain johdon Espanjaa vastaan. Sitten rangaistuslaukaus meni ohi ja huolimaton takaisinsyöttö Jesper Olsenilta johti Espanjan tasoitukseen, ja tämä aloitti yhden MM-kisahistorian omituisimmista verilöylyistä. Teknisesti paremmat, luovemmat tanskalaiset jatkoivat hyökkäystä sillä aikaa kun taas Emilio ”Korppikotka” Butraguenon johtamat fiksut, kuolettavat espanjalaiset vastahyökkäykset repivät heidän puolustuksensa riekaleiksi. Paljon ennen loppua tanskalaiset olivat pikemminkin lannistettuja ja hämmennyksissä kuin kauniita. Espanja voitti 5-1. Ainoa muu mainitsemisen arvoinen tanskalainen joukkue, joka yllättäen voitti Euro ´92:n pudottaen loistavat mutta liian itsevarmat hollantilaiset semifinaaleissa), perusti pelinsä varsin toisenlaisille periaatteille: sumputettu keskikenttä, pitävä puolustus ja kahden nopean hyökkääjän, Flemming Povlsenin ja Brian Laudrupin, fiksut vastahyökkäykset.
Benhakker jatkaa: ”Espanjassa tai Italiassa puhutaan vain yhdestä asiasta ja se on voittaminen. Älä viitsi olla hankala, voita vain se peli. Ja jos pelaat hyvin – okei, fantastista. Jos et pelaa hyvin, no, se on huonoa tuuria. Mutta voita. Jos sellaisessa italialaisessa tai espanjalaisessa joukkueessa tai englantilaisessa joukkueessa on hollantilaisia pelaajia, he oppivat sen ja toimivat sen mukaan, ja neuroosi katoaa. Kuitenkin jostain syystä kun hollantilaiset ovat yhdessä, pääasia on näyttää maailmalle, kuinka hyviä he ovat. Vuonna 1990 menin Italiaan fantastisen pelaajaryhmän kanssa (Van Basten, Gullit, Rijkaard, Koeman, Wouters jne.). Mutta se ei koskaan ollut joukkue, koska kaikki halusivat näyttää olevansa tärkeitä. Se oli kauheata. Meillä oli fantastiset valmistelut. Sitten ne kolme Milanosta saapuivat. Kun he tulivat, jotain tapahtui, jotakin pääsi joukkueeseen. He eivät halunneet olla suuria johtajia, he halusivat vain pelata. Mutta siitä hetkestä lähtien tunsin sen saman ilmapiirin, joka on niin tuttu Hollannista: ”No, mennään Italiaan, otetaan osaa kisoihin, pelataan hyvin...” Ei: ”Mennään Italiaan voittamaan, olemaan maailmanmestareita!” Ei, ei, ei: ”Pelataan ja katsotaan, miten se sujuu.” Se oli kauheaa, uskomatonta!
Hän vertaa hollantilaista mielenlaatua upean 1980-luvun Real Madridin joukkueensa armottomiin tähtiin. ”Jokaisella hollantilaisella on mielipide joka asiaan. Kun menet hollantilaisen kanssa hotelliin yksi pelaaja sanoo: ”Hei, se on liian iso”, ja toinen sanoo, että se on liian pieni. ”Se on liian kuuma”, ”Se on liian kylmä”, ”Se on liian...” Meillä on kiire kaikessa, k-a-i-k-e-s-s-a! Mutta kun menen hotelliin espanjalaisen joukkueen kanssa – ja he ovat kaikki isoja tähtiä, Hugo Sanchez, Butragueno, Gordillo, Michel, Camacho, Santillana, Juanito, upeita pelaajia – he tulevat sisään ja sanovat ”OK, tämä on hyvä. Missä huoneeni on? OK. Moi.” He istuvat hiljaa eivätkä puhu linja-autosta ja kuljettajasta ja kuljettajan vaimosta...Ei! Kaikkea vielä! He ajattelevat:”Me olemme täällä pelaamassa jalkapallo-ottelua. Me pelaamme ja tapamme heidät. Ja sitten menemme kotiin.” Siinä se ero on.
