Jalkapalloaiheiset kirjat

[Gunner16]

Tänään lähti tilaukseen David Sumpterin Soccermatics. Jos joku on lukenut, niin olisi mielenkiintoista kuulla hieman arvioita.

[Heppatiitti]

JONATHAN WILSON: PELIEN PELI – JALKAPALLON TAKTIIKAN HISTORIA. Ilmestymisvuosi 2008 ja sivuja 364. Kirjan alkuperäinen nimi on: Inverting the Pyramid. The History on Football Tactics. Kirjasta on myöhemmin otettu uusia täydennettyjä painoksia, mutta tässä arvostellaan alkuperäinen teos.

Taustaa kirjoittajasta: Jonathan Wilson syntyi Sunderlandissa vuonna 1976. Wilson on jalkapallokirjailija ja toimittaja, joka kirjoittaa mm. The Guardian ja Sports Illustrated-lehtiin. Lisäksi Wilson on World Soccerin ja Unibetin kolumnisti sekä The Blizzard lehden perustaja. Merkittävintä on Wilsonin laaja kirjallinen tuotanto ja hän on eräs aikakautemme merkittävimmistä jalkapallokirjailijoista. Itse kutsuisin häntä jalkapallohistorioitsijaksi.

Tässä luettelonomaisesti hänen kirjansa:
-   Behind the Curtain (2006). Kertoo Itä-Euroopan futiksen tarinan.
-   Sunderland (2007)
-   Inverting the Pyramid (2008). Suomennettu nimellä ”Pelien peli.”
-   The Anatomy on England (2010)
-   Brian Clough: Nobody Ever Says Thank You (2011). Brian Cloughin elämäkerta.
-   The Outsider: A History of the Goalkeeper (2012)
-   The Anatomy of Liverpool (2013)
-   Angels With Dirty Faces (2016). Argentiinan futiksen historia.
-   The Anatomy of Manchester United (2017)
-   The Barcelona Legacy (2018)
-   The Names Heard Long Ago (2019). Unkarin futiksen tarina.

Jonathan Wilson on opiskellut Oxfordissa ja valmistunut maisteriksi Durhamin yliopistosta. ”Pelien peli” on voittanut ”British Sports Book” palkinnon sarjassa parhaat jalkapallokirjat vuonna 2009. Viisi muuta Wilsonin kirjaa on ollut ehdolla saman palkinnon saajaksi. Wilson on valittu FSA:n (Football Supports´ Association) vuoden parhaaksi jalkapallokirjailijaksi kolmesti. Wilsonin suosikkijoukkue on Sunderland. Hän harrastaa krikettiä ja asuu nykyään Lontoossa.

Kirjan tapahtumat: Kirja todellakin kertoo jalkapallon taktiikan ja peliryhmityksen muutokset 1800-luvun lopulta lähes nykypäivään. Laajaa ja perusteellista kirjaa on mahdoton preferoida jo sen kattaman pitkän aikajanan vuoksi, mutta yritetään edes tehdä nostoja.

Pelin alkuvaiheessa Englannissa pyrittiin kuljettamaan ja pinkomaan pallon perässä kunnes se potkaistiin maaliin. Sääntöjen vakiinnuttua alkoi syöttelypeli levitä yllättäen Skotlannista etelään päin. Peliryhmitys oli silloin 2-3-5 ja lyhytsyöttöpelin merkittävin opettaja ja uraauurtava valmentaja oli Jimmy Hogan. Vuoden 1924 olympialaisissa Uruguayn taitoon perustuva peli lumoaa katsojat. Etelä-Amerikassa aletaan tehdä eroa brittien voimaan ja suoraviivaisuuteen perustuvaan peliin. Myös Argentiinassa kehittyy oma ”La nuestra” = Meidän tyylimme pelata jalkapalloa.

1925 paitsiosääntöä muutetaan ja Arsenalin valmentaja Herbert Chapman vetää keskustukimiehen alemmas, niin että tästä tulee kolmas puolustaja. Syntyy kuuluisa WM-ryhmitys. Vittorio Pozzo johti Italian 1930-luvulla kahteen maailmanmestaruuteen. Pozzo oli myös ensimmäisiä miesvartioinnin käyttäjiä. Pozzon käyttämään järjestelmää kutsuttiin nimellä ”Metodo”, eli ryhmitys oli WW, jossa keskustukimies pelasi tukimiesten takana, mutta silti kahden puolustajan edessä.

Unkari oli kasvattanut kultaisen joukkueen ”Aranycsapatin” joka 1953 murskaa lajin emämaa Englannin, joka piti itseään edelleen ylivertaisena jalkapallossa. Unkarin 6-3 voitto Wembleyllä ja myöhemmin uusi 7-1 teurastus ei jätä mitään epäselvyyttä siitä, että Englanti oli pudonnut lajin kehityksestä. Otteluista sanotaan: ”Oli kuin vetojuhdat olisivat ottaneet mittaa kilparavureista.” Puhuttiin tappiosta, joka antoi sokeallekin näkökyvyn. Unkarin järjestelmä oli liikkuva, pelaajat vaihtoivat paikkaa ja keskushyökkääjä Nandor Hideguti pelasi alempana kuin normaali numero yhdeksän hyökkääjä. Järjestelmä oli hiuskarvan päässä 4-2-4:stä.

Vuoden 1958 MM-kisoissa Brasilia siirtyi 4-2-4 järjestelmään, jossa Mario Zagallo laskeutui tarpeen tullen alemmas vasemmalla laidalla. Seuraavissa kisoissa Zagallo oli laskeutunut niin alas että järjestelmä oli 4-3-3. Alf Ramsay oli puolustajana todistanut miten Unkarin ”Kultainen joukkue” tuhosi itsetietoiset englantilaiset 1953. Maajoukkueen valmentajana hän oli oppinut läksynsä. Englanti voitti kotikisoissaan 1966 ainoan maailmanmestaruutensa ilman perinteisiä laitahyökkääjiä. Järjestelmä oli 4-3-3 ja käytännössä 4-1-3-2, kun Nobby Stiles pelasi pohjapelaajana.

Catenaccio = Salpa tai ketju on pahamaineinen järjestelmä. Sen kehitti sveitsiläinen Karl Rappan jo 1930-luvulla. Neuvostoliittolaista versiota kutsuttiin nimellä ”Volgan solki.” Järjestelmässä varsinaisten puolustajien taakse jäi vielä ”varapuolustaja” tai libero, joka putsasi ja siivosi kaiken varsinaisen puolustuslinjan läpi päässeet. Catanacchiota pidettiin heikomman oikeutena, jolla pienemmät seurat voisivat saada mahdollisuuden vahvempia vastustajia vastaan. Catenacchio lakkasi olemasta heikomman oikeus ja sillä alettiin voittaa mestaruuksia, kun Inter Milanin valmentaja Helenio Herrera – joka oli vakuuttunut omasta erityislaatuisuudestaan valittuna johtajana – otti sen käyttöön. Inter oli lahjakas ja läpeensä kova ja armoton. Sillä oli myös laadukas kärkiosasto ja nouseva laitapuolustaja Giacinto Facchetti, joka teki melkein yhtä paljon maaleja kuin hyökkääjät.

Mario Zagallo oli siirtynyt pelaajasta valmentajaksi ja Brasilia valmistui vuoden 1970 MM-kisoihin huolellisesti ruokavaliota ja unirytmiä myöten. Lopulta kentällä oli joukkueellinen pelaajia, jotka täydensivät toisiaan. Nykyaikaisilla termeillä Brasilian maailmanmestarijoukkueen ryhmitys olisi ollut 4-2-3-1.

Argentiina on ollut eristyksissä Peronin politiikan takia kansainvälisestä jalkapallosta ja vuoden 1958 paluussa MM-kisoihin kaunis ”La nuestra” kuolee, kun taktinen ja kurinalainen Tshekkoslovakia murjoo Argentiinan 6-1. Seurauksena on toinen ääripää, jota parhaimmillaan tai pahimmillaan edusti Osvaldo Zubeidian johtama pieni Estudiantes de la Plata. Aluksi seuran prässi, ärhäkkä paitsioansa ja uhrautuvaisuus herättivät ihailua; samoin voiton tavoittelu mitä tahansa keinoa kaihtamatta. Sitten pelitapa kääntyi itseään vastaan, väkivaltaisuus, vastustajan pistäminen nastoilla, pelikentän muuttaminen sotatantereeksi sai syntymään termin anti-futbol. Estudiantes kohtasi AC Milanin Intercontinental Cupin loppuottelussa, jonka jälkeen Argentiinan presidenttikin totesi: ”Näin häpeällinen käytös on vaarantanut ja loannut Argentiinan kansainvälisen maineen ja herättänyt kansakunnan inhon.” Kolme pelaajaa tuomittiin vankeuteen julkisen tapahtuman häpäisemisestä. Maajoukkueen valmentajaksi tuli vasemmistolainen älykkö Cesar Luis Menotti, jonka aggressiivinen 4-3-3 tuotti mestaruuden kotikisoissa 1978.

Carlos Bilardo oli toteuttanut pelaajana Osvaldo Zubeldian alaisuudessa Estudiantes de la Platan kentällä kylvämää kauhua. Valmentajana hän oli yhtä pragmaattinen ja säälimätön. Vuoden 1986 MM-kisoissa Argentiina oli lähinnä hyvä puolustamaan ja rikkomaan muiden peliä, mutta ylivertainen yksilö Diego Maradona johti maan uuteen mestaruuteen.

Viktor Maslov oli tehnyt vuosia loistavaa työtä Kiovan Dynamossa. Hänen seuraajansa Valeri Lobanovski ja Euroopan toisella laidalla hollantilainen Rinus Michels vetivät samanlaiset johtopäätökset siitä, miten jalkapalloa pitäisi pelata. Heidän mielestään pelissä oli kyse tilasta ja sen hallinnasta. Pallollisen joukkueen kannatti tehdä kentästä suurempi ja pallottoman pienempi, jotta vastustajan olisi vaikeampaa pitää palloa. Molemmat valmentajat rohkaisivat pelaajiaan vaihtelemaan pelipaikkoja keskenään, käyttämään paitsioansaa ja prässäämään. Lobanovskin Dynamo osasi Ajaxin tapaan prässätä. Dynamo pyrki saartamaan vastustajansa ja riistämään pallon takaisin jo ylhäällä, mutta osasi myös vetäytyä ja iskeä vastahyökkäyksistä.

Englantilaiset seurat palasivat Euroopan seurajoukkueiden huipulle, kun Liverpool voitti Euroopan cupin neljästi vuosien 1977 ja 1984 välillä ryhmityksellä 4-4-2 ja vaalien pallonhallintaan perustuvaa syöttöpeliä. Samalla pelitavalla Brian Cloughin johtama Nottingham voitti kaksi Euroopan cupia.

Kansainvälisen jalkapallon maalimäärät hiipuivat entisestään. Pohjakosketus oli vuoden 1992 EM-turnaus, jossa tylsyyden festivaaleilla tehtiin vaivaiset 2,13 maalia ottelua kohden. Tämän jälkeen FIFA kielsi palautussyötöt maalivahdin käsiin ja takaapäin tehtävät taklaukset.

Pelitaktisesti ajan merkittävin joukkue oli Arrigo Sacchin valmentama ja Silvio Berlusconin taloudellisesti tukema AC Milan. Sacchin Milan luopui miesvartioinnista ja panosti kokonaisvaltaiseen prässiin. Sacchin metodin mukaan palloton pelaaja oli yhtä tärkeä kuin pallollinen, eikä jalkapallossa ollut kyse yksilöistä, vaan järjestelmästä, joka koostui noista yksilöistä. Sacchin joukkue saattoi pelata harjoituksissa pelin yhdellätoista pelaajalla täydellä kentällä ilman vastustajaa ja palloa. AC Milanin peliryhmitys oli 4-3-2-1.

Vuosituhannen lopussa ja 2000-luvun alussa peliryhmityksiksi olivat tulleet 4-2-3-1 tai 4-3-2-1 (joulukuusi) ja lopulta 3-5-2. Eli kun kirjan alkuperäinen nimi on ”Inverting the Pyramid” niin sadassa vuodessa pelijärjestelmä oli kääntynyt toisin päin. Odotamme jatkoa.

Kirjan arvostelu: Olen tavannut muutamia ihmisiä, jotka ovat sotkeneet Wilsonin ”Pelien peli” kirjan Ken Brayn ”Jalkapallon salat” kirjaan. Vaikka kirjat välillä samoja aiheita sivuavatkin on Wilson kuitenkin huolellinen ja tarkka ”jalkapallohistorioitsija” kun Ken Bray enemmänkin futikseen hurahtanut fyysikko.

Kirja auttaa ymmärtämään miten pelaajat ja joukkueet liikkuvat ja toimivat, sekä miten nykyisiin peliryhmityksiin on vuosisadan kuluessa päädytty. Kirja kertoo myös jalkapallon historian 1800-luvulta asti ja vaikka nyt käsittelyssä on vuoden 2008 alkuperäinen teos on kirja edelleen ajankohtainen. Olisi liioiteltua väittää, että tämä on kirja valmentajia varten; tämä kirja on niitä varten, jotka haluavat oppia ymmärtämään peliä, pelaajien liikkeitä, peliryhmitystä ja taktiikkaa paremmin. Mielestäni kirja vaati lukijalta ainakin jonkinlaiset pohjatiedot futiksesta. Henkilö tai henkilöt, jotka seuraavat jalkapalloa Teksti-TV:stä tai katsovat vain lauantaisin Valioliigan suosikkijoukkueensa pelin saattavat pitää kirjaa tylsänä tai jopa pitkästyttävänä. Sitä se ei kuitenkaan oli. Loistava teos. Erinomainen kirja. Neljä ja puoli tähteä viidestä. Tällä forumin-osiolla arvostellaan myöhemmin lisää Jonathan Wilsonin tuotantoa, mutta seuraavaksi on vuorossa Kai Psottan kirja ”Ilmiö nimeltä Real Madrid.”

[Hasan Sas]

JONATHAN WILSON: PELIEN PELI – JALKAPALLON TAKTIIKAN HISTORIA.

...

Mielestäni kirja vaati lukijalta ainakin jonkinlaiset pohjatiedot futiksesta.

Tämä on ehkä pienoista aliarviointia. Kirjan lukemista tai ainakin luetunymmärtämistä helpottaisi kummasti, jos lukijalla olisi pohjatietoa jalkapallon historiasta noin sadanviidenkymmenen vuoden ajalta. Wilsonin vyöryttämän faktatiedon ja laajan henkilögallerian omaksuminen vaatii aikamoista keskittymistä, jos nämä eivät ole jo ennestään ainakin jollain tavalla hallussa. Lisäksi jalkapallo oli sen alkuaikoina niin erilaista nykyiseen verrattuna, että sekin tuo lukijalle oman haasteensa, olkoonkin että Wilson kyllä selittää näitä eroja ja sääntömuutoksia. Silti ainakin itselleni joku 1910-luvun futiksen 2-3-5 -ryhmityksen ymmärtäminen tuotti ja tuottaa edelleen suuria vaikeuksia, kun en kertakaikkiaan edelleenkään käsitä, mitä järkeä koko formaatiossa oli saati sitä, miten pelaajat todellisuudessa olivat kentälle ryhmittyneenä puolustaessa ja hyökätessä.

Toisaalta taas Pelien pelin lukeminen toimii erittäin hyvänä pohjatietona Wilsonin muihin kirjoihin. Angels With Dirty Facesin ja The Names Heard Long Agon henkilögalleria ja ko. aikakauden jalkapallohistoria on sentään joltain osin tuttua, jos on sattunut lukaisemaan Pelien pelin näitä ennen. Toki näissä kahdessa mainitussa kirjassa on paljon enemmän jalkapalloon sinänsä liittymätöntä taustoitusta ja omituisia sivupolkuja johonkin 1920-luvun Budapestin lihakauppaskeneen, jotka Pelien pelistä puuttuvat ja jotka tekevät näistä kirjoista ehkä hieman helpommin lähestyttäviä ja vähän vähemmän pohjatietoa vaativia kuin tiukemmin futikseen keskittyvä Pelien peli. Pitäisi varmaan lukea se uudestaan, kun kuvittelen ainakin itse saavani siitä paljon enemmän irti nyt kuin vuosia sitten, jolloin en ollut vielä lukenut sitä määrää futiskirjallisuutta kuin nyt.

[Heppatiitti]

KAI PSOTTA: ILMIÖ NIMELTÄ REAL MADRID; alkuperäisteos ilmestyi 2017 ja suomennos 219. Sivuja 356.

Taustaa kirjoittajasta: Kai Psotta syntyi 1981. Hän on Bild Zeitung-lehden urheilutoimittaja. Lisäksi hän on pelaaja-agentti ja kirjailija. Psotta on kirjoittanut useita urheiluaiheisia kirjoja. Nyt käsiteltävänä oleva teos on Psottan ainoa suomennettu kirja. Jalkapallosta hän on tämän lisäksi kirjoittanut teokset: ”Kicken wie die Profis”, ”Die Paten der Liga” sekä Mesut Özilin elämäkerran ”Die Magie des Spiels.”

Kirjan tapahtumat: Kirjailija on vuonna 2014 katsomassa miten Pep Guardiolan Bayern Munchen häviää kotonaan Realille 0-4. Ottelun jälkeen kirjoittaja hankkiutuu fanipoikamaisesti selfieen Ronaldon kanssa ja päättää kirjoittaa kirjan Real Madridista. Realin viestintäosasto ei kuitenkaan vastaa eikä haastatteluja heru. Kun sellainen lopulta myönnetään ei haastattelua saa käyttää kirjassa, eikä haastateltavan nimeä mainita. Real haluaa sanella mitä siitä kirjoitetaan. Tämä ei tunnu lukijasta kovin hyvältä alulta kirjalle.

Onneksi Psottalla on paremmat suhteet ja kontaktit Saksaan kuin Espanjaan ja kirjassa pääsevät ääneen lähes kaikki Real Madridissa pelanneet saksalaiset. Mainitaan luettelonomaisesti Bodo Illgner, Gunter Netzer, Paul Breitner, Uli Stielike, Mesut Özil, Christoph Metzelder ja Toni Kroos. Erityisen kiinnostavaa on, kun Paul Breitner kuvailee Madridin henkilökuntaa. Näin jo 70-luvulla: ”Seuralla oli jo silloin 600 työntekijää. Meillä oli toimistossamme pankkikonttori, joka hoiti raha-asiamme. Meillä oli kuusi lääkäriä, jotka hoitivat pelaajia ja heidän perheitään. Meillä oli 30 puuseppää, 30 puutarhuria ja 30 asentajaa, jotka pitivät huolen joukkueen hyvinvoinnista. Kun soitti ja sanoi silitysraudan hajonneen, joku tuli heti paikalle.”

Breitnerin ystävän Uli Hoenessin pelaajaura on päättynyt ennenaikaisesti loukkaantumisen takia, mutta jatkunut välittömästi vuonna 1979 Bayern Munchenin johtajana. Hoeness imee kaiken tiedon ystävänsä tarinoista ja haluaa kopioida Real Madridin järjestelmän Muncheniin. Tässä Breitnerin kuvaus Realista vierasotteluissa: ”Bernabeun alapuolella oli toimitusjohtajan virkaa hoitanut johtaja. Sen jälkeen oli 18 varapuheenjohtajaa, joita kutsuttiin yhdessä nimellä Directiva. Kolme näistä varapuheenjohtajista oli aina mukana vierasotteluissa, oli kyse sitten liigapeleistä tai kansainvälisistä otteluista. Kun Real Madrid matkusti, kyse oli erittäin virallisesta tapahtumasta.”

Santiago Bernabeu edellytti pelaajiltaan kunnioittavaa käytöstä: ”Paitamme ovat valkoiset. Ne saa mielellään tahrata mudalla, hiellä ja verellä, mutta ei koskaan häpeällä.” Ramon Calderonin ollessa Realin puheenjohtaja hän laati säännöstön, joka sidottiin kirjaksi ja jaettiin pelaajille. Kirjassa kerrottiin mitä seura odotti pelaajilta. Jokaiselle tehtiin selväksi, että he olivat erityisiä ja Realin olevan maailman suurin seura. Espanjan hallitus käytti myös hyväkseen seuran menestystä.

Christoph Metzelder kertoo, että Real maksaa palkat vain kahdesti vuodessa. Saksassa palkat maksetaan kuukausittain, Englannissa useimmiten viikoittain, mutta Espanjassa palkka tulee tilille vain kaksi kertaa vuodessa. Jalkapalloseurat saavat televisiointikorvaukset kahdesti vuodessa. Kerran vuodessa ne saavat Mestareiden liigan tulonsa ja sponsorirahat tulevat yleensä vuoden alussa. Tästä syystä Real Madrid maksaa palkat 1.1. ja 1.7.

Vuonna 2002 seura voittaa Mestareiden liigan ja viettää satavuotisjuhliaan. Real haluaa viettää gaalan stadionillaan 18.12.2002 ja pyytää FIFA:lta ettei tuona päivänä pelattaisi jalkapalloa missään muualla maailmassa. Monet pitävät vaatimusta ennenkuulumattomana, mutta FIFA päättää hyväksyä pyynnön. Lopulta kyseisenä päivänä pelattiin gaalan kanssa samanaikaisesti jalkapalloa Englannissa ja Italiassa. Lisäksi rankkasade estää ettei Placido Domingo voinut esittää Real Madridille sävellettyä hymniä ennen gaalan alkua.

Kirjassa keskitytään Realin lähimenneisyyteen. Puheenjohtajista lähinnä Bernabeuhun ja Florentino Pereziin. 1950-luvun lopun suurjoukkue ja Alfredo Di Stefano käsitellään asianmukaisesti, mutta Realin aikaisempaa historiaa ei sen sijaan käsitellä käytännössä lainkaan. Ronaldo ja tuoreet Mestareiden liigan voitot saavat runsaan käsittelyn, mutta kirja pomppii asiasta ja aikakaudesta toiseen levottomasti.

Kirjan arvostelu: Myönnän Real Madridin arvon ja merkityksen. 34:llä sarjamestaruudellaan ja 13:lla Euroopan cupin/Mestareiden liigan voitollaan on seura eittämättä kaikkien aikojen menestynein seurajoukkue ja Santiago Bernabeu-stadion mykistää koollaan ja sijainnillaan vierailijan. Viimeistään stadionin museokierros ja loputtomat käytävät ja salit täynnä pokaaleita ilmentävät menestystä ja voittamisen kulttuuria.

Tartuin kirjaan kohtuullisin odotuksin, kun kirjoittaja oli tunnettu ja kokenut jalkapallokirjailija ja saksalainen perusteellisuus käsite. Pettymys oli melkoinen. Alun hapuilun jälkeen Psotta pääsee sentään jonkinlaiseen vauhtiin, mutta kun kirjan alkuperäinen nimi on ”Mythos Real Madrid” niin kirja ei missään vaiheessa kohoa myyttisiin tai eeppisiin mittoihin. Käytännössä seuran ensimmäiset 50-vuotta jäävät lähes kokonaan huomioimatta. Esa Mäkijärven Real-historiikki ”Valkoinen baletti” voittaa selvästi tämän kirjan. Tällä kertaa irtoaa vain kaksi ja puoli tähteä viidestä, eikä lukusuositustakaan voi antaa.

Tämän lyhyen ja negatiivissävytteisen arvostelun vastapainoksi pitää seuraavaksi ottaa vuoroon seurahistoriikkien aateliin kuuluva Helsingin Jalkapalloklubi 100-vuotta – Tähtien tarina.

Hyvää pääsiäistä kaikille forumisteille!

[Roger Kuitti]

Vastapainolta tulossa syyskuussa: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/riistopallon-mm-kisat-qatarissa/4191174

Sami Kolamo: Riistopallon MM-kisat Qatarissa

Qatar on satumaisen rikas lilliputtimaa Persianlahden rannikolla. Maassa ei ole kunnollista jalkapallokulttuuria, mutta silti Qatar järjestää marras-joulukuussa 2022 urheilun tunnetuimman megