Jalkapalloaiheiset kirjat

[Tunturi]

Nyt on tullut Jari Litmasesta epävirallinen elämänkerta Litmanen – Kympin matkassa, jonka ovat kirjoittaneet Juha Kanerva ja Petri Lahti. Onko kukaan ehtinyt lukea? Onko paljon uutta tietoa? Selailin hieman kaupassa, ja vaikutti ihan perusteelliselta verrattuna Litmasen omaan elämänkertaan, joten laitoin kirjastosta varaukseen.

[Heppatiitti]

KAI PAHLMAN: BANAANIPOTKU: Sivuja 192 ja ilmestymisvuosi 1969.

Tausta kirjasta ja kirjoittajasta: Päivänä muutamana kävelin Kaitsun kotitalon ohi Aleksis Kivenkadulla ja tuli tarve plärätä läpi Kaitsun epävirallinen muistelmateos ”Banaanipotku”. Kirjailijan apuna on ollut toimittaja ja Palloliiton järjestösihteeri Jaakko Kahila. Kaitsun ansiot futarina ovat vahvat: 1954-68 maajoukkueessa 56 ottelua ja 15 maalia. Pohjoismaiden mestari 1966. SM-sarjan maalikuningas kolmesti ja kaikkien aikojen maalipörssissä kakkosena. Suomen mestari pelaajana kahdesti ja kerran valmentajana.

Minun ikäiselleni Kai Pahlman on paljon muutakin kuin jalkapalloilija. Isä Helge oli Dallapen kantavia voimia. Isältään Kaitsu peri musikaalisuuden ja soittimeksi valikoitui piano. Pianistina hän oli yhtä suvereeni kuin pallon käsittelyssä. Nykyään on vaikea ymmärtää kuin suuri stara Pahlman oli 60-luvulla. Aikana jolloin TV-kanavia oli tasan yksi – oli henkilö jolla oli oma viikoittainen ohjelmansa televisiossa koko kansalle tuttu. Jos tämä soittaja oli vielä yksi maan parhaimmista jalkapalloilijoista, niin se takasi että katsomot pullistelivat myös kentällä. Taitavan futaajan lisäksi Kaitsu oli myös viihdyttäjä. Kun peli kulki, niin banaani-, saksi- tai pingviinipotkut löysivät tiensä vastustajan verkon perille. Yksi suosikkitempuista oli hypätä pallon päälle tähystämään syöttösuuntia, koska korkealta näki paremmin. Pahlman oli myös loistava supliikkimies ja kun herjaa lensi katsomosta kentälle piti huutajan olla varuillaan sillä Pahlmanilta lähti yleensä murhaava vastakuitti. Kun pelaaminen ei maistunut, niin sitten se ei maistunut. Pahlman saattoi seisoa sivurajan vierellä ja liikkua koko puoliajan verran muutaman metrin suuntaan tai toiseen. Pahlman oli viihdyttäjä – jalkapallotaiteilija – jota tultiin katsomaan läheltä ja kaukaa. Kylmäksi hän ei jättänyt ketään.

Kirjan arvostelu: Pahlman oli huumorimiehiä ja myös kirja on enemmän mukavaa jutustelua kuin normaalisti aikajärjestyksessä etenevä elämäkerta. Luvut ovat lyhyitä ja niissä keskitytään kerralla yhteen aiheeseen. Jalkapalloharrastus alkaa Vallilan kentiltä ja jo 19-vuotiaana tulee tekniikkataiturille kutsu maajoukkueeseen. Mestaruus vuonna 1957 Vihreissä Jääkäreissä saa oman lukunsa ja jokaisen luvun päättää joku hauska tapahtuma tai Pahlmanin kuolematon lohkaisu katsojille tai pelikavereille.

Erikoismaininnan ansaitsee Helsingin Allianssille omistettu luku. Koska Allianssi on nykyään lähes unohdettu, niin uhrataan sille muutama rivi. Aulis Rytkönen ja Kalevi Lehtovirta olivat lyöneet Ranskassa ammattilaisina läpi ja kun herrat tulivat 1956 lomalla Suomeen halusi eritoten helsinkiläinen yleisö nähdä mitä Aulis ja Kalevi olivat Ranskassa oppineet. Muodostettiin HJK:n, HPS:n ja Kiffenin yhteisjoukkue, jonka rivissä Aulis ja Kalevi pelasivat. Ensimmäinen Allianssin vastustaja oli ruotsalainen Västerås IFK, jonka Allianssi voitti 12-2. Runsas yleisö viihtyi ja kolmelle seuralle jäi ottelusta jaettavaksi lähes puolimiljoonaa markkaa. Vielä samana kesänä ehdittiin kohdata Hammarby ja Tukholman AIK. Vuonna 1957 Allianssi kohtasi vastustajat Ruotsista, Tanskasta ja Neuvostoliitosta. Vuonna 1958 kohdattiin Djurgården ja vuonna 1959 Brasilian mahtiseura Vasco da Gama, jonka piti alun perin kohdata Suomen maajoukkue, mutta Palloliitto piti brassien vaatimaa korvaussummaa liian suurena. Sen sijaan Allianssi kohtasi stadionilla televisioidussa ottelussa brassit ja paikan päällä oli 11.052 katsojaa. Seuraavana vuonna oli vuorossa brasilialainen Fluminense ja yleisöä 13.406. Vuonna 1962 Allianssi voitti Pohjolan cupin loppuottelussa Djurgårdenin. Loppuvuosina HPS:n korvasi Allianssissa HIFK. Tämän jälkeen alkoi yleisön kiinnostus Allianssiin hiipua ja vähitellen ottelut lakkasivat kokonaan.

Pitkään käsitellään myös vuoden 1963 tapahtumia, jotka johtivat Pahlmanin kauden 1964 pelikieltoon. Kauden 1963 päätösottelussa Reipasta vastaan ei HPS:llä ollut ottelussa panosta, mutta voitolla Reipas varmistaisi mestaruuden. Omat joukkuetoverit menettivät 20:n minuutin kohdalla malttinsa Pahlmanin laiskaan liikkumiseen ja huusivat: Paljonko Reipas on sinulle maksanut? Pahlmanin mitta täyttyi. Hän yritti poistua kentältä, mutta HPS:n pelätty joukkueenjohtaja Max Viinioksa esti kentältä poistumisen. Puoliajalla kuului pukuhuoneesta huutoa ja tulikivenkatkuista keskustelua. Sen seurauksena Pahlman vaihtoi siviilit ylleen ja ennen ottelun umpeutumista käynnisti autonsa ja ajoi Helsinkiin. Reipas voitti ottelun 4-1. Lopputuloksena Palloliitto julisti Pahlmanin kilpailukelvottomaksi vuoden 1964 loppuun asti. Ruskeita kirjakuoria tai sopuilua ei koskaan näytetty toteen. Kilpailukielto tuli jalkapalloilun vahingoittamisesta ja kilpailutoiminnan halventamisesta.

Pahlman ei kuitenkaan tuolloin lähes 30-vuotiaana heittänyt nappulakenkiä nurkkaan, vaan harjoitteli pelikiellon aikana eri helsinkiläisjoukkueiden kanssa ja kehitti kuuluisan banaanipotkunsa, jolla teki 3-4 maalia kaudessa. Pele laukaisi banaaninsa sisäterällä. Pahlmanin banaanipotku suoritettiin kengän kärjellä niin, että kärki osui keskelle palloa siten, että potku hipaistessaan palloa oikealta vasemmalle antaa sille kulkusuunnan oikealle ja erittäin voimakkaan kierteen.

HPS:ään ei Kaitsulla ollut palaamista eikä haluakaan siellä jatkaa. Jääkärit muuten putosivat pelikieltokaudella mestaruussarjasta, eivätkä ole koskaan sinne sen jälkeen palanneet. Uuden joukkueen valinta oli HIFK ja HJK:n välillä. Lopulta valinta oli helppo. HJK pelasi Pahlmanin suosimaa hyökkäysvoittoista peliä ja Aulis Rytkönen oli palannut Ranskasta Klubin valmentajaksi tuoden mukanaan modernit valmennusmetodit, kun taas HIFK:ta valmensi omantoimensa ohelle maalivahti Anders Westerholm. Valinta oli HJK.

Heti ensimmäinen kausi Klubissa oli menestys. Katsomo pullisteli yleisömääristä, joista nykyään voidaan vain unelmoida ja maalikuninkaan titteli irtosi 22:lla maalilla. Myös kutsu maajoukkueeseen kävi ja vuonna 1966 Suomi voitti Pohjoismaiden mestaruuden. Erään maaottelun jälkeen soi puhelin ja signore Silvano Ferretti pyysi tapaamista. Kyseinen herra edusti Mantovaa, joka pelasi silloin nykyistä Serie B:tä vastaavalla tasolla. Ferretti tarjosi ammattilaissopimusta Italiaan ja laski  tapaamisessa 40.000:n markan siirtosumman käteisenä pöydälle. Keskustelu vaimon kanssa ja muusikon keikat ja TV-esiintymiset saivat Pahlmanin kieltäytymään siirrosta.

Lisäksi Pahlman käy kirjassaan mukavalla jutustelutyylillään läpi valmentajat, parhaat pelikaverit, toimittajat ja HJK:n laulavan ja soittavan Futistrion. Kaitsuhan piti itseään parempana pianistina kuin futaajana. Kirja päättyy kauteen 1969. Sen jälkeen tuli vielä mestaruus pelaajana 1970 ja valmentajana 1973. Myöhemmin Pahlman vaikutti omintakeisena Klubin takapiruna vuosikaudet. Taivaalliset pelikentät ja orkesterit kutsuivat elämäntaiteilijaa vuonna 2013.

Laitetaan vielä yksi oma muisto Kaitsusta (tätä ei ole kirjassa). Kaitsu oli huutopisteiden mestari ja osasi tarvittaessa kaatua näyttävästi vapareiden ja rankkareiden toivossa. Kerran stadikalla tuomari tuomitsi Klubille pilkun tilanteesta, jossa ei ollut mitään rikettä. Perusreiluna stadin kundina Kaitsu antoi tuomarin kuulla kunniansa – mutta eihän se tuomio siitä muuttunut. Pilkkua asettui laukomaan outo olento. Kaitsu vaappui pingviininä kohti palloa räpytellen käsiään kuin lentokyvytön lintu. Ennen laukaisua jokainen tiesi ettei pallo tulisi menemään maaliin. Eikä mennytkään. En muista menikö pallo yli pääty- vai sivurajasta, mutta jostain kulmalipun kohdilta kuitenkin.