”Voin vain sanoa, ettei meillä ole sitä mielenlaatua, koska heti kun meidän pitää pelata todella tärkeitä otteluita, MM-kisoissa tai muuten, emme enää jostain syystä ole joukkue, koska meillä ei ole palvelijoita kentällä. Meillä on vain tähtiä ja se tappaa meidät. Jokaisessa turnauksessa viimeisen viidentoista vuoden ajan meillä oli parhaat pelaajat, mutta joukkueemme oli todella huono. Jollain tapaa emme voi unohtaa itseämme, olla puhumatta ”minusta”, vaan puhua ”meistä” kahteen tai kolmeen viikkoon. Taktisesti muutos on samanlainen. Suurimman osan ajasta haluamme näyttää miten hyviä olemme, kuinka ”totaalisia” olemme. Me vihaamme päättää ottelun, sanoa: ”Hei kuulkaa, me pelaamme nyt MM-kisoissa, olemme voitolla 2-0, puoli tuntia jäljellä, suljetaan kaikki ovet, nauttikaa pelistä, hei-hei, mutta nyt se loppui.” Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Saksalaiset tai italialaiset osaavat tehdä niin. Fantastista! Ja sillä tavalla turnausta tai isoa kansainvälistä ottelua täytyy pelata. Mutta me emme pysty siihen.”
Myös De Haan tiedostaa ongelman. ” Louis van Gaal kertoi minulle ennen kuin Ajax pelasi Juventusta vastaan Euroopan cupin finaalissa Roomassa (vuonna 1996), ettei hän pelännyt Juventuksen käsitystä jalkapallosta. Hän sanoi: ”Meidän käsityksemme on paljon parempi, mutta heillä on pelaajia kuten Vialli ja Ravanelli. Ja noilla kahdella on sellainen mielenlaatu, jota meillä ei ole. He eivät koskaan pysähdy, he menevät aina, aina sietokyvyn rajoille saakka. Ja ehkä meidän pelaajamme eivät pysty käsittelemään sitä. He eivät ole tarpeeksi kovia, eivät ole tottuneita siihen. Me tulemme olemaan paras joukkue, me tulemme pelaamaan parempaa jalkapalloa, mutta häviämisen riski on suuri. Meillä ei ole sellaisia tappajia.” Se on aina meille ongelma. Dennis Bergkamp on todella hyvä pelaaja mutta ei taistelija. Ja jos sitä ei ole, sitä ei voi opettaa. Bergkamp ei oppinut sitä Italiassa eikä Englannissa. De Haan syyttää hollantilaista elämäntapaa. ”Me olemme järjestäneet kaiken oikein hyvin. Kun jokin menee vikaan, voit mennä siihen kouluun. Ja jos jokin menee vikaan, voit mennä siihen toiseen kouluun. Tai kolmanteen. On aina olemassa turvaverkko. Paikka, jonne voit mennä. Jalkapallo on samanlaista. Katso meidän nuorisoamme (joukkueita). Meidän täytyy tehdä kovasti töitä opettaaksemme heidät antamaan kaiken, mitä heillä on. He eivät ole todellisia taistelijoita, mutta heidän lahjakkuutensa ja se, mitä he tuovat mukanaan on valtavaa. Pojat täällä ovat pitkiä, vahvoja ja nopeita ja heillä on hyviä kykyjä. He ovat todellisia jalkapalloilijoita. Kaikki on hyvää. Voimme harjoitella kahdesti joka päivä, mutta emme voi opettaa heitä tappajiksi.

