Fútbol español - yleiskeskustelu

[Hidegkuti]

Tuolta jalkapallomatkailu-osiosta löytyy kyllä la liga-raportteja joka lähtöön, jossa noita on käsitelty.

[# 20]

Itselläni kun tuo Espanjan futishistorian tietämys on varsin minimaalista, niin olen enemmän kuin mielissäni, jos jatkatte näitä Espanjan futishistorian juttuja jatkossakin  Mielummin luen täältä kuin googletan.

     

sama  

[quesis]

Kirjoitetaanpa hiukan yhdestä espanjalaisen jalkapallon suuresta klassikkopelaajasta. Hän on yksi minun kaikkien aikojen suosikkejani, loputon taistelija ja moottori, maalintekijä ja hengenluoja. Espanjalaiseksi kuitenkin myös monella tapaa poikkeuksellinen, muun muassa siksi että pelasi sekä Real Madridissa että FC Barcelonassa. Kotoisin Gijonista ja kotikaupunkinsa joukkueen, Sportingin, kasvattama pelaaja. Eli tietysti Luis Enrique Martínez García.

Syntyi vuonna 1970, ja debytoi 1989 Gijonissa, ottelussa jonka Sporting hävisi Malagalle 0-1. Seuraavana vuonna, hyökkääjän paikalla, teki 14 maalia ja Sporting pelasi itsensä UEFA-cupiin. Kauden viimeisessä ottelussa Enrique maalasi Mestallalla, ja Gijon voitti 0-1. Real Madrid kiinnostui Enriquesta ja löi pöytään 250 miljoonaa pesetaa.

Barcelonan olympialaisissa Enrique oli mukana voittamassa Espanjalle olympiakultaa. Maajoukkuepaidassa tämä olikin hänen ainoaksi jäävä mitalinsa: kuten Espanjan A-maajoukkuetta niin monesti muulloinkin, myös Enriquen aikana menestys karttoi. USA:n kisoissa Espanjalla oli hieno joukkue, jota olivat muodostamassa mm. Fernando Hierro, Jose Caminero, Julio Salinas (oi miksi hassasit Italiaa vastaan avopaikasta?!), Josep Guardiola ja Andoni Zubizarreta. Kenties kaikista parhaiten mieleen jäi näistä kisoista lopulta Luis Enriquen valtoimenaan vuotava nenä ja verinen paita Italian Mauro Tassottin hurjan kyynärpääiskun jälkeen. Tilanteesta ei tullut rankkaria, eikä Espanja kyennyt nujertamaan Italiaa. Roberto Baggio upotti Espanjan, ja murjottu Enrique jäi punapaitojen epäonnen symboliksi.

Ensimmäisenä vuotenaan Madridissa, kaudella 1991-1992, Enrique ei saanut pelipaikkaansa vakiinnutettua, osittain johtuen siitä, että joutui siirtymään kärjestä laidalle, missä kilpailu oli niin ikään kovaa. Benito Flores antoi kuitenkin mahdollisuuden, ja 1992-1993 Luis alkoi jo nousta Madridissa arvoonsa. Kaudella 1994-1995, Valdanon alaisuudessa, hän pelasi kenties parhaan kautensa Madridissa, mikä kulminoitui mestaruuteen keväällä 1995.

Kesällä 1996 Lorenzo Sanz päätti olla uusimatta Enriquen sopimusta, ja tämä siirtyi FC Barcelonaan. Vaikka Barcan kannattajat suhtautuivat aluksi hiukan epäillen ikuisesta vihollisesta tulleeseen pelaajaan, ensimmäisellä kaudella tehdyt 17 maalia ja muutoinkin hienot esitykset eivät enää jättäneet sijaa soraäänille. Seuraavalla kaudella tehdyt 18 maalia olivat vieläkin kovempi lukema, varsinkin kun Luis ei ylimmässä kärjessä pelannut. Kaiken lisäksi Camp Noun yleisö oli adoptoinut uuden lemmikkinsä lopullisesti, eikä vähiten sen uskomattoman taistelun vuoksi, mitä Luis esitti aina vanhaa seuraansa Real Madridia vastaan pelatessaan.

Kausi 1997-1998 päättyi Barcan mestaruuteen, ja '21' oli yksi mestaruuden avainhahmoista. Loistava kausi ei kuitenkaan saanut kruunuaan kesän MM-kisoissa. Espanja aiheutti jälleen kannattajilleen pettymyksen, eikä valitettavasti Enriquestä ollut pelastajaksi. Yksi maali Espanjan 6-1-höykytyksessä Bulgariaa vastaan ei lohduttanut, vaan Espanja poistui turnauksesta alkulohkon jälkeen monien pelaajien valuttaessa jälleen lohduttomasti kyyneliä.

Uransa viimeisen titulonsa Luis voitti keväällä 1999 Barcelonassa, liigamestaruuden matkattua Kataloniaan. Sitä ennen, vajaassa kymmenessä vuodessa, oli seuratasolla plakkariin ehtinyt kertyä kaksi La Ligaa, kolme Copa del Reytä, kaksi Espanjan Supercopaa, yksi Cup-voittajien cup ja yksi Euroopan Supercup. Vaikka viimeiset viisi vuotta Enrique pelasi saavuttamatta mestaruuksia, hän oli loppuun asti rakastettu Camp Noulla. Viimeisinä vuosinaan peliaikaa ei enää siunaantunut aivan edellisten vuosien malliin, mutta sen minkä Luis hävisi iässä ja terveydessä, hän paikkasi taistelullaan ja johtajuudellaan.

MM-kisoissa 2002 Espanjan monella suurella pelaajalla oli viimeinen mahdollisuus saavuttaa jotain maajoukkueen paidassa. Tämä päti myös Enriqueen, ja kentällä nähtiinkin poikkeuksellisen yhtenäinen Espanja, joka joutui kuitenkin nöyrtymään Etelä-Korean ja tuomareiden edessä. Viimeisessä virallisessa ottelussaan, 16.5.2004 Racingia vastaan, Rijkaard vaihtoi hänet pois 59. minuutilla, ja Camp Nou osoitti seisoviltaan suosiotaan Lucholle. Eräs suuri ura oli päättynyt, mutta ne jotka elävät ihmisten muistoissa vielä suuruuden päiviensä jälkeenkin, elävät ikuisesti.

[el Blanco]

Kausi 1997-1998 päättyi Barcan mestaruuteen, ja '21' oli yksi mestaruuden avainhahmoista yhdessä mm. Ronaldon kanssa.

Paitsi että Ronaldo ei tuolloin enää pelannut Barsassa.

[Santos]

Mullakin ois kysyttävää tosta lippujenmyynnistä.
edit. eipäs olekaan

[Fer]

Junalla tuo matka taitaa nopeimmillakin vehkeillä kestää yli neljä tuntia, bussilla mennään jo päälle seitsemän tunnin. Lentämällä Barcelonasta Madridiin pääsisi suurinpiirtein tunnissa ja lentoja menee ilmeisesti kohtuu tiuhaan, mutta en sitten tiedä minkälaisissa hinnoissa liikutaan kun puhutaan kuitenkin viikonlopusta.

[Herstein]

Jatketaan näitä suurpelaajista kirjoittaneita juttuja ehdottomalla Espanyol legendalla, piskuisen seuran suurimalla symbolilla; Raul Tamudolla

Rául Tamudo Montero syntyi 19 lokakuuta vuonna 1977 Santa Coloma de Gramenetin maakuntaan, joka sijaitsee noin kymmenen kilometrin päässä Barcelonasta. Nuorena poikana Tamudo harrasti monia eri liikunta lajeja, mutta lopulta hän valitsi lajikseen jalkapallon ja pelasikin Coloman paikallisessa joukkueessa aina vuoteen 1992 asti. Silloin viisitoista vuotias nuorukainen pelaili menestyksekkäästi junnujoukkueessa, kunnes kaudella 1996/1997 Tamudo debytoi Espanyolin kakkosjoukkueessa tehden 29 ottelussa kelvolliset 12 maalia. Hyvät otteet kakkosjoukkueessa tarjosivat myös mahdollisuuden La Ligassa, ja Tamudo paukuttikin debyyttikaudellaan 10 ottelussa 2 maalia. Seuraavalla kaudella näyttöpaikat ykkösjoukkueessa jäivät vähiin ja Tamudo läksikin lainalle ensin Deportivo Alavesiin ja seuraavalla kaudella EU Lleidaan. Kaudella 1998/1999 Tamudolle kuitenkin tarjottiin suurempaa roolia Espanyolin joukkueessa, ja hyökkääjä käyttikin tilaisuuden hienosti hyväkseen paukuttamalla 19 ottelussa 8 maalia. Kausi 1999/2000 oli se kausi, jolloin Tamudo löi itsensä lopullisesti läpi. Liigassa hän paukutti komeasti 10 maalia, ja johdatti Espanyolin cupin voittoon 50 vuoden tauon jälkeen. Cupin finaalissa mies teki ikimuistoisen maalin varastamalla pallon vastustajan maalivahdin käsistä. Kausi huipentui Sydneyn olympialaisiin, jossa Tamudo johdatti Espanjan finaaliin asti loukaten itsensä kuitenkin finaalissa.

                       Olympialaisten jälkeen Tamudo oli haluttu pelaaja. Hän paukuttikin seuraavalla kaudella 11 maalia ja oli lähellä siirtymistä Skottijätti Rangersiin. Hän ei kuitenkaan läpäissyt seuran medikkiä juuri tuon olympialaisissa tapahtuneen loukkaantumisen takia. Espanyol oli ajatutunut taloudelliseen kriisiin ja Tamudosta oli mahdollista saada hyvätkin rahat. Tamudo näpätti Rangersiä pamauttamalla hattutempun UEFA-cupin ottelussa vain kaksi päivää epäonnisen lääkärintarkastuksen jälkeen. Kausi 2001/2002 olikin Tamudolle menestys. Hän paukutti 17 maalia liigassa. Espanyol ei kuitenkaan menestynyt kovin hyvin jääden 14. sijalle. Kausi 2002/2003 oli erittäin vaikea seuralle, ja Espanyol välttikin niukin naukin putoamisen alempaan divisionaan. Viime hetken maali piti Espanyolin La Ligassa, ja Tamudo paukuttikin 10 maalia silläkin kaudella. Seuraava kausi jatkoi Espanyolin kriisiä, sillä seura sijoittui liigassa vasta 16. Tamudo kuitenkin oli huikeassa iskussa paukuttaen peräti 19 maalia. Kausi 2004/2005 oli Espanyolilta yksi parhaista. Seura sijoittui liigassa peräti viidenneksi. Tamudo ei ollut aivan samassa vireessä kun edeltävällä kaudella mutta paukutti silti kelvolliset 11 maalia. 2005/2006 oli jälleen vaikea liigassa, mutta Tamudo johdatti Espanyolin jälleen cupvoittoon paukuttaen finaalin avausmaalin ja syöttäen Luis Garcian tekemän toisen maalin. Liigassa Tamudo paukutti 10 maalia.

                    Viime kausi oli Espanyolilta ja Tamudolta ikimuistoinen. Liiga alkoi takuten, mutta menestys Uefa-cupissa oli huikea. Espanyol ylsikin aina Uefa-cupin finaaliin asti, mutta hävisi sen Sevillalle rangaistuslaukauskilpailun jälkeen. Liigassa Tamudo pelasi erinomaisesti. Ikimuistoisessa ottelussa Camp Nou:lla Tamudo paukutti kaksi maalia ja pilasi Barcelonan mestaruushaaveet. Viime kaudella Tamudo paukutti yhteensä 15 maalia. Tamudosta tuli viime kaudella myös seuran kaikkien aikojen ykkösmaalintekijä. Juuri Barcelonaa vastaan tehty maali nosti hänen maalimääränsä Espanyolille 112 ja hän ohittikin legendaarisen maalitykin Marañon. Tamudon maalit ja uskollisuus Espanyolia kohtaan ovat nostaneet hänet rakastetuksi hahmoksi. Häntä arvostetaan myös vihollisleireissä. Hän on moneen kertaan todennut, että rakkaassa seurassa pelaaminen on hänelle tärkeämpää kuin raha ja menestys. Hän on paukuttanut nyt yhteensä 120 maalia Espanyolille. 150 maalia siis häämöttää jo aika lähellä. Katalonian Kuninkaalle 

[temetainio]

Melko selkeää luettavaa.  ""

[quesis]

Paitsi että Ronaldo ei tuolloin enää pelannut Barsassa.

No eipäs muuten pelannutkaan. Pelas vain yhden kauden, jotenkin muistin että ois pelannu kaks.

[Kansio]

Raul Tamudo on ollut yksi suosikeistani Spanskiliigassa. Uskollinen seuralleen ja parhaiten itselläni on muistissa vuoden 2001 Barcan kyykytys joulukuulta, jolloin mies oli täysin suvereeni kentällä. Jokos Korppikotkalle on omistettu oma kirjoitus? El Buitre sen varmasti ansaitsee. 

[kaappi]

Kiva teksti muuten, mut tota paukuttii vois vähän varioida kyl

[Kooma]

Oon suunnitellu alustavasti, että lähden maaliskuun alussa perheen kanssa Espanjaan ja siihen aikaan olis Atletico Madrid-Barcelona(!) Lippuja tuskin saa paikan päältä ja menemme luultavasti Barcelonaan. Pääseeköhän Barcelonasta millään ilveellä parissa tunnissa esim. junalla Madridiin?

Juna-aikatauluja voi tutkia Renfen sivustolta. Barcelonasta Madridiin näyttäisi kestävän tuollaiset 4,5–5 tuntia.

AVE-junille ovat joskus luvanneet 2,5 tunnin matka-aikaa välillä Madrid–Barcelona, mutta linja ei tällä hetkellä vielä ole käytössä kuin Tarragonaan asti. Nopeuksistakin on ilmeisesti jouduttu hieman tinkimään, sillä Madrid–Tarragona-välistä näyttäisi selviytyvän nykyisellään juuri tuohon 2,5 tuntiin. Tarragona–Barcelona-välin piti itse asiassa aueta nyt joulukuussa, mutta avaamista jouduttiin lykkäämään alkuvuoteen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Voisi tietysti kulkea Tarragonaan asti jollain muulla ja Tarragonasta Madridiin AVE:lla, mutta aikataulujen yhteensovittamisessa voi olla omat ongelmansa enkä ole varma pysähtyvätkö AVE- ja muut junat edes samalla asemalla, joten matka-aika luultavasti venyisi vieläkin pidemmäksi.

Jos juuri Atléticon pelin haluat nähdä ja päivämääriä ei vielä ole lyöty lukkoon, niin colchonerot vierailevat 9. maaliskuuta Zaragozassa, joka on ainakin reilusti lähempänä Barcelonaa kuin Madrid.

[George]

Joulun jälkeen, Real Madridin Camp Nou –voiton jälkimainingeissa, mieleni yhtäkkiä kysyi:

”¿Qué es el fútbol español?”

“Mitä on espanjalainen jalkapalloilu?”

Se on myytti. Se on lahja kansalle, lahja urheilulle. Se on tuulahdus Kastilian lakeuksilta, huudahdus Andalusian hiekalta, kuiskaus Katalonian rannoilta, raivo Baskimaan laaksoista. Se haisee kalalta kuin vigolainen torikauppias ja tuoksuu kiihottavalta kuin málagalainen kaunotar. Se on rivo kuin madridilainen huora ja lempeä kuin pamplonalainen neljän lapsen äiti. Se on askel kaupungin kadulla, vilja maaseudun pellolla.

Kylläpä oli upea kirjoitus el Blancolta. Tulin jo melkeen ensimmäisen kappaleen aikana 

[OT]el Blancolla kävi eilen ilmeisesti sama kaveri vierailulla kun täällä päin tänään. [/OT]

[el Blanco]

El Buitre


Mitäpä sitä muuta yön tunteina tekisi kuin kirjoittelisi homenaje-tyylistä kirjoitusta ja selvitystä pelaajasta nimeltä Emilio Butragueño? Hänestä, joka oli kuin korppikotka, pelasi kuin korppikotka ja iski kuin korppikotka. Tyylikäs hyökkääjä, rakastettu persoona, todellinen maalinsylkijä. El Buitre.

Emilio Butragueño Santos tuli äidistään ulos 22. päivänä heinäkuuta vuonna 1963 Madridissa. Real Madridin kasvattina hän teki debyyttinsä ykkösjoukkueessa vuonna 1983 iskien vierasottelussa Cádizia vastaan heti kaksi maalia. Tuolloin Valkoisten päävalmentajana toimi Alfredo di Stéfano.

Butragueñolla on vankka historia ja arvostus Real Madridissa, mikä ei pelkästään johdu hänen maalivainustaan, vaan siitä, että tuon ajan joukkueella oli erityinen ilme ja ryhmittymä, joka tunnettiin nimellä la Quinta del Buitre. Tämä old school -madridismon leima iskettiin Butragueñon lisäksi seuraavien pelaajien otsaan: Manolo Sanchís, Rafael Vázquez, Míchel ja Miguel Pardeza; he kaikki olivat luonnollisesti seuran omia kasvatteja. Mutta kaikista parhaiten Butragueñon kujeilut muistetaan hänen ollessaan meksikolaishammaslääkärin Hugo Sánchezin kärkiparina. 80- ja 90-luvulla kyseinen hyökkääjäpari oli koko Espanjan liigan pelottavin ja toimivin. Taito ja määrätietoisuus täydensivät loisteliaasti toisiaan.

... mutta ei Korppikotka täysin ylivertainen ollut, sillä hän voitti Pichichi-palkinnon uransa aikana vain kerran - tämä tapahtui kaudella 90-91. Muutoin Butragueñon ura Madridin paidassa oli menestyksekäs: saldona kuusi Espanjan mestaruutta, kaksi cupin voittoa, yksi liigacupin voitto, neljä Espanjan Supercupin mestaruutta, ja Euroopan kentiltä kaksi UEFA-cupin mestaruutta peräkkäisinä vuosina '85 ja '86.

Espanjan A-maajoukkueessa el Buitre esiintyi 69 kertaa tehden 26 maalia. Mies edusti kotimaataan vuoden '86 MM-kisoissa Meksikossa sekä vuonna '90 Italiassa. EM-kisaesiintyminen tapahtui vuonna '88. Suurin tähtihetki punaisessa paidassa madridilaiselle osui kesällä '86, kun neljännesvälieräottelussa Tanskaa vastaan hän tykitti neljä maalia; Espanja voitti kyseisen ottelun peräti 5-1, mutta seuraavassa ottelussa noutaja tuli belgialaisessa asussa.

Vuodet vierivät ja Butragueño tunsi, että oli aika siirtyä jäähdyttelemään. Real Madridin hyökkäyksessä häärivät tehokkaasti chileläinen Iván Zamorano ja nuori Raúl González. Korppikotkan tie vei meksikolaiseen Club Celayaan, jossa hän pelasi vuodet 95-98. Siellä hän 91 pelatussa ottelussa iski 29 maalia, kunnes lopetti hienon ja esimerkillisen uransa.

* * *

http://youtube.com/watch?v=IEAGL-VsUZM

[Hidegkuti]

Sepustan sitten itsekin jotain yön pimeinä tunteina. Vaikkapa pelaajasta nimeltä Joaquín Sánchez Rodríguez, joka nykyään pelaa valitettavasti kaukana kotikonnuistaan Valencian valkoisissa riveissä. Aurelio Sánchezin poika syntyi siis vuonna 1981 pienessä El Puerto de Santa Marían kaupungissa Cádizin provinssissa Atlantin rannalla. Joaquín tunnetaan yhä nykyäänkin lempinimellä el portuense kotikaupunkinsa mukaan. Puerto de Santa Marían kalastajakaupunki ei kuitenkaan tarjonnut Sánchezin perheelle riittävää elintasoa, joten Joaquín suuntasikin perheineen kohti Sevillaa jo Joaquínin ollessa vasta muutaman vuoden ikäinen.

Lempinimellä Guaquí tunnettu poika oli varsin lahjakas futaaja. Real Betisin organisaatioon hänet värvättiin jo teini-iässä ja hänestä tuli vihreävalkoisten 2000-luvun loistokkain kasvatti ja pelaaja. Pelattuaan aikansa canterassa, juniorijoukkueissa, Joaquín sai kiinnityksen Betisin aikuisten joukkueisiin kaudella 1999-2000, jolloin hän debytoi Betis B:n paidassa. Segunda B:n pohjamudissa pelanneen Betisin filiaalijoukkueen riveissä oikeana laiturina pelannut Joaquín oli joukkueen valopilkku, pelaten 18 ottelussa ja maalaten kerran. Samalla Betis kärsi valtavan takapakin 1990-luvun menestysvuosien jälkeen ja putosi Primerasta Segundaan, vaikka joukkueessa oli suuria tähtiä kuten Alfonso ja Finidi, ja vaihtopenkillä vaikutti muuan Guus Hiddink. Värikkään presidentin Loperan vaihtelevalla menestyksellä kipparoiman laivan oli haettava vauhtia "el inferno"sta, joksi toiseksi ylintä sarjatasoa Segunda divisiónia Espanjassa kutsutaan, ei vähiten siksi että Primerasta pudonneet joukkueet usein joutuvat vaikeuksiin sinne pudottuaan. Valmentajaksi pestattiin Fernando Vázquez, joka ei epäröinyt laskea nuoren portuensen (tällä nimityksellä kutsutaan El Puerto de Santa Maríasta kotoisin olevia) varaan. Betis porhalsikin vaikeuksien kautta nousijan paikalle, vaikka Vázquez saikin potkut vaativan seurajohtajan toimesta. Joaquín pelasi debyyttikaudellaan edustusjoukkueessaan 32 pelissä maalaten kahdesti.

Seuraavalla kaudella Joaquín nousi maailman tietoisuuteen. Betisin valmentajaksi oli pestattu eräs Juande Ramos, La Manchan maakunnasta kotoisin oleva valmentajavelho. Köykäisellä materiaalilla Betis pelasi itsensä UEFA-cupin sijoituksille, kirkkaimpana tähtenä nuori canterano (seuran oman kasvatti) Joaquín. Betis pesi kotonaan mm. Barcelonan mennen tullen ja vihreävalkoiset värit liehuivat kunniakkaina. "Er Beti" myös johti jonkin aikaa La Ligaa. Kesän MM-kisoissa Joaquín pelasi Espanjan joukkueessa pirteästi, pelaten mm. dramaattisessa rankkariskabassa ratkenneessa Irlanti-ottelussa. Kaikkien aikojen paras "el furio rojo" kärsi kuitenkin oikeusmurhan ostettujen tuomarien edessä. Seuraavat kaudet Joaquínilta sujuivat varsin hyvin kehittyvän andalucíalaisjoukkueen riveissä. Silloinen valmentaja Víctor Fernández osasi arvostaa taidokasta hyökkäyspeliä ja Betis hätyytteli jatkuvasti kärkijoukkueita. Jotakin kuitenkin puuttui, ja vaatimattoman andalucíalaisnuorukaisen ympärillä alkoivat Marca, AS, ja muut arvovaltaiset mediat pyörittää armotonta mediamyllytystä. Milloin oli portuensen osoitteena Chelsea, milloin Real Madrid, milloin jokin muu. Mutta jotakin oli vielä tulossa.

Kausi 2004-05 oli kaikkien béticoiden suurta unelmaa. Kausi alkoi vaatimattomasti, ja syksyn derbyssä Sevilla FC pesi vihreävalkoiset mennen tullen. Birien piti olla kaupungin ykkösjoukkue, ja joukkueen otteissa näkyi jo nouseva potentiaali joka oli konkretisoituva UEFA-cupien voittoihin tulevina kausina. Jalkapallon kaiken tuntevat asiantuntijat pitivät Betisin mahdollisuuksia minimaalisina voittaa mahtava biri-joukkue. Mutta kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, omalaatuisesta manquepierda-filosofiasta voimansa ammentava Betis oli valmis iskemään piikkejä kaiken tietävien futisprofessorien kuvitelmiin. (Manquepierda-filosofia sai alkunsa 1940-50 -luvuilla, kun Betis rämpi tercera-divsioonassa Francon hallinnon päähän potkimana, kun béticot kieltäytyivät hylkäämästä seuraansa. Viva er Beti manque pierda on Andalucían murretta ja tarkoittaa "eläköön Betis, vaikka häviäisi") Marcos Assuncaon taistelutahdon ja julmien vapareiden, Ricardo Oliveiran tappavan tehokkaan viimeistelyn ja Joaquínin mahtavan tekniikan avulla Betis teki mahdottomasta mahdollisen. Valmentaja Serra Ferrerin kuviot pitivät pintansa ja Betis kipusi sensaatiomaisesti neljänneksi lunastaen paikan mestareiden liigaan. Kausi huipentui, kun Vicente Calderónin stadion  verhoutui vihreävalkoiseen 11.6.2005 Copa del Reyn finaalissa Osasunaa vastaan. Sevillalaiset saapuivat pääkaupunkiin ja Danin maalattua jatkoajalla ratkaisevan osuman pääkaupunki sai maistaa aitoa andalucíalaista lutuuria, niin elinvoimaista verrattuna Real Madridin porvarilliseen tylsyyteen. Betis oli "el campeón" ja Joaquín leikki Calderónilla härkätaistelijaa - ele, jota monet futaajat ovat sittemmin matkineet. Mutta vain yksi on alkuperäinen, ja Betis on ollut Andalucían ykkönen alusta saakka - ensimmäinen seura Primerassa, ensimmäinen mestari, ensimmäinen mestareiden liigassa jne. Ei voi mitään, sori birit

Sittemmin Betisin tarinassa ei olekaan mitään kertomisen arvoista tapahtunut, lukuunottamatta ihmeellisiä pelastumisia putoamiselta. Joaquín lähti Valenciaan jouduttuaan seuran yksinvaltaisen johtajan Ruiz de Loperan typerän simputuksen kohteeksi: Lopera määräsi Joaquínin ensin lainalle segundan Albaceteen, kunnes viime hetkellä perui siirron ja päästi pelaajan Valenciaan. Lepakoissa Joaquín on näyttänyt välähdyksiä taidoistaan ja oli merkittävässä roolissä joukkueen varmistaessaan viime keväänä paikkansa kärkikahinoissa. Viime kauden keväällä Joaquínin tullessa kentälle Betisiä vastaan Betisin stadionilla, vihreävalkoisten fanit ottivat pelaajan vastaan suurin kunnianosoituksin. Lentäkööt pulloja, mahtuukot joukkoon idiootteja, Betisin kannattajat, la afición verdiblanca, on Espanjan paras ja aina joskus sen myös näyttää. Nyt kuitenkin Koemanin johdolla Valencian tahti on ollut hiipuva ja Joaquín on ollut hukassa. Lopera ehti jo julistaa, että portuense on aina tervetullut takaisin vihreävalkoisiin. Toivottavasti tuo hetki joskus myös nähdään, nimittäin silloin nähdään myös hetki, jolloin vihreävalkoinen Real Betis Balompié palaa antamaan loisteliaan panoksensa Espanjan jalkapalloiluun ja jättää viime aikojen typeryydet vähemmälle.

Viva er Beti Manque pierda        

[Setämies]

Kuka on muuten Espanjan suosituin urheilija? Joku jalkapalloilija??

Edit: Löysinpä itse ja se oliki Fernando Alonso 

[Jii]

Mutta kaikista parhaiten Butragueñon kujeilut muistetaan hänen ollessaan meksikolaishammaslääkärin Hugo Sánchezin kärkiparina. 80- ja 90-luvulla kyseinen hyökkääjäpari oli koko Espanjan liigan pelottavin ja toimivin. Taito ja määrätietoisuus täydensivät loisteliaasti toisiaan.

Varhaisimpia futisaiheisia muistojani on näiden kahden fanittaminen pikkupoikana

[GonzalesBlanco]

Hieno kirjoitus el Blancolta.

Talteen meni tuo avausviesti. Kiitokset, el Blanco.  

[Zapista]

Kun kuvaväläykset Espanjan liigasta olivat vielä harvinaisempia 1980-luvulla kiiri Suomeenkin
tieto miehestä, joka pysäytti jättiläiset. Tämä pelaaja, jolla on monta lempinimeä kuten
”Alonsotequin jättiläinen”oli yksi 1980 luvun menestyksekkään Athletic Clubin ilmentymä, johdattaen joukkueen kahteen  mestaruuteen 1983 ja 1984.  Suuri legenda,  Bilbaon teurastaja
Andoni Goikoetxea Olaskoaga.

Goiko syntyi  1956 Alonsotequin kaupungissa Baskimaalla. Athletic Bilbaon väreihin hän siirtyi 18 vuotiaana  juniorina 1974 ja ensimmäisen liigapelinsä hän pelasi vuonna 1975.

Suurimman maineensa Andoni saavutti 80 luvun alun huippuvuosinaan brutaalina ja kirurgintarkkana taklaajana, joissa vastustajan paras pelaaja surutta pilkottiin lasarettiin. Hän ei ollut Javier Clementen Bilbaon ainoa kovanaama , mutta eittämättä kuuluisin.

Kuuluisin taklaus kohdistui Diego Maradonaan 24. syyskuuta 1984. Goiko taklasi Diegoa takaapäin ilman mitään tarkoitusta osua palloon ja passitti miehen  sairastuvalle. Tarkistamaton legenda kertoo, että Goiko olisi laittanut taklauksessa käyttämänsä nappulakengän vitriiniin. On jopa väitetty, että kyseinen taklaus olisi yksi syy Maradonan siirtymiselle Napoliin.
Toinen Goikoetxean kuuluisa uhri oli Bernd Schuster.

http://www.youtube.com/watch?v=XpcBkpOf4z8

Tuossa vielä kuva kuuluisaan taklaukseen, josta Goiko ei muistaakseni saanut edes punaista

MM-kisoissa Goiko edusti maatansa kerran 1986 ( sekä EM kisoissa 1984), luoden joukkueeseen pelotteen, jonka vuoksi esimerkiksi samassa alkulohkossa ollut Brasilia ei uskaltanut laittaa keskenkuntoista Zicoa kentälle.
Hän teki myös maalin pilkulta Tanskaa vastaan kuuluisassa 5-1 teurastuksessa.

Uransa kolme viimeistä kautta Andoni Goikoetxea pelasi Atletico Madridissa päättäen pelaajauransa vuonna 1990. Kaiken kaikkiaan hän pelasi 369 ottelua La Ligassa tehden huomattavat  44 maalia.

Pelaajauransa jälkeen Goiko aloitti toistaiseksi vähemmän menestyksekkään valmentajauransa.

[Alan]

Viva er Beti Manque pierda        

Hiden kirjoitukselle valtava . Betis on sivullekirjoittaneen mielestä Iberian niemimaan hienoin joukkue.  Toivottavasti Sevillan derby nähdään UK:lta ensi sunnuntaina, niin birit saavat beticoilta kyytiä. Viva los Verdiblancos!

[Herstein]

Hienoja kirjoituksia kaikilta 

[ogami itto]

Suuri legenda,  Bilbaon teurastaja
Andoni Goikoetxea Olaskoaga.

Suuresti vihattu Javi Navarro on pyhäkoulupoika tämän Goikon rinnalla.

Sensijaan, erehdysten välttämiseksi, muistutettakoon foorumin nuorimmille jäsenille, että on olemassa myös toinen Andoni Goikoetxea, etummaisemmalta nimeltään Jon, jonka saavutukset perustuvat muuhun kuin vastustajan vahingottamiseen ( ).

Jon Andoni Goikoetxea Lasa (21.8-65) on syntyperältään Pamplonan poikia, Osasunan kasvatteja ja jossa myös debytoi La Ligassa. Goiko muistetaan parhaiten keskikentän oikeana laitana, mutta myös laitapuolustajan tontti ehti tulla uran aikana tutuksi. Goiko pelasi kotikonnuillaan kolme kautta, jona aikana Osasuna mm. pelasi ensimmäistä kertaa UEFA cupia, kunnes Barça värväsi miehen vain lainatakseen txuri-urdinille seuraavaksi pariksi kaudeksi. Sociedad kausina Goiko sai myös UEFA-pelejä vyölleen, ja äijästä kasvoi mitat täyttävä pelimies suurempiin ympyröihin.

Cruyff nosti Goikon FC Barcelonan miehistöön kaudeksi 90-91, osaksi tulevaa Dream Teamia. Goikon debyyttikausi sinipunaisissa oli heti menestyksekäs, niin henkilö- kuin seurakohtaisella tasolla. Goiko sai vastuuta ja mies täytti paikkansa senkin verran huomion arvoisesti, että Don Balon valitsi hänet vuoden pelaajaksi ennen Bernd Schusteria ja Luis Enriqueta.
Vaikka Goikon saavuttamat tittelit voi lukea suoraan Dream Teamin historiasta, niin on kuitenkin totta, että tittelit eivät tulleet penkillä istumisesta. 4 La Ligaa, 1 Copa de Europa, 1 Supercopa de Europa, 2 Supercopa de Españaa...ja vain neljässä vuodessa.

Barça- vuosien jälkeen Goiko pelasi vielä Athletic Bilbaossa kolme kautta kunnes siirtyi kaudeksi Japaniin palloilemaan Julio Salinasin seuraksi Yokohama Marinosiin. Japanista Goiko palasi vielä Osasunaan, minne päätti uransa jalkapalloilijana v.99.

Goiko jatkoi myöhemmin uraansa vielä valmentajana, lähinnä José Ángel "Cuco" Zigandan kakkosena Osasunassa parhaillaankin. Ja viime kaudellahan Osasuna pääsi toista kertaa historiansa aikana mukaan UEFA-cupiin. Jälleen siis Goiko mukana.
Goiko edusti Espanjaa myös maajoukkuetasolla 36 kertaa, ollen mukana MM-kisoissa -94.

Tämä näin lyhyesti Zapistan viestin innoittamana. Mahdollisista virheistä voi vierittää syyn uuden Vuoden ja Jägermeisterin piikkiin.

[Zapista]

Lisätään vielä että "vanhempi Goiko" toimii tällähetkellä Hercules CD:n valmentajana.
Kakkosena hän toimi vanhan oppisänsä Javier Clementen kakkosena 1994 MM-kisoissa.
 

[# 15]

Tuosta Joaquinin jutusta taisi jäädä mainitsematta Etelä-Koreaa vastaan missattu (ja samalla sen rankkuskaban ratkaseva) rankkari.  Vaikka sen varmasti oli tarkoitus olla Joaquinia hehkuttava tarina, silti olisi pitänyt mainita se.

[ensijokolmas]

"Goiko edusti Espanjaa myös maajoukkuetasolla 36 kertaa, ollen mukana MM-kisoissa -94. "

Ja iskikin kisoissa muutaman häkin, joista Saksan verkkoon isketty oli todella upea. Lähes kulmalipulta tarkka roikku yli nahkapöksymolari Bodo Illgnerin ja takatolpan kautta byyriin. En löytänyt juutuubista.
Joka tapauksessa, tästä minä nuoremman Goikon muistan.

Näin suomalaisesta näkökulmasta yksi yleisimmistä espanjalaista jalkapalloa kuvaavista seikoista on sen maajoukkueen ainainen epäonnistuminen arvokisoissa. Menestys onkin Selección Españolaa eittämättä vältellyt, mutta silti kovin harvalla tuntuu olevan tarkempaa käsitystä siitä miten hyvin oletus espanjan ainaisesta epäonnistumisesta pitää loppuen lopuksi edes paikkaansa. Niin kovin monella kun on tapana tuomita Espanjan menestymismahdollisuudet esimerkiksi ensi kesän EM-kisoissa tämän "Espanja floppaa aina" -mantran ansiosta. Alisuoriutuminen ei kuitenkaan ole arvokisahistoriaa tutkimalla ollut kuitenkaan mitenkään sääntö. Esimerkiksi vuosien 2002, 1996, 1994, 1986 ja 1984 joukkueet pelasivat kisoissaan varsin mallikkaasti. Aasian kisojen oikeusmurha täällä onkin varmaan kaikilla hyvin muistissa, mutta myös Englannin isännöimissä EM-kisoissa joukkue tippui tuomaripelin ansiosta, kun ranskalainen pilliveikko jätti mm. kaksi täysin pilkunarvoista tilannetta viheltämättä puolivälieräottelussa kotijoukkuetta vastaan, jota Espanja noin muutenkin melko suvereenisti hallitsi. No, Saksa olisi ollut varmasti välierissä kova pala purtavaksi, toisin kuin Bulgaria, joka olisi asettunut spanjureiden välierävastukseksi kaksi vuotta aiemmin pelatuissa Yhdysvaltojen MM-kisoissa, mikäli Roberto Baggio ei olisi upottanut Espanjaa ottelun viime hetkillä. Salinas tosiaan kämmäsi avopaikan vain hieman ennen Rupi Pakkion voittomaalia ja Italia oli muutenkin ollut helisemässä.. pienestä se on ollut kiinni. Meksikon kisoissa joukkue lähti puolivälierissä laulukuoroon rankkareilla.
Toki joukkue on munannut itsensä esimerkiksi edellisissä EM-kisoissa sekä Ranskan MM-skapoissa, sen omista vuoden 1982 kotikisoista nyt puhumattakaan.

Toki maajoukkuetta Espanjassakin seurataan, mutta missään kovassa huudossa se ei oikeastaan ole kuin Kastiliassa. Kiintoisia ovatkin esimerkiksi Kataloonian, baskimaan, Galician tai Andalucian omien epävirallisten maajoukkueiden ottelut. Niistä joku enemmän tietävä voisi kertoa lisää!