Parhaat ja parhaat... Mittariahan ei tosiaankaan ole, mutta kyllä eri kisoilla on meidän muistoissamme usein vähän erilainen kaiku, joak on todellakin subjektiivinen. Pistelen omia tuntojani niistä kisoista, joita olen itse seurannut:
Meksiko 1970: Pele on maailman paras jalkapaloilija. Noin kun sanotaan juuri ekan luokkansa päättäneelle, niin niinhän se on. Ja kisat voittaa lopulta se maa, jonka on kuulunutkin voittaa ne. Kyllä maailma on yksinkertainen. Brassien pelaajat tulivat tutuiksi, samoin Saksan ja Englannin. Muutoinkin kisoista muistaa uskomattoman paljon. - Brassien jengiä on usein väitetty maailman parhaaksi, mikä on sekin täysin vaille mittausta jäävä juttu. Pele kai on joskus väittänyt, että se olisi hävinnyt vuoden 1958 jengille, mutta Pelehän puhuu aina paskaa, joten sekin on ihan pelkkää jutustelua. Videolta katsottuna brasseilta huiketa peliä, mutta toisaalta kun olen katsonut esim. Meksikon, Neuvostoliiton ja Romanian pelaamista noista kisoista, niin on ollut pakko todeta pelaajien kehittyneen huikeasti.
Saksa 1974: Itse kahdessa matsissa paikanpäällä, ja suosikikseni kehittynyt Saksa voitti jännittävän finaalin, jonka näin Korppoossa kummisetäni kesämökillä. Huikeita muistoja sekä Saksan matkasta että kotimaassa seuraamisesta. Cruyffia, Beckenbaueria, Neeskensiä ja Mülleriä ihailtiin, ja mediassa höpöteltiin totaalisesta jalkapallosta.
Argentiina 1978: Nyt itkettiin vähä kaikesta, alkaen isäntien diktatuurista ja päättyen järjestettyihin ratkaisupelien aloitusajankohtiin. Tähtipelaajien puutetta valiteltiin, ja huononan selityksenä tarjottiin sitä, että puolustusvoittoiset taktiikat estävät tähtien syttymisen. Tämä selitys, kuten melkein kaikki "nopeasti keksityt yleiset totuudet" oli tietysti paskaa, Sinänsä on kyllä aivan totta, että noissa kisoissa ei paljon tähdet tuikkineet, vaikka esim. Platinikin jo pelasi. Mario Kempes nyt ei kuitenkaan ole mikään ihan legenda.
Espanja 1982: Kisat tulivat vähän puskista, kun pääsin juuri intistä kisojen alla. Kahdet lohkovaiheet ja ankara taktikointi matseissa aiheuttivat pahennusta, jota lohdutettiin Brasilian pelin ylistämisellä. Kun Brasilia putosi häviämällä ihan omaa tyhmyyttään nItalialle, oli itku ja valitus kovaa luokkaa. Iltalehdessä haastateltiin ihmisiä, ja joku nainen totesi, että kisat ovat varmasti jonkun miehen suunnittelemat, kun paras joukkue ei saa voittaa. Ranskan ja Saksan kamppailu finaalipaikasta oli myös huikea, ja finaalissa Italia sitten selvästi Saksaa parempi, vaikka matsi olikin pitkään aika jännittävä.
Meksiko 1986: Yövalvomista ja suomalaismedian aiempaa suurempi preesenssi, kun paikallisradiotkin oli keksitty. Maradonaa hehkutettiin ksiojen kuninkaaksi heti kättelyssä kuten Peleä vuonna 1970, ja lopputuloskin oli ihan sama, joskin käsimaali jäi ikuisiksi ajoiksi varjostamaan muutoin niin kirkasta kuvaa. Saksa eteni etanan lailla, mutta pääsi kuitenkin finaaliin kaatamalla Ranskan ihan ansaitusti, kun Ranska oli vielä Brassien-kaatotunnelmissa. Jännittävä finaali, jossa Argentiina oli lopulta parempi.
Italia 1990: Kisat vaikuttivat jo etukäteen Saksan ja Italian kaksinkamppailulta, ja Saksahan lopulta voitti, kun Italia kompastui semissä pilkkuihin. Hirveästi muistoja, kun kisat tuli sopivaan aikaan ja muutoinkin olin seurannut futista aiempaa enemmän. Paljon jännittäviä matseja ja tähtipelaajia. Hauskimpia muistoja radiosta kuunnellut matsit Hki-Oulu-Hki väleillä. Itkun aiheuttaja oli tällä kertaa väärät joukkueet pudottanut väärä Argentiina, joka pelasi liian puolustusvoittoisesti. Tässä omassa tarkastelussani voin todeta, että tuo puolustusitku alkoi siis jo viimeistään 1978, joskin luulisin kuulleeni aiheesta jo 1974. Itsku tulee muuten poikkeuksetta ns. häviäjien leiristä.
USA 1994: Erikoiset kisat, kun eivät olleet futismaassa. Komeat puitteet kuitenkin ja yleisöennätykset ovat yhä voimassa. Brassit ensimmäisestä pelistä lähtien suvereeneja, Kolumbia floppasi, jne jne. Brassien joukkuetta haukuttiin etenkin Brasiliassa tylsäksi. Itselläni on Pekka Luhtasen analyysit kisoista, ja niissäkin todetaan, että Brasilai oli finaalissa yksiselitteisesti parempi. Tässä on se erikoisuus, että jos katselee pelaajalistoja eurooppalaisin silmin, niin Italian joukkue oli selkeästi nimekkäämpi. Arrigo Sachin johtama joukkue ei kuitenkaan millään tavoin kyennyt muuttamaan tätä hallinnaksi kentällä. Finaalissa 120 minuuttia ilman maalia, mikä ei tietenkään haittaa tosi fania. Finaalin seuraamisesta eri puolilla maailmaa on tehty loistava dokumentti. Suomen osuus on kuvattu Lapissa, jossa ukko sanaakaan sanomatta katselee matsia yöttömässä yössä. Pihalla on poro, ja puoliajalla kannetaan kossupullo paikalle. Ohjaaja on Aki tai Mika Kaurismäki.
Ranska 1998: Piti olla Brasilian ja Ronaldon juhlaa, muttei ollutkaan. Ranskaa ylistävät jutut ennen kisoja olivat kortilla, mutta äkkiä se kelkka käännettiin ja huomattiin, että siellä on paljon hyviä pelaajia. Hyvät ja jännittävät kisat kaikkiaan, joiden suurin anti oli oikeastaan se, että Ranska putkahti ns. suurten futismaiden joukkoon. Harva tietää tai muistaa kuinka poloisena futismaana Ranskaa joistakin välähdyksistä huolimatta tuohon asti pidettiin.
Korea ja Japani 2002: Brasilian ja Ronaldon juhla toteutui neljä vuotta myöhässä. Hirvittävää tuomaripeliä ja kisojen virallisena Anna Kournikovana Englannin joukkue. Kampaustaan varjellut Beckham valehtelemassa japanilaislapsille, että halauaisi pelata joskus siellä ja muuta hirveätä paskaa. Kentällä paljon huonosti valmistautuneita joukkueita, joista Ranska floppasi pahiten. Muka yllättäjinä pidetyt Turkki ja Saksa olivat omissa papereissani korkealla jo ennen kisoja, joita leimasi omissa silmissäni ihan tolkuton mediahypetys milloin mistäkin lähinnä turhasta asiasta. Myös joitain pelaajia oltiin nostamassa maailmanluokkaisiksi kahden onnistuneen lanneharhautuksen jälkeen.