Tämän sukupolven hollantilaiset jalkapalloilijat, ainoana poikkeuksena Edgar ”Pitbull” Davids, ovat kohteliaita, älykkäitä, vaatimattomia, ironisia, ”ihannevävyjä”. He pyrkivät olemaan suuria taiteilijoita. Kuitenkin kaikkein suurimmilla hollantilaisilla jalkapallotaiteilijoilla – Total Footballin aikakauden tähdillä 1970-luvulta – oli hyvin erilainen työjärjestys. He yrittivät vain voittaa. He osasivat pelata rajusti ja kovaa. Ja he hyökkäsivät armottomasti, koska se oli paras tapa hallita ja lannistaa, ei vain siksi, että se oli kaunista. He eivät pitäneet itseään taiteilijoina vaan voittajina.
”Se, joka sanoo, että ainoa tärkeä asia on pelata kaunista jalkapalloa, no, hän ovat hullu”, sanoo Johnny Rep, yhä Hollannin huipputason MM-kisamaalintekijä. ”Mutta en usko, että he todella tarkoittavat sitä. Kyllä, mekin pidimme pelaamisesta, mutta meidän voittamisasenteemme oli 200%. Kun samassa joukkueessa on niin paljon hienoja pelaajia tehdään taidetta, se ei ole tarkoitus, mutta niin tapahtuu. Nyt se on erilaista – hyviltä pelaajilta, kuten Bergkamp ja Kluivert, puuttuu se kovuus, jota tarvitaan voittamiseen. Bergkamp on todella iso pelaaja, mutta hänellä ei ole sitä ominaisuutta.” Kun Hollanti pelasi maailmanmestari-Brasiliaa vastaan vuoden 1974 MM-kisasemifinaalissa, nämä kaksi joukkuetta loivat miltei pelottavan fyysisesti intensiivisen pelin. On olemassa filminpätkä, jossa Rep kamppailee Rivelinon, Brasilian kapteenin, kanssa. Rivelino tuuppaa Repia. Rep odottaa muutaman sekunnin, tarkistaa, ettei kukaan ole näkemässä, ja suuntaa sitten kostonsa – hyvin tähdätyn kyynärpään kasvoihin. Kun muistutan häntä tästä, Rep säteilee. ”Kyllä! Hän oli tehnyt niin minulle aikaisemmin ja se oli reaktioni. Tietenkin täytyy katsoa, ettei erotuomari näe sitä. Mutta hän aloitti sen! Rivelino on nyt hyvä ystäväni. Tietenkin! Aina! Sellaista jalkapallo on.”
Sjaak Swart, ”Herra Ajax”, esittelee Ajaxin peruslähestymistapaa otteluihinsa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa paukauttaen pöytää nyrkillään: ”Bum! Bum! Rinus Michels sanoi aina pelin alusta lähtien, että me pelaamme näin: BUM!” Hän lyö uudelleen pöytää. ”Tällä tavalla toiselle puolelle. Se ei ole järjestelmä, se on asenne – jokainen pelaaja tietää mitä täytyy tehdä. Hyvin aggressiivista. Me haimme maaleja. Ensin me teemme kolme maalia ja sitten, kyllä, me voimme tehdä joitakin hienoja yhdistelmiä, jotain mitä ei yleensä tekisi. Yleisölle voidaan antaa näytös. Me olimme kaikki voittajia, emme yrittäneet olla taiteilijoita. Me halusimme vain voittaa. Joten ovatko ihmiset muistaneet joukkueen väärin? Kun ihmiset sanovat, ”Ajax on taidetta”, eikö se ollut lainkaan ajatuksena? ”Ei. Ei lainkaan.”
