Jalkapalloaiheiset kirjat

[Tango Rosario]

Lisäyksenä vielä Svenniksen elämäkertaan, kun lukaisin nyt pikaisesti kirjan epilogin. Siinä Svennis myöntää jalkapallon menneen kaiken edelle ja pilanneen ihmissuhteita. Ensimmäinen avioero oli jalkapalloon keskittymisen syytä, ja myös Erikssonin veli oli saanut kärsiä asiasta. En enää muista tätä sen yksityiskohtaisemmin, koska asia käsiteltiin kirjan alkupuolella. Rahat olivat tosiaan menneet huijarin matkaan ihan oikeasti, ja perheen vanha kotitalo piti myydä rahapulassa. Kyse ei siis ollut mistään sellaisesta, että kymmenestä miljoonasta viisi meni. Valmentajista Svennis sanoo, että heidän on vaikea myöntää epäonnistumisiaan, ja itsekin mies muistelee mieluummin aikoinaan voittamiaan pokaaleita kuin sitä, että niitä ei enää pitkään aikaan ole tullut. Muistin vielä epilogin lukemisen jälkeen erään suunnattomasti ärsyttäneen asian, nimittäin suomennoksessa olleen älyttömän ja ylettömän persoonapronominien käytön. Minä valitsin joukkueen, minä olen sitä mieltä, minä menin sinne ja tänne, me voitimme, me pelasimme huonosti jne.

[Heppatiitti]

JUKKA PAKKANEN: SAN SIRON UNEKSIJA. Sivuja 122, ilmestymisvuosi 1990, uusintapainos 2018. Uudempi painos pitää sisällään myös nykypäivään sijoittuvan Inter-tarinan ja Pakkasen omaeläkerrallisen jalkapallotarinan.

Taustaa kirjailijasta: Jukka Pakkanen on syntynyt vuonna 1948. Hän on kirjoittanut romaaneja, novelleja, kuunnelmia, televisionäytelmiä ja toiminut suomentajana.

Pakkanen toimi YLE:n toimittajana kunnes 1976 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Pakkanen on toiminut myös urheilukommentaattorina televisiossa ja kuuluu kristillisyhteiskunnallisen Vartija-lehden toimitusneuvostoon.

Pakkasella on kolme intohimoa: Italia, kilpapyöräily ja jalkapallo. Hänet tunnetaan kiihkeänä Inter Milanin kannattajana. Jalkapallo on aiheena ja jalkapalloa sivutaan monissa Pakkasen kirjoissa. Itse en häpeäkseni ole lukenut ”San Siron uneksijan” lisäksi muita Pakkasen kirjoja kuin kilpapyöräilijästä kertovan teoksen ”Viimeinen kilometri.” Pitää ryhdistäytyä asian suhteen.

Pakkanen kuuluu todelliseen kirjailijasukuun. Hänen äitinsä oli tunnettu lastenkirjailija Kaija Pakkanen ja hänen sisarensa Outi tunnetaan Helsinkiin sijoittuvista jännitysromaaneista. Joulupukkina tunnettu Timo Pakkanen on hänen veljensä. Myös Jukan poika Mitri tunnetaan jalkapallokirjoistaan.

Tausta kirjasta: Kirjaa ei voi kutsua novellikokoelmaksi, koska novelleiksikin pienet tarinat tai kirjeet ovat liian lyhyitä. Fiktiivinen tausta tarinoille on, että kirjailija Fausto Lombardi pyytää FC Internazionalen seuralehden lukijoilta kokemuksia ja muistoja Interistä kirjaan, jonka on tarkoitus ilmestyä seuran 80-vuotisjuhlavuona 1988. Kirjeitä tulee runsaasti ja osa niistä päätyy ”San Siron uneksija” kirjaan. Tarinat ovat hyvin eläviä ja voisi kuvitella niiden olevan oikeiden ihmisten rakkaita muistoja rakkaasta seurasta, eikä kirjailija Pakkasen mielikuvituksen tuotetta. Arvostelijan työtä vaikeuttaa ettei näillä ”kirjeillä” tai ”tarinoilla” ole kirjassa nimiä, vaan tarinat/kirjeet tulevat peräkkäin. Lyhyimmät tarinat ovat puolen sivun mittaisia ja pisin vajaa kymmenen sivua.

Kirjan tapahtumat: Kirjeitä/tarinoita kirjailijalle lähettää koko yhteiskunnan kirjo: Köyhät, rikkaat, työläiset, munkit ja nunnat. Kirjeitä tulee myös ulkomailta ja Suomikin on vedetty taitavasti mukaan. Mosaiikista syntyy palapeli, joka kattaa koko Nerazzurin, La Beneamatan historian unohtamatta Ambrosiana vaihetta, vaikka nimestään huolimatta Inter on Milanon kahdesta suuresta seurasta se porvarillisempi vaihtoehto.

Mukaan on ujutettu Interin historian suuret pelaajat ja valmentajat kuten Meazza, Zenga. Bergomi, Matteoli, Ferri, Facchetti, Herrera, Conti, Corso, Altobelli ja Mazzola sekä tietenkin tämän suuri vastustaja Rivera. Pakkanen ei olisi Pakkanen, jos Italian suuret pyöräilijät Bartali, Coppi, Moser ja Saronni eivät tulisi esiin tarinoissa.

Kirjassa sanotaan: ”Viileä ja arvoituksellinen poliitikko Giulio Andreotti astuu rivistä ainoastaan silloin kun puheeksi tulee hänen Romansa. Maailmanluokan ohjaaja Franco Zeffirelli – Fiorentinan kannattaja – kävi oikeudessa kahinoituaan Juventuksen kannattajien kanssa. Toimittaja ja kulttuurihahmo Giulio Nacimbeni – milanisti – kirjoitti Interin voitettua mestaruuden: Toki minä voin puristaa yhden jos toisen interistin kättä, opinhan koulussa käytöstavat. Mutta älköön kukaan pyytäkö minua nostamaan Interistin kanssa maljoja!”

Kirjassa sanotaan myös osuvasti, että jalkapallo on välttämätöntä, muttei niin välttämätöntä kuin elämän ymmärtäminen. Inter on ihana tauti joka jättää ikuiset arvet.

Jotta lukija ymmärtäisi millaisia tämän teoksen kirjeet ja tarinat ovat kopioin tähän suoraan oman suosikkini: ” Meitä on pieni munkkiveljestö, yhdeksän maailmalle selkänsä kääntynyttä miestä – kuka mistäkin syystä. Toistemme elämäntaustoista me emme tiedä juuri mitään, sillä veljestön perussääntö on puhumattomuus. Elämme puhumatta toisillemme sanaakaan - aikamme kuluu vaatimattoman luostarin kunnossapidon ohella pienen maatilkun viljelyssä ja luumuliköörin valmistuksessa – käsimerkein, kynin ja paperein.

Vain kerran vuodessa – joulupäivänä – on lupa vaikkeikään pakko puhua. Ensin kukin kertoo asian joka on vuoden aikana kertynyt hänen mieleensä, ja sitten keskustelemme yhdessä. Asiamme vaihtelevat arkisimmista pyhimpiin, niissä on kaikki mahdollinen mitä suuressa yksinäisyydessä elävän miehen mielessä voi liikkua, ja vuosien mittaan kukin on oppinut suurin piirtein arvaamaan mitä toisten huulilta jouluna kuulisi.

Vuodet kuluivat, maan antimien ja liköörin myynti toi veljestölle vaatimatonta mutta riittävää tuloa, elämän suuruus oli sen jokapäiväisessä pienuudessa.

Sitten, sumuisena kevätkesän aamuna, saimme ensimmäisen uuden jäsen moneen vuoteen. Hän oli arviolta neljänkymmenen ikäinen pieni, synkkäkatseinen mies, nimeltään Giorgio. Hän teki työnsä hyvin vaikkakin innottomasti, raskaisiin ajatuksiinsa alituiseen vaipuneena. Jo muutamassa viikossa veli Giorgio oli yksi meistä.

Joulu lähestyi, veljet valmistuivat puhumaan. Jouluyön kukin vietti kammiossaan mietiskellen ja rukoillen, ja varhain aamulla kokoonnuttiin ruokasalin suuren pöydän ääreen.

Kauimmin veljestössä ollut aloitti niin kuin aina, minun vuoroni oli neljäntenä. Kenenkään puheissa ei joitain yksityiskohtia lukuun ottamatta ollut yllätyksiä.

Lopulta tuli uuden veljen vuori. Hän nosti katseensa pöydän pinnasta ja risti kätensä, loi meihin synkän silmäyksen – ja piti suunsa kiinni.

Vuoden kuluttua oli joillakin veljillä yhtä ja toista uutta sanottavaa, mutta veli Giorgio pysyi vaiti. Niin myös seuraavana, ja sitä seuraavana.

Mutta kun viisi vuotta veli Giorgion tulosta oli kulunut, hän avasi suunsa ja sanoi hiljaisella karhealla äänellä: ”Minä tiesin että olisit luottamukseni arvoinen.”
Yksissä miehin me kysyimme: ”Kuka?”
Ja veli Giorgio kertoi. Hänet luottamuksensa arvoinen ei ollut ollut Jumala eikä kukaan ihminen, vaan jalkapalloseura Inter.

