Jalkapalloaiheiset kirjat

[Ronn Moss]

DAVID PEACE: DAMNED UNITED – TAPPION JA VIHAN PÄIVÄT (Englantilainen tarina keskiviikkona, 31.heinäkuuta 1974-torstai, 12.syyskuuta 1974). Sivuja 435. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 2006.

Tämä hyvitti täysin viime viikkoisen muovisen ja steriilin Beckham-tuotoksen. Kirja on kuin läimäys märällä pyyhkeellä vasten kasvoja. Turkulainen Kovasana Kustannus on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla tämän kirjan suomeksi. Toivottavasti perässä seuraa Bill Shanklystä kertova ”Red or Dead.” Todellakin vihan ja tappion päivät. Yksi parhaista koskaan kirjoitetuista jalkapalloromaaneista. Viisi tähteä viidestä.

Tamperelainen. Mutta muuten kiitos todella paljon hyvistä arvioista ja futiskirjojen esiintuomisesta!

[Hasan Sas]

Tamperelainen. Mutta muuten kiitos todella paljon hyvistä arvioista ja futiskirjojen esiintuomisesta!

Annettakoon tuo virhe anteeksi, sillä kustantamo on perustettu Turussa ja taisi siirtyä vasta Damned Unitedin julkaisemisen jälkeen Tampereelle. Sinänsä nämä kustantamoiden kotipaikat ovat varsinkin pienempien toimijoiden kohdalla aika epäolennaisia. Useinhan nämä mikrokustantamot ovat yhden puuhahenkilön sivuprojekteja, jolloin kustantamon kotipaikka on yksinkertaisesti se paikkakunta, jossa ko. henkilö sattuu kulloinkin asumaan.

[Ronn Moss]

Annettakoon tuo virhe anteeksi, sillä kustantamo on perustettu Turussa ja taisi siirtyä vasta Damned Unitedin julkaisemisen jälkeen Tampereelle. Sinänsä nämä kustantamoiden kotipaikat ovat varsinkin pienempien toimijoiden kohdalla aika epäolennaisia. Useinhan nämä mikrokustantamot ovat yhden puuhahenkilön sivuprojekteja, jolloin kustantamon kotipaikka on yksinkertaisesti se paikkakunta, jossa ko. henkilö sattuu kulloinkin asumaan.

Oikeassa olet, nyt läikkyi kotiseuturakkaus ylitse ja en tarkistanut Kustantamon historiaa sen tarkemmin. Mutta silti tamperelainen.

[Puoliaika]

Veikkaajan entisen Lontoon-kirjeenvaihtajan Eric Battyn mukaan Clough olisi ollut ylivoimainen valinta Englannin maajoukkueen valmentajaksi, jos asiasta olisi päätetty kansanäänestyksellä, mutta liiton valitsijaraadille mies oli liian kulmikas.

Kun Revielle valittiin seuraajaa maajoukkueeseen, tehtävään oli vain yksi suosikki: Clough. Hän oli ylivertainen muihin hakijoihin nähden. Silti jo etukäteen tiedettiin, että häntä ei valittaisi.

Maajoukkueen päävalmentajan pesti on vähän kuin ulkoministerin virka. Sen hoitajalta edellytetään tiettyä diplomaattisuutta. Sellaisesta ei Cloughin kanssa päässyt nauttimaan.

"Jos joukkue olisi ollut hänen mielestään paska, hän olisi sanonut sen lehdistötilaisuudessa pelin jälkeen. Paska oli yksi hänen lempisanoistaan”, Hamilton kirjoitti Cloughista kertovassa teoksessaan Provided You Don't Kiss Me (mainio kirja, lukekaa).

Toisin sanoen Clough oli liian vaarallinen maajoukkuevalmentajaksi. Hänen sijastaan tehtävään valittiin Ron Greenwood. Kun Greenwood erosi tehtävästään vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen, Cloughia ei edes haastateltu, vaikka hän oli voittanut Forestin kanssa Euroopan Cupin kahdesti peräkkäin. Päävalmentajaksi valittiin herrasmies Bobby Robson.

Maajoukkuepestin puuttuminen cv:stä korpesi Cloughia hänen kuolemaansa saakka. ”Ainut asia jota halusin, oli päästä Englannin päävalmentajaksi. Olisin ollut siinä hommassa loistava. Olisin voittanut MM-kisat. Tosin olin luultavasti aloittanut siinä sivussa kolmannen maailmansodan”, hän sanoi kerran tiivistäen hyvin sekä vahvuutensa että heikkoutensa.

Cloughin sijaan maajoukkueen päävalmentajaksi on valittu myöhemmin esim. hänen ex-pelaajansa Stuart Pearce. Valitettavasti Clough kuoli vuonna 2004, eikä voinut siksi kommentoida Pearcen pestiä. Mutta jotain osviittaa Clouhgin reaktiosta saa, kun muistelee miten hän kommentoi Pearcelle tämän ensimmäistä maajoukkuekutsua vuonna 1987.

”Huomasin, että sinut valittiin maajoukkueeseen”, Clough totesi. ”Kyllä, pomo”, Pearce vastasi onnitteluja odottaen. ”No, minun mielestäni et ole riittävän hyvä sellaiseen. Painuhan matkoihisi siitä.”

[Heppatiitti]

ATIK ISMAIL: PELIMIES (omaelämäkerta): Sivuja tilastojen kanssa 198 ja julkaisuvuosi 2016.

Taustaa kirjoittajasta: Atik Ismail syntyi vuonna 1957. Ismail oli suomalaisten futiskenttien väriläiskiä 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Saavutuksina poikien EM-hopea 1975, urheilutoimittajien valinta vuoden jalkapalloilijaksi 1978, Suomen mestaruus HJK:n paidassa 1978 ja 1981, SM-sarjan paras maalintekijä 1978, 1979 ja 1982. Suomen Cupin voitto Klubin paidassa 1981 ja 1984. Ammattilaisena Turkissa, Ruotsissa ja Belgiassa. SM-sarjassa yhteensä 201 ottelua, joissa teki 113 maalia. Maajoukkueessa 26 ottelua ja niissä 7 maalia. Näiden saavutusten jälkeen sekalainen pelaajavalmentajan ja valmentajan ura.

Tämän kirjan lisäksi runsas ja monipuolinen kirjallinen tuotanto, joista ainakin: ”Klubin kundit: 20 vuotta koukussa” tulee aikanaan saamaan oman arvostelunsa täällä. Atikin kaksospojat Ali ja Pele Koljonen ovat entisiä Veikkausliigapelaajia.

Kirjan tapahtumat: Kirja on jaettu ensimmäiseen puoliaikaan, joka käsittää vuodet 1957-1989 ja toiseen puoliaikaan, joka käsittää vuodet 1990-2016.

Kaksospojat Atik ja Adil syntyvät tataariperheeseen vuonna 1957. Islamilaisessa kasteessa ja ympärileikkauksessa pojat saavat nimet menestyneiden turkkilaisten painijoiden mukaan. Kotona Munkan Huopalahdentiellä puhutaan tataarin, turkin ja suomen kieltä ja rukoillaan arabiaksi. Samassa talossa asuu laulajasuuruus Henry Theel.

Vuonna 1963 muutetaan Haagan Ryytimaantielle, josta tulee perheen tukikohta vuosiksi. Kaksospoikia kiinnostavat pelit ja palloilu. 1964 pojat aloittavat turkkilaisen kansakoulun. Pian koulu vaihtuu Mannerheimintien yhteiskouluun. Atik ihailee HJK:n pelaajia – erityisesti Kai Pahlmania, Rollareita, Peleä ja Muhammad Alia. Ismail kertoo kirjassa tapahtumat tukeutuen Suomen ja maailman tunnettuihin tapahtumiin.

Vuonna 1968 veljekset liittyvät HJK:n kaupunginosajoukkueeseen. Atik pakotetaan parturiin, josta juoksee karkuun huutaen: ”Mick Jagger!” Into futikseen on palava ja Ismail harjoittelee talvellakin Keskuspuiston lumihangessa.