Hollantilaisten rangaistuslaukaukset olivat myös silloin erilaisia. 1970-luvulla hollantilaisilla oli kuolettavia rangaistuslaukausten tekijöitä. Pelottava Velibor Vasovic ja myöhemmin Gerrie Muhren laukoivat ne sisään Ajaxille. Maajoukkueessa voitiin luottaa Johan Neeskensiin, joka teki 3 maalia vuoden 1974 MM-kisoissa, ja ilmiömäisen rauhalliseen Rob Rensenbrinkiin, joka laukoi ohi vain kahdesti koko uransa aikana ja teki neljä maalia vuoden 1978 MM-kisoissa. Rensenbrink oikeastaan nautti rangaistuslaukauksista, ja kun hän oli Anderlechtissä hän harjoitteli niitä viidentoista minuutin ajan jokaisen harjoittelusession jälkeen. Hänen metodinsa oli kertoa maalivahdille etukäteen mihin maalin neljästä nurkasta hän aikoi upottaa pallon, ja sitten kuitenkin lyödä hänet.
Hugh McIlvanney nautiskelee muistellessaan 1970-luvun hollantilaisia joukkueita heidän ”mahtavasta aaltoilevasta aggressiostaan, joka piti valppaana koko pelin ajan”. Jotkut hollantilaisista pelaajista osasivat hyödyntää sitä henkisessä taistelussa, kuten eteläamerikkalaiset katutappelijat. Suurbier, Neeskens and Van Hanegem olivat pelottavia taklaajia. Vielä nytkin, lähempänä 50 ikävuotta, Neeskens (joka oli rikkoutuneesta kodista ja nukkui yönsä käytävässä) taklaa sellaisella raivokkuudella, että hänen tiedetään vahingoittaneen maajoukkuepelaajia harjoitusten aikana. Neeskens ja Van Hanegem olivat läheisiä ystäviä, mutta kentällä he saattoivat kolhia toisiaan pahan kerran. Vuoden 1971 Hollannin liigan ratkaisuottelussa, jonka Freyenoord voitti 3-1, heidän jymähtävät törmäyksensä keskikentällä kuuluivat katsomoon asti. Ennen vuoden 1974 MM-kisaottelua Bulgariaa vastaan hollantilaiset valmistelivat erityiskohtelun eräälle Bulgarian pelaajalle, jota he pitivät uhkana, heidän pelinrakentajalleen Boneville. Arie Haan muistelee: ”Ennen ottelua teimme listan niistä pelaajista, jotka alusta lähtien hyökkäisivät hänen kimppuunsa kovilla taklauksilla. Ensin Neeskens, toisena Van Hanegem, sitten luultavasti Suurbier, ehkä Wim Jansen...En muista missä järjestyksessä se tapahtui. Luulen että minä olin numero viisi. Mutta emme koskaan tarvinneet viidettä. Neljän taklauksen jälkeen Bonev ei enää halunnut palloa. Hän ei tuottanut meille mitään ongelmia.”
Joukkueessa, jossa on näin kova voittamisen mieliala, voi olla jopa tilaa pienelle pallottelulle. Abdellah Belabbasin tyyliin. Ei siksi, että se on taidetta, vaan koska se on äärimmäinen lannistus, viimeinen aggressiivinen pelin dominoinnin julistus.

Ajaxin ”kultaisen ajan” arvostetuin hetki 1970-luvun alussa ei ollut mikään hieno maali eikä pokaalin nostaminen, vaan rehvasteleva esiintyminen yllättävältä taholta. Huhtikuussa 1973 Euroopan cupissa Ajax, valtaapitävä mestari, joka oli tuhonnut Bayern Münchenin aikaisemmalla kierroksella, kohtasi Espanjan mestarin Real Madridin semifinaalissa. Ajax voitti ensimmäisen osan Amsterdamissa 2-1 ja kohtasi vihaisen 110 000-päisen yleisön toisessa osaottelussa Barnabeu-areenalla kaksi viikkoa myöhemmin. Gerrie Muhren teki maalin ensimmäisellä puoliajalla vieden Ajaxin 1-0 johtoon. Toisen puoliajan alussa Wim Suurbier, seisoessaan lähellä keskiympyrää, vetäisi korkeakaarisen läpisyötön hänelle. Gerrie Muhren sai pallon vasemmalla jalallaan ja, uskomatonta kyllä, alkoi pallotella sillä. Pap...pap...pap...pap...Koko ajan vasemmalla jalalla. Madridin valtava yleisö oli hetken ällistynyt, mutta sitten se nousi ylös ja puhkesi myrskyisiin suosionosoituksiin. Että hän uskalsi tehdä sillä tavalla! Barnabeussa! Ja sellaisessa ottelussa! Suosionosoitukset jylisivät valtavien seisomakatsomojen ympäri. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Muhren antoi pallon pudota ja teki yksinkertaisen syötön Krolille, joka oli noussut takavasemmalta. Krol, joukkuetoverinsa julkeuden innoittamana, pyyhkäisi kahden Madridin puolustajan ohi ja laukaus meni rimaa hipoen ohi.