Interin huonoihin sarjamenestyksiin perin juurin pettyneen Giorgion oli jonakin heikkona hetkenään viinihumalassa vannonut olevansa puhumatta sanaakaan kenenkään kanssa niin kauan kunnes Inter olisi jälleen Italian mestari. Sanansa mittaisena miehenä hän oli päättänyt myös pitää lupauksena, ja samalla pysyä Interille uskollisena elämänsä loppuun asti.

Mutta kuinka myyntimies voisi olla puhumatta!
Aluksi Giorgio oli sairaaksi tekeytymällä selviytynyt muutaman kuukauden, sitten käyttänyt kaikki mahdolliset lomansa etukäteen ja lopuksi jättäytynyt tyystin pois työstä. Ihmisten parissa liikkuessaan ja välttämättömiä asioita hoitaessaan hän oli tekeytynyt mykäksi, muuten hän oli pysytellyt tiukasti kotonaan. Sitten hän oli kuullut munkkiveljestöstä jossa oli lupa puhua vain kerran vuodessa.
Kärsivällinen odotus oli vihdoin tullut palkituksi. Inter oli jälleen Italian mestari, eikä veli Giorgiolla ollut enää syytä pysyä keskuudessamme.

Lähtöaamuna hän viittasi muut ympärilleen. Hän kirjoitti paperilapulle olevansa pahoillaan vilpistään ja kiitollinen saamastaan tuesta.

Sitten hän katosi samanlaiseen sumuun mistä oli viisi vuotta aikaisemmin saapunut.”

Veli Bernardo

Kirjan arvostelu: Ei jää pienintäkään epäilystä siitä, etteikö kirjailija Pakkanen todella rakastaisi Interiään. Jos jalkapallo on sinulle vain sarja otteluita, pokaaleita tai tilastoja; tämä kirja ei ole sinua varten. Jos olet tosikko; tämä kirja ei ole sinun kirjasi. Jos olet jalkapalloromantikko; tämä on sinun kirjasi. Neljä tähteä viidestä.

Ensi viikolla vuorossa: Raphael Honigstein; Saksan jalkapallon viritetty kone.

[Tango Rosario]

Taustaa kirjailijasta: Jukka Pakkanen on syntynyt vuonna 1948.

1942.

Kirjeitä tulee runsaasti ja osa niistä päätyy ”San Siron uneksija” kirjaan. Tarinat ovat hyvin eläviä ja voisi kuvitella niiden olevan oikeiden ihmisten rakkaita muistoja rakkaasta seurasta, eikä kirjailija Pakkasen mielikuvituksen tuotetta.

Kun luin kirjan, olin vielä melkein lapsi enkä muistaakseni tosiaan ymmärtänyt kirjeiden olevan vain mielikuvituksen tuotetta. Myöhemmin luin lyhyen ajan kuluessa muutaman muunkin Pakkasen kirjan, joiden aiheet olivat varhaismurrosikäiselle läheisiä, mutta sittemmin en ole valitettavasti Pakkasen teosten pariin juurikaan palannut.

[Veslagas]

Toissakesänä luin Ruud Gullitin "Kuinka katsoa jalkapalloa" ja en voi missään nimessä suositella sitä. Kenties surkein futiskirja mitä olen koskaan lukenut. Ei jäänyt käteen mitään muuta kuin reilu parisataa sivua kliseitä ja kärjistyksiä.

[suomifutiksen Janne Tähkä]

Esittelyssä tällä kertaa Paavo "Arhis" Arhinmäen maajoukkuekannatusmuistelmateos Kaiken se kestää, josta Heppatiittikin topikin edellisellä sivulla jakoi näkemyksensä.

Kelvollinen muttei erityisen loistelias opus. Kirja parani edetessään, kun Arhinmäellä alkoi olla yksityiskohtaisempia muistoja reissuistaan. Parasta antia olivat muistelot matkoista vähän eksoottisempiin paikkoihin; poliitikkona ja sivistyneenä tyyppinä Arhinmäki kykenee kertomaan mielenkiintoisesti ja informatiivisesti eri maiden historiasta ja kulttuurista (sis. futiskulttuurin, josta hän paljon peleissä reissanneena on erinomaisesti kartalla).

Erityisen värikkäästä kerronnasta ei voi puhua. Arhinmäki ei esimerkiksi viittaa kertaakaan nimellä kehenkään vakiomatkatovereistaan eikä kirjassa ole muistaakseni yhtäkään suoraan tai epäsuoraan esitettyä dialogia. Jos Arhinmäki päätyy juttusille Timo Waldenin tai Jukka Ikäläisen kanssa, hän vain kertoo että puhuimme futiksesta ja siirtyy eteenpäin. Usein tämäntyyppisissä kirjoissa on paljon dialogia ja yksityiskohtaisesti kuvattuja henkilöitä ja kerronta on niin kaunokirjallisen tarkkaa, että väistämättä tulee pohdittua onko aukkoja muistissa täydennetty värikynällä, mutta Arhinmäki pysyy pidättyväisenä - kaikki osalliset kirjoittajaa itseään lukuun ottamatta jäävät hahmottomiksi mysteereiksi. "Mikä tapahtuu vierasmatkoilla, jää vierasmatkoille" on kuulemma ollut porukan motto, ja mikäs siinä, mutta pitkälti vierasmatkoihin keskittyvän kirjan kirjoittamisen kannalta lähtökohta on miltei paradoksaalinen; lukijaa ei varsinaisesti päästetä mukaan tapahtumiin.

Mikään kaunokirjailija Arhinmäki ei ole - suvereenia kielenkäyttöä tai lyyristä maalailua toivova joutuu pettymään. Maalien jälkeisiä katsomoekstaaseja kuvaamaan ei löydy juuri muita ilmaisuja kuin "hypimme ja lauloimme riemusta". Toisaalta jos toivoo raportteja kreiseistä kännisekoiluista, niin pettymään joutuu silloinkin, Arhis menee yleensä ennen yhtätoista nukkumaan.

Heppatiitti kirjoitti, että kirja "kertoo runsaasti myös kirjoittajan kokemuksista EM- ja MM-kisoissa sekä kansainvälisistä seurajoukkueiden otteluista". Rohkenen esittää tästä eriävän näkemyksen - erittäin lyhyesti ja varsin harvoin Arhinmäki kertoo muista kuin maajoukkueen matseista, ja niissä tosiaan pääpaino on vierasreissuissa. Chelsea-historiansa mies kertaa lyhyesti, Jokerit ja AIK mainitaan vain ohimennen. Poliittinen urakehitys kulkee sivujuonena mukana, ja jos on moni poliitikko kertonut turhautuneensa siihen miten vaikeaa on saada mitään aikaan, niin Arhinmäellä ei näytä tätä ongelmaa olevan: miehen kirjoituksista saa kuvan, että hän on ajanut käytännössä yksin läpi lukuisia suuria muutoksia paitsi Suomessa niin myös koko EU:ssa.

Petteri Forsellin nimen kirjoittaminen useampaan otteeseen väärin on pakko mainita, en ymmärrä miten se voi olla noin helvetin vaikeaa.

Jos Arhinmäki olisi parinkymmenen vuoden ajan kirjannut pelien ja reissujen jälkeen tapahtumia muistiin ja ne olisi lopulta toimitettu kirjaksi, olisi lopputulos epäilemättä värikkäämpi ja parempi. Nyt etenkin vanhemmista jutuista on aika vähän kerrottavaa. Ihan kiva ja jokseenkin vetävä kirja, joka tuli lukaistua nopeasti ja varmaan muutkin maajoukkuetta seuranneet viihtyvät tämän parissa ihan hyvin, mutta en keksi syitä miksi varsinaisesti suosittelisin tätä kenellekään.

[Heppatiitti]

RALPH HONINGSTEIN: SAKSAN JALKAPALLON VIRITETTY KONE. Sivuja 325; julkaisuvuosi 2015 ja suomennos 2016. Kirjan alkuperäinen nimi on: Das Reboot. How German football reinvented and conquered the world. Kustantajalle pitkä minus poikkeuksellisen kököstä suomalaisesta kirjan nimestä.

Taustaa kirjailijasta: Raphael Honingstein syntyi 1973. Hän on saksalainen journalisti ja jalkapallokirjailija. Vuonna 1993 hän muutti Munchenista Lontooseen ja opiskeli lakia ennen toimittajan uraa.

Kärjistetysti voisi sanoa, että Honingstein kirjoittaa ja kommentoi saksalaisesta jalkapallosta englantilaisille ja englantilaisesta jalkapallosta saksalaisille. Honingstein on myös suosittu radio- ja TV-kommentaattori.

Honingsteinin ensimmäinen jalkapallokirja: ”Harder, better, faster, stronger. Die geheime geschichte des englischen fussballs” ilmestyi 2006 ja englantilainen versio: ”Englischer fussball: A German view of our beautiful game” ilmestyi 2008. Lisäksi Honingstein on kirjoittanut Per Mertesackerin ja Jurgen Kloppin elämäkerrat. Käsittääkseni ”Das Reboot” on kirjoittajan ainut suomennettu teos.

Kirjan tapahtumat: Saksa on karsiutunut lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa. Poisluettuna Michael Ballack ei Saksa pysty enää tuottamaan kansainvälisen tason tähtipelaajia. Vuoden 2002 MM-kisoista tulee vielä ”jälkipoltoilla” hopea, mutta se perustui enemmän ”kolmen Koon periaatteeseen” eli loistava maalivahti Kahn, Kamf und Kopfball (Kahn, taistelu ja pääpallot). Sympatiaa tai tyylikkyyspisteitä ei joukkueelle herunut. Joukkue pelasi tarkkaa puolustuspeliä ja pyrki väsyttämään vastustajan.

Vuonna 2004 Rudi Völler eroaa päävalmentajan pestistä ja ilmeiset seuraajavaihtoehdot Ottmar Hitzfel ja Otto Rehhagel kieltäytyvät pestistä. Alle kaksi vuotta ennen MM-kotikisoja Saksalla ei ole valmentajaa, ei joukkuetta, eikä toimivaa jalkapalloliiton hallitusta. Saksan futiksen vahvat miehet Uli Hoeness ja Karl-Heinz Rummenigge vastustavat Lothar Matthausin valintaa Bundestraineriksi, vaikka tämä on Franz Beckenbauerin suosikki. Valituksi tulee Jurgen Klinsmann ja tämän apulaiseksi Joachim Löw ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.

Klinsmann ravistelee ja kyseenalaistaa kaiken. Maajoukkueelle hankitaan urheilupsykologi, pelitapa muuttuu passiivisuudesta korkean tason aggressiivisuuteen, jopa kanonisoitu Oliver Kahn menettää paikkansa paremmin jalalla pelaavalle Jens Lehmannille. Sitten koittaa ”rakkauden kesä 2006” ja luovaa pallonhallintafutista pelaava Saksa hurmaa ja yhdistää koko maan vaikka taktinen Italia viekin maailmanmestaruuden. Samoin vuoden 2010 MM-kisoissa Saksa pelaa näyttävästi, mutta tuloksena on taas pronssimitalit.

Arvokisojen välissä kirjassa kuvataan miten Saksan jalkapallon uusi tuleminen pohjustettiin liittotasolla. Honingstein on saksalaisen perusteellinen ja pitää numeroista, joten tässä niitä vähän: Vuonna 1994 Bundesliigassa oli ulkomaalaisia pelaajia 17 prosenttia, mutta vuonna 2004 jo 49 prosenttia. Perustetaan 121 aluekeskusta nuorten pelaajien kehitykseen. Lähdetään siitä että nuorella pelaajalla on maksimissaan 25:n kilometrin matka keskukseen ja pelaajatarkkailujärjestelmä käynnistetään. Ykkös- ja kakkosbundesliigajoukkueille tulee akatemian pitopakko ja tiukalla sertifikaattiseurannalla arvioidaan seurojen harjoittelukeskukset.

Seuraukset näkyvät pian. Saksa voittaa 2008 alle 19-vuotiaiden Euroopan mestaruuden ja 2009 alle 17-vuotiaiden ja alle 21-vuotiaiden Euroopan mestaruuden. Liitolla ja seuroilla on 400 ammattimaista nuoriin keskittynyttä lisenssivalmentajaa. Omia nuoria virtaa edustusjoukkueisiin ja jopa nelosliigan joukkueet alkavat perustaa omia akatemioita. Vuonna 2011 akatemiajärjestelmän raportissa todetaan, että 52 prosenttia kaikista Bundesliigan pelaajista oli käynyt läpi seuransa oman nuorisojärjestelmän. 36:n eliittiseuran palkkakustannukset ovat 36,8 prosenttia liikevaihdosta, kun muualla Euroopassa keskiarvo on 65 prosenttia. Huipentuma tulee vuonna 2014, kun vuoden 2014 maailmanmestarijoukkueen 23:sta pelaajasta 21 on akatemiajärjestelmän tuotteita ja kaksi muuta olivat ammattilaisia jo ennen kuin järjestelmä otettiin käyttöön.

Hogenstein kuuluu selvästi Saksan futiksen sisäpiiriin ja Thomas Hitzsperger ja Arne Friedrich ovat kirjoittaneet kirjaan oman lukunsa. Valmentajista erityiskäsittelyn saavat Dietrich Weise, prässipelin apostoli Ralf Rangnick ja Jurgen Klopp sekä joukkueenjohtaja Oliver Bierhoff – entinen huippupelaaja itsekin.

Kirja ei esittele tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Kirjan alussa valmistaudutaan vuoden 2014 MM-kisoihin Etelä-Tirolin leirillä. Klinsmann on vaihtunut aikoja sitten Löwiin, mutta Saksa on edellisissä neljissä suurissa turnauksissa kärsinyt tappion ratkaisevassa pelissä. Nyt juuri ennen kisoja on menetetty loukkaantuneena Reus ja lisäksi enemmän tai vähemmän loukkaantuneena ovat Lahm, Neuer, Schweinsteiger ja Khedira. Huhutaan riidoista Bayern Munchenin ja Dortmundin pelaajien välillä.

Tästä mennään parisataa sivua myöhemmin Campo Bahialle, jonne saksalaiset ovat perustaneet oman leirinsä välttääkseen hotellikuoleman Brasilian MM-kisoissa. Saksalaisella täsmällisyydellä käy liiton nurmiasiantuntija tekemässä sinne nurmikentän. Harjoitellaan erityisesti erikoistilanteita ja totutellaan helteeseen. Joukkue hitsaantuu yhteen.

Itse kisoissa Saksa esittää parasta peliä. Ensimmäisessä ottelussa murskataan vahva Portugali 4-0. Välierissä koko maailma mykistyy, kun Saksa iskee kuudessa minuutissa neljä maalia ja murskaa isäntämaa Brasilian lukemin 7-1. Franfurter Allgemeine kirjoitti: ”Menneinä aikoina radioselostajat olisivat kutsuneet eksynyttä Brasiliaa parveksi päättömiä kanoja, mutta se olisi epäreilua kanoja kohtaan.”

Loppuottelussa Saksa pitää palloa yli 70-prosenttisesti, mutta silti Argentiina onnistuu estämään Saksaa pelaamasta omaa peliään. ”Näytä Messille, että olet parempi kuin hän.” Löw sanoo vaihtomies Götzelle. Argentiina alkaa väsyä, kun ovat koko pelin jahdanneet palloa. Götze ratkaisee pelin jatkoajalla. Kirja päättyy siihen, kun Saksan joukkue laulaa: Die nummer eins der welt sind wir.

Kirjan arvostelu: Mainio ja perusteellinen teos kertoo mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtuu 1990-luvun lopun ja vuoden 2014 välissä. Ei ainoastaan sitä, mitä kentillä tapahtui, vaan valtavaa muutosta mikä tapahtuu asenteissa, seuroissa, lajiliitossa ja valmennuksessa. Itseäni hiukan häiritsi, että kirja ei edennyt aikajärjestyksessä vaan pomppien, mutta pysyi silti kasassa ja luettavana. Jostain syystä saksalaisfutiksesta kertovia kirjoja ei ole juuri suomennettu – toisin kuin esim. brittifutiksesta kertovia. Monesti futiskirjojen suomennoksissa on ongelmana ettei kääntäjä tiedä mitään futiksesta ja käännöksissä on asia- ja termistövirheitä. Kirjan suomalainen nimi on kauhea, mutta suomennos erinomainen. Pisteet suomentaja Petri Stenmanille. Kustannusliikkeelle muistutus, että Honingsteinilla olisi muutakin tuotantoa, jonka voisi kääntää. Neljä tähteä viidestä.

Ensi viikolla sitten Espanjaan ja vuorossa: Esa Mäkijärvi: Valkoinen baletti.; Kirjoituksia Real Madridista.

[powderfinger]

Seuraavana luin kesän paketista Joe McGinnissin kirjan The Miracle of Castel di Sangro.

Kiitos vinkistä, pistin tilaukseen Adlibrikselta Vaikuttaa kyllä erinomaiselta.

[Heppatiitti]

ESA MÄKIJÄRVI: VALKOINEN BALETTI: KIRJOITUKSIA REAL MADRIDISTA. Ilmestymisvuosi 2014 ja sivuja henkilöhakemiston ja lähteiden kanssa 237.

Taustaa kirjailijasta: Esa Mäkijärvi on vuonna 1984 syntynyt helsinkiläinen toimittaja ja kirjallisuuden moniottelija. Hän on julkaissut lukuisia runoteoksia ja romaanin ”Vieraita.” Tietokirjoja Mäkijärvi on kirjoittanut mm. Bruce Springsteenistä ja 80-luvun toimintaleffoista. Jalkapallosta hän on julkaissut kaksi teosta, jotka molemmat tullaan arvostelmaan tässä forumin osiossa. ”Valkoinen baletti: Kirjoituksia Real Madridista” ja ”Pyhä peli: Italian jalkapallon tarina” joka ilmestyi vuonna 2016 ja oli ehdolla vuoden urheilukirjaksi. Molemmista kirjoista on otettu toinen painos, jossa tietoja on päivitetty ja täsmennetty.

Kirjan tapahtumat: Kirjassa kerrotaan ensin kronologisesti Real Madridin historia, jonka jälkeen oman lukunsa saavat Realin pelitapa, kansallismieliset vastustajat Athletic Bilbao ja FC Barcelona sekä väliinputoajat Atletico Madrid ja Espanyol sekä klassikko-ottelut.

Futis saapuu Espanjaan Englannista kuten niin moneen muuhunkin maahan 1800-luvun lopulla. Real Madridin ”esiseuran” perustavat ryhmä Cambridgen ja Oxfordin yliopistoihin tutustuneita varakkaita espanjalaisia. Nimeksi tulee vuonna 1902 Sociedad Madrid FC, josta myöhemmin tulee Real Madrid. Joukkue pelasi tuolloin valkoisissa paidoissa ja mustissa housuissa kunnianosoituksena englantilaiselle jalkapalloseura Corinthianille. Vuonna 1912 valmistuu stadion – Campode de Odonnell – jonne mahtuu 5000 katsojaa.

Sarjat ovat 1900-luvun alussa Espanjassa vain alueellisia ja niitä hallitsevat Bilbao, baskit ja Barcelona. 1900-luvun alussa Madrid alkaa kasvaa ja kaupungissa on vuonna 1917 700.000 asukasta. Kuningashuone sijaitsee Madridissa ja kuningas Alfonso XIII:sta jakaa suurena suosionosoituksena kuninkaallisia tunnuksia eli oikeutta käyttää ”Real”=kuninkaallinen nimeä. Sociedad Madrid FC ei kuitenkaan alkuvuosikymmeninään ole niin menestyksekäs, että olisi saanut oikeuden nimeen. Alfonso laski seuran pinteestä 1920 jolloin nimeksi tuli virallisesti Real Madrid. Sitä ennen Real lisänimen olivat saaneet Real Union ja Real Sociedad. Real Madrid alkoi tuolloin korostaa espanjalaisia juuriaan.

Stadion vaihtuu Ciudad Linealille, jonka omistaja veloitti Realilta 1500 pesetaa vuosivuokraa. Pian kuitenkin siirryttiin 15.000 paikkaiselle Charmartinin yleisurheilustadionille, joka sijaitsi keskeisellä paikalla vain kivenheiton päässä nykyisestä Santiago Bernabeusta.

Espanjan liiga perustetaan 1929. Vaurastunut Real alkaa värvätä nimekkäitä vahvistuksia muista espanjalaiseuroista mm. maalivahtilegenda Ricardo Zamoran ja voittaa ensimmäiset mestaruutensa 1932 ja 1933.

Maassa kuohuu. Kuningas lähtee maanpakoon. 1936 Espanja julistetaan tasavallaksi ja syttyy verinen sisällissota, joka vaatii puolimiljoonaa uhria. Valtaan nousee Francon johtama falangipuolue. Franco pitää maata rautaisessa otteessaan aina vuoteen 1975. Real joutuu keskeyttämään toimintansa 1936. Franco määrää seuran poistamaan kuninkaallisen logon, joka palautetaan 1941. Franco tukee ensin Atleticoa, mutta siirtää sitten tukensa Realille, josta tulee epävirallinen valtion joukkue.

Santiago Bernabeu on seuran entinen pelaajaa, kapteeni ja valmentaja, joka taisteli Francon joukoissa katalaaneja vastaan ja diktaattori nimittää hänet Espanjan urheilun suurlähettilääksi. Bernabeulla on hyvät suhteet valtaan, rahaan ja päättäjiin. 1943 Bernabeusta tulee Realin presidentti, jossa tehtävässä on aina kuolemaansa 1978 saakka. Hän organisoi joukkueen uudestaan. Joukkue alkaa mm. käyttämään ensimmäisenä espanjalaisjoukkueena numeroita pelipaidoissaan ja eri ikäluokille tulee omat valmentajat. 1947 saatiin loppuun Bernabeun ajama rakennushanke ja uusi stadion Nuevo Chamartinin valmistuu. Rakentaminen maksoi 41 miljoonaa pesetaa. Tulevaan rahasampoon mahtuu 75.145 katsojaa. Vuonna 1954 valmistuneen peruskorjauksen jälkeen lehtereille mahtuu 125.000 ihmistä. Seurajohto on tyytyväinen, koska jo lipputulot mahdollistavat joukkueen pyörittämisen suuren maailman malliin. Stadionin nimi muutetaan 1955 Santiago Bernabeuksi. 1963 avataan Ciudad Deportiva – vain Realin pelaajille tarkoitettu harjoituskeskus.

1950-luvulla alkoi Real värvätä riveihinsä maailmantähtiä. Puskas, Kubala, Kopa ja tärkeimpänä sen ajan maailman paras pelaaja argentiinalainen Alfredo Di Stefano, joka Espanjan Palloliiton ja Francon avulla saatiin huijattua Madridiin, vaikka tällä oli jo sopimus Barcelonan kanssa. Jälki kentällä alkoi olla murhaavaa. Real voittaa 1956-60 viisi kertaa peräkkäin uuden seurajoukkueille tarkoitetun Euroopan cupin. 1960 Real murskaa finaalissa Frankfurtin 7-3. Ottelu on ensimmäinen jalkapallopeli, joka televisioitiin Eurooppaan. Di Stefano tekee kolme maalia ja Puskas neljä.

1960-luvulla valmentaja Miguel Munoz korvaa vanhenevat ulkomaalaistähdet nousevilla nuorilla espanjalaisilla pelaajilla. Beatlesien mukaan joukkue nimetään Ye-Ye-joukkueeksi. Espanjan liiga voitetaan peräkkäin vuosina 1961-69 ja Euroopan cup 1966. 1973-74 Ye-Ye-joukkue on vuorostaan vanhentunut ja Johan Cruyffin värväys epäonnistuu. 1975 kuolee Franco ja 1978 Santiago Bernabeu, jonka johdosta FIFA julistaa kolmen päivän suruajan. Näistä huolimatta Real voittaa mestaruuden 1976, 78,79 ja 80.

Reservijoukkue Real Madrid Castilla pääsee yllättäen 1980 cupin finaaliin ykkösjoukkuetta vastaan. Reservijoukkueesta nousee edustukseen Quinta del Buitre (korppikotkan viisikko) jonka tunnetuin pelaaja on Emilio Butragueno. Joukkue voittaa UEFA-cupin 1985 ja 86 sekä Espanjan mestaruuden putkeen 1986-90. Real pelaa ballet blancoa (valkoista balettia). Pelitapa on aggressiivinen, hyökkäysvoittoinen ja nopeatempoinen.

Omista kasvateista nousevat Raul, Guti ja Iker Casillas. Uusi presidentti Sanz maksaa omasta pussistaan Sukerin ja Mijatovicin hankinnat. Muita nimekkäitä vahvistuksia ovat Roberto Carlos, Clarence Seedorf ja Morientes. Mestareiden liiga (entinen Eurooppa-Cup) voitetaan ensimmäisen kerran 32:een vuoteen 1998 ja uudestaan 2000.

Galaktista joukkuetta aletaan kasata 2000-luvun alussa. Florentino Perez tulee seuran presidentiksi 2000 ja harjoituskeskus myydään kaupungille tähtitieteelliseen hintaan. Ostetaan Luis Figo, myöhemmin Zidane, ”alkuperäinen” Ronaldo ja David Beckham osittain velkarahalla. Espanjan liiga voitetaan 2001 ja 2003 sekä Mestareiden liiga 2002 sopivasti seuran satavuotisjuhliin. Neljän vuoden aikana maksetaan kuitenkin palkkaa seitsemälle valmentajalle. Vuonna 2009 hankitaan Kaka ja Christiano Ronaldo. 2012 saavutetaan Espanjan liigan voitto.

Kärkipelaajina hääräävät Ronaldo, Benzema ja Higuain. Hyökkääjät ovat Madridissa arvossa. Pelkkä voittaminen ei riitä – se pitää tehdä tyylillä. Real Madrid on samaan aikaan Espanjan kannatetuin, rakastetuin mutta samalla myös vihatuin seura. Tärkeintä ”madridismolle” on voittaminen ja menestys. Vastustaja pitää murskata, jotta hän pelkää sinua seuraavalla kerralla.

Seuran pää-äänenkannattaja on Marca-lehti, joka jakaa vuosittain mm. Guruceta-palkinnon, joka myönnetään tuomarille joka viheltää eniten rikkeitä Real Madridin hyväksi. Espanjalaiset ovat uskollisia kylälleen, kaupungilleen ja maakunnalleen. Erityisesti baskeille ja katalaaneille Real Madrid symboloi Espanjan keskushallintoa ja verotusta. Kirjassa käsitellään myös Realin suurimmat viholliset FC Barcelona ja Athletic Bilbao sekä katalonian ”ystävyysseura” Espanyol ja Madridin vasemmistolainen vaihtoehto ja duunareiden suosikki Atletico Madrid.

Parhaita tarinoita on, kun Franco muuttaa hetkeksi kansallismielisten Bilbaon ja Barcelonan nimet enemmän espanjalaisilta kuulostaviksi tai kun 1943 Francon pelätty turvallisuuspäällikkö vierailee ennen Real Madridin kohtaamista Barcan pukuhuoneessa kertoakseen käsityksensä ottelun lopputuloksen merkityksestä pelaajien tulevaisuuden kannalta. Pelaajat ymmärtävät yskän ja Barcelona häviää 11-1.

Kirjan arvostelu: Päälähdeteoksina näyttävät olleen Espanjan historian, yhteiskunnan ja sosiologian osalta John Hooperin: The New Spaniards ja futiksessa Phil Ballin kirjat. Itse jäin hieman kaipaamaan espanjankielisiä lähteitä. Kirjailija perustelee niiden puuttumisen kokonaan sillä, että enemmistö espanjankielisistä seuroja käsittelevistä kirjoista on joko seurojen itsensä tilaamia – eli puolueellisia – tai huonosti taustoitettuja. Jos olisin poikamaiseen hätäilyyn taipuvainen, jota en tietenkään ole, saattaisin luulla todelliseksi syyksi ettei kirjoittaja osaa espanjaa. Joka tapauksessa Espanjan futiksesta on käännetty suomeksi valitettavan vähän kirjoja ja suomeksi kirjoitettu vielä vähemmän, joten annetaan tälle teokselle vankka lukusuositus. Kolme ja puoli tähteä viidestä.

Ensi viikolla: David Beckham: David Beckham.

[Tango Rosario]

Kirjan arvostelu: Mainio ja perusteellinen teos kertoo mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtuu 1990-luvun lopun ja vuoden 2014 välissä. Ei ainoastaan sitä, mitä kentillä tapahtui, vaan valtavaa muutosta mikä tapahtuu asenteissa, seuroissa, lajiliitossa ja valmennuksessa. Itseäni hiukan häiritsi, että kirja ei edennyt aikajärjestyksessä vaan pomppien, mutta pysyi silti kasassa ja luettavana. Jostain syystä saksalaisfutiksesta kertovia kirjoja ei ole juuri suomennettu – toisin kuin esim. brittifutiksesta kertovia. Monesti futiskirjojen suomennoksissa on ongelmana ettei kääntäjä tiedä mitään futiksesta ja käännöksissä on asia- ja termistövirheitä. Kirjan suomalainen nimi on kauhea, mutta suomennos erinomainen. Pisteet suomentaja Petri Stenmanille. Kustannusliikkeelle muistutus, että Honingsteinilla olisi muutakin tuotantoa, jonka voisi kääntää. Neljä tähteä viidestä.

Honingsteinin kirja on viime vuosien parhaita suomennettuja jalkapallokirjoja, joita ei tosin ole ainakaan liikaa, ainakin jos geneeriset pelaajien ja valmentajien elämäkerrat jätetään pois laskuista. Suomennos on pääosin hyvä mutta ei virheetön. En tiedä, miten hyvin suomentaja tuntee jalkapalloa, mutta kirjassa on esimerkiksi seuraava virke: "Naurettavan helpon tasapelin avustamana Völlerin miehet olivat töin tuskin kitkuttaneet ohi Saudi-Arabian, Irlannin, Paraguayn, Yhdysvaltojen ja Etelä-Korean kirjatakseen parhaan MM-kisasijoituksensa sitten vuoden 1990 mestaruuspokaalin." Naurettavan helppo tasapeli kuulostaa jo niin oudolta ilmaisulta, että siinä olisi pitänyt hälytyskellojen soida, mutta asiayhteydestä jotain tietävä tajuaa heti, että tässä ovat menneet sekaisin tasapeli ja (lohko)arvonta (draw).

Mielestäni epälineaarinen kerronta sopii ihan hyvin, ja perinteinen kronologinen järjestys olisi voinut tuntua jopa hieman lattealta. Mielenkiintoisimpia kappaleita oli Modernin jalkapallon saari, jossa palataan 1980-luvulle. Elettiin poikkeuksellista "Wembleyltä Wembleylle" yltänyttä vuosien 1966 ja 1996 välistä 30 vuoden menestyskautta, jolloin Saksa ylsi kymmenen kertaa arvokisojen loppuotteluun ja voitti niistä puolet, ja erityisen menestyksekästä 80-lukua, joka sekin alkoi ja päättyi samalla stadionilla. Vuonna 1980 Rooman Olympiastadionilla nousi Euroopan mestaruuspokaali, ja huipennuksena oli heti seuraavan vuosikymmenen vaihduttua voitettu maailmanmestaruus. Saksalainen jalkapallo oli itseriittoista eikä tarvetta pohdiskeluun ja itsekritiikkiin ollut. Ernst Happelin mukaan "vain Italian liiga voisi haastaa Saksan". Kiovan Dynamoa vastaan pelatun talvisen harjoitusottelun jälkeen ja keskusteltuaan erään paikallisen naislentopalloilijan kanssa Ralf Ragnick ymmärsi kuitenkin lajin käytäntöjen olleen jälkeenjääneitä. Varsinkin 90-luvulla Bosman-päätöksen jälkeen tapahtuneen ulkomaalaistulvan jälkeen Saksan jalkapallo oli huipulta pudottuaan vihdoin pakotettu uudistumaan.

[powderfinger]

Kiitos vinkistä, pistin tilaukseen Adlibrikselta Vaikuttaa kyllä erinomaiselta.

Reilu puolet nyt luettuna. Itse joukkueen tarinahan tuossa on huippumielenkiintoinen, ja Italia ja italialaiset näyttäytyvät juuri niin italialaisina kuin odottaa sopii. Ihan helvetin hauska on esimerkiksi se kylän hotellin omistaja. Mutta tuo itse kirjailija on lähestulkoon sietämätön. Mies on seurannut jalkapalloa kaksi vuotta, ja on tietävinään kaikesta kaiken. Muutenkin melkoista omien pierujen haistelua ihan jatkuvasti. Itseäni ärsyttää myös ihan suunnattomasti tuo sen kirjoitustapa, että kaikki paikallisten kanssa käyty dialogi kirjoitetaan ensin italiaksi, ja sitten englanniksi.

[didier]

Onkohan joku sattunut lukemaan tämän? https://www.canwenotknockit.com/

Kirja ysärifutiksesta sumujen saarilla. Kirjoittajina 2/3 mainion Quickly Kevin will he score? - podcastin juontajista. Podi ollut viihdyttävä ja ajattelin ehkä kirjankin tilata, mutta ajattelin, että jos sen on joku jo ehtinyt lukemaan ja paskaksi toteamaan, niin jätän väliin.

Football in the 1990s was brilliant and bonkers in equal measure. And if you want to read anecdotes about all those goals that Alan Shearer scored, how good Zinedine Zidane was, or pontifications on David Beckham’s halfway line heroics, then THIS IS ABSOLUTELY NOT THE RETROSPECTIVE FOR YOU.

Sid Lambert and Chris Scull celebrate the niche and the nonsense of this defining decade. Gary Lineker doing a poo in his shorts during a World Cup game; the unforgiveable length of David Seaman’s ponytail; Jack Charlton falling asleep in front of the Pope – these are mere footnotes in most modern histories, but within these pages they are cornerstones of 90s football culture. And where else can you find chapters devoted to Sensible Soccer, Subbuteo, ClubCall, and the joy of Ceefax?

CAN WE NOT KNOCK IT? is a nostalgia-fuelled tribute to a footballing era that refuses to be forgotten.

[Heppatiitti]

DAVID BECKHAM: DAVID BECKHAM. Julkaisuvuosi 2013 ja sivuja 288. Myös suomenkielinen käännös julkaistu.

Taustaa kirjoittajasta: David Beckham syntyi Lontoossa 1975. Hän edusti ammattilaisuransa aikana Manchester Unitedia, Real Madridia, AC Milania, LA Galaxya ja Paris Saint-Germania. Manchesterissa hän voitti kaksi FA-Cupia, kuusi Valioliigan mestaruutta sekä Mestareiden liigan. Maajoukkueurallaan hän edusti Englantia kolmissa MM-kisoissa ja kaksissa EM-kisoissa. Englannin maajoukkueen kapteenina hän toimi 2000-2008.

Backham pelasi keskikentän oikealla laidalla ja tunnettiin tarkoista keskityksistään ja vapaapotkuistaan. Seuratasolla kertyi 523 ottelua joissa syntyi 97 maalia ja maajoukkueessa 115 ottelua joissa 17 maalia.

Beckham on luonut itsestään brändin ja työskennellyt valokuva- ja mainosmallina ja ollut kehittämässä nimeään kantavan partavesi- ja deodoranttimalliston sekä alusvaate- ja uimahousumalliston. Beckham on naimisissa ”Posh Spice” Victorian kanssa ja heillä on neljä lasta.

Kirja on ”minä-muodossa” kirjoitettu mutta alkulehdillä Beckham kiittää avusta herroja nimeltä Matthew Syed, Patrick Insole ja Jonathan Taylor, jotka lienevät kustannusyhtiön värväämiä haamukirjoittajia.

Kirjan tapahtumat: Sain kirjan lahjaksi, joten minulle oli yllätys, että tämä on pääasiassa kuvakirja. Tekstiä ei hirveästi ole, joten tästä tulee aika lyhyt arvostelu. Kirjan luvut ovat: England (part one), London, Manchester, England (part two), Madrid, Los Angeles, Milan ja Paris.

Kirjassa kiitetään vuolaasti Victoriaa, lapsia ja suurin piirtein kaikkia muitakin. Maaottelu-uran kuvauksessa kohokohtia on vaparimaali, jolla Englanti varmistaa pääsynsä vuoden 2002 MM-kisoihin ja kuittaa osittain vuoden 1998 MM-kisat, joissa Argentiinan Diego Simeone (kirjan konna) saa Beckhamin tolaltaan punaisen kortin arvoisesti ja pudottaa hänet brittien silmissä hetkeksi sankarista roistoksi.

Nuoruus Lontoossa kuitataan lyhyesti (isälle jaetaan kiitosta ja kuvia riittää). Manchesterin ajoista riittää hiukan enemmän juttua (pelikavereita ylistetään) ja sen kohokohdaksi muodostuu Mestareiden liigan voitto. Sen jälkeen hypätään uudestaan maajoukkueuraan Englannin paidassa. Hiukan nostatusta tarinaan saadaan loukkaantumisesta ennen vuoden 2002 MM-kisoja ja toipumisesta pelikuntoon juuri kisojen alla. Huippukohta on Englannin uusintaottelu Argentinaa vastaan, jossa Beckham onnistuu rankkarissa, vaikka vanha vihollinen Diego Simeone koittaa psyykata Beckhamia ennen pilkkua.

Siinä tämä kirja melkein onkin. Real Madridin vuodet kuitataan lyhyesti; samoin siirto LA Galaxyyn ja vuodet USA:ssa. Vielä lyhyemmin mutta runsaalla kuvituksella kuitataan lainat AC Milaniin ja uran päättäminen Pariisissa. Kuitenkin tasaisin välein jaksetaan muistuttaa miten ihana Victoria ja lapset ovat.

Kirjan arvostelu: Nyt on pakko sanoa että huh-huh! Tekstiä on vähän – mutta kuvia paljon. Kirja on yhtä muovinen ja kustantamon mainososaston tuotteistama samanlainen tuote jollaisen Beckham on itsestään luonut pönkittämään kiiltokuvapojan ja unelmavävyn imagoa ja brändiä. Tekele saa melkein unohtamaan, että Beckham oli oikeasti todella hyvä futari. Tähän mennessä arvosteluni ovat olleet kaikista kirjoista aika hyviä tai erinomaisia, mutta tämän tekeleen kohdalla voi arvostelu olla vain yksi tähti viidestä. Vietätte ajan paremmin vaikka katsomalla maalin kuivumista seinässä kuin lukemalla tämän kirjan.

Unohtaakseni tämän lyhyen arvostelun ja huuhtoakseni suuhun jääneen muovisen maun mennään ensi viikolla sydänmaille ja arvosteltavana on David Peacen kirja: Damned United; tappion ja vihan päivät.

[Tango Rosario]

The Miracle of Castel di Sangron luin jo 20 vuotta sitten. Se on näköjään julkaistu vuonna 2000, joten kyseessä on ollut silloin tuore opus. Myöhemmin en ole sitä edes vilkaissut, vaikka kirja taitaa vielä tallessa ollakin. Viihdyttävä ja mukaansatempava opushan se on, ja koska en enää paljon yksityiskohtia muista, voisi sen joskus lukaista uudelleen. Kirjasta on joskus aiemminkin keskusteltu täällä, ja siitä voi jäädä vähän kaksijakoiset tunnelmat. Tarinankerronta on tosiaan puoleensavetävää ja Italia esitetään usein mahdollisimman koomisen stereotyyppisenä, mutta toisaalta kirjoittajan besserwisserismi voi tuntua sietämättömältä.

[Heppatiitti]

DAVID PEACE: DAMNED UNITED – TAPPION JA VIHAN PÄIVÄT (Englantilainen tarina keskiviikkona, 31.heinäkuuta 1974-torstai, 12.syyskuuta 1974). Sivuja 435. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 2006.

Taustaa kirjailijasta: David Peace on syntynyt vuonna 1967. Hän kuuluu englanninkielisen kirjallisuuden raskaaseen sarjaan, mutta hänen kirjojaan on suomennettu valitettavan vähän. Maineensa hän on luonut kahdella giganttisella kirjasarjalla, joista ensimmäinen oli ns. Red-Riding kvartetti – neliosainen kirjasarja – josta tehty TV-sarja on nähty Suomessa. Toinen on Japaniin sijoittuva Tokio-trilogia.

Näiden sarjojen lisäksi Peace on julkaissut neljä muuta romaania, joista Damned Unitedin lisäksi jalkapalloa käsittelee vuonna 2013 ilmestynyt ”Red or Dead” joka kertoo Bill Shanklyn tarinan ja Liverpoolin nousun suurjoukkueeksi. Peace asuu nykyään Tokiossa ja kirjoittamisen lisäksi toimii yliopiston luennoitsijana.

Kirjasta on tehty vuonna 2009 varsin hyvä elokuva. Filmin ohjasi Tom Hooper. Michael Sheen näytteli Brian Cloughia ja uskollista apulaista ja ainutta ystävää Peter Tayloria Timothy Spall.

Taustaa kirjasta: Ymmärtääkseen kirjaa paremmin pitää olla hiukan taustatietoa 70-luvun alun brittifutiksesta. Peli ei silloin ollut ylikansallinen miljardöörien ja valtavien TV-sopimusten avulla rakennettujen joukkueiden spektaakkeli, jota puolet maailmaa seuraa, vaan lähinnä työväenluokkaisen yleisön peli, joka lauantaisin kello 15.00 raahautui pubeista seisomakatsomoihin kannattamaan omiaan. 200.000:n punnan siirtomaksu pelaajasta oli silloin valtava summa.

Sen ajan mahtijoukkue oli Leeds United – likainen Leeds – jota Don Revie on valmentanut 13 vuotta putkeen ja keinoja kaihtamatta nostanut rupusakista maan parhaaksi joukkueeksi. Kausi 1973-74 on päättynyt Leedsin mestaruuteen ja esim. Manchester United on pudonnut silloiseen kakkosdivisioonaan. Revie päättää kauden jälkeen pitkän pestinsä ja siirtyy Englannin maajoukkueen valmentajaksi. Seuraajaksi valitaan Brian Clough, joka tunnetaan suuresta egostaan, räiskyvistä lausunnoistaan ja diktaattorimaisesta johtamistavastaan. Maineensa Clough on luonut nostamalla Derby Countyn kakkosdivisioonasta ylimmälle sarjatasolle ja liigamestariksi 1972. Cloughin oikeana kätenä on aina toiminut Peter Taylor, jolla on ilmiömäinen kyky löytää pelaajalahjakkuuksia ja pehmentää pelaajien ja seuran johtokunnan suuntaan Cloughin raivokohtauksia ja haistatteluja. Leedsin pestiin ei uskollinen aseenkantaja kuitenkaan halua seurata Cloughia. Näistä asetelmista kirja alkaa,

Kirjan tapahtumat ja arvostelu: Koko kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joissa kertojana toimiva Brian Clough vuorottelee nykypestissään Leedsin päävalmentaja ja vuorotellen kuvaa edellistä menestyksekästä pestiään Taylorin kanssa Derbyssä.

Heti aluksi tulee lukijalle selväksi, että tästä ei hyvää seuraa. Revie on pitkällä kaudellaan tehnyt Leedsistä enemmän perheen kuin eri yksilöistä koostuvan joukkueen ja Revien varjo – mies asuu edelleen parin korttelin päässä Leedsin stadionista – lankeaa pitkänä Cloughin ylle. Clough on aina vihannut Revietä ja Leedsin pelityyliä. Clough polttaa Revien entisen toimiston pöydän ja tuolin ja vaihtaa ovien lukot. Tilannetta ei auta yhtään, että joukkueen kapteeni Billy Bremner ei kommunikoi Cloughin kanssa ja toinen tähti John Giles juonittelee Cloughin pään menoksi. Giles toimi tuolloin myös Irlannin maajoukkueen pelaajavalmentajana ja oli toivonut olevansa Revien seuraaja.

Clough avaa sanaisen arkkunsa ja haukkuu kaikki pelaajat ja Leedsin pelityylin tähän tapaan:
”Hyvät herrat, voinen kertoa loputkin siitä, mitä ajattelen. Olette saattaneet voittaa kaiken mahdollisen Englannissa ja jotain Euroopassakin, mutta jos minulta kysytään, niin kaikki mitalinne ja maajoukkuepelinne, pokaalinne ja pyttynne joutavat roskiin, koska ette ole voittaneet mitään rehellisesti. Olette saaneet kaiken huijaamalla.”
Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme nimeen…
”Vielä yksi asia, sanon teille yhteisesti, joka helvetin iikalle. En halua enää ikinä kuulla Don Revien nimeä. En enää ikinä. Seuraava pelaaja joka mainitsee Revien nimen, viettää viikon nuorten joukkueen mukana. Ja oppii jumalauta läksynsä riippumatta siitä, kuka hän on. Painukaa nyt koteihinne. Koko sakki.”
Aamen.

Pahempaa seuraa. Kauden avaavassa Charity Shield kohtaamisessa Liverpoolia vastaan ottaa Billy Bremner yhteen Kevin Keeganin kanssa 11:n ottelun pelikiellon arvoisesti. Myös sarjakausi alkaa Leedsillä heikosti. Clough hakee lohtua alkoholista ja muistelemalla kunnian aikoja Derbyssä. Tähän asti uskollinen apulainen ja ainut ystävä Peter Taylor ei tällä kertaa suostu jättämään pestiään Brightonin managerina ja tulemaan Cloughin avuksi. Egosaurus Clough haluaa näyttää Leedsin pelaajille kuka on pomo ja alkaa kaupitella Leedsin pelaajia muille joukkueille ja ostaa tilalle Derbyn ajan luottopelaajiaan.

Voittoja ei kuitenkaan tule ja ilmapiiri muuttuu entistä vihamielisemmäksi. Kohta Cloughin lohtuna ei ole enää edes Derbyn menestyksen muisteleminen vaan ainoastaan viski ja brandy. Clough alkaa myöhästellä joukkueen harjoituksista ja lopulta lukitsee itsensä toimistoonsa ja huutaa pelin avaavan kokoonpanon apuvalmentajalle oven läpi.

Loppu tulee 44.päivän jälkeen, jolloin Leedsin johto erottaa Cloughin. Hallitseva liigamestari oli silloin sarjassa sijalla 19. Kirja päättyy Cloughin potkuihin.

Pitää vielä kertoa – vaikka se ei tähän kirjaan liitykään – että Brian Clough ja Peter Taylor yhdistivät voimansa vielä Nottinghamissa saavuttaen liigamestaruuden ja kaksi Euroopan cupin voittoa. Taylor riitautui Cloughin kanssa ja lähti seurasta 1982. Taylor kuoli 1990 eivätkä he koskaan sopineet riitaansa. Clough lopetti valmentamisen 1993, kun Nottingham putosi Valioliigasta. Clough kuoli 2004, kun maksa sanoi lopullisesti irti sopimuksensa ankarasta juomisesta johtuen. Don Revie ei menestynyt Englannin päävalmentajana. Englanti karsiutui vuoden 1976 EM-kisojen lopputurnauksesta. Seuraavana vuonna Revie siirtyi yllättäen Arabiemiirikuntien maajoukkueen päävalmentajaksi. Englannin jalkapalloliitto määräsi Revielle kymmenen vuoden toimitsijakiellon. Revie jatkoi valmennustehtäviä Lähi-idässä vuoteen 1985 saakka ja kuoli vuonna 1997. Damned United.

Kirjan arvostelu: Lukijaa auttaa, jos omaa jonkinlaiset pohjatiedot 70-luvun alun brittifutiksesta ja lädipallosta. Esim. kirjan sivuilla esiintyvä ”mystinen” Sniffer on Allan Clarken lempinimi. Mikäli nimet Roy McFarland, Dave Mackay, Kevin Hector tai John OHare herättävät jotain muistikuvia – niin hyvä. Vaikka eivät herättäisikään, niin tästä voi silti nauttia täysin rinnoin. En tiedä mitä Clough olisi itse pitänyt tästä kirjasta, kun poistui keskuudestamme kaksi vuotta ennen kirjan julkaisua, mutta ainakin minuun minä-muotoinen kerronta, jossa Clough yrittää ajaa pois päänsisäisiä demoneitaan, toimii täysin. Joidenkin korvaan voi särähtää rankka kielenkäyttö tai Peacen tautologia tai virkkeen (vain päälause) käyttö ilman sivulauseita tai muita päälauseita, mutta minusta kaikki tässä kirjassa toimii.

Tämä hyvitti täysin viime viikkoisen muovisen ja steriilin Beckham-tuotoksen. Kirja on kuin läimäys märällä pyyhkeellä vasten kasvoja. Turkulainen Kovasana Kustannus on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla tämän kirjan suomeksi. Toivottavasti perässä seuraa Bill Shanklystä kertova ”Red or Dead.” Todellakin vihan ja tappion päivät. Yksi parhaista koskaan kirjoitetuista jalkapalloromaaneista. Viisi tähteä viidestä.

Seuraavalla viikolla: Atik Ismail: Pelimies.

[powderfinger]

The Damned United on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Ei pelkästään jalkapallon saralta, vaan ihan ylipäätään. Se on myös siinä harvalukuisessa joukossa kirjoja, jotka olen lukenut useammin kuin yhden kerran. Todella hieno teos! Käännöstä en ole lukenut, joten sen tasosta en osaa sanoa mitään. Luitko Heppatiitti tuon suomeksi vai englanniksi?

[melvin]

Damned Unitedin suomenkielisen version lukeminen kesken. Leffa nähty pariinkin otteeseen. Hiukan häiritsee pitkässä juoksussa tuo Pricen Glough-minäkerronnan sana- ja lausetoistot, tyyliin " Hänen joukkueensa, hänen joukkueensa, hänen kirottu joukkueensa".
Ilmeisesti tyylikeino kuvaamaan Gloughin maanista persoonaa? Vähemmälläkin menisi jakeluun, toki makuasia.

Muuten sujuvaa kerrontaa, tuhoontuomittu valmennussuhde alusta alkaen ja Brian itse suurin syyllinen, Revien "isämurha" pelaajille ei sopinut alkuunkaan...

[Forester]

Damned Unitedin suomenkielisen version lukeminen kesken. Leffa nähty pariinkin otteeseen. Hiukan häiritsee pitkässä juoksussa tuo Pricen Glough-minäkerronnan sana- ja lausetoistot, tyyliin " Hänen joukkueensa, hänen joukkueensa, hänen kirottu joukkueensa".
Ilmeisesti tyylikeino kuvaamaan Gloughin maanista persoonaa? Vähemmälläkin menisi jakeluun, toki makuasia.

Muuten sujuvaa kerrontaa, tuhoontuomittu valmennussuhde alusta alkaen ja Brian itse suurin syyllinen, Revien "isämurha" pelaajille ei sopinut alkuunkaan...

Se on Clough, ei Glough. Itselle paras manageri ikinä.

[Heppatiitti]

The Damned United on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Ei pelkästään jalkapallon saralta, vaan ihan ylipäätään. Se on myös siinä harvalukuisessa joukossa kirjoja, jotka olen lukenut useammin kuin yhden kerran. Todella hieno teos! Käännöstä en ole lukenut, joten sen tasosta en osaa sanoa mitään. Luitko Heppatiitti tuon suomeksi vai englanniksi?

Suomeksi. Kovasana Kustannus on 2020 julkaissut suomenkielisen version.

[melvin]

Se on Clough, ei Glough. Itselle paras manageri ikinä.

Ymmärrettävästi Clough on Forest-faneille se Valmentaja, Leeds-faneille taas puolestaan se vastapuolensa eli The Don.

[Puoliaika]

The Damned United on loistava. Se ei ole pelkästään yksi kaikkien aikojen parhaista futiskirjoista vaan yksi kaikkien aikojen parhaista urheilukirjoista. Cloughin maaninen sisäinen dialogi iskee ainakin alkukielellä kuin leka.

Samalla kirja ja elokuva ovat tyyliltään aivan erilaisia teoksia. Edellinen on tragedia, jälkimmäinen komedia. Ero johtuu etäisyydestä. Elämä on läheltä tragediaa ja kauempaa katsottuna komediaa.

Oma kirja-arvosteluni alkuteoksesta vuosien takaa: https://puoliaika.wordpress.com/2011/02/20/damned-united/

[rytkönen]

Yksi elämä. Megan Rapinoen tarina (WSOY), 260 s. suom. Tero Valkonen

Yhdysvaltalainen Megan Rapinoe (s. 1985) lienee maailman tunnetuin naisjalkapalloilija. Hän on voittanut USA:n joukkueessa yhden olympiakullan (2012) ja kaksi maailmanmestaruutta (2015 ja 2019), ja 2019 hänet valittiin FIFA:n vuoden naisjalkapalloilijaksi.

Hyvän potkutekniikan omaava laitahyökkääjä Rapinoe tunnetaan erikoistilannemaaleistaan ja tarkoista keskityksistään, mutta hänen maineensa ei perustu vain pelitaitoihin, vaan yhteiskunnalliseen aktivismiin.

Hän on ensimmäisiä huippu-urheilijoita, jotka tulivat kaapista lesboina (2012). Aluksi Rapinoen aktivismi keskittyikin seksuaalisen tasa-arvon kysymyksiin. Tasa-arvoinen avioliitto hyväksyttiin USA:ssa 2015.

Varsinaisen kohun Rapinoe nostatti 2016, kun hän amerikkalaisen jalkapallon pelinrakentajan Colin Kaepernickin esimerkkiä seuraten polvistui ottelujen alussa USA:n kansallislaulun aikana nostaakseen esille mustaihoisiin kohdistuvan USA:n poliisiväkivallan ja rasismin.
Valtaväestöön kuuluva Rapinoe korostaa, että vähemmistöjä ei pitäisi jättää yksin käymään ”omia” taistelujaan, sillä tasa-arvo on kaikkien asia eikä vähemmistöjen aseman parantuminen ole muilta pois.

Samoihin aikoihin Rapinoe maajoukkuetovereineen kiinnitti huomiota naisten ja miesten palkkatasa-arvoon urheilussa. Epätasa-arvoa perustellaan usein sillä, että miesten huippu-urheilu on suositumpaa ja liikuttaa huomattavasti suurempia rahavirtoja. Mutta USA:n naisilla oli vahva pointti, sillä naisten jalkapallomaajoukkue on seuratumpi ja myös kaupallisesti tuottoisampi kuin miesten maajoukkue – siitä huolimatta naiset saivat vain murto-osan miesten palkkioista. Naismaajoukkueen pelaajat haastoivat 2018 USA:n jalkapalloliiton oikeuteen, eikä kiistaan ole vieläkään saatu ratkaisua.

Maailmanlaajuiseen tietoisuuteen Rapinoe nousi 2019 MM-kisojen aikana, kun hän joutui twitter-sanasotaan presidentti Donald Trumpin kanssa. Koko joukkue Rapinoe keulakuvanaan kieltäytyi kutsusta Valkoiseen taloon mahdollisen maailmanmestaruuden myötä, koska pelaajat katsoivat Trumpin polkevan niitä arvoja, joiden puolella he olivat.

Rapinoe sanoo heränneensä poliittisesti varsin myöhään. Hän kasvoi pohjoiskalifornialaisessa pikkukaupungissa suurperheessä, joka oli konservatiivinen, muttei ahdasmielinen. Meganin ja hänen kaksossiskonsa Rachaelin paljastuminen lesboiksi ei herättänyt vanhemmissa pahennusta vaan lähinnä huolta tyttärille mahdollisesti koituvista vaikeuksista.
2004 presidentinvaaleissa hän äänesti George W. Bushia, koska niin tekivät kaikki tutut. Siihen asti hän sanoo ajatelleensa elämässään vain jalkapalloa, jonka pelaamisen hän aloitti siskonsa kanssa kuusivuotiaana poikien joukkueessa.

Rapinoe myöntää, että intohimo omaan lajiin voi pahimmillaan johtaa urheilijat kapeaan putkinäköisyyteen, jossa maailmasta ja yhteiskunnasta saa vain pinnallisen käsityksen.
Vaikka asema ja kuuluisuus tuo Rapinoen sanoille painoarvoa, oikean asian ei pitäisi hänen mukaansa riippua siitä, onko rankkari mennyt maaliin vai ei.
”Ihan yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kysymystä siitä, olemmeko valmiit kuluttamaan viisi minuuttia päivästä siihen, että miettisimme, miten maailmasta saisi paremman.”

Eiköhän Megan Rapinoe ole jonkinlainen Tim Sparvin vastinpari – jos kohta moninkertaisesti Sparvia kuuluisampi!

[Heppatiitti]

Yksi elämä. Megan Rapinoen tarina (WSOY), 260 s. suom. Tero Valkonen

Hyvä arvio hyvästä kirjasta. Luin tuon juuri itsekin. Erilainen urheilijaelämäkerta, jossa suurimmat taistelut käydään kentän ulkopuolella eikä stadioneiden uumenissa.

[Hasan Sas]

Eilen lähti lukuun tän kakkoslaitos ja hyvältä vaikuttaa. Aiemmin tullutkin jo Kuhnilta luettua molemmat Straight Edge & Radical Sobriety-kirjat, Antifacism, Sports, Sobriety sekä Liberating Sapmi. Varauksetta voi suosittella Soccer Vs. Statee jos kiinnostaa futis ja politiikka, etenkin vasemmistolainen politiikka (persut ja muut voi saada ihottumaa).

Nyt menossa sama kirja eli Soccer vs. the State. Muita Kuhnin kirjoja ei ole vyöllä, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puolivälin kohdalla kirjasta on jäänyt vähän ristiriitaiset fiilikset ei niinkään aihepiirin tai vasemmistolaisuuden, vaan kirjan rakenteen takia. Leipätekstin väliin upotetut pamfletit, haastattelut, otteet muista kirjoista sun muut ovat kyllä itsessään mielenkiintoisia ja valaisevia, mutta tekevät kirjan lukemisesta aika poukkoilevaa. Vähän semmoinen leikkaa & liimaa -metodi ollut käytössä. Huomionarvoista on myös se, että vaikka kakkospainos onkin suht tuore, on valtaosa sisällöstä 10-15 vuoden takaa, joten ihan tuoretta näkökulmaa aiheeseen Kuhnin kirja ei tuo. Lisäksi tekstissä olevat lukemattomat kirjoitusvirheet henkilön- ja paikannimissä ovat hieman tuskallisia ja pistävät miettimään, onko huolimattomuusvirheitä mukana enemmänkin ja sellaisissa kohdissa, joita en itse pysty tunnistamaan. Täytyy laittaa lisää kommenttia, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

Heppatiitille ja rytköselle vielä

[Tango Rosario]

Kuinka hyvä The Damned Unitedin suomennos on? Minulla on lukematon alkuperäisteos, mutta se on ostettu käytettynä, todennäköisesti hyvin halvalla vaikka en tarkkaa hintaa muistakaan, eikä ole ihan priimakunnossa, muutamia sivujakin on irronnut. "Menetys" ei olisi siis kovin suuri, ja olen sitä paitsi joistakin kirjoista lukenut sekä suomennoksen että alkuperäisversion, jos olen todella paljon niistä pitänyt. Pelkästään kustantamoa tukeaksenikin voisin siis hankkia myös suomennoksen.

En tiedä jaksaako kukaan katsoa, mutta Clough ja Revie kohtasivat tv-kameroiden edessä kuuluisassa haastattelussa syyskuussa 1974, mistä kirjailijakin sai inspiraationsa.

Johnny Gilesin kommentit Cloughin saapumisesta Leedsiin (kesto vain neljä minuuttia): https://www.youtube.com/watch?v=chKHtho-WC0&ab_channel=Dexmusic

Ilman Peter Tayloria Clough ei saavuttanut suurta menestystä eikä voittanut "yksin" mitään merkittävää Forestissa Euroopan Cup -voittojen jälkeen paria liiga-cupia lukuun ottamatta. Ura päättyi Nottinghamin putoamiseen ensimmäisen Valioliigakauden päätteeksi keväällä 1993. Veikkaajan entisen Lontoon-kirjeenvaihtajan Eric Battyn mukaan Clough olisi ollut ylivoimainen valinta Englannin maajoukkueen valmentajaksi, jos asiasta olisi päätetty kansanäänestyksellä, mutta liiton valitsijaraadille mies oli liian kulmikas.

Revie jätti maajoukkueen kesken vuoden 1978 MM-karsintojen, kun Englanti oli muutaman pisteen Italiaa jäljessä. Joukkueet päätyivät lopulta tasapisteisiin molempien voitettua kotiottelunsa 2-0, mutta Englanti jäi maalierolla toiseksi ja toisen kerran peräkkäin ulos kisoista. Englannin kannalta ratkaisevaa oli se, että joukkue ei pystynyt latomaan tarpeeksi maaleja lohkon heittopusseja Suomea ja Luxemburgia vastaan.

[Heppatiitti]

Kuinka hyvä The Damned Unitedin suomennos on? Minulla on lukematon alkuperäisteos, mutta se on ostettu käytettynä, todennäköisesti hyvin halvalla vaikka en tarkkaa hintaa muistakaan, eikä ole ihan priimakunnossa, muutamia sivujakin on irronnut. "Menetys" ei olisi siis kovin suuri, ja olen sitä paitsi joistakin kirjoista lukenut sekä suomennoksen että alkuperäisversion, jos olen todella paljon niistä pitänyt. Pelkästään kustantamoa tukeaksenikin voisin siis hankkia myös suomennoksen.

Kirjan on suomentanut Juha Ahokas, joka lyhyellä nettiselauksella näyttää saaneen käännöksistään vuosien varrella sekä ruusuja että risuja. Itse en ole lukenut englanninkielistä alkuperäisteosta, joten en osaa arvioida suomennoksen tasoa, mutta minuun käännöksen hakkaavaa tyyli puri todella ja annan vankan lukusuosituksen. Lisäksi pienkustantajien tukeminen on aina suositeltavaa ja saattavat jatkossa julkaista lisää tällaisia helmiä, jotka menevät ohi isoilta kustannustaloilta.