Musiikista tulee entistä tärkeämpää. Ismail on jo 13-vuotiaana Rollareiden keikalla stadikalla. Tataarinuorten kesäleirillä harrastetaan futista, kieltä ja uskontoa. Pallo ja kieli on hallussa – uskonto ei niinkään. Ismail on taitava myös käsipallossa ja on 1973 Klubin käsipallojoukkueessa missä on parhaimmillaan mukana myös neljä Alajaa. 1974 alkaa alkoholi maistua. Omien sanojensa mukaan jokainen pullo tuli nautittua loppuun asti. Futiksessa tulee A-nuorten mestaruus ja ensimmäinen pelaajasopimus myöhemmin tukipilariksi muodostuneen Paavo Einiön kanssa. Kaudesta maksetaan tuhat markkaa plus pinnarahat. Ismail hurahtaa Hurriganes-yhtyeeseen, jonka jäsenistä pelkää Remua, mutta Albertista tulee ystävä ja Cissestä yksi parhaista kavereista.

1975 Ismail tulee täysi-ikäiseksi, jolloin aukeaa Tavastia, Alko ja raflat. Pääsee nuorten maajoukkueeseen, kun työn ja tuskan jälkeen läpäisee vaatimuksena olleen 3000:ta metriä Cooperin-testissä. Poikien EM-turnauksessa kaatuu yllättäen Neuvostoliitto, jota seuraa tasapelit molempia Saksoja vastaan. Välierissä kaatuu Turkki, mutta finaalissa tulee 0-1 tappio Englantia vastaan, jonka riveissä pelaavat Glenn Hoddle, Ray Wilkins ja Peter Barnes. Atik laukoo finaalissa kaksi kertaa tolppaan. Kotisuomessa juhlitaan hopeamitaleita. Atik sammuu ja huomaa myyneensä kisajärjestäjiltä saadun arvokkaan rannekellon 50:llä markalla. SM-sarjassa pelaa ensimmäisellä kaudellaan viisi matsia, joissa tekee yhden maalin.

1976 harjoittelee talvella kolme kertaa päivässä ja kevätkausi menee mahtavasti. Sitten tulee kesä, aurinko, terassit ja festarit. Lähtee Roskilden-festareille, mutta herää laivan putkasta. Klubin valmentaja Aulis Rytkönen osoittaa vaihtopenkkiä josta Atik katkeroituu. Kiffen on noussut mestaruussarjaan ja viisi Klubin pelaajaa – joukossa Atik – houkutellaan Mustiin hurmureihin. Kevätkierroksen jälkeen johtaa maalitilastoa kymmenellä osumalla. Sisimmässään Ismail tuntee kuitenkin olevansa Klubin kundi ja kun paikallispelissä vartijaksi tulee oma kaksoisveli alkaa omatunto soimata. Ei tarvita montaa sanaa Paavo Einiöltä ja Atik on taas Klubin mies.

1978 Ismail menee armeijaan, jossa harjoittelee hyvin ja pysyy poissa ikävyyksistä. Sarjapelit sujuvat; tuloksena Suomen mestaruus, maalikuninkuus ja kutsu miesten maajoukkueeseen, jossa heti ensimmäisessä pelissä Kreikkaa vastaan tekee kaksi maalia. Tämä herättää Turkin suurseura Besiktasin ja sopimus syntyy. Ismail pystyy asumaan Istanbulissa ”turkkilaistuneen” siskonsa luona. Kahdessa ensimmäisessä ottelussa syntyy molemmissa maali. Koti-ikävä kuitenkin vaivaa ja juomat maistuvat. Vuoden 1979 alussa on vastakkain kutsu A-maajoukkueen Irakin-reissulle tai Turkin cupin kotiottelu. Valitsee maajoukkueen ja saa potkut Besiktasista ja edessä on jälleen paluu Klubiin. Pelit sujuvat kunnes ratkeaa ryyppäämään. Paavo Einiö saa Atikin ryhdistäytymään ja Ismail voittaa uudestaan sarjan maalikuninkuuden.

1980 Ismail saa sopimuksen Ruotsin AIK:hon. Juomat maistuvat ja loukkaa jalkansa humalapäissään. Atikin äiti kuolee, eikä osaa käsitellä äidin kuolemaa ja hölmöilee humalassa auton kanssa Tukholmassa. Pakenee paikalta ja poliisit hakevat kotoa. Einiö ottaa taas Atikin suojiinsa ja Klubista löytyy paikka, mutta ehtona on Antabus-kuuri ja yksityissairaala. Ismail on keväällä 1981 taas kunnossa, mutta sitten alkoholi vie. HJK:lle kuitenkin tuplamestaruus ja Atikille hattutemppu cupin finaalissa.

Ismail tulee isäksi 1982, mutta kantakapakat kutsuvat ja elää juoppopummina kunnes Einiö ohjaa uudestaan katkaisuhoitoon. Ismail vittuilee Raimo Kauppiselle, kun tämä ottaa hänet vaihtoon ja meinaa saada kunnolla pataan valmentajalta, mutta Jallu Rantanen tulee pelastamaan Atikin. Ymmärtää kerrankin pyytää anteeksi ja tekee seuraavassa matsissa neljä maalia. Liverpool tulee vastaan Eurooppa cupissa. Ismail tekee voittomaalin stadikalla, mutta vieraspelissä tulee turpaan 0-5.

1983 Einiö neuvottelee vielä sopimuksen sen ajan huippuseuran Anderlechtin (hallitseva UEFA- cupin voittaja) kanssa. Ismail on ensimmäisen kerran kuvilla ulkomaanpestillä ja painokin putoaa 10 kiloa, mutta se ei riitä kivikovaan Anderlechtiin. Palaa kesällä HJK:hon ja tekee sadannen mestaruussarjamaalinsa. Myy juhlapallon kapakassa. Sanoo itse noista ajoista: ”Olin väsynyt. Osaksi elämään, osaksi jalkapalloiluun. Paikkasin väsymystä juomisella. Juomiseen minun täytyi hankkia rahaa. Valehtelemalla, varastamalla, ihan miten vaan.”

Syksyllä Ismail juuttuu Klubin vaihtopenkille, mutta tekee kuitenkin maalin cupin voitokkaassa loppuottelussa. Kuulee että ”Jyrä” Heliskoski on Klubin seuraavan kauden valmentaja. Tietää että HJK-ura oli siinä. Heliskoski ei katselisi Atikin touhuja pitkään. Ismail päätyy kakkosen Hyvinkään Apolloon. Nousua ei tule ja päälle vielä sopupeliepäily. Siirtyy kolmosen kautta hetkeksi Kopareihin, joissa tekee viimeisen mestaruussarjamaalinsa. Täyttää 30-vuotta. Potkut KPT:stä ja isän kuolema masentavat. Järjestää konsertteja mutta korvaukset menevät kurkusta alas.

1988 syntyvät kaksospojat ja työpaikka lehdenjakajana päättyy potkuihin. 1989 Arto Tolsan itsemurha herättää Ismailissa kipinän raittiuteen. Menee hoitoon mutta sortuu uudestaan. Löytää vertaistukiryhmän ja työtä laitosapulaisena Kuopion kaupungilta. Ryhtyy kakkosessa olevan Kopareiden pelaajavalmentajaksi, mutta koko kaudelta tulee plakkariin vain yksi piste.

1994 ilmestyy ensimmäinen omakustanne runokirja ja ryhtyy KUPSin apuvalmentajaksi palkkiona Savon Sanomien vuosikerta. 1996 valmistuu lähihoitajaksi ja pysyy kuivilla sekä työskentelee päihdeongelmaisten hyväksi. Laihduttaa 30-kiloa ja pelaa kakkosessa Kings SC:ssä. On edelleen rahavaikeuksissa ja vouti vie lähes kaiken.

Ismail muuttaa takaisin stadiin ja löytää elämänkumppanin Elinan. Valmentaa Kiffeniä kaksi vuotta ennen kuin palaa Kuopioon ja menee naimisiin. Työskentelee päihdepalveluissa, valmentajana, kirjoittaa kirjoja, näyttelee ja on kommentaattori, pitää jalkapallokouluja. Lapset alkavat olla tärkeitä ja myös ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Mikä tärkeintä: Pysyy raittiina ja elämä alkaa olla raiteillaan. Kirjoittaa itse näin: ”Hän saapui Mestaruussarjaan alkoholin suurkuluttajana, poistui sieltä alkoholistina. Raitistui, tuhlasi rahat turhuuksiin, mutta teki tuhannen taalan paikoista useasti maalin. Rakasti elämää ja Elinaa!”

Kirjan arvostelu: Muistan hyvin Atikin. Jo 70-luvulla tuli käytyä katsomassa HJK:n kotipelit ja Atikin viihdyttävät otteet saivat aikaan sen, että tuli alettua käymään myös vieraspeleissä, mikä oli silloin harvinaista, kun kannattajat eivät olleet niin järjestäytyneitä kuin nykyään. Kai Pahlmanin – josta Atik kirjassaan monesti puhuu ja vertaa itseään – jälkeen Suomen futishistorian viihdyttävin pelaaja. Tekninen ja yllättäviä ratkaisuja tekevä. Millainen kansainvälinen tähti olisikaan ollut, jos olisi huippuvuosinaan keskittynyt vain pelaamiseen? Muistan myös että rahojen loputtua Ismail pummasi juotavaa Vanhan Messuhallin Hallinkorvassa ja valitettavasti tarjoajia löytyi.

Tämä kirja on eräänlainen selviytymistarina ja onneksi Ismail selvisi voittajana. Terveyttä ja pitkää ikää Atikille! Vetävään ja viihdyttävään tyyliin kirjoitettu. Ei yritä kaunistella tai selitellä. Kolme ja puoli tähteä viidestä.

Ensi viikolla vuorossa: Saku-Pekka Sundelin: Brittifutis.

[Ringo Star]

Tällaiset futiskirjat osuivat silmiini, kun selasin tylsyyksisäni apurahahakemuksia.

Sundelin Saku: Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä.

Keskitalo Tapio: Jalkapallon musta kirja  - Tuhoaako vai pelastaako raha kuningaslajin?

Pantsar Markus: Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut.

Etenkin kaksi ensimmäistä vaikuttavat mielenkiintoisilta.

[Heppatiitti]

SAKU-PEKKA SUNDELIN: BRITTIFUTIS – ENGLANTILAISEN JALKAPALLON TARINA. Sivuja 278 ja julkaisuvuosi 2020.

Taustaa kirjoittajasta: Saku-Pekka Sundelin syntyi Raumalla vuonna 1976. Hänen isänsä Erkki pelasi Rauman Lukon liigajoukkueessa jääkiekkoa. Pojan lajiksi valikoitui jalkapallo ja joukkueeksi Rauman Pallo-Iirot, kunnes polven ristisidevamma päätti uran 22-vuotiaana.

Sundelin opiskeli Turun yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja päätyi Veikkaajaan kesätöihin. Ilta-Sanomien toimittajana hän on ollut vuodesta 2005 lukien. Vuonna 2010 häntä pyydettiin samaan konserniin kuuluvan Veikkaajan Englannin kirjeenvaihtajaksi, jossa toimessa vierähti kolme vuotta, Ilta-Sanomien lisäksi Sundelin on kirjoittanut Urheilusanomiin ja sen seuraajaan Urheilulehteen. ”Brittifutis” on Sundelinin esikoiskirja.

Kirjan tapahtumat: Kirjassa on viisitoista pitkää tarinaa brittifutiksesta ja lukujen nimet päättyvät kysymysmerkkiin. Tässä esimerkkejä: Miksi Margaret Thatcher vihasi jalkapalloa? Miksi ihminen haluaa lyödä toista nyrkillä päähän? Miksi naisten jalkapallo kiellettiin 50 vuodeksi ja naiset laitettiin lipunmyyjiksi? Mistä kaikesta voimme syyttää Aulis Virtasta?

Kysymykset ovat johdattelevia ja niistä päästään käsittelemään brittifutuksen perimmäisiä arvoja ja historiaa. Mikään perinteinen Aasta-Ööhön tietokirja tämä ei ole, eikä kirja etene aikajärjestyksessä, vaan asiasta toiseen hypätään luvun aiheen mukaan. Kaikki tärkeä tulee kuitenkin käsiteltyä mm. suomalaisten poikkeuksellinen brittijoukkueiden fanittaminen, pelin muuttuminen työväenluokan huvista ylikansalliseksi tuotteeksi, sekopäisen siirtoikkunan viimeinen päivä, huliganismin nousu ja taantuminen, pubikulttuuri jne…

Sundelin on myös terveen kriittinen ja osaa kyseenalaistaa brittien kaikkitietävyyden futiksen osalta ja perinteet. Englantilaisethan uskovat keksineensä pelin (niin taisivat tehdäkin), omistavansa pelin, opettaneensa sen muille ja olevan siinä muita parempia, vaikka ainoasta arvokisavoitosta on kulunut yli 50-vuotta.

On kuitenkin hauska lukea miten 12 seuraa kokoontuvat Lontoossa 26.10.1863 lakimies Ebenezer Cobb Morleyn johdolla. Kuuden kokoontumisen päätteeksi kirjoitettiin jalkapallon säännöt ja perustettiin Englannin Jalkapalloliitto FA. Peli leviää yliopistoista työläiskaupunkeihin. Seuroja perustetaan tehtaiden ympärille kuten Arsenal ja West Ham tai kirkkojen ja vakaumuksen johdattamana kuten esim. Everton, Aston Villa ja Southampton. Kauppiaat ja merimiehet levittävät pelin ympäri maailmaa.

FIFA perustetaan vasta vuonna 1904. Englannin Jalkapalloliitto FA oli paljon vanhempi ja vahvempi, eikä siellä ymmärretty miksi kansainvälistä liittoa piti ylipäänsä perustaa. Englanti liittyy FIFA 1906 ja Iso-Britannia voittaa olympiakultaa 1908 ja 1912 amatööripelaajilla, jotta vastustajilla olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia. 1920 FA eroaa FIFAsta, kun se ei voi hyväksyä, että liitto järjestäisi otteluita ensimmäisen maailmansodan häviäjävaltioiden kanssa. FA liittyy takaisin FIFAan erotakseen taas 1928, kun riitaantuvat olympialaisiin osallistuvien pelaajien statuksista ja korvauksista. Ero venyy pitkäksi. Kolme ensimmäistä MM-turnausta käydään ilman lajin emämaata. Toinen maailmansota venyttää poissaoloa. Saapuessaan lopulta ensimmäisiin MM-kisoihinsa Brasiliaan 1950 brasilialaislehdistä kutsuu englantilaisia ”jalkapallon kuninkaiksi.” Kuninkaat kuitenkin osoittautuvat narreiksi, kun Englanti jää kisoissa alkulohkoon. Sama karu putoaminen toistuu vuosien 1954, 58 ja 62-kisoissa, ennen kuin kotikisoista tulee jättipotti.

Jotain Iso-Britannian vallasta ja vallankäytöstä jalkapallossa kertoo se, että kansainvälisen jalkapallon säännöistä päättää yhä IFAB; Lontoossa vuonna 1886 perustettu elin, jossa FIFAlla on nykyään neljä ääntä ja Englannin, Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin liitoilla jokaisella yksi ääni kullakin. Uskomatonta.

Englannin liigaa alettiin näyttää Suomen TV:ssä tammikuusta 1970 lukien. Ensimmäisen ottelun selosti Seppo Kannas ja seuraavan viikonlopun kamppailun Anssi Kukkonen. Aulis Virtanen pääsi ääneen vasta myöhemmin. Virtaseen liittyy kirjassa mainio luku ja yksi kohta täytyy lainata tähän suoraan (lainaus kirjasta alkaa): Leppoisan selostusäänen taustalla saattoi kuulla norttiaskin sellofaanin rapinan ja tulitikun raapaisun. Selostustilassa tuskin erotti kuvaruutua 90 minuutin pelin jälkeen. Virtanen selosti Pasilasta, Tampereen Tohlopista ja lopulta kotikaupungistaan Turusta. Vain kahdesti hän kävi Englannissa selostamassa. Tieto selostettavasta pelistä tuli yleensä keskiviikkona tai torstaina, mutta niihin aikoihin otteluja peruttiin säiden takia siihen tahtiin, että välillä Virtanen ei edes ottelun alkaessa tiennyt ketkä pelasivat.

Hän muistelee Turun Sanomissa kamppailua, jossa hän tunnisti 20 minuutin pelin jälkeen Crystal Palacen logon. Otteluohjelman perustella selostaja näki, että vastassa oli Grimsby. Oli kuitenkin käynyt niin, että vierailijat olivat lainanneet Palacen vieraspaitoja. Virtanen huomasi puoliajalla, että molemmilla oli Palacen logo, ja hän oli nimittänyt avausjaksolla väärää joukkuetta Crystal Palaceksi.