Pelin jälkeen Muhrenin veljekset poistuivat stadionilta yhdessä ja Madridin fanit ympäröivät heidät. ”Espanjalaiset eivät tunnistaneet meitä, mutta he halusivat tulla juttelemaan meidän kanssamme”, Gerrie sanoo. Emme osanneet espanjaa, joten he alkoivat pallotella. He olivat innoissaan. He luulivat meitä Ajax-faneiksi. Arnold osoitti minua ja sanoi: ”Tässä on se pallottelija.” Fanit nauroivat hänelle. He eivät uskoneet sitä. He eivät pystyneet kuvittelemaankaan, että jalkapallon pelaaja kulkisi kaduilla tavallisten ihmisten seassa. He hymyilivät ja nauroivat. Arnold sanoi: ”Ihan totta, hän se oli.” Eivätkä he uskoneet sitä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet iloisia. Kentällä Barry Hulshoff oli ollut tyrmistynyt ja hän juoksi heti protestoimaan. ”Gerrie oli paras ystäväni, mutta huusin hänelle ja me riitelimme siitä. Sanoin, että se oli virhe, koska se suututti espanjalaiset pelaajat. Jälkeenpäin he alkoivat potkia joitakin pelaajistamme. Minä tekisin samoin, koska se oli loukkaus. Tappaisin sen, joka tekisi niin minulle. Kun joukkueesta tulee aggressiivinen, ei koskaan tiedä mitä se tekee. Älä herätä nukkuvaa! Me riitelemme siitä yhä. Hän sanoi: ”No, kun siihen oli tilaisuus.” Minäkin pidän siitä nyt, mutta mielestäni se oli silti väärin tehty.”
Gerrie Muhrenille merkitys oli eri . Lapsena hän oli ihaillut Puskasin ja Di Stefanon Realin joukkuetta, ensimmäisten Hollannissa televisioitujen sumuisten mustavalkoisten tv-lähetysten supertähtiä.”Unelmani oli aina pelata hyvää jalkapalloa Real Madridia vastaan. Kun sain pallon Suurbieriltä, näin silmäkulmastani Ruud Krolin lähestyvän. Halusin pitää pallon ja odottaa. Tiesin, että antaisin pallon Krolille, mutta tarvitsin aikaa, jotta hän ehtisi luokseni. Joten pallottelin siihen asti, että hän ehti paikalle. Ei sellaista voi etukäteen suunnitella. Ei sitä ajattele, se vain tapahtuu. Kyllä, se oli paremmuuden osoitus. Mutta sillä hetkellä Ajax ja suuri Real Madrid vaihtoivat paikkoja. Ennen sitä oli aina suuri Real Madrid ja pieni Ajax. Painopiste muuttui, kun he näkivät minun tekevän niin. Real Madridin pelaajat katsoivat, he miltei osoittivat suosiota. Stadion seisoi. Sillä hetkellä valta siirtyi Ajaxille.

	Kirjoittaja	Aihe: Juha Reini ja Mika Väyrynen: FOPPE DE HAAN SUOMEN UUDEKSI LUOTSIKSI! (Luettu 23944 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.