Tämä dilemma kirvoittikin kysymyksen päässäni: Miksi miesjoukkueilla ei ole naisvalmentajia? Onko tässä kyse joistakin rajoista vai eikö ämmien taso vain riitä miehille? Koskaan en ole nähnyt missään ammattilaisseurassa naisvalmentajaa, vaikka naisten sarjoissa varmaan noin puolella on ukko ruorissa.
Muistaakseni joensuulaisella Viitosen porukalla AFC Keltikillä on (oli?) naisvalmentaja (Riikka Kontturi?). Joensuulaiset lienevät rajojen rikkojina jonkinlaisia edelläkävijöitä, sillä muistan, että jo 1980-luvulla lentopallon miesten Kakkosesessa pelanneella Joensuun Prihoilla oli naisvalmentaja.
Käsittääkseni kummallakin edellämainitulla naisvalmentajalla on liikunta-alan koulutus (ja ainakin Kontturilla myös pelaajataustaa naisten ylemmiltä sarjatasoilta), mikä takaa jo kohtuullisen tiedollisen auktoriteetin.
Ehkäpä olisi syytä vakavasti pohtia, tarvitaanko edes muunlaista auktoriteettia? Sillä onhan naisjohtajia ollut pitkään politiikassa, työ- ja järjestöelämässä, eikä urheilun pitäisi kai millään olennaisella tavalla poiketa muilta elämänalueilta.
Mutta jostakin urheiluun lienee iskostunut eräänlainen vulgäärimaskuliininen arvomaailma. Sitä pidetään miesten taisteluna hegemoniasta, vallasta ja kunniasta.
Lähtökohtaisesti odotetaan, että valmentajan auktoriteetinkin pitäisi ainakin osittain perustua kovalla äänellä huutamiseen ja väkivallalla pelotteluun.
Erityisestihän tämä näkyy jääkiekossa, jossa valmentajan kompetenssia aivan tosissaan punnitaan sillä perusteella, kuinka äänekkäästi tämä räyhää pelaajille vaihtopenkillä ja pukukopissa. Muilla elämänalueilla tästä management by perkele -mallista on jo pääosin ajat sitten luovuttu, kuten Soufi mainitsikin, mutta urheilu tahtoo tulla yhteiskunnallisissa muutoksissa aina jälkijunassa.
Yksi syy naisvalmentajien vähäisyyteen on varmaankin siinä, että koko kulttuuri kaikkine rakenteineen on ollut perin miehinen. Naisten on vaikea lähteä edes juniorijoukkueiden valmentajiksi, vaikka he usein (esimerkiksi tunneälynsä ja sosiaalisen pelisilmänsä) takia olisivat siihen sopivampia kuin miehet. Ja vaikka heiltä löytyisi lajitietoutta ja pelillistä taustaakin.
Tästä kaikesta seuraa se, että erityisesti urheilussa naisia on pidetty vähäarvoisempina olentoina. Ehkäpä urheilumiehet pitävät naisia jopa yleisesti vähäarvoisempina.
Ei taida olla vierasta tälläkään foorumilla (jääkiekkofoorumeillahan se on suoranainen sääntö), että epäilyttävään toimintaan, juonitteluun, valittamiseen tai valehtelemiseen syyllistynyt mies - olipa hän sitten pelaaja tai valmentaja - on akka, jolle tarjotaan hametta päälle. Ikään kuin miehet olisivat lähtökohtaisesti rehellisempiä ihmisiä ja kunniallisempia kansalaisia. Tälle uskomukselle ei taida löytyä tieteellisiä perusteita. Arvostettu "miehen sana" lienee lähinnä myytti.
Kuten Soufi mainitsi, epäluulot naista kohtaan istuvat syvässä. Moni luupäinen alasarjajyrä, kyseenalaistamatta lainkaan omaa kapasiteettiaan, suhtautuisi epäilemättä naisvalmentajaan, että "sehän on vain akka." Munat jalkojen välissä (vaikkei koko vehje edes toimisi) pätevöittävät urhon kuin urhon urheilun kaikkivaltiaaksi ja kaikkitietäväksi mestariksi!
Naisvalmentaja miesten joukkueessa on hiukan samassa asemassa kuin erirotuiset 100 vuotta sitten: hänen pitää olla reilusti parempi, reilusti tiedollisesti (tai jollakin muulla tasolla) valmennettaviaan pätevämpi tullakseen hyväksytyksi.
Niinpä yliopistotasoisen liikuntatutkinnon suorittaneet naiset SAATTAVAt mitenkuten kelvata miesten mutasarjajoukkueiden valmentajiksi (tosin siellä löytynee myös paljon tätä junttimiesten kaikkivoipuutta), mutta veikkaanpa, että on vielä pitkä matka siihen, että naisia nähdään ylempien sarjatasojen valmentajina.
Ensimmäisenä luultavasti Ruotsissa, tuossa yhteiskunnallisen tasa-arvon kärkimaassa.