Mainio on myös Wimbledonin ”Crazy Gangin” valmentajan Dave Bassettin haastattelu. Kovan ja suoraviivaisen pelin apostolit pelottelivat vastustajia ja tekivät toisilleen jäyniä. Seuran johtokin osallistui piloihin. Vinnie Jones ilmoitettiin heikon ottelun jälkeen balettitunnille ja koko joukkue vietiin rangaistukseksi oopperaan. Ray Harfordin 10.000:n punnan bonus maksettiin kolikkoina.

Naisfutiksesta oli minulle uutta tietoa, että Skotlanti ja Englanti pelasivat maaottelun jo 1881. Ensimmäinen maailmansota pysäytti miesten urheilun, eikä Englannin liigaa pelattu 1915-1919. Naiset ottivat miesten paikat paitsi tehtaissa myös jalkapallokentillä. Naisjalkapallo alkoi kerätä valtavia yleisömääriä – lopulta jopa liikaa. Tapaninpäivänä 1920 kamppailuun St.Helens Ladiesia vastaan Goodison Parkille Liverpooliin saapui yli 53.000 katsojaa. Englannin jalkapalloliitto FA alkoi olla hädissään, sillä osa naisten otteluista veti enemmän yleisöä kuin sodan jälkeen uudelleen käynnistetty miesten pääsarja. Seuraavana vuonna liitto kielsi naisten jalkapallon vedoten siihen, että se suojelisi naisia, joille jalkapallo ei sopinut. Naisten jalkapallo sallittiin uudelleen vasta 1971. Kirjan päättää brittikentillä pelanneiden suomalaisfutareiden lyhyet muistelut sumujen saarilta.

Kirvan arvostelu: Saku-Pekka Sundelinin kynä on terävä ja teksti sujuvaa. Lisäksi hän tuntee asian mistä kirjoittaa. Yksi asia minua kuitenkin häiritsi kirjaa lukiessani. Tuli deja-vu-tunne, että minähän olen lukenut tämän aikaisemminkin. Eli valtaosa kirjan luvuista on julkaistu lyhyempinä juttuina Urheilulehdessä. Itseään saa tietysti lainata ja plagioida, mutta hiukan ryöstöviljelyn ja uudelleen lämmitetyn keiton maku tästä jäi. Ilman tätä olisi arvostelu ollut neljä tähteä viidestä – mutta tautologian ja tuttuuden takia arvosanaksi tulee kolme ja puoli tähteä. Toivottavasti Sundelin kirjoittaa lisää futiskirjoja. Forumisti nimimerkki ”Ringo Star” oli huomannut, että Sundelin oli saanut apurahan aiheeseen ”Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä.” Kuulostaa vähintäänkin lupaavalta. Sitä odottaen.

Seuraavalla viikolla Italiaan: Esa Mäkijärvi: Pyhä peli.

[Tähtirinta]

Tällaiset futiskirjat osuivat silmiini, kun selasin tylsyyksisäni apurahahakemuksia.

Sundelin Saku: Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä.

Keskitalo Tapio: Jalkapallon musta kirja  - Tuhoaako vai pelastaako raha kuningaslajin?

Pantsar Markus: Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut.

Etenkin kaksi ensimmäistä vaikuttavat mielenkiintoisilta.

Laitoimme HIFK:n futispuolen historian kansien väliin ja omakustanteena tehty kirja ilmestyi juuri ennen joulua.

HIFK-jalkapallon historia – Punainen Stadi: https://www.epressi.com/tiedotteet/kustannustoiminta/hifk-jalkapallon-historia-punainen-stadi.html

[Tango Rosario]

SAKU-PEKKA SUNDELIN: BRITTIFUTIS – ENGLANTILAISEN JALKAPALLON TARINA. Sivuja 278 ja julkaisuvuosi 2020.

Kolme ensimmäistä MM-turnausta käydään ilman lajin emämaata. Toinen maailmansota venyttää poissaoloa. Saapuessaan lopulta ensimmäisiin MM-kisoihinsa Brasiliaan 1950 brasilialaislehdistä kutsuu englantilaisia ”jalkapallon kuninkaiksi.” Kuninkaat kuitenkin osoittautuvat narreiksi, kun Englanti jää kisoissa alkulohkoon. Sama karu putoaminen toistuu vuosien 1954, 58 ja 62-kisoissa, ennen kuin kotikisoista tulee jättipotti.

Ei, vaan tässähän oli asiavirheitä. Kirjan mukaan vuoden 1954 kisoissa Englannin pelit olisivat jääneet jälleen kolmeen, mikä sinänsä pitikin paikkansa, mutta alkulohkossa pelattiin tuolloin vain kaksi ottelua, joiden jälkeen Englanti putosi toisella kierroksella Uruguaylle. Vuoden 1958 kisoissa Englanti olisi muka taas pelannut vain kolme ottelua, vaikka todellisuudessa noissa kisoissa tasapisteisiin päätyneet joukkueet pelasivat jatkopaikasta uusinnan, jonka Neuvostoliitto voitti. Jälleen kirjassa väitetään, että Englanti olisi pelannut 1962 samat kolme ottelua, vaikka se eteni puolivälieriin ja putosi vasta neljännessä ottelussaan Brasiliaa vastaan. Pikkuvirheitä, jotka olisi helposti voinut tarkastaa hetkessä tarvitsematta luottaa virheelliseen muistiin.

Lisäksi kirjassa on klassinen virhe "Ronald Reaganin johtamasta Moskovan olympiaboikotista" (ei sentään Margaret Thatcherin!), vaikka Reagan astui virkaan vasta kisoja seuraavan vuoden alussa. Teksti oli sinänsä sujuvaa, mutta vaikutti ajoittain kielellisesti hieman amatöörimäiseltä, mutta myönnettäköön että olen tällaisista asioista turhankin tarkka.

[Virallinen]

Ei, vaan tässähän oli asiavirheitä. Kirjan mukaan vuoden 1954 kisoissa Englannin pelit olisivat jääneet jälleen kolmeen, mikä sinänsä pitikin paikkansa, mutta alkulohkossa pelattiin tuolloin vain kaksi ottelua, joiden jälkeen Englanti putosi toisella kierroksella Uruguaylle. Vuoden 1958 kisoissa Englanti olisi muka taas pelannut vain kolme ottelua, vaikka todellisuudessa noissa kisoissa tasapisteisiin päätyneet joukkueet pelasivat jatkopaikasta uusinnan, jonka Neuvostoliitto voitti. Jälleen kirjassa väitetään, että Englanti olisi pelannut 1962 samat kolme ottelua, vaikka se eteni puolivälieriin ja putosi vasta neljännessä ottelussaan Brasiliaa vastaan. Pikkuvirheitä, jotka olisi helposti voinut tarkastaa hetkessä tarvitsematta luottaa virheelliseen muistiin.

Lisäksi kirjassa on klassinen virhe "Ronald Reaganin johtamasta Moskovan olympiaboikotista" (ei sentään Margaret Thatcherin!), vaikka Reagan astui virkaan vasta kisoja seuraavan vuoden alussa. Teksti oli sinänsä sujuvaa, mutta vaikutti ajoittain kielellisesti hieman amatöörimäiseltä, mutta myönnettäköön että olen tällaisista asioista turhankin tarkka.

Sama homma käytännössä jokaisessa (urheilu)toimittajan kirjoittamassa kirjassa.

[Heppatiitti]

Sama homma käytännössä jokaisessa (urheilu)toimittajan kirjoittamassa kirjassa.

Itseasiassa myös IFAB:n kohdassa oli virhe, mutta minä en ole niin tarkka.

[suomifutiksen Janne Tähkä]

Sama homma käytännössä jokaisessa (urheilu)toimittajan kirjoittamassa kirjassa.

Itselleni tulee toimittajien kirjoittamista kirjoista helpommin se tunne, että teksti on hyvinkin ammattimaista - kirjoittava toimittajahan kirjoittaa ammatikseen! - mutta vähän väritöntä ja tylsää.

---

Meikäläisen syväluotaavassa analyysissä tällä kertaa Jonathan Wilsonin Angels With Dirty Faces. How Argentinian Soccer Defined a Nation and Changed the Game Forever. Kirjaa näkyy olevan liikkeellä useammalla eri alaotsikolla, joista joissakin on sana "football" ja joissain "soccer". Itselläni on tämä jenkkiversio, joka on oletettavasti etsi ja korvaa -toiminnolla amerikkalaistettu vaihtamalla footballit soccereiksi. Kirjailija on joka tapauksessa britti, arvostettu futiskirjailija ja -toimittaja ja oletettavasti monelle täällä tuttu nimi.

Mainitaan nyt alkuun se, että kirjan kansi on aivan saatanan hieno ja osasyyllinen siihen, että ylipäätään päädyin kirjan hankkimaan.

Tällaiset yhden maan futiskulttuurin kokonaisvaltaiseen kartoittamiseen pyrkivät opukset ovat melkein oma alalajinsa. Itseltäni löytyy hyllystä vastaavanlaisia opuksia Phil Ballin Morbo (Espanja), Alex Bellosin Futebol (Brasilia) ja David Winnerin Brilliant Orange (Hollanti), ja ehkä tuon muutama sivu takaperin arvioimani Matt McGinnin Against the Elementsin (Islanti) voi laskea samaan genreen. Hienoa, jos tuo aiemmin mainittu Saku-Pekka Sundelinin kirja yrittäisi sitten kertoa jotenkin samankaltaisesti Suomesta.

Edellä mainituissa teoksissa lukujako oli tehty ilmiöiden tai kaupunkien mukaan, ne olivat hieman viihteellisempiä ja muistaakseni (kaikkien pl. McGinnin kirjan lukemisesta on jo vuosia) ne rakentuivat paljon enemmän haastatteluista kuin tämä Wilsonin kirja. Angels With Dirty Faces sen sijaan etenee kronologisesti argentiinalaisen futiksen alkuhämäristä aina vuoteen 2015 saakka. Jalkapallon ohessa käsitellään myös politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita. Katsomoväkivalta on murheellinen argentiinalaisen futiskulttuurin piirre, joka näyttää olleen läsnä aika lailla aina. Halki vuosikymmenten on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos tärkeän pelin tulos ei miellytä, niin lähes reaktionomaisesti pitää rynniä kentälle niin että peli keskeytetään. Ruumiita on tullut iso kasa, pieksemiset ovat arkipäivää. Käsittämätöntä paskaa.

Wilson tuntee asiansa, mies on asunut Argentiinassa, kahlannut aikamoisen määrän lähteitä ja tehnyt haastattelujakin (joskin kirjassa ne ovat, kuten sanottua, pienessä roolissa). Täydellisyyteen pyrkivä esitystapa, jossa käydään suhteellisen tarkasti läpi kaikkien tärkeimpien seurojen sekä maajoukkueen historiaa, esitellään suuri määrä tärkeimpiä pelaajia ja valmentajia ja myös selostetaan iso liuta pelejä ja niiden tapahtumia, on ainakin kaltaiselleni argentiinalaisesta futiksesta hyvin vähän tietävälle lukijalle hieman väsyttävä ja paperinmakuinen; minulle ei merkitse kovin paljoa, millainen oli Racingin vire vuonna 1949 tai River Platen tuloskunto vuonna 1972 tai Bocan iskukyky vuonna 1991. Jos Ballin, Bellosin ja Winnerin kirjat halusivat tiivistää jokaiseen lukuunsa jotakin olennaista kohdemaan futiskulttuurista, niin Wilson tosiaankin haluaa kertoa kaiken. Toisin sanoen tämä on historiakirja, nuo muut ilmiökeskeisiä kirjoja, joissa kerrotaan historiasta vain valittuja, kirjailijan mielestä olennaisimpia paloja. Sanoja tässä onkin selvästi enemmän kuin verrokkiteoksissa (vajaat 400 sivua suht pienellä fontilla), vaikka mistään täysin tiivistyskyvyttömän tekijän mammutista ei olekaan kyse.

Jos kirjan alkupuoli oli vähän puisevaa kahlaamista, niin loppua kohden viihdyin kuitenkin kirjan parissa paremmin. Varmaankin tarinat alkoivat tuntua kiinnostavammilta, kun tultiin kohti nykyaikaa ja kirjassa alkoi esiintyä pelaajia, joiden olen itsekin nähnyt pelaavan. Ja ehkä sekin auttoi, että nyt joululomalla on ollut aikaa viettää kirja kädessä pidempiä tuokioita. Kyse ei ole mistään kuivimmasta mahdollisesta historiankirjoituksesta - Wilsonilla on ihailtavasti aina kerrottavanaan tarinoita ja anekdootteja tulosten takaa, jopa sieltä kaukaisimmasta historiasta, ja aina asiantuntemusta avata taustoja ja isoa kuvaa - mutta varsin raskas ja epäviihteellinen kirja tämä kuitenkin on. Matkailukirjaa tässä on korkeintaan pari promillea, kaupunkien erityispiirteet jäävät lähes täydellisesti pimentoon enkä saanut kirjan lukemalla minkäänlaista käsitystä Argentiinan maantieteestä. Suositella tätä rohkenisi varmaankin lähinnä niille, joilla on jonkinlaista suurempaa henkilökohtaista kosketuspintaa tai kiinnostusta Argentiinaan ja maan futikseen.

[Hasan Sas]

Nyt menossa sama kirja eli Soccer vs. the State. Muita Kuhnin kirjoja ei ole vyöllä, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puolivälin kohdalla kirjasta on jäänyt vähän ristiriitaiset fiilikset ei niinkään aihepiirin tai vasemmistolaisuuden, vaan kirjan rakenteen takia. Leipätekstin väliin upotetut pamfletit, haastattelut, otteet muista kirjoista sun muut ovat kyllä itsessään mielenkiintoisia ja valaisevia, mutta tekevät kirjan lukemisesta aika poukkoilevaa. Vähän semmoinen leikkaa & liimaa -metodi ollut käytössä. Huomionarvoista on myös se, että vaikka kakkospainos onkin suht tuore, on valtaosa sisällöstä 10-15 vuoden takaa, joten ihan tuoretta näkökulmaa aiheeseen Kuhnin kirja ei tuo. Lisäksi tekstissä olevat lukemattomat kirjoitusvirheet henkilön- ja paikannimissä ovat hieman tuskallisia ja pistävät miettimään, onko huolimattomuusvirheitä mukana enemmänkin ja sellaisissa kohdissa, joita en itse pysty tunnistamaan. Täytyy laittaa lisää kommenttia, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

No joo. Kirjan puolivälissä käsitellään "vaihtoehtoista jalkapallokulttuuria" ja täytyy sanoa, että minulle tämä oli kirjan selvästi vähiten kiinnostava osuus. En ymmärrä, miksi jotkut minskiläisten antifasistien 5vs5 -höntsät ovat niin merkittävä asia, että niitä pitää erikseen käsitellä. Näiden puulaakiporukoiden touhuissa vaikuttaa ainakin ulkopuolisen silmään olevan muutamia absurdin kuuloisia itse tehtyjä ongelmia, kuten voivatko anarkistit järjestäytyä, miten suhtautua lajin sääntöihin, miten suhtautua kilpailullisuuteen jne. Mielenkiintoisempaa ovat pohdinnat vasemmistoliikkeiden ja urheilun monesti ongelmallisesta suhteesta.

Viimeisessä luvussa on tuoreempaa materiaalia, mutta siitäkin harmillisen iso osa on sisällöllisesti melko yhdentekevää, kuten kirjailijan haastatteluja, jossa hän käytännössä selostaa tiivistetysti samat asiat, joista kerrotaan kirjassa jo aiemmin. Kaiken kaikkiaan kirjalla on erittäin mielenkiintoinen aihe, mutta kirjan toteutustapa ei ainakaan toiminut minulle lainkaan.

Jonathan Wilsonin Angels With Dirty Faces. How Argentinian Soccer Defined a Nation and Changed the Game Forever.

Luin tämän joku vuosi sitten ja hyvin samankaltaiset fiilikset siitä jäi. Wilson on kirjoittanut kokonaisvaltaisen Argentiinan jalkapallon historian, mutta eri asia tosiaan on, onko laaja-alainen jalkapallohistoria itsessään niin kiinnostavaa, että teosta voisi pitää kovinkaan nautittavana lukukokemuksena. Myös minulle kirjan loppupuoli tarjosi enemmän ja juuri samasta syystä, eli pelaajat ja tapahtumat alkoivat olla jo jollain tavalla tuttuja.

[Heppatiitti]

Katsomoväkivalta on murheellinen argentiinalaisen futiskulttuurin piirre, joka näyttää olleen läsnä aika lailla aina. Halki vuosikymmenten on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos tärkeän pelin tulos ei miellytä, niin lähes reaktionomaisesti pitää rynniä kentälle niin että peli keskeytetään. Ruumiita on tullut iso kasa, pieksemiset ovat arkipäivää. Käsittämätöntä paskaa.

Tuo on totta. Asiaanhan yritettiin vaikuttaa siten, että maahan alettiin 30-luvulta lähtien tuoda brittiläisiä erotuomareita sekä tuomareiksi että kouluttajiksi, koska näiden katsottiin olevan puolueettomia ja vähemmän painostukselle ja uhkauksille alttiita - eikä Argentiina ollut ainut Etelä-Amerikan maa, jossa oli brittituomareita. Ilmeisesti tuomaroinnin taso nousi ja ottelumanipulaatio väheni, mutta katsomoväkivaltaan sillä ei ollut vaikutusta. Satuin juuri lukemaan erään toisen Etelä-Amerikan futiksesta kertovan kirjan. River Platella oli vierasmatsi ja vihamielinen kotikatsomo oli päättänyt ettei River tee maalia, joten aina kun vierasjoukkue lähestyi kotijoukkueen maalia lensi katsomosta kivikuuro kentälle. Tuleva supertähti Alfredo Di Stefano ratkaisi asian lopulta ampumalla pallon yli kolmestakymmenestä metristä (turvassa päätykatsomon kivisateesta) kotijoukkueen maaliin. Seurauksena katsojien välitön ryntäys kentälle; Di Stefano lyötiin tajuttomaksi ja heräsi pukuhuoneessa eikä ottelua koskaan pelattu loppuun.

Tämä oli pitkä johdatus toiseen Wilsonin kirjaan: Behind the Curtain. Olisiko joku lukenut? Voisitteko suositella?

[Thouni]

Tämä oli pitkä johdatus toiseen Wilsonin kirjaan: Behind the Curtain. Olisiko joku lukenut? Voisitteko suositella?

Voin suositella, jos itä-Euroopan futis kiinnostaa edes vähää alusta. Tuosta on jo aikaa kun tuon luin, mutta sisältää ihan kattaavat kappaleet Ukrainan, Puolan, Unkarin, Jugoslavian, Bulgarian, Romanian, Kaukasian ja Venäjän futiksen historiasta. Tuttuun Wilsonin laatuun ei ole pelkästään mitään Wikipedia-artikkeleita kansien välissä, vaan joka kolkasta on hiukan erilaisesta näkökulmasta kerrottu paikallisen jalkapallon merkkihetkistä ja ongelmista. Unkarissa yrittää selvittää mitä tapahtui 1950-luvun jälkeen, Jugoslaviassa selvittää miten sota vaikutti jalkapalloon jne.

[Heppatiitti]

Voin suositella, jos itä-Euroopan futis kiinnostaa edes vähää alusta. Tuosta on jo aikaa kun tuon luin, mutta sisältää ihan kattaavat kappaleet Ukrainan, Puolan, Unkarin, Jugoslavian, Bulgarian, Romanian, Kaukasian ja Venäjän futiksen historiasta. Tuttuun Wilsonin laatuun ei ole pelkästään mitään Wikipedia-artikkeleita kansien välissä, vaan joka kolkasta on hiukan erilaisesta näkökulmasta kerrottu paikallisen jalkapallon merkkihetkistä ja ongelmista. Unkarissa yrittää selvittää mitä tapahtui 1950-luvun jälkeen, Jugoslaviassa selvittää miten sota vaikutti jalkapalloon jne.

Kiitoksia. Hyvältä kuulostaa. Laitoin tilaukseen.

[Vorssander]

Meikäläisen syväluotaavassa analyysissä tällä kertaa Jonathan Wilsonin Angels With Dirty Faces. How Argentinian Soccer Defined a Nation and Changed the Game Forever.

Wilson tuntee asiansa, mies on asunut Argentiinassa, kahlannut aikamoisen määrän lähteitä ja tehnyt haastattelujakin (joskin kirjassa ne ovat, kuten sanottua, pienessä roolissa). Täydellisyyteen pyrkivä esitystapa, jossa käydään suhteellisen tarkasti läpi kaikkien tärkeimpien seurojen sekä maajoukkueen historiaa, esitellään suuri määrä tärkeimpiä pelaajia ja valmentajia ja myös selostetaan iso liuta pelejä ja niiden tapahtumia, on ainakin kaltaiselleni argentiinalaisesta futiksesta hyvin vähän tietävälle lukijalle hieman väsyttävä ja paperinmakuinen; minulle ei merkitse kovin paljoa, millainen oli Racingin vire vuonna 1949 tai River Platen tuloskunto vuonna 1972 tai Bocan iskukyky vuonna 1991.

Jos kirjan alkupuoli oli vähän puisevaa kahlaamista, niin loppua kohden viihdyin kuitenkin kirjan parissa paremmin. Varmaankin tarinat alkoivat tuntua kiinnostavammilta, kun tultiin kohti nykyaikaa ja kirjassa alkoi esiintyä pelaajia, joiden olen itsekin nähnyt pelaavan. Ja ehkä sekin auttoi, että nyt joululomalla on ollut aikaa viettää kirja kädessä pidempiä tuokioita. Kyse ei ole mistään kuivimmasta mahdollisesta historiankirjoituksesta - Wilsonilla on ihailtavasti aina kerrottavanaan tarinoita ja anekdootteja tulosten takaa, jopa sieltä kaukaisimmasta historiasta, ja aina asiantuntemusta avata taustoja ja isoa kuvaa - mutta varsin raskas ja epäviihteellinen kirja tämä kuitenkin on.

En ole kyseistä opusta vielä lukenut, mutta tuo olisi tarkoitus lukea nyt alkuvuodesta. En osaa sanoa, eroaako tuo olennaisesti Wilsonin muiden kirjojen kerronnasta, mutta mielestäni juuri nuo anekdootit ja lyhyet huomiot myös ottelutuloksista tuovat ihan hyvää vastapainoa historiakerronnalle, vaikka ne eivät välttämättä sitä kiinnostavinta sisältöä olekaan. Siitä olen samaa mieltä, että Wilsonin kirjat ovat pääasiassa historiateoksia, eivät niinkään ilmiökeskeisiä.

Luen itse asiassa tällä hetkellä uudelleen Wilsonin Inverting the Pyramidia. Olen lukenut suomenkielisen käännöksen joskus vuosia sitten, mutta nyt tuoreemman painoksen (tuota on päivitetty useampaankin otteeseen) myötä halusin palautella asioita mieleen. Tuo on edelleen kenties paras lukemani jalkapallokirja.

Voin suositella, jos itä-Euroopan futis kiinnostaa edes vähää alusta. Tuosta on jo aikaa kun tuon luin, mutta sisältää ihan kattaavat kappaleet Ukrainan, Puolan, Unkarin, Jugoslavian, Bulgarian, Romanian, Kaukasian ja Venäjän futiksen historiasta. Tuttuun Wilsonin laatuun ei ole pelkästään mitään Wikipedia-artikkeleita kansien välissä, vaan joka kolkasta on hiukan erilaisesta näkökulmasta kerrottu paikallisen jalkapallon merkkihetkistä ja ongelmista. Unkarissa yrittää selvittää mitä tapahtui 1950-luvun jälkeen, Jugoslaviassa selvittää miten sota vaikutti jalkapalloon jne.

Samat sanat tästä. Aivan erinomainen teos ainakin kaltaiselleni lukijalle, jota itäisen Euroopan palloilu kiinnostaa. Unkarin ja Venäjän - tai siis Neuvostoliiton - osalta historiakatsaus ulottuu tietysti pidemmälle, mutta etenkin Balkanin maiden osalta kirjassa keskitytään pääosin 80- ja 90-lukujen tapahtumiin.

Unkarilainen jalkapallo sai pari vuotta sitten ansaitustikin Wilsonilta vihdoin myös oman teoksensa. Tuo Unkarin jalkapalloa ja sen kansainvälisiä vaikutuksia käsittelevä The Names Heard Long Ago on niin ikään alkuvuoden lukulistalle.

[Heppatiitti]

En tiedä jaksaako kukaan katsoa, mutta Clough ja Revie kohtasivat tv-kameroiden edessä kuuluisassa haastattelussa syyskuussa 1974, mistä kirjailijakin sai inspiraationsa.

Kiitokset tästä. Ehdin katsoa vasta nyt. Aivan mahtavaa kamaa. Pelkästään tästä puolituntisesta saisi moni käyttäytymistieteilijä tarpeeksi materiaalia väitöskirjaan. Popparit esiin ja lasi hyvää vuosikertaa!

[ALPPIK]

SAKU-PEKKA SUNDELIN: BRITTIFUTIS – ENGLANTILAISEN JALKAPALLON TARINA. Sivuja 278 ja julkaisuvuosi 2020.

Lainasin kirjastosta, kun pokkarihyllyssä oli tänään. Pari, ei-jalkapalloaiheista, romaania kesken ja ne luettuani uppoudun tähän.

[tactico]

RALPH HONINGSTEIN: SAKSAN JALKAPALLON VIRITETTY KONE. Sivuja 325; julkaisuvuosi 2015 ja suomennos 2016. Kirjan alkuperäinen nimi on: Das Reboot. How German football reinvented and conquered the world. Kustantajalle pitkä minus poikkeuksellisen kököstä suomalaisesta kirjan nimestä.

...

Jostain syystä saksalaisfutiksesta kertovia kirjoja ei ole juuri suomennettu – toisin kuin esim. brittifutiksesta kertovia. Monesti futiskirjojen suomennoksissa on ongelmana ettei kääntäjä tiedä mitään futiksesta ja käännöksissä on asia- ja termistövirheitä. Kirjan suomalainen nimi on kauhea, mutta suomennos erinomainen. Pisteet suomentaja Petri Stenmanille.

Kiitos Heppatiittin, tuli itsekin nyt vihdoin tartuttua tähän joululomalla, vaikka kirja onkin ollut hyllyssä jo vuoden tai pari.

Valitettavasti joudun olemaan eri mieltä tuosta käännösasiasta. Mielestäni kirjan heikointa antia oli juuri sen käännös. Jalkapallotermistö oli paikoitelleen pahasti hakusessa (valitettavasti en tehnyt muistiinpanoja enkä voi heittää raflaavia esimerkkerjä) ja välillä joutui ihan miettimällä miettimään, että mitä tässä mahdetaan tarkoittaa. Samoin lauserakenteet olivat välillä hämmentävän koukeroisia ja niistä paistoi läpi se miten ne on oletettavasti ilmaistu saksaksi.

Kirjan sisältö oli kuitenkin sen verran mielenkiintoista, että mielellään sen luki läpi, vaikka käännös ajoittain tökkikin (itselleni) pahasti. Jalkapallosta kiinnostuneiden lisäksi tätä voi hyvillä mielein suositella kenelle tahansa, jota kiinnostaa esim. ryhmädynamiikka, johtaminen tai uudistusten läpivieminen millä tahansa elämänalueella.

[Tango Rosario]

Samoin lauserakenteet olivat välillä hämmentävän koukeroisia ja niistä paistoi läpi se miten ne on oletettavasti ilmaistu saksaksi.

Kirja on kyllä ymmärtääkseni kirjoitettu alun perin englanniksi, josta se on myös suomennettu.

[tactico]

Kirja on kyllä ymmärtääkseni kirjoitettu alun perin englanniksi, josta se on myös suomennettu.

No näinhän se perhana vieköön näyttää olevan. Mutta pitäydyn silti kannassani, ettei suomenkielinen käännös ollut kovin sujuvaa tekstiä.

[Bossu]

"Tenu", eli Jarmo Alatensiön elämänkerta tuli luettua ja aika pintapuolinen raapaisu oli. Enemmän se tuntui olevan melkein porilaisen jalkapallon historiaa. Toki kotimaisen jalkapallon ystävälle voi kirjaa suositella.

[Heppatiitti]

ESA MÄKIJÄRVI: PYHÄ PELI – ITALIAN JALKAPALLON TARINA. Sivuja 216 ja julkaisuvuosi 2016.

Esa Mäkijärvi tuli jo lyhyesti esiteltyä aikaisemman arvostelun ”Valkoinen baletti” yhteydessä, joten ei hänestä enää henkilöhistoriaa uudestaan.

Taustaa kirjalle: Tartuin aikoinaan kirjaan innokkaasti, koska neljästä maailmanmestaruudesta ja kahdesta Euroopan mestaruudesta huolimatta italialaisesta jalkapallosta kertovat kirjat loistavat poissaolollaan suomen kirjamarkkinoilta. Lisäksi itselleni on Serie A kaikkein kiinnostavin sarja Veikkausliigan jälkeen, koska jalkapalloromantiikka elää vielä vahvana juuri Italiassa. Harvassa maassa seurat, katsojat, ultrat ja pelaajat muodostavat yhtä tiiviin yhteisön kuin Italiassa. Maassa sekoittuvat toisiinsa jalkapallo ja uskonnollinen symboliikka. Kirjailijan sanoin: ”Jalkapallo on monelle italialaiselle uskonnon korvike, tai ainakin täydennys sille. Kyse on pyhästä pelistä, joka tekee elämästä elämisen arvoista.”

Kirjan tapahtumat: Italiaa ja jalkapalloa ei voi erottaa toisistaan, joten Mäkijärvi kytkee kirjassaan italialaisen calcion maan historiaan ja tapahtumiin. Liikkeelle lähdetään jo Calcio Fiorentinosta, joka oli Toscanassa suosittua 1500-luvulta 1700-luvulle.

Moderni jalkapallo saapuu Italiaan 1880-luvulla ja ensimmäisenä jalkapalloseurana pidetään englantilaisten 1893 perustamaa Genoa Cricket and Football Clubia. Peli muuttuu nopeasti ammattimaiseksi ja hyvin suosituksi. Rikkaita mesenaatteja ilmestyy kuvioihin. Rengaskuningas Pietro Pirelli tulee 1909 AC Milanin presidentiksi ja kustantaa avokätisesti 1926 avatun San Siron suurstadionin. Juventus perustetaan 1897 ja vuodesta 1927 lukien Agnellit ottavat seurassa vallan, joka on jatkunut nykypäivään asti.

Pohjoisen seurat hallitsevat kenttiä. Vuonna 1926 julkaistiin Carta di Viareggio, joka laillisti ammattilaisuuden, rajoitti ulkomaalaisten pelaajien määrän yhteen per seura ja loi yhtenäisen sarjan, jossa etelän ja pohjoisen joukkueet pelasivat kaikki samassa sarjassa. Virallisesti Serie A alkaa vuonna 1929 ja Italiasta tulee jalkapallon suurvalta 1930-luvulla. Jalkapallo on valtaan nousseiden fasistien mieleen, ja he rakentavat stadioneita pitkin maata. Italia hallitsee myös kansainvälisiä kenttiä ja voittaa maailmanmestaruuden 1934 ja 1938 sekä olympialaiset 1936. Pitää kuitenkin muistaa, että Italian jalkapallo oli nosteessa jo ennen fasismia ja jatkoi menestyksekkäästi myös Mussolinin hallinnon jälkeen.

Kerrontaa hiukan häiritsee, että Mäkijärvi esittelee kaikki merkittävät seurat ja alueet ja niiden historian vuorotellen, joten tarina ei etene aikajärjestyksessä, vaan kerronta hyppii vuosikymmenestä toiseen. Eräs futishistorian parhaista seurajoukkueista ”Grande Torino” – joka tuhoutuu lentokoneen törmätessä Supergan kukkulalla sijainneeseen kirkkoon – kuitataan yllättävän lyhyesti. Mäkijärvi on kuitenkin sisäistänyt, että italialaisille tärkeintä on voittaminen hinnalla millä hyvänsä. Italiassa suunsoitosta tai hyödyttömästä rikkeestä saatavaa varoitusta pidetään epäammattimaisena, mutta taktisesta rikkeestä saatava varoitus on hyväksyttävä.

Catenaccio (salpa) yhdistetään Interin argentiinalaiseen valmentajaan Helenio Herreraan, vaikka liberoa käytettiin jo 1930-luvulla. Virheellinen käsitys on, että italialaiset joukkueet ovat puolustavia, vaan ne ovat yksinkertaisesti parempia puolustamaan kuin muut eurooppalaiset joukkueet. Italialaiset hyökkäävät vähemmän, mutta heidän hyökkäyksensä ovat usein tehokkaampia.

Italian maajoukkueen saavutukset kuitataan teoksessa aika lyhyesti. Maajoukkue on parhaimmillaan suurten skandaalien aikana. Totoneron jälkeen voitetaan maailmanmestaruus 1982; samoin calciopolin aikana 2006. Calciopolin jälkiseuraamuksena Juventus menettää kaksi mestaruutta ja muitakin syyllisiä seuroja rangaistaan. Mielenkiintoista on ulkomaalaispelaajien määrän vaihtelu vuosikymmenten aikana. 1964-1980 kaikki ulkomaalaisvahvistukset oli kielletty, sen jälkeen sallittiin vain yksi per joukkue ja vasta myöhemmin rajoituksista luovuttiin käytännössä kokonaan.

Mäkijärvi käy tunnollisesti läpi riidat ja vastakohdat köyhän etelän ja rikkaan pohjoisen välillä, ultraryhmien synnyn ja niiden poikkeuksellisen vaikutusvallan seuroihin, keskikenttäkenraalien ajan, Serie A:n nousun maailman tasokkaimmaksi liigaksi 1990-luvulla, Berlusconin ja AC Milanin valtakauden, oikeiston ja vasemmiston taistelun, korruption, tuomaripelin ja seurojen konkurssit, kun Serie A lakkasi olemasta maailman paras ja tasokkain sarja. Äärimmäisen viihdyttävä sarja se kuitenkin yhä on.

Kirjan arvostelu: Tämä on hyvä ja tärkeästä aiheesta tehty teos, mutta pienellä lisävaivalla ja skarppaamisella kirjasta olisi voinut saada vieläkin paremman. Mäkijärvi kehuu italialaisen jalkapallokirjallisuuden tasoa, mutta lähteistä nämä puuttuvat lähes kokonaan. Jo ”Valkea baletti” kirjan arvostelussa mainitsin, että poikamaiseen hätäilyyn taipuvaisena (mitä en tietenkään ole) saattaisin luulla ettei kirjailija osaa espanjaa. Nyt saman epäilyn saattaisi heittää ilmoille italian kielen suhteen. Sen sijaan Mäkijärvi siteeraa runsaasti italialaistuneita brittejä Tim Parksia ja Paddy Agnewia. Varsinaiseen suorien lainauksien ryöstöviljelyyn joutuu John Footin ikoninen tiiliskiviromaani ”Calcio – A history of Italian football” joka myös ”Winning at all costs” nimellä tunnetaan.

Lisäksi Mäkijärvi kiittää ”Futisforum2” keskustelupalstan Serie A-ketjujen kirjoittajia ja onkin pakko myöntää Violan ja Giallorossin sivut ovat lähes parasta mitä forum tarjoaa. Ehkä joskus esimerkiksi jompikumpi Pakkasista tarttuu haasteeseen ja kirjoittaa loistavan kirjan Italian futiksesta. Tästä mahdollisesta lievästä negatiivisuudesta huolimatta on hienoa, että tärkeästä aiheesta on tehty kirja, joka antaa perustiedot italofutiksesta. Arvosanaksi tulee kolme ja puoli tähteä viidestä.

Seuraavaksi vuorossa: Megan Rapinoe ja Emma Brockes: Yksi elämä.

[Tango Rosario]

Lisää Italia-aiheisia teoksia. Viimeisin lukemani futiskirja on Forza Italia: A Journey in Search of Italy and Its Football. Tämä on niitä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti lukemattomia kirjoja, joita kertyy mukaan mutta joita ei ikinä saa luettua ainakaan alkua pidemmälle, mutta viime vuonna ryhdistäydyin tämän teoksen kanssa. Kirja on julkaistu alkuvuodesta 2006 ja olen hankkinut sen muistaakseni kyseisen vuoden lopulla, joten aika paljon on ehtinyt vettä virrata Tiberissä virrata sen jälkeen. Edellä mainitussa arviossakin mainittu kirjoittaja Paddy Agnew on muun muassa World Soccerin pitkäaikainen Italian-kirjeenvaihtaja. Vuoden 1985 lopulla Agnew päättää muuttaa vaimoineen silloin vielä takapajuisesta ja katolisen kirkon tukahduttavan otteen alla elävästä Irlannista Etelä-Eurooppaan. Uusi asuinmaa valitaan niinkin loogisesti, että kirjoittaja itse on aiemmin asunut Ranskassa ja opettajavaimo Espanjassa ja molemmat ovat oppineet asuinmaansa kielen, joten kompromissina he päätyvät Italiaan. Vaikka pohjoinen Italia olisi jalkapallotoimittajan näkökulmasta kätevämpi vaihtoehto, pariskunta päätyy välimerellisempään Roomaan. Italia ei asuinpaikkana ihan vastaa lomakuvastojen aurinkoparatiisia vaan on sisäänpäin lämpiävä, byrokraattinen, opportunistinen ja tyly maa, jossa ulkomaalaista koijataan armotta. Edes talven kolea ja sateinen sää ei suuresti eroa Irlannista. Parin vuoden kuluttua pariskunta muuttaa lähiseudulla olevaan kylään, vaikka se työn näkökulmasta onkin epäkäytännöllistä. Pariskunnan tytär syntyy vuonna 1988, minkä myötä toimittaja pystyy havainnoimaan, miten lapsiystävällinen Italia on muihin maihin verrattuna.

Jalkapallotoimittajalle ajankohta on toki ihanteellinen; 1980-luvun alussa Italia on jälleen sallinut ulkomaalaispelaajien käytön, ja vuosikymmenen puolivälissä Serie A on kulta-aikojensa kynnyksellä. Paddy Agnew is an outstanding writer lukee lainauksena kannen esittelyssä, mihin voi hyvin yhtyä. Kirjoittaja yhdistää hyvin yleisen, tai julkisen, ja yksityisen. Kirjoittaja kertoo elämästään ja omista kokemuksistaan sopivasti asioiden elävöittämiseksi ja havainnollistamiseksi mutta ei keskity liikaa itseensä. Italiaa Agnew käsittelee riittävän kriittisesti eikä tunnustaudu miksikään Italia-faniksi edes arvokisojen aikaan, vaikka sanookin poikkeuksellisesti kannattaneensa Italiaa vuoden 2000 EM-kisoissa. Kirjan kappaleet ovat käytännössä itsenäisiä kokonaisuuksia mutta kuitenkin jonkinlaisessa aikajärjestyksessä. Aiheet ovat enimmäkseen kirjoittajan kahden Italiassa viettämän vuosikymmenen varrella pinnalla olleita, kuten Maradona, Berlusconi, Svennis Eriksson ja fanikulttuuri, mutta myös vähemmän tunnettuja, kuten italialainen kyläelämä ja seitsemän minuuttia Serie A:ssa peliaikaa saanut kiertolaismaalivahti. Jälkimmäisessä kappaleessa kirjoittaja moittii jalkapallotoimittajia tähtikultista ja keskittymisestä eniten huomiota kerääviin pelaajiin. Mikään kaikenkattava historiateos tämä kirja ei siis todellakaan ole vaan kokoelma kirjoittajan valitsemia aiheita.

Kirjan suurin vika on, että osa aiheista tai ainakin näkökulmista on jo 15 vuoden takaisina hieman vanhentuneen tuntuisia, mutta omapahan on syyni, että en ole vaivautunut lukemaan sitä aiemmin. Tosin voisi teosta moittia melkein jo julkaisuhetkellä vanhentuneeksi, siitä kun puuttuu sekä Italian maailmanmestaruuden että calciopolin käsittely. Päivitetty versio The Fall and Rise of Italian Football on tosin ilmestynyt 2008, ja voisin sen hankkia, jos puoli-ilmaiseksi saisi, mutta molemmat versiot ovat hakujeni perusteella näinkin ”vanhoiksi” kirjoiksi vielä yllättävän kalliita, eikä päivitetyn painoksen parista uudesta kappaleesta raaskisi kovin paljon maksaa.