Syksyllä julkaistu Heikki Suhos-kirja tuli lukaistua. Rakenteeltaan tietysti hyvin geneerinen pelaajan muistelmateos: pihapelit, hakeutuminen junioritoimintaan, läpilyönti edustukseen ja sitten niitä tähtihetkiä ja hieman vastoinkäymisiäkin, unohtamatta alleviivailla luonteenpiirteiden aiheuttamia mahdollisia konflikteja. Kelvollisesti toimitettu (Matias Strozyk, kuka lienee) kyllä, teksti kulkee töksähtelemättä.
TPS:n 70-luvun alun kultavuodet sekä 80-luvun korkea pelillinen taso useine enemmän tai vähemmän täpärästi menetettyine mestaruuksineen ovat oivallista ylöspanoa suomalaisen jalkapallon historiasta. Valmennusvuosien puolelta San Siron ihme ja Tommy Lindholmin upea taktinen voitto Trapattonista avataan seikkaperäisesti ja FC Oulun kompuroiva puuhastelu kuvautuu tragikoomisena.
Kritiikkiä annan kuvitukselle. Sitä on vähänlaisesti ja sen sijoittelussa olisin toivonut tekstin sisältöä noudattelevaa kronologiaa.
Päätin kirjastossa poukata ex tempore urheiluhyllylle vilkaisemaan, olisiko tuoreehko Tolsa-elämäkerta jo vapaana. Eihän se tietenkään ollut.
Mutta silmääni sattui tuo Matias Strozykin haamukirjoittama ja editoima (Suhonen siis kertojana minä-muodossa) Suhos-elämäkerta Super-Hessu. En ollut tiennyt koko kirjasta mitään.
Noh, kyllähän 206 SM-sarjamaalin mies (ennätys jäänee lyömättömäksi) kirjansa ansaitsee, vaikka Suhonen jäi pelkästään SM-sarjan tähdeksi (1969-86). Miehen maajoukkueurakin oli varsin vaatimaton, hiukan yli 20 ottelua (useimmiten vaihdosta kentälle), joissa kaksi maalia. Yhtä pelikautta lukuunottamatta Super-Hessu oli myös Tepsin mies. Piipahdus HJK:ssa 1973 toi myös Suomen mestaruuden kolmen Tepsi-kullan lisäksi.
Eräistä läheltä ja kaukaa vilahtaneista tarinansäikeistä olin aikaisemmin päätellyt, että Suhonen olisi ollut ns. leuhka jätkä. Kun juttelin aikoinaan Hessun vanhan pelikaverin kanssa, tämä arvioi hiukan pilke silmäkulmassa, ettei Hessu lähtenyt aktiiviuransa jälkeen pelaamaan edes ikämiehiin, koska hänen kunniansa ei olisi kestänyt sitä, että joku vanha alasarjapelaaja olisi ottanut häneltä pallon pois... Staran piti aina olla stara.
Kirja näyttää vahvistavan tätä käsitystä. Suhonen päihitti tappelussa luokan isoimman korston, oli aina kovin harjoittelija ja paras pelaaja - ja sitä paitsi
kova jätkä, joka pisti tavan takaa sanoillaan ja teoillaan muille jauhot suuhun, olivatpa he omia tai vieraita, pelaajia, valmentajia, seurajohtajia tai katsojia. Kuopiossa (ja Kotkassa, Kokkolassa jne) yleisö soitti suutaan, mutta siinähän huutelivat, kun Super-Hessu niittasi hattutempun.
Näin on saattanut toki ollakin. Maalintekohan jo osoittaa jonkinlaista leuhkuutta, vastustajajoukkuetta ja sen pelaajia pistetään siinä alta lipan. Taitojen ja fysiikan lisäksi tarvitaan usein tietynlaista luonnetta - jopa röyhkeyttä.
Mutta onhan se saumattoman itsekorostuksen lukeminen ihan jumalattoman yksitoikkoista ja puuduttavaa. Supersankaruus on tylsää, jos siinä ei ole inhimillisiä särmiä, ja se pätee Super-Hessuunkin.
Edes lapsuuden pihapeleistä puhuttaessa Suhonen ei osoita heikkouksia. Siksi tuntuu virkistävältä, kun saman rapun ikä- ja pelikaveri, myöhemmin TPS:n jääkiekkojoukkueen kapteeniksi noussut Rauli Tammelin sanoo, että jääkiekossa Hessu oli porukan huonoin luistelija.
Mutta teoksen loppupuolella Suhonen saa minulta jo enemmän ymmärrystä ja hiukan sympatiaakin. Super-Hessun valmentajaura ei lähtenyt oikein missään vaiheessa lentoon, vaikka mies avoimesti myöntää tähdänneensä huippuvalmentajaksi pelaamisen lopetettuaan.
Moni voisi sanoa valmennusuraa jopa flopiksi: potkut Tepsistä ja FinnPa:sta, ja muutamissa muissa seuroissa sopimusta ei enää jatkettu, kun se oli päättynyt.
Mutta uskon kyllä, että Suhosella oli kosolti huonoa tuuriakin tai sitten hänelle vain pelattiin käteen kortit, joilla ei voinut pärjätä. Erityisesti potkut Tepsistä tuntuvat hiertävän häntä kovasti, ja kieltämättä hänen kohtelunsa tuntuu minustakin epäoikeudenmukaiselta, vaikka joku voisi siihenkin tarjota toista totuutta.
Ehkä jonkinlainen itsekeskeisyys - maailman, Suomen tai vähintään Turun napana oleminen - on vain tyypillistä niille, jotka pyrkivät kynsin ja hampain huipulle.
Mutta olisi aika kauheaa ajatella, että se olisi jopa välttämätöntä.