Arvostelu: Aivan must (hyvän mielen) luettavaa niille, jotka haluavat tietää enemmän Suomen 50- ja 60-luvun futiksesta, kun futis oli vielä suosiossa selvästi edellä lätkää. Neljä tähteä viidestä ja vahva lukusuositus, jos kirja tulee divarissa vastaan.

Jatketaan samassa genressä. Seuraavaksi arvioitavana on: Juhani Peltonen: Hakasta Hampuriin.

[Hasan Sas]

Kiitoksia taas arviosta, näitä on aina mukava lukea. Itse olen ainakin toistaiseksi jättänyt väliin nämä Pahlmanien, Peltosten ynnä muiden takavuosien pallistien elämäkerrat, koska minulta puuttuu omakohtaiset kokemukset näistä hahmoista. Jos kliseisesti verrataan musiikkiin, niin tulisi sama fiilis kuin lukisi sellaisen muusikon elämäkertaa, jonka musiikkia ei ole koskaan kuullut. Harmi vaan, että nämä jälkibosmanilaisen ajan pelaajat vaikuttavat suurimmaksi osaksi kovin valjuilta tapauksilta verrattuna joihinkin muinaisuuden Garrinchoihin sun muihin elämää suurempiin hahmoihin. Maradonakstakin muistan kunnolla vain 1994 mömmömkisojen dopingsotkut.

[Bolzarelli]

Kiitoksia taas arviosta, näitä on aina mukava lukea. Itse olen ainakin toistaiseksi jättänyt väliin nämä Pahlmanien, Peltosten ynnä muiden takavuosien pallistien elämäkerrat, koska minulta puuttuu omakohtaiset kokemukset näistä hahmoista. Jos kliseisesti verrataan musiikkiin, niin tulisi sama fiilis kuin lukisi sellaisen muusikon elämäkertaa, jonka musiikkia ei ole koskaan kuullut. Harmi vaan, että nämä jälkibosmanilaisen ajan pelaajat vaikuttavat suurimmaksi osaksi kovin valjuilta tapauksilta verrattuna joihinkin muinaisuuden Garrinchoihin sun muihin elämää suurempiin hahmoihin. Maradonakstakin muistan kunnolla vain 1994 mömmömkisojen dopingsotkut.

Ne Maradonan pari maalia Englantia vastaan tuli onneksi nähtyä telkusta pikkukundina suorana;)

[John Rambo]

Hyvä arvostelu!

En ole aikalaisiasi, mutta molemmat kirjat löytyvät hyllystä ja ovat luettuina. Pahlmanin kirjasta tahtoisin nostaa myös ajalle tyypillisen koneuskon, ja onhan Kaitsun arvioissa jalkapallon tulevaisuudesta myös useita sivuosumia. Data on osittain vallannut peliä, ja ylipäänsä tietoa on nykyään aivan eri tavalla saatavilla sekä hyödynnettävissä.

[Heppatiitti]

Kiitoksia taas arviosta, näitä on aina mukava lukea. Itse olen ainakin toistaiseksi jättänyt väliin nämä Pahlmanien, Peltosten ynnä muiden takavuosien pallistien elämäkerrat, koska minulta puuttuu omakohtaiset kokemukset näistä hahmoista. Jos kliseisesti verrataan musiikkiin, niin tulisi sama fiilis kuin lukisi sellaisen muusikon elämäkertaa, jonka musiikkia ei ole koskaan kuullut. Harmi vaan, että nämä jälkibosmanilaisen ajan pelaajat vaikuttavat suurimmaksi osaksi kovin valjuilta tapauksilta verrattuna joihinkin muinaisuuden Garrinchoihin sun muihin elämää suurempiin hahmoihin. Maradonakstakin muistan kunnolla vain 1994 mömmömkisojen dopingsotkut.

Se on juurikin näin, että nykypelaajat (paitsi joku Zlatan) tuntuvat aika sisäsiisteiltä entisiin pelajiin verrattuna, joilla oli persoonissa rosoa ja särmää. Tuntuu että nykypelaajat käyvät läpi jonkinlaisen media- ja viestintämankelin, jonka lopputuloksena on värittömiä, hajuttomia ja mauttomia haastatteluja ja lausuntoja antava kloonilauma. Esimerkkinä taas edellä mainittu Pahlman. Pepita Nieminen oli tiukalla "lähivartioinilla" saanut Pahlman kuumenemaan ja tämä potkaisi Pepitaa perseeseen. Seurauksena tietenkin ulosajo. Lehdistölle Pahlman totesi tyynesti: "Luulin potkaisseeni palloa, se oli niin pyöreä ja samannäköinen". Nykyään ei kukaan pelaaja edes leikillään sanoisi moista medialle.

Mitä arvosteluihin tulee, niin Peltosen kirjan jälkeen aletaan mennä lähemmäs nykypäivää. Sen jälkeen on vuorossa Hornbyn "Hornankattila" ja sitten Arhinmäen "Kaiken se kestää". Futareista ja valmentajista on arvostelulistalla ainakin Totti, Cruyff, Maradona, Zlatan, Beckham, Gerrard, Svennis, van Gaal, Wenger, Ferguson jne... 

[Thouni]

Jos futareiden omista kirjoista on puhetta niin ehdoton suositus Peter Crouchin "How to be a Footballerille". Ei mikään varsinainen elämäkerta, mutta yksi parhaita jalkapallokirjoja vuosiin.

[blgr]

Jos futareiden omista kirjoista on puhetta niin ehdoton suositus Peter Crouchin "How to be a Footballerille". Ei mikään varsinainen elämäkerta, mutta yksi parhaita jalkapallokirjoja vuosiin.

Tämä kyllä. Crouch kirjottaa hauskasti ja viihdyttävästi, hyviä sivalluksia sinne tänne. Toivottavasti tulee uutta kirjaa jossain välissä, selkeesti olis annettavaa sillä saralla.

[lased]

Tämä kyllä. Crouch kirjottaa hauskasti ja viihdyttävästi, hyviä sivalluksia sinne tänne. Toivottavasti tulee uutta kirjaa jossain välissä, selkeesti olis annettavaa sillä saralla.

Kaksi osaahan siitä on tullut, toinen osa nimeltään I, Robot. Mutta aivan mahtavaa sekä viihdyttävää settiä.

Tilaukseen laitettu juuri Bombonera, 1312, Against the elements sekä The away leg. Kovat odotukset näistä.

[Thouni]

The away leg.

Reilu puolet tuosta nyt luettu ja ei suoranaisesti ole pelkästään futismatkailukirja, mutta koostuu siis eri kirjoittajien kirjoituksista erilaisista mieleenpainuvista peleistä ympäri maailman. On peliä Tbilisin tyhjällä stadionilla, mellakoiden täyttämiä pelejä Brasiliassa ja naisten Uefa cupia Ruotsissa. Jotkut stoorit keskittyvät omaan makuun vähän liikaa siihen miten itse peli eteni ja kuka pelasi hyvin ja kuka huonosti, mutta kokonaisuutena todella viihdyttävä opus.

[Heppatiitti]

JUHANI PELTONEN: HAKASTA HAMPURIIN: Sivuja 163 ja julkaisuvuosi 1971. Kirjan alaotsikko on: Ammattilaisjalkapallon rahat ja salat.

Tausta kirjasta ja kirjoittajista: Matti Pitko on ollut Peltosen avustajana kirjan tekemisessä. Pitko on tunnettu toimittaja, kolumnisti ja aikanaan itsekin mainio futari ja Peltosen pelikaveri.

Juhani Peltonen oli eittämättä 60-luvun paras suomalainen jalkapalloilija. Pelipaikaltaan yleensä tuulennopea laitahyökkääjä – joskus keskikentän rakentaja. Maajoukkueessa Peltonen pelasi 68 kertaa. Tuolloin maaotteluita oli harvakseltaan ja aikanaan tuo oli ennätysmäärä. Maaleja maaotteluissa syntyi kymmenen. Suomessa Peltonen edusti vain Valkeakosken Hakaa, jonka riveissä otteluita kertyi peräti 349 joissa 114 maalia. Hampurin Sportvereinin riveissä vuosina 1964-66 kaikkiaan 38 ottelua joissa kuusi maalia.

Kaksi Suomen mestaruutta, viisi Suomen cupin voittoa ja valinta vuoden jalkapalloilijaksi 1960, 1962, 1964 ja 1965. Pohjoismaiden mestaruus 1964 ja 1966. Peliuran aikana toimi paperitehtaalla työnjohtajana ja myyntimiehenä. Peltonen vaikuttaa edelleen joukossamme – ikää on 85-vuotta. Jalkapallon seuraamisen ohella hän maalaa tauluja. Ainakin vielä muutama vuosi sitten Peltosella oli ateljee Valkeakoskella ihan tehtaan kentän vieressä. Saman kentän vierestä löytyy myös: ”Jussi Peltosen tie”.

Kirjan tapahtumat ja arvostelu: Kirja ei etene kronologisessa järjestyksessä vaan hyppää suoraan Peltosen Hampurin aikoihin. Vuonna 1964 silloin 27-vuotias Peltonen saa sähkeen Hampurista ja neuvottelut ammattilaisurasta alkavat. Hän on herättänyt suurseuran huomion, kun on tehnyt maalin Pohjola-Muu Eurooppa ottelussa itsensä Hans Tilkowskin (60-luvun Manu Neuer) taakse ja viikkoa myöhemmin uusinut saman tempun Suomi-Länsi-Saksa maaottelussa.

Sopimukseen päästään. Peltonen saa auton, asunnon, siirtosumman, (noin 10.000 markka) hyvän kuukausipalkan ja vuoden kuluttua maksettavan lisäpalkkion. Ongelmana on, että Haka suostuu vapauttamaan Peltosen vasta kun Suomen kausi on ohi. Silloin Bundesliigaa on pelattu jo kolme kuukautta. Lopulta Peltonen pääsee Hampuriin ja heti on edessä ottelu Manchester Unitedia vastaan ja Peltosen vartijana hampaaton viikate Nobby Stiles. Peli sujuu kuitenkin hyvin ja Peltonen syöttää Hampurin suuren suosikin Uwe Seelerin tekemän maalin. Futis on iso juttu Hampurissa ja seura hankkii Juhanille jopa oman tulkin.

Pian on edessä ensimmäinen Bundesliigamatsi ja huonekaverina matkalla itse ”Paksu-Uwe Seeler”. Saksan futiksen suurin tähti nuoren Beckenbauerin ohella. Peli sujuu taas hyvin ja jälleen Peltonen syöttää Seelerin maalin.

Sopeutumista Hampuriin helpottaa, että Kerttu-vaimo ja tytär muuttavat Saksaan. Mielenkiintoista on tietää 1963 perustetun bundesliigan pelaajapalkkioista. Tuolloin Bundesliiga pelaajan peruspalkka oli noin 1200 markkaa ja virallisesti enintään 1500 markkaa, mutta lisäksi maksettiin tunnustuspalkkioita, pelirahoja ja muita sopimuksen mukaisia palkkioita. Ei tunnu suurelta huippuliigojen nykypalkkoihin verrattuna, mutta aika oli eri ja Peltonen mainitsee silti Beckenbauerin olevan Munchenin nuorin miljonääri eivätkä Seelerin tulot jää huonommiksi.

Ensimmäinen seuran joulujuhla on iloinen yllätys. Jokainen pelaaja saa ylimääräisen palkan ja tavarakasan (kodin koneita, radioita, samppanjaa, konjakkia jne). Myös vierailu Seelerin kotona tekee vaikutuksen, kun vastassa on hovimestari. Muista pelikavereista tutuksi tulee maajoukkue- pelaaja ja joukkueen pelle vähätukkainen ”Charly” Dörfel. Dörfel juoksi kentälle peruukki päässä, mutta Saksan liitto puuttui asiaan ja peruukkien käyttö jalkapallo-otteluissa kiellettiin.

Toinen kausikin Saksassa sujuu hyvin ja Peltonen valitaan keväällä kolmesti viikon joukkueeseen. Lempinimeksi tulee schneehaase eli ”lumijänis”. Saksalaisten mielestä vaalea pikakiitäjä juoksi kuin jänis lumihangessa. Dortmundissa tulee kolmannen kerran vastaan Hans Tilkowski, joka on juuri valittu vuoden jalkapalloilijaksi Saksassa. Peltonen yllättää Tilkowskin yli 30:sta metristä lähteneellä kaukolaukauksella. Joukkueena Hampurin pelit eivät kuitenkaan suju, valmentaja vaihtuu ja seuran johto esittää Peltoselle 1000:n markan palkan pudotusta. Peltonen ei suostu ja päättää palata Suomeen ja Hakaan, jossa vuorineuvos Walden lupaa saman työn ja edut kuin läh- tiessä. Näiden kahden Saksan vuoden kuvaamiseen käytetään puolet kirjan sivuista.

Kirjan puolivälissä Peltonen palaa nuoruuteensa. Isä toivoi pojasta yleisurheilijaa, mutta futis vie nuoren Jussin mennessään. Hiukan lukijana ihmetyttää ettei Peltonen mainitse sanallakaan vuosistaan Ruotsissa sotalapsena. Nuori lahjakkuus pääsee kuudeksi viikoksi Jugoslaviaan harjoittelemaan maan parhaiden joukkueiden kanssa. Vuonna 1955 on edessä ensimmäinen maaottelu. Vastassa on Puskasin johtama Unkari, joka murjoo Suomen nurmen pintaan, mutta tilanteessa 6-0 Peltonen pääsee kentälle ja palkitaan suomalaisten parhaana.

1960 Haka voittaa mestaruuden ja cupin. Valmentajana on Peltosen arvostama Valter Heinonen. Sen aikaisia maajoukkuevalmentajia Peltonen ei juuri arvosta ennen kuin Olavi Laaksonen tulee maajoukkueen ruoriin ja palkintona on vuosien 1964 ja 1966 Pohjoismaiden mestaruus. Vuoden 1967 huippuhetki on Palloliiton 60-vuotisjuhlaottelu, jossa Suomi saa vahvistuksekseen kuusi Pohjolan parasta pelaajaa, kun vastaan tuli Lev Jashinin Neuvostoliitto. Yllättäen tulee myös vastaan Hakan valmentajaksi pestattu – mutta USA:han kadonnut/karannut Graham Adams. Tämä tarjoaa Peltoselle siirtoa Amerikan liigaan ja siirtosummana 60.000 markkaa. Peltonen kieltäytyy, mutta monet muut Hakan pelaajat suostuvat. Rahoja ei kuitenkaan koskaan tule, eikä matkalippuja rapakon taakse.

Maaottelu-uran päättyminen 1970 herättää katkeruutta. Olavi Laaksonen kimmastuu, kun toimittaja tekee Ruotsi-ottelun jälkeen jutun, jossa Peltonen ja Pertti Mäkipää pannaa syömään pienellä lusi- kalla pullaa. Toimittaja otsikoi jutun: ”Peltonen ja Mäkipää söivät lusikalla pullaa. Oliko tämä rangaistus? Joutua syömään pientä pullaa muistolusikalla?” Toimittaja laittoi sanat pelaajien suuhun, mutta valmentaja Laaksonen käsitti tuon arvosteluksi ja maajoukkueura päättyi tuohon naurettavaan episodiin. Vuonna 1971 Jussi joutui vielä autokolariin, jossa kädestä murtuu luu. Syntyy päätös lopettaa, mutta kun Haka ajautui putoamiskamppailuun palasi Peltonen vielä kerran pelastamaan itselleen tärkeän seuran ja Haka alkoi taas voittamaan.

Kirjan lopussa Peltonen antaa palaa kunnolla. Kiitosta tulee vuorineuvos ja patruuna Juuso Waldenille Valkeakosken nostamisesta yhdeksi Suomifutiksen ykköspaikoista, mutta myös kovaa kritiikkiä väärästä valmennuksesta. Erityisesti Palloliitto saa täysilaidallisen, samoin erotuomarit ja heidän koulutuksensa. Erikoistuomion saavat tuon ajan sopuottelut. Peltonen kertoo aivan suoraan, että Lahden Reippaasta kysyttiin paljonko tarvitaan rahaa, jotta en pelaa heitä vastaan.

Arvostelu: Aivan must-luettavaa niille, joita kiinnostaa tietää enemmän 1950 ja 60-luvun Suomi- futiksesta sekä 60-luvun Bundesliigasta. Kolme ja puoli tähteä viidestä. Neljä tähteä oli lähellä.

Ensi viikolla mennään jalkapallon emämaahan ja vuorossa: Nick Hornby: Hornankattila/Fever Pitch

[Elias]

Tällainen osui silmään tarjontaa selaillessa:



What is it like to support a small team in a city where a footballing giant lurks? Leandro Vignoli spent 50 days on the road, getting up close and personal with the fans of 13 football clubs from ten of Europe's big cities to bring you the inside story. This book isn't about glitz and glamour - it's a celebration of each club's identity peppered with a sprinkling of history. From St Pauli's social activism to Millwall's struggle with hooliganism, from Rayo Vallecano's working-class roots to Torino's glory and tragedy, from the Catalan identity to East Germany's socialist past, no stone is left unturned as Vignoli visits teams in Barcelona, Madrid, Munich, Berlin, Hamburg, Lisbon, Paris, Turin, Glasgow and London. Each chapter has a game as a backdrop alongside interviews with fans. A football fanatic himself, Vignoli weaves a narrative filled with passion and understanding that gets to the root of what it's really like to support an underdog side dwarfed by a footballing giant.

Kukaan sattunut lukemaan tätä? Omaan makuun ehkä turhan isojakin seuroja valikoitunut mukaan (St. Pauli, Union Berlin, Espanyol, Torino...), mutta muutamia ihan mielenkiintoisia (Belenenses, Red Star Paris, Sparta Rotterdam) näyttäisi mahtuvan joukkoon. Voisi olla ihan potentiaalia tässä.

Alkuperäinen teos portugaliksi.

[Hasan Sas]

Aihe vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta kirjan kustantaja Pitch Publishing Ltd herättää epäilyksiä. Muutaman ko. kustantamon kirjan olen erehtynyt ostamaan ja sanotaanko nyt näin, että jos näillä kirjoilla olisi suurempia ansioita, niin ne olisivat löytäneet toisen kustantamon. Eli lukematta oletan, että kirjassa on sisällön kanssa vikaa, se on kirjoitettu huonosti, sitä ei ole kustannustoimitettu kunnolla tjsp.

e. Heppatiitin sepustukselle taas peukkua. Toivottavasti intoa riittää jatkaa näiden tuottamista.

[Thouni]

Todella mielenkiintoinen aihe, mutta tosissaan jo tuon pienen esittelyn jälkeen tulee sellainen fiilis että tuosta olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti kun lukee listaa noista seuroista mitä tuossa käsitellään, ja aiheet mitä seurojen kohdalla käydään läpi ovat myös täysin ennalta-arvattavia.
Teos on varmaan täällä jo mainittu, mutta tuli tämä https://www.amazon.com/Ultra-Tobias-Jones/dp/1786697378 luettua lomalla ja on erinomainen katsaus Italian ultrien syntyyn ja historiaan. Tarkimmin käydään läpi Cosenzan ultrien historiaa, mutta siinä sivussa varsin kattavasti koko maan ultrien historiaa ja kannattajaskenen tragedioita.

[Heppatiitti]

NICK HORNBY: HORNANKATTILA. Sivuja 328 ja alkuperäisteoksen julkaisuvuosi 1992.

Taustaa kirjailijasta ja kirjasta: Nick Hornby kuuluu kirjallisuuden raskassarjalaisiin. Valtava tuotanto novelleja, romaaneja (faktaa ja fiktiota). Kirjoja on myyty miljoonia kappaleita. Lisäksi Hornby on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia ja ollut niistä muutaman kerran Oscar-ehdokkaanakin.

Hornby syntyi vuonna 1957. Hän isänsä oli sir Derek Hornby ja äiti lady Margaret Hornby. Hornby on ollut kahdesti naimisissa ja lapsia on kolme. Nykyinen vaimo on elokuvatuottaja Amanda Posey. Hornbyn sisar – kirjailija Gill Hornby – on naimisissa kirjallisuuden superstaran Robert Harrisin kanssa.

Hornby työskenteli alun perin toimittajana ja englanninopettajana. Hornankattila on Hornbyn toinen kirja ja julkaistiin vuonna 1992. Kuten monesta muustakin Hornbyn kirjasta on myös Hornankattilasta tehty filmiversio. Hornankattilasta peräti kaksi. Brittiversion pääosassa on Colin Firth ja jenkkiversion pääosassa Jimmy Fallon. Kumpikaan elokuva ei tee oikeutta alkuperäisteokselle. Julkaisuvuonnaan kirja palkittiin Britanniassa vuoden parhaana urheiluteoksena (William Hill Sports Book of the Year). Pelkästään briteissä kirjaa myytiin yli miljoona kappaletta. Highburyn viimeisellä kaudella 2005-2006 kirja kuului Arsenalin kausikortti ja jäsenyyspakettiin eräänlaisena ”viimeisenä tervehdyksenä” kunniakkaalta areenalta ennen siirtymistä uudelle stadionille.

Kirjan tapahtumat ja arvostelu: Juoni lienee valtaosalle forumisteistä tuttu. Omaeläkerrallinen tarina alkaa vuonna 1968, kun Hornbyn vanhemmat eroavat ja isän pitää keksiä miten viettää viikonloppuisin aikaa pikkupoikansa kanssa. Isä vie Nickin Arsenal vastaan Stoke-matsiin, josta alkaa elämänmittainen pakkomielle. Hornby kirjoittaa: ”Rakastuin jalkapalloon samoin kuin myöhemmin naisiin: Yhtäkkiä, selittämättömästi ja arvostelukyvyttömästi tulematta lainkaan ajatelleeksi millaista tuskaa tai raastavia tunteita se voisi tuottaa.”

Kirja etenee melko kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1968 vuoteen 1992, niin että lukujen alaotsikkona on jokin Arsenalin peli ja päivämäärä. Pitää muistaa, että tuolloin Arsenal ei vielä ollut Wengerin hyökkäävää sexyfutista pelaavaa joukkue, vaan ”boring, boring Arsenal” joka luotti puolustukseen, pelasi nolla-nollaa ja jos voitti, niin voitti yksi-nolla. Highbury ei ollut kliininen Emirates, vaan seisomakatsomollinen fish&chips ja tupakan tuoksuinen ladilinnake, joka oli tyly paikka vierasjoukkueen kannattajille. Hornby kirjoittaa: ”Me olemme tylsiä ja onnekkaita, likaisia ja röyhkeitä, rikkaita ja ilkeitä, ja olemme olleet sellaisia muistaakseni jo 30-luvulta lähtien. Juuri silloin Herbert Chapman, kaikkien aikojen suurin manageri, vahvisti puolustusta yhdellä miehellä muuttaen sitten koko pelityylin ja luoden perustan maineelle, että Arsenal pelaa tylsää, epämiellyttävää peliä.”

Nuoren Hornbyn tuskaa lisää, että hän on koulunsa 800:sta oppilaasta ainoa Arsenal-fani. Vannoutunut kannattaja alkaa nuoresta iästään huolimatta käydä myös vierasotteluissa vaikka pelottaa, mutta taivas aukeaa, kun vuonna 1971 Arsenal voittaa tuplan, vaikka Nick ei voikaan antaa isälleen anteeksi sitä, ettei tämä pysty hankkimaan lippuja Wembleylle FA-Cupin finaaliin. Kaikki Arsenalin pelaajalegendat ja valmentajat saavat kirjailijalta oman lukunsa: Bertie Mee, Charlie George, George Graham, Liam Brady, Charlie Nicholas, Alan Smith jne…

Kirjailijan käsittelyyn pääsevät myös tappelut, huliganismi, tyttöystävien suhtautuminen jalkapalloon, maajoukkue, Hillsborough, Tottenham, rasismi, katsomokulttuuri jne… Entä sitten kun fanitus muuttuu pakkomielteeksi, neuroosiksi? Mitä jos tyttöystävän synnytys alkaakin kesken cup-finaalin? Mitä jos suunnitteluasteella oleva oma poika alkaisikin kannattamaan paikallisvastustajaa? Mitä kuin fanitus ja kannatus alkaa ottaa enemmän kuin antaa? Edessä on masennus ja terapia, josta ei ole apua, mutta Arsenalin voitto Tottenhamista parantaa hetkessä. Tuosta huumaavasta onnenhetkestä Hornby kirjoittaa: ”Tuona iltana lakkasin olemasta Arsenal-mielipuoli ja opin uudestaan mitä on olla fani, edelleenkin vinksahtanut ja vaarallisen pakkomielteinen, mutta silti enää vain  fani.” Rauhoittumisen myötä vaihtuu seisomakatsomo vuonna 1989 istumapaikkaan. Samana vuonna koittaa myös uusi onnen hetki, kun Arsenal voittaa mestaruuden. Ensimmäisen sitten vuoden 1971. Kahdeksantoista vuotta – kaikki piina ja ahdistus unohtuu hetkessä.

Kirja tarjoaa kaikkea muutakin tietoa jalkapallosta, elämästä ja ennen kaikkea siitä, kun elämä on vain osa jalkapalloa, eikä päinvastoin. Faktatasolla oli itselleni yllätys tai unohtunut tieto, että Englannissa alettiin näyttää liigaotteluita säännöllisesti TV:ssä vasta vuonna 1983. Tuntuu uskomattomalta kun ajattelee nykyisiä tv-sopimuksia ja niiden oikeuksista maksettavia hintoja.

Tässä kirjassa on kysymys fanittamisesta. Pakkomielteestä. Tämä kirja on tarkoitettu tavallisille faneille sekä niille, jotka ovat pohtineet millaista heillä mahtaa olla. Puolisoille joiden mies tai vaimo joka viikonloppu lähtee peliin ja joiden otteluohjelman takia peruutetaan sukutapaamiset ja järjestetään lomat ja vapaat.

Kirjan arvostelu: Ihminen/lukija joka ei ole koskaan kannattanut antaumuksella mitään urheiluseuraa, aatetta tai asiaa, voi pitää tätä kirjaa omituisena – kenties jopa friikkimäisenä ja sisäänpäinkääntyneenä, eikä varmaankaan saa ”Hornankattilasta” juuri mitään irti. Itse kävin Highburylla 80-luvun alussa ja Arsenal kohtasi Tottenhamin. Samoin kuin nuori Nick Hornby – olin alusta lähtien täysin myyty. Olin myös alusta lähtien täysillä mukana tämän kirjan bandwagonissa ja osasin samaistua pakkomielteiseen kannattamiseen. Tällaista on jälki kun raskaan sarjan kirjailija kirjoittaa omaelämäkerrallisesti jalkapallosta. Pakollista ja iätöntä luettavaa kaikille, jotka oikeasti pitävät ja rakastavat futista. Vahva lukusuositus. Viisi tähteä viidestä.

Ensi viikolla: Paavo Arhinmäki: Kaiken se kestää

 

[Heppatiitti]

PAAVO ARHINMÄKI: KAIKEN SE KESTÄÄ. Sivuja 288 ja julkaisuvuosi 2021. Alaotsikko: Maajoukkuekannattajan tunnustukset.

Päivänä muutamana kävin Hakaniemen torilla hakemassa Paavolta omistuskirjoituksen kirjaan ja täytyyhän tämäkin arvostella.

Tausta kirjasta ja kirjoittajasta: Paavo Arhinmäki on pitkäaikainen kansanedustaja ja Kataisen hallituksen kulttuuriministeri. Nykyään Arhinmäki vaikuttaa Helsingin apulaispormestarina. Arhinmäki tunnetaan innokkaana jalkapallofanina. Oma ura maalivahtina ulottui kakkosdivisioonaan asti. Parhaiten Arhinmäki tunnetaan yhtenä maajoukkueen kannattajajoukon ydinjäsenenä.

Kotimaassa hänen suosikkijoukkueensa oli lyhytikäinen FC Jokerit, jonka kannattajaryhmää 116% Boysia hän oli perustamassa. Ulkomaalaiset seurasuosikit ovat Chelsea ja AIK. Arhinmäki on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä. ”Kaiken se kestää” on Arhinmäen toinen teos. Ensimmäinen ”Punavihreä sukupolvi” ilmestyi vuonna 2006. Se kirja ei käsittele jalkapalloa, joten ei siitä sen enempää.

Kirjan tapahtumat ja arvostelu: Kirja alkaa hieman kliseemäisesti – eli lokakuun 11.päivänä 1997 surullisen kuuluisasta Suomi-Unkari matsista, jossa suomalaiset ottavat maalialueella peräkkäin neljä kosketusta ja lopulta pallo on omassa maalissa ja Suomi jälleen kerran ulkona arvokisoista. Arhinmäellä pimenee ja hän yrittää juosta kentälle. Tuttu järkkäri taklaa ja kysyy: ”Mihin sä Paavo olet menossa?”

Tämän alkuluvun jälkeen aletaan edetä kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa käydään läpi kirjoittajan junnufutis, ensimmäiset nähdyt maaottelut, sekä miten maajoukkueen kannattaminen alkaa nostaa entistä enemmän päätään. Miten kirjoittaja alkaa kotimatsien lisäksi matkustaa myös vierasmatseihin ja miten kannattajakulttuuri hitaasti kasvaa niin, että suomalaiset alkavat käydä maaotteluissa muutenkin kuin ihastelemassa vastustajan nimekkäitä pelaajia. Mainittakoon että kirja alaotsikostaan ”Maajoukkuekannattajan tunnukset” huolimatta kertoo runsaasti myös kirjoittajan kokemuksista EM- ja MM-kisoissa sekä kansainvälisistä seurajoukkueiden otteluista. Suomen kansallisesta Veikkausliigasta ei ole mainintoja johtuen ilmeisesti siitä, että Jokereille kävi kuten kävi ja Arhinmäen antipatiat HJK:ta kohtaan ovat futisfanien tiedossa.

Kuten kaikki fanit tietävät mehukkaimmat tapaukset sattuvat yleensä vierasmatkoilla. Tässä lainaus kirjasta ja tapahtumapaikkana Trapan Sisiliassa: ”Ultrat heittelivät meitä tavaroilla ja yrittivät haastaa meidät aidan läpi tappeluun. Meillä ei ollut siihen erityisiä haluja. Tauolla stadionin tarjoilut oli järjestetty kätevästi. Portit avattiin ja yleisö saattoi mennä kadun toiselle puolelle baareihin. Vieraskannattajille oli varattu oma baari, jonne poliisit meidät saattelivat. Onnistuin jotenkin eksymään tästä saattueesta ja kävelin perässä baariin. Kun astuin sisään, koko baari hiljeni. Olin kävellyt vahingossa sisään Trapanin ultrien baariin”.
”Koska ultrat olivat koko ensimmäisen puoliajan haastaneet meitä tappeluun, odotin joutuvani puolustautumaan nyrkkisadetta vastaan. Vastaanotto oli kuitenkin päinvastainen. Nyrkkien asemesta sainkin vastaanottaa olutlasin käteeni. Ilmeisesti yksinäisen suomalaisen astuminen heidän baariinsa oli niin kova urheudennäyte, että sitä piti kunnioittaa vieraanvaraisuudella”.

Tässä toinen mukava lainaus Hodgsonin päävalmentajakaudelta: ”Vaadin kovaäänisesti vaihtopenkkien yläpuolella katsomossa Roy Hodgsonilta vaihtoja. Yllättäen Hodgson kääntyi ja huusi minulle: ”Who do I substite?” Sitten Hodgson näytti minua tulemaan alas, jos kerran osasin valmentaa häntä paremmin. Pomppasin saman tien ylös ja lähdin kohti kentän tasolle vieviä portaita. Väliin riensi vauhdilla Olympiastadionin silloinen markkinointipäällikkö Pekka Hurme, joka sanoi että täällä Hodgson ehkä päättää ketkä menevät kentälle, mutta hän päättää, ketkä menevät katsomosta kentän laidalle”.

Parasta kirjassa on jatkumo, joka kuvaa miten Olympiastadionin eteläkatsomon satunnaiset fanit yhdistyvät ja alkavat omia kansainvälistä fanikulttuuria ja tapoja. SMJK:n toiminta organisoituu ja fanit alkavat seurata maajoukkuetta vierasotteluihinkin ja lopulta muodostuu Pohjoiskaarre, josta mikä tahansa maa saisi olla ylpeä. Mielenkiintoisia ovat myös matkat Itäblokkiin, Balkanille ja entisille Neuvostoliiton alueille. Kiinnostavia ovat myös Sauli Niinistön ”salavierailu” Pohjoiskaarteessa fanien joukossa ja spekulaatio Paavosta Palloliiton puheenjohtajakilpailussa.

Kirja päättyy samalla tavalla kuin alkaa – eli kentälle menoon – mutta täysin eri mielialassa kuin vuonna 1997 Unkaria vastaan. ”Sukupolvien unelma” on täyttynyt. Suomi on voittanut Liechtensteinin ja selvinnyt ensimmäisen kerran arvokisoihin. Nyt Arhinmäellä ei pimene, vaan hän laskeutuu portaat alas kentän tasolle ja jonottaa kiltisti vuoroaan päästä portista kentän puolelle. Kovin keski-ikäinen tapa tehdä pitch invasion. Sitten tunteet saavat vallan ja kyyneleet alkavat valua.

Arvostelu: Tällä kirjalla on oma arvonsa aikalaiskuvana 35-vuoden ajalta ja kirjalla on omat vahvat hetkensä. Kuitenkin kirjasta puuttuvat isot paljastukset tai sitten olen itse ollut liian usein mukana näissä tapahtumissa ja muistan ne liian hyvin. Kuitenkin ihan suositeltavaa lukemista. Kolme ja puoli tähteä viidestä. Jäädään odottamaan jatkoa. Miten olisi kirja Chelseasta?

Ensi viikolla vuorossa: Johan Cruyff: Totaalista peliä.

[Hasan Sas]

Jäädään odottamaan jatkoa. Miten olisi kirja Chelseasta?

Tai paremminkin FC Jokereista. Olisi ehkä jopa eurooppalaisessakin mittakaavassa poikkeuksellisen kiinnostava teema: yhden jalkapalloseuran syntymä ja kuolema fanin näkökulmasta. (Tuleeko kenellekään mieleen, onko mitään tämäntyyppistä teosta ylipäänsä olemassa?) En oleta, että Arhinmäki tällaista kirjaa ainakaan ihan heti kirjoittaa, mutta josko vaikka sitten aktiivipoliitikkouran jälkeen. Sitä ennen saa minun puolestani kirjoittaa siitä Chelseastakin.

[Heppatiitti]

Tai paremminkin FC Jokereista. Olisi ehkä jopa eurooppalaisessakin mittakaavassa poikkeuksellisen kiinnostava teema: yhden jalkapalloseuran syntymä ja kuolema fanin näkökulmasta. (Tuleeko kenellekään mieleen, onko mitään tämäntyyppistä teosta ylipäänsä olemassa?) En oleta, että Arhinmäki tällaista kirjaa ainakaan ihan heti kirjoittaa, mutta josko vaikka sitten aktiivipoliitikkouran jälkeen. Sitä ennen saa minun puolestani kirjoittaa siitä Chelseastakin.

Todellakin! Jokereiden noususta ja tuhosta saisi hyvän kirjan. Paljon kiinnostavia persoonia: Harkimo, Rautiainen, Shefki, Väykkä, Eremenko, Ville Lyytikäinen ja Heerenveen kuvio. Arhinmäki voisi avata mitä se 116-katsomon väki puuhasi, mutta voi olla ettei halua kaikkea muistaa.

[Heppatiitti]

JOHAN CRUYFF: TOTAALISTA PELIÄ (omaelämäkerta). Sivuja 322; julkaisuvuosi 2016 ja suomennos 2017.

Tausta kirjoittajasta: Cruyffin tuntevat lähes jokainen. Yksi kaikkien aikojen parhaimmista jalkapalloilijoista. Hyökkäävä keskikenttäpelaaja tunnettiin teknisyydestään, nopeudestaan ja pelisilmästään. Vuonna 1999 hänet äänestettiin vuosisadan parhaaksi eurooppalaiseksi pelaajaksi ja maailman toiseksi parhaaksi Pelen jälkeen.

Pelaajana MM-hopea 1974, EM-pronssi 1976, yhdeksän Hollannin mestaruutta, Espanjan mestaruus, kolme Eurooppa-cupia ja valinta Euroopan parhaimmaksi pelaajaksi 1971, 1973 ja 1974. Hollannin maajoukkueessa 48 ottelua joissa 33 maalia. Seurajoukkueissa 521 ottelua joissa syntyi 291 maalia.

Valmentajana neljä Espanjan mestaruutta, Euroopan cupin voitto ja kaksi Cup-voittajien cupin voittoa. Pep Guardiola sanoi Cruyffin Barcelonan vuosista: ”Johan rakensi katedraalin, ja meidän tehtävämme on pitää se pystyssä”. Lokakuussa 2015 Cruyffilla todettiin syöpä. Hän kuoli maaliskuussa 2016 juuri ennen tämän kirjan julkaisua. Cruyffia jäivät suremaan vaimo Danny sekä kaksi tytärtä ja poika.

Kirjan tapahtumat ja arvostelu: Kirja etenee todella rakettimaisen nopeasti. Johanin Ajaxia rakastanut isä kuolee, kun poika on 12-vuotias. Siitä eteenpäin elämää ohjaa Ajax, jonka silloisen stadionin vieressä Cruyffin vanhemmat omistivat vihanneskaupan. Johan oppii katupeleissä hallitsemaan ja kesyttämään pallon. Koulutunnit kuluvat palloa jalalta toiselle pomputellen. Johan saa mieleisen isäpuolen, kun Ajaxin kentänhoitaja Henk menee Johanin äidin kanssa naimisiin.

Virallisesti Cruyff edustaa Ajaxin junnujoukkuetta vuodesta 1957 lukien, jolloin on 10-vuotias. Debyytti edustusjoukkueessa on jo 1964. Seuraavana vuonna Cruyff ja pelikaveri Piet Keizer solmivat ammattilaissopimukset ja ovat Ajaxin ainoat täysammattilaiset. Valmentajaksi tulee Rinus Michels, joka keskustelee taktiikasta 18-vuotiaan Johanin kanssa. Maajoukkuedebyytti on vuonna 1966. Ajax kehittyy peli peliltä ja vuosi vuodelta kohti Michelsin haluamaa totaalista jalkapalloa, joka tulisi myöhemmin saamaan jalkapalloilevan maailman haukkomaan henkeä. Kentällä totaalista peliä toteutti ja sen ilmentymänä hääri Cruyff.

Vuonna 1968 Cruyff menee naimisiin Dannyn kanssa ja appiukko Cor Costerista tulee Cruyffin edustaja sopimusneuvotteluihin. Vuonna 1969 Ajax etenee jo Eurooppa cupin finaaliin ja voittaa cupin vuonna 1971, 1972 ja 1973.

Rinus Michels on siirtynyt Barcelonan valmentajaksi ja Cruyff siirtyy perässä 1973, kun häviää Ajaxin kapteeniäänestyksen Piet Keizerille. Äänestystulos on tuittupäiselle ja oman arvonsa tuntevalle pelaajalle liikaa. Siirtosumma on sen aikainen maailmanennätys. Jo tuolloin Barcelona oli suuri seura ja Katalonian ylpeys, mutta Francon Espanjassa ei juuri urheilullisista menestystä seuralle herunut. Edellisestä liigamestaruudesta oli kulunut 14-vuotta. Cruyff kertoo ansainneensa Hollannissa miljoona guldenia kaudesta ja maksaneensa siitä 72 prosenttia veroa. Barcassa tuli tuplapalkka ja veroprosentti oli 30.

Hollannin jalkapalloliitto heittää lusikkansa soppaan, eikä anna pelilupaa ennen kuin Cruyff uhkaa kieltäytyä pelaamasta maajoukkueessa. Kausi on mahtava menestys ja Cruyffin johtamana Barcelona voittaa ensimmäisen Espanjan mestaruutensa sitten kauden 1959-1960.

Rinus Michels on ottanut myös Hollannin maajoukkueen luotsin paikan ja vuoden 1974 MM-kisoissa on Hollanti valmis saattamaan ”totaalisen futiksen” ihanuuden koko jalkapalloilevan maailman tietoon. Hollanti esittää kisojen parasta peliä ja ottelussa Ruotsia vastaan Johan tekee ensimmäisen kerran Cruyff-käännöksen. Pelaaja sanoo ettei ollut koskaan edes harjoitellut sitä, vaan liike tuli jostain välyksenä mieleen.

Välierässä tulee vastaan hallitseva mestari Brasilia ja hollantilaiset huomaavat olevansa teknisempi ja taitavampi joukkue kuin Brasilia! Hollanti menee näytöstyyliin finaaliin, jossa potin kuitenkin korjaa isäntämaa Länsi-Saksa. Cruyffin mukaan joukkue jäi leijumaan Brasilia voiton jälkeen, eikä otteluun valmistautuminen onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ura jatkuu Espanjassa. Muistan itse aikanani ihmetelleeni miksei Cruyff osallistunut vuoden 1978 Argentiinan MM-kisoihin. Vuonna 1977 Cruyffin ovikello soi Barcelonassa ja lähetiltä vaikuttanut mies painoi aseen Cruyffin päätä vasten. Cruyff köytetään mutta Danny-vaimo pelastaa kidnappaustilanteen. Siitä eteenpäin perhettä seuraa raskas poliisivartio ja viranomaiset kieltävät kertomasta sieppausyrityksestä julkisuuteen. Cruyff ei ajattelekaan jättävänsä perhettään ja lähtevänsä leirityksineen kahdeksi kuukaudeksi Argentiinaan. Voi vain spekuloida mikä olisi ollut Cruyffin panos kisoissa, kun ilman häntäkin Hollanti selvisi finaaliin.

Cruyff riitaantuu Barcelonan uuden valmentajan Hennes Weissweilerin kanssa. Vaikka Weissweiler saa potkut päättää Cruyff lopettaa uransa 1978. Päätös ei pidä pitkään, koska hän tekee typeriä sijoituksia ja lisäksi niskaan putoavat veromätkyt. Cruyff palaa kentille USA:ssa, jonne (yllätys, yllätys) Rinus Michels on siirtynyt valmentamaan. Cruyff ehti olla pois kentiltä vain seitsemän kuukautta. USA:ssa alkaa myös itämään ensimmäinen idea tulevasta säätiöstä.

Cruyff palaa Ajaxiin vuonna 1981 nuorten Frank Rijkaardin ja Marco van Bastenin mentoriksi. Ajax voittaa mestaruuden 1982 ja 1983, mutta seuran johtokunnan mielestä Cruyff ansaitsee liikaa ja hän siirtyy Ajaxin verivihollisen – Feyenoordin – riveihin, jossa tietenkin tulee heti mestaruus.
Pelaajauransa hän lopettaa – nyt lopullisesti 1984.

Cruyff aloittaa Ajaxin teknisenä johtajana (käytännössä valmentajana) 1985 ja organisoi joukkueen pelaamaan hyökkäävää ja viihdyttävää futista. Vuonna 1987 Ajax voittaa Cup-voittajien cupin mutta Cruyff riitaantuu taas Hollannin jalkapalloliiton ja Ajaxin johtokunnan kanssa. Seurauksena ero ja siirtyminen Barcelonan valmentajaksi 1989. Barcelona on ajautunut tilaan, jossa se on Cruyffin lopettamisen jälkeen kyennyt vain yhteen Espanjan mestaruuteen. Cruyff hankkii seuraan Ronald Koemanin ja nostaa edustusjoukkueeseen Pep Guardiolan. Alkaa luoda Barcelonan kuuluisaa pelitapaa ja rakentaa Guardiolan mainitsemaa katedraalia. Jo 1989 tulee Cup-voittajien cupin voitto ja perään liigamestaruus 1991, 1992, 1993 ja 1994 sekä kirsikkana kakun päälle Eurooppa-cupin voitto 1992,

Menestyksen keskellä Cruyffille tehdään kaksi ohitusleikkausta ja hän lopettaa tupakanpolton. Sitten alkavat taas riidat seurajohdon kanssa mm. siitä, että Barca ei halua ostaa Bordeauxista nuorta Zinedine Zidanea. Lopputuloksena on potkut 1996 valmentajan paikalta, mutta Cruyff jää perheineen asumaan Barcelonaan ja jatkaa seuran johtotehtävissä ja kunniapuheenjohtajana. Seuraavana vuonna perustetaan Cruyffiin hyväntekeväisyyssäätiö. Joan Laporta on Johanin mieleen Barcan presidenttinä, mutta kun 2010 valitaan johtoon Sandro Rosell, niin sukset menevät heti ristiin ja Cruyff eroaa kunniapuheenjohtajankin paikalta.

Yrittää vielä uudistaa Ajaxin valmennusta mutta riitaantuu (yllätys, yllätys) seuran johdon kanssa. Yrittää palatsivallankumousta eli saada entisiä pelaajia johtokuntaan ja riidoissa mennään oikeuteen asti. Jättää lopulta katkeroituneena kaikki roolit Ajaxissa. Toimii enää harvoin kokoontuvan Katalonian maajoukkueen luotsina ja on muutenkin hyvin myötämielinen katalaanien kansallisaatteelle.

Yhden luvun verran Cruyff kertoo pelikäsityksestään ja siitä miten futista olisi hänen mielestään pelattava. Tämä luku pitäisi laittaa pakolliseksi materiaaliksi kaikkiin valmentajatutkintoihin. Loput kirjasta kuvataan Cruyff-säätiön toimintaa. Säätiö antaa tuhansille lapsille ja nuorille mahdollisuuden urheilla päivittäin, taustoista ja kyvyistä riippumatta. Säätiö laajenee vielä Cruyff-instituutiksi, joka kouluttaa urheilijoita, muita urheiluihmisiä ja bisnesväkeä urheilujohtamisessa. Jordi Cruyff on kirjoittanut kirjan koskettavat jälkisanat isänsä kuoleman jälkeen.

Kirjan arvostelu: Kirja jättää hieman kaksijakoiset fiilikset. Eittämättä Cruyff on yksi kaikkien aikojen merkityksellisimmistä vaikuttajista siihen miten futista pelataan kauniisti, näyttävästi ja tehokkaasti ja tässä olisi ainesta viiden tähden kirjaksi, mutta sitä en voi parhaalla tahdollakaan antaa johtuen kirjan jaottelusta. Cruyffiin mahtava peliura kuitataan reilulla sadalla sivulla ja ainakin itse olisin ollut valmis lukemaan 60-luvun lopun ja 70-luvun alun totaalisen futiksen kehittymisestä paljon enemmän. Uraauurtavat valmentajapestit (ennen kaikkea Barcelona) saavat osakseen reilut 50-sivua. Sen sijaan Ajaxin johtokunnan tekemisiä ja riitoja kuvataan sadan sivun verran. Hollantilaiset ja vannoutuneet Ajax-fanit saavat varmaan viihdettä siitä, että lähes jokainen Ajax-vaikuttaja saa likasangon niskaansa, mutta itse en ole niin vannoutunut. Kuten Cruyff itse sanoo: ”Jos kaipaat jotakuta valittamaan kaikesta mahdollisesta, soita minulle!”

Lisäksi luterilaiseen vaatimattomuuteen tottunutta häiritsee Cruyffin itseriittoisuus ja erehtymätön jääräpäisyys. Toisaalta Cruyff ei tätä itse mitenkään salaa ja kirjassa kuuluu kyllä tekijänsä ääni. Olisin mielelläni antanut enemmän, mutta näiden puutteiden johdosta kolme ja puoli tähteä viidestä. Erikoismaininta kirjan ulkoasusta: Oranssit kannet ja oranssit sivujen ulkoreunat toimivat todella.

Ensi viikolla vuorossa: Sven-Göran Eriksson ja Stefan Lövgren: Svennis: Elämäni pelit.

[blgr]

Eilen lähti lukuun tän kakkoslaitos ja hyvältä vaikuttaa. Aiemmin tullutkin jo Kuhnilta luettua molemmat Straight Edge & Radical Sobriety-kirjat, Antifacism, Sports, Sobriety sekä Liberating Sapmi. Varauksetta voi suosittella Soccer Vs. Statee jos kiinnostaa futis ja politiikka, etenkin vasemmistolainen politiikka (persut ja muut voi saada ihottumaa).

[Heppatiitti]

SVEN GÖRAN ERIKSSON JA STEFAN LÖVGREN: SVENNIS – ELÄMÄNI PELIT. Julkaisuvuosi 2013; suomennos 2014 ja sivuja 378.

Taustaa kirjoittajista: Sven-Göran Eriksson on eittämättä yksi lähivuosikymmenien menestyneimmistä valmentajista, vaikka viime vuosina hänet on tunnettu lähinnä huonosta raha-asioiden hoidosta ja naisseikkailuistaan.

Eriksson syntyi vuonna 1948 Torsbyssä Värmlannissa. Maineeseen hän nousi valmentamalla IFK Göteborgin UEFA-Cupin voittoon 1982. Tämä poiki pestin Portugalin Benficaan, josta kahden mestaruuden jälkeen siirtyi AS Roman valmentajaksi ja sieltä Fiorentinaan. Sitten oli vuorossa paluu Benficaan ja liigan mestaruus 1991. Paluu Italian Sampdoriaan ja sieltä Lazioon, jossa tuli vuonna 2000 mestaruus, joka oli vasta toinen – ja toistaiseksi viimeinen – Lazion saavuttama Italian mestaruus.

Tämä johti maailman tavoitelluimpaan valmentajan pestiin Englannin maajoukkueen luotsina. Kolmissa peräkkäisissä arvokisoissa Englannin tie katkesi puolivälieriin ja Svenniksen tie katkesi naisseikkailuiden ja valesheikin huijauksen johdosta. Siitä eteenpäin alkoi uran hidas taantuminen ja nopeasti vaihtuvat pestit luettelomaisesti: Manchester City, Meksiko, Notts County, Norsunluu- rannikko, Leicester, Al Nasri, Guangzhou, Shenzen ja Filippiinit. Erikssonilla on kaksi lasta. Poika ja tytär.

Kirjan toinen kirjoittaja on Stefan Lövgren. Toimittaja, kirjailija ja elokuvantekijä. Hän on asunut pitkään Afrikassa ja kirjoittanut artikkeleja afrikkalaisesta jalkapallosta.

Kirjan tapahtumat: Svennis syntyi salaa. 18-vuotias isä ei uskaltanut kertoa perheelleen, että oli tehnyt kolme vuotta vanhemman tytön raskaaksi. Erikssonin vanhemmat menevät myöhemmin naimisiin. Svenniksen nuoruus kuluu futiksen, mäkihypyn, hiihdon ja lätkän parissa. Eriksson pelaa jalkapalloa kotikylän nelosdivisioonan joukkueessa. Hän tapaa tulevan vaimonsa Ankin 1971 ja opiskelee liikunnanohjaajaksi. Debytoi 25-vuotiaana Ruotsin kakkosdivisioonassa. Mentorina on Tord Grip – entinen maajoukkuepelaaja ja nykyinen valmentaja – josta myöhemmin tulee Erikssonin uskollinen apulaisvalmentaja tai pelaajatarkkailija. Eriksson lopettaa pelaamisen 26-vuotiaana ja ryhtyy Tord Gripin apuvalmentajaksi. Seura on Degerfors ja peliryhmityksenä 4-4-2, joka oli ”liberoaikana” harvinainen pelimuoto. Uutta olivat myös hyökkäävät laitapakit.

Grip nostetaan Ruotsin nuorten maajoukkueen valmentajaksi ja Svennis perii hänen paikkansa. 1977 Eriksson menee naimisiin Ankin kanssa ja Degerfors nousee sarjaporrasta ylemmäs, joka palkitaan uudella pestillä IFK Göteborgin luotsina. Erikssonin järjestelmässä puolustus rakentuu aluepeliin. Sen sijaan, että pelattaisiin miesvartiointia ja merkattaisiin vastustaja mies miestä vastaan, puolustetaan aluetta. Svennis kertoo ansainneensa kaudesta 90.000 kruunua. Menestystä alkaa tulla: 1979 Ruotsin Cupin voitto ja kakkossija sarjassa; lisäksi Eriksson tulee isäksi. 1980 sijoitus on kolmas ja 1981 toinen. Jättipotti tulee 1982. Seuran hallitus panttaa talonsa, jotta Göteborgille saadaan vahvistuksia ja UEFA-Cupin loppuottelussa kaatuu kotona Hampuri 1-0 ja vieraissa peräti 0-3.

Nyt Eriksson siirtyy Portugaliin Benfican valmentajaksi. Seurassa on peräti 45 pelaajaa, joita Eriksson alkaa karsia ja opettaa outoa 4-4-2 muodostelmaa sekä aluemerkkausta prässin ja toisien tukemisen kanssa. Menestys seuraa ruotsalaista ja sarja alkaa 11:llä peräkkäisellä voitolla. Cupissa Benfica kohtaa AS Roman ja Eriksson rakastuu Italiaan. Portugalissa voittavat liigan ja cupin, mutta häviävät UEFA-Cupin loppuottelun.

Eriksson siirtyy vuonna 1984 AS Roman peräsimeen, vaikka silloin ulkomaisilla valmentajilla oli Italiassa huonot oikeudet. He eivät saaneet olla yhteydessä joukkueeseen ottelun aikana eivätkä edes istua penkillä ja tittelinä oli tekninen johtaja. Romalla on nimekäs joukkue: Falcao, Cerezo, Pruzzo, Conti, Graziani, tuleva valmentajasuuruus Carlo Ancelotti ja vahvistukseksi hankitaan vielä puolalaistähti Zbigniew Boniek. Kolmen kauden parhaaksi saavutukseksi jää kuitenkin yksi kakkossija Serie A:ssa ja cupin voitto.

Mieleen jäävintä on kun puolalaissyntyinen paavi Johannes Paavali II kutsuu joukkueen yksityisvastaanotolle. Hetki on pelaajille suuri. Kaikki kumartavat syvään ja kunnioittavasti – paitsi Boniek, joka kysyy paavilta: ”Allora, kuka oikeastaan on tämän maan kuuluisin puolalainen, sinä vai minä?”

Kolmas kausi Romassa päättyy potkuihin, kun ajautuu ristiriitaan pelaajista seuran omistajan kanssa. Murheita aiheuttaa myös Erikssonin vastasyntynyt tytär, joka on vakavasti sairas, mutta ruotsalaiskirurgin leikkaus pelastaa tyttären.

Seuraavat kaksi vuotta kuluvat Firenzessä La Violassa ilman mainittavaa menestystä, vaikka seurassa on nuori Roberto Baggio. Eriksson palaa tutun Benfican valmentajaksi ja perhe ostaa Portugalista ison talon. Benfica sijoittuu Portugalin liigassa toiseksi, mutta selviää Eurooppa-Cupin loppuotteluun, jossa AC Milan on parempi numeroin 1-0.

Seuraavalla kaudella tulee liigan mestaruus, vaikka Porto haraa tiukasti vastaan. Ratkaisevassa vieraspelissä Porto koittaa kampittaa Benfican myös kentän ulkopuolisin keinoin. Portossa Benfican bussi joutuu kotijoukkueen kannattajien kivisateeseen ja pelaajat joutuvat kamppailemaan tiensä kohti pukuhuonetta vastustajien kiljuvien kannattajien ympäröimänä. Pukuhuone on kuitenkin lukossa eivätkä vartijat suostu sitä aukaisemaan. Kun ovi lopulta avataan selviää, että pukuhuone on käsitelty myrkyllisellä kemikaalilla, eikä siellä pysty hengittämään. Benfica vaihtaa varusteet käytävällä. Kenttä on kasteltu niin märäksi, että sillä pystyy tuskin syöttöä antamaan. Vieras- joukkueen vaihtopenkit on siirretty rangaistusalueen tasolle ja naulattu kiinni, jottei niitä voi siirtää. Isäntäjoukkueen edustaja käy välittämässä Porton presidentin Pinto da Costan terveiset: ”Hän pitää arvossa ja kunnioittaa Mister Erikssonia ihmisenä suuresti, mutta sota on sotaa.”

Kolmas kausi Portugalissa on katastrofi ja Eriksson palaa rakastamaansa Italiaan. Tällä kertaa Sampdoriaan, joka vuotta aikaisemmin 1991 on voittanut scudetton. Anki-vaimo ei pidä Genovasta ja vaatii Svennistä lopettamaan valmentamisen. Svennis alkaa vastaukseksi tapailla muita naisia ja vaimo sekä lapset muuttavat Firenzeen. Urheilullista menestystä viiden Sampdorian vuoden aikana tulee ainoastaan 1994, jolloin seura voittaa Italian Cupin.

Eriksson tekee sopimuksen Blackburnin kanssa, jonka teräsmagnaatti Jack Walker on ostanut. Eriksson tekee kuitenkin Walkerille tyylipuhtaan oharin, kun tarjotaan paikkaa Laziosta. Eriksson on valmentanut kymmenen vuotta Italiassa ilman scudettoa ja saanut lempinimen ”Il perdente successo” eli menestyvä häviäjä. Roomassa Eriksson ystävystyy juristipariskunta Giancarlo ja Nancy Dellolion kanssa. Eriksson tuntee vetoa ystävänsä vaimoon ja pian alkaa suhde. Nancy jättää miehensä ja muuttaa Erikssonin luo.

Lazion peräsimessä Eriksson ensitöikseen myy seuraikoni Signorin ja raivostuneet fanit hyökkäävät seuran harjoituskentälle. Joukkuetta kuitenkin vahvistetaan määrätietoisesti ja 1999 Pavel Nedved ratkaisee Laziolle Cup-voittajien cupin voiton. Yksityiselämän puolella Nancy haluaa naimisiin, mutta Svennis ei. Libido saa lopullisesti vallan ja Eriksson vuokraa huvilan läheltä Lazion harjoituskeskusta tavatakseen muita naisia. Nimeltä kirjassa mainitaan vain elokuva- ja pehmopornotähti Debora Caprioglio.

Kaudeksi 1999-2000 Lazio on koonnut mahtavan joukkueen: Marchegiani, Lombardo, Nedved, Stankovic, Inzaghi, Conceicao, Veron, Boksic, Salas, Mancini, Nesta, Simeone, Mihajlovic jne… Ennen toiseksi viimeistä sarjakierrosta Juventus johtaa sarjaa kahden pisteen erolla ennen Laziota. Lazio voittaa oman ottelunsa. Juve johtaa omaa otteluansa Parmaa vastaan 1-0, ennen kuin Parma tasoittaa lisäajalla. Jostain syystä erotuomari Massimo De Santis – lempinimeltään ”Juventuksen hovimestari” – hylkää maalin. Myöhemmin calciopolin aikana De Santis todettiin yhdeksi niistä tuomareista, jotka Juventuksen urheilutoimenjohtaja Luciano Moggi oli ostanut.

Viimeisellä kierroksella Lazio on pakkovoiton edessä ja Juventuksen pitäisi hävitä tai pelata tasan, jotta Lazio voittaisi mestaruuden paremman maalieron turvin. Lazio voittaa helposti 3-0, mutta Juventus-Perugia ottelusta kuuluu kummia. Valtava rajuilma on keskeyttänyt pelin ja kenttä on veden vallassa. Tuomari Pierluigi Collina keskeyttää ottelun ja kun sitä lopulta jatketaan onkin Perugia, joka tekee maalin. Juventus vaatii pelin keskeyttämistä, mutta Collinaan ei voi vaikuttaa. Lopulta peli päättyy ja Lazio on mestari. Eriksson ei ole enää ”menestyvä häviäjä” vaan ”Il mitico”= tarunhohteinen.

Tämä saavutus avaa paikan Englannin maajoukkueen valmentajaksi, jonka vetäjä Kevin Keegan on yllättäen eronnut. Eriksson on ensimmäinen ulkomaalainen valmentaja Englannin peräsimessä. Pitkä sopimus kattaa vuoden 2006 MM-kisat. Palkkaa Eriksson kertoo saaneensa saman 3 miljoonaa puntaa vuodessa kuin Laziossa. Nancy tulee osittain väkisin mukaan Lontooseen. Pelit kuitenkin sujuvat ja Englanti voittaa MM-karsinnoissa mm. Saksan 5-1.

Ensimmäiset säröt tulevat ilmi, kun brittilehdistö paljastaa Erikssonin salasuhteen TV-julkkis Ulrika Jonssoniin. Lisäksi Eriksson tekee salaa sopimuksen Manun kanssa, kun Ferguson aikoo jäädä eläkkeelle. Ferguson kuitenkin muuttaa mielensä ja jatkaa vuosikausia. Japanin MM-kisoissa 2002 on vallalla Beckham-hysteria. Puolivälierissä tulee vastaan Brasilia, joka voittaa 2-1 ja Englanti on ulkona kisoista.

Eriksson ostaa Ruotsista Björkefors-nimisen entisen toipilaskodin, jonka remontti kartanoksi maksaa 50 miljoonaa kruunua ja nostaa 16-vuotiaan Wayne Rooneyn maajoukkueeseen vaikkei ymmärrä tämän murretta. Eriksson on menossa Abramovitsin ostaman Chelsean valmentajaksi, mutta asia paljastuu ja jatkaa Englannin liiton kanssa sopimusta vuoteen 2008 asti. Vuoden 2004 EM-kisoissa Englanti putoaa rangaistuspotkuilla puolivälierässä Portugalille.

Sitten on vuorossa kolmiodraama. Erikssonin uusi salasuhde Englannin Jalkapalloliitossa työskentelevään ex-malli Faria Alamiin paljastuu. Erityisen kiusallisen asiasta tekee uusi paljastus: Faria on myös liiton toimitusjohtaja Mark Paliosin salarakas. Lopputuloksena Eriksson saa jatkaa, mutta Palios ja Alam saavat potkut. Näihin aikoihin Eriksson ottaa taloudelliseksi neuvonantajakseen Samir Khanin ja uskoo tälle kaikkien raha-asioidensa hoidon.

2006 Eriksson matkustaa agenttinsa kanssa Dubaihin. Rikas sheikki haluaa tavata heidät ja keskustella jalkapallon kehittämisestä Arabiemiirikunnissa. He keskustelevat ”sheikin” kanssa jalkapalloseuran ostamisesta Englannista ja jos seura olisi Aston Villa, niin sen valmentajan pestistä. ”Valesheikki” on juorulehti News of the Worldin pestaama toimittaja Mazher Mahmood. Englannin Palloliiton mitta täyttyy ja se ilmoittaa, että Eriksson jättää paikkansa MM-kisojen jälkeen. MM-kisoissa Englanti putoaa jälleen puolivälierissä Portugalille rangaistuspotkujen jälkeen.

Suhde Nancyyn päättyy lopullisesti (Erikssonilla on taas uusi nainen). Thaimaan entinen pääministeri Thaksin Shinawatra on ostanut Manchester Cityn, jonne Eriksson siirtyy, mutta sopimus päättyy nopeisiin potkuihin. Thaksin myy Cityn tunnetuin seurauksin Abu Dhabin konsortiolle. Svennis on vuoden työttömänä ennen kuin siirtyy liki kahden miljoonan euron palkalla Meksikon maajoukkueen valmentajaksi. Meksikosta löytyy myös uusi nainen ”eksoottinen tanssija” Yaniseth. Eriksson saa potkut, kun Meksiko on vaarassa pudota MM-kisoista. Lisäksi alkaa selvitä, että Samir Khan on huijannut Erikssonia; ottanut lainaa ja kiinnittänyt talot.

Liikemiehet uskottelevat edustavansa Bahrain kuningasperhettä, joka on ostamassa Englannin neljännellä tasolla operoivaa Notts Countya. Svennis lähtee mukaan jonkinlaisena urheilutoimenjohtajana ja saa palkkansa tulevan yhtiön osakkeina. Tuolle tasolle pelaajavärväykset ovat huimia. Esim. Kasper Schmeichel ja Sol Campbell, joka tosin ilmeisesti haistaa palaneen käryä ja lähtee seurasta yhden pelin jälkeen. Selviää että seuralla ei ole käteistä ja liikemiehet ovat huijareita. Seura myydään yhdellä punnalla ja velkaa on seitsemän miljoonaa.

Toisaalla tilintarkastuksessa selviää, että Samir Khan on puhaltanut Erikssonilta 10 miljoonaa. Mitään ei ole jäljellä. Eriksson lähtee Afrikkaan nimivahvan Norsunluurannikon maajoukkueen valmentajaksi, joka valmistautuu vuoden 2010 MM-kisoihin. Palkka on 100.000 euroa per kuukausi ja bonukset. Ennen otteluita Didier Drogba lukee pukuhuoneessa kristillisen rukouksen ja Touren veljeksistä Kolo tekee saman muslimien tapaan. MM-kisoissa Norsunluurannikko on ”kuolemanlohkossa” ja lohkosta jatkavat eteenpäin Portugali ja Brasilia.

Eriksson lähtee seuraavaksi silloin kakkosdivisioonassa pelanneen Leicesterin valmentajaksi. Pelit eivät suju ja seurauksena ovat uudet potkut. Lisäksi Erikssonin äiti kuolee ja talous on tiukoilla. Oikeudenkäynti Samir Khania vastaan päättyy, kun Khan asettaa itsensä konkurssiin. Nopeilla Lähi-Idän ja Kiinan pesteillä Svennis vetää itsensä taloudellisesti kuiville. Kirja päättyy Kiinan Guangzhoun harjoituskentälle vuonna 2013, jossa Eriksson kertoo jatkavansa, koska uskoo edelleen olevansa maailman paras jalkapallovalmentaja.

Jälkikirjoituksena täytyy todeta, että Eriksson jatkoi ilmeisen rahakkaita valmennuspestejään Kiinassa vuoteen 2017 asti, kunnes sai potkut Shenzen FC:stä, jonka jälkeen toimi Filippiinien maajoukkueen vetäjänä, kunnes sai potkut 2019.

Kirjan arvostelu: Huh-huh! Tulipas tästä pitkä tarina. Kun Eriksson nykyisin muistetaan lähinnä scandaaleista ja playboyn maineestaan unohtuu, että neljännesvuosisadan ajan hän oli yksi parhaimmista ja tavoitelluimmista futisvalmentajista, jonka palveluksista oltiin valmis maksamaan maltaita. Kirjan teksti on sujuvaa, mutta kun kyseessä on omaeläkerta, niin lukijan (ainakin minun) pitäisi pystyä jollain tasolla samaistumaan ja sympatiseeraamaan päähenkilöä. Ehkä olen ahdasmielinen moralisti, mutta mielestäni sopimuksia, jos sellaisen on allekirjoittanut, pitää kunnioittaa vaikka jotain kiinnostavampaa myöhemmin tarjottaisiin. Sama asia Erikssonin naisseikkailuissa. Hyvän ystävän vaimoa ei pokata, vaikka kuinka haluttaisi. Arvosanaksi jää kolme tähteä viidestä.

Ensi viikolla vuorossa: Jukka Pakkanen: San Siron uneksija.

[LechW]

Ensi viikolla vuorossa: Jukka Pakkanen: San Siron uneksija.

Kiitos tähänastisista! Tätä odottaessa!

[Gunner16]

Isot peukut täältäkin Heppatiitin kirja-arvosteluille. Toivottavasti jaksat jatkaa arvosteluiden kirjoittamista!

[Tango Rosario]

Luin Svenniksen kirjan joskus kolme tai neljä vuotta sitten, ja edellä ollut kooste oli hyvä kertaus muistinvirkistykseksi. Päällimmäisenä jäi mieleen juuri tuo eräänlainen moraalin puute yhdistettynä toisaalta jopa jonkinlaiseen naiiviuteen. Svennis sanoi keskittyneensä aina vain jalkapalloon eikä ollut kiinnostunut raha-asioista vaan jätti ne muiden hoidettaviksi. Lisäksi hän ihan suoraan sanoo kirjassa olevansa omasta mielestään maailman paras valmentaja, tosin lisäten jotain sen suuntaista, että sellainen on välttämätöntä, jos haluaa huipulle. Oli hän ainakin vuosituhannen vaihteessa kieltämättä maailman eliittiä. Itsekritiikkiä kirjasta ei muistaakseni muutenkaan kovin paljon löydä, ja olisi ihan mielenkiintoista kuulla myös vastapuolten näkemyksiä asioihin.

[suomifutiksen Janne Tähkä]

Tuli tilattua Adlibriksestä palttiarallaa kymmenen futiskirjan paketti, ensimmäisenä niistä luin Matt McGinnin teoksen Against the Elements. The Eruption of Icelandic Football.

blaablaablaa

Seuraavana luin kesän paketista Joe McGinnissin kirjan The Miracle of Castel di Sangro. Aivan uskomaton opus, pääsi kyllä yllättämään takavasemmalta. Jos alkupuoli oli "vain" mielenkiintoinen ja vetävä, niin loppua kohden meni sellaiseksi jännitysnäytelmäksi, ettei kirjaa malttanut laskea käsistä. Tuli mieleen huikea Täynnä Tarmoa -dokkari sikäli, että samalla tavalla kuin siinä kamerat vain sattuivat paikalle seuraamaan absurdeja tapahtumia, niin tässäkin oli puhdasta sattumaa, että ulkopuolinen kirjailija oli raportoimassa kauden käsittämättömiä käänteitä. Kirja siis seuraa kaudeksi 1996-97 kaikkien aikojen pienimmältä paikkakunnalta Serie B:hen yltäneen Castel di Sangron (asukkaita 5000) kautta. Kirjoittaja on viisikymppinen jenkkikirjailija, joka on innostunut futiksesta pari vuotta aiemmin ja haluaa tästä pikkukylän ihmenoususta kuultuaan matkustaa paikalle seuraamaan kauden kulkua.

Kirjassa on mukana jalkapallodraamaa hulppeimmasta päästä, mutta lukijalle odottamattomat kentän ulkopuoliset tapahtumat ovat vielä hurjempaa kamaa. En halua spoilata liikoja, koska tämä jännäri on varmasti antoisampi jos ei tiedä kaikkia käänteitä. Mutta mainitaan nyt ylimalkaisesti sen verran, että seurajohdon tempausten ja sekoilujen rinnalla kotimaisten seurojen miikajuntus-puuhastelut ovat timanttisen ammattimaista toimintaa. Kylää hallitsee jumalkompleksinen, henkilökohtaista eläintarhaa pitävä vanhus omasta kartanostaan, poliisilla on välillä kuuntelussa joukkueen keskeisten henkilöiden puhelimia eikä ihmishenkien menetyksiltäkään vältytä.

Ei voi kuin ihmetellä, miten lastenkengissä valmennuspuolellakin on oltu vain 25 vuotta takaperin noinkin korkealla tasolla. Serie B -joukkueen valmennustiimi käsittää tasan yhden henkilön, rasistisen päävalmentajan, joka nöyryyttää pelaajiaan koko joukkueen edessä ilman varsinaista syytä ja haukkuu tiettyjä suojattejaan paskoiksi keskustellessaan kirjailijan kanssa. Kirjailija tuntuu herättäneen kaikissa luottamusta, koska yhtä lailla pelaajatkin sättivät McGinnissille koutsiaan ja juttelevat muutenkin avoimesti miltei kaikesta. En oikein tiedä mitä odotin tältä teokselta, mutta sitä en ainakaan olisi osannut arvata, miten lähellä joukkuetta kirjailijan sallittiin hengailevan: hän oli kuin yksi pelaajista, mukana kaikilla yhteisillä ruokailuilla, bussissa vierasmatkoilla ja välillä pukukopissakin. Mies tuli ainakin joidenkin pelaajien kanssa niin läheisiksi, että nämä saattoivat vaikka pyytää tämän himaansa katsomaan vanhaa häävideotaan ja kuuntelemaan nyyhkytarinaa, kun oli poissaolevaa vaimoa ikävä. Absurdia komiikkaa tarjosivat kohdat, joissa pari vuotta futista seurannut kirjailija meni vailla itsekritiikin häivääkään neuvomaan koutsia ottelun alla kokoonpanovalinnoista ja sai sitten vaffanculoa vastaukseksi.

Mainitaan vielä sekin, että kaiken muun lisäksi tätä lukiessa sai repsahdellakin aika moneen otteeseen; värikäs hahmogalleria on kuin hyvin käsikirjoitetusta leffasta ja McGinniss kirjoittaa taitavasti. Etenkin kirjan alkupuolella mies kuvailee futisinnostustaan varsin lapsekkain sanankääntein ja selittää asioita auki täysin tietämätöntä jenkkilukijaa ajatellen (esimerkiksi "relegate" on niin kummallinen termi ja asia, että se pitää avata juurta jaksain) - joku varmasti ärsyyntyy näistä jutuista, itseäni ne lähinnä huvittivat. Castel di Sangron tai yleisemminkään Serie B:n kannattajakulttuurista kirja ei kerro käytännössä mitään.

Goodreadsissa tämän keskiarvo on 4,20 - varmaan korkeampi kuin millään toisella futiskirjalla, enkä ihmettele miksi. Jos nyt pitäisi listata top 3 vetävimmät ja tunteikkaimmat lukukokemukset futiskirjoista, niin varmaan tämä mahtuisi sinne Thirty-One Nilin ja Robert Enken tarinan kertovan A Life Too Shortin kaveriksi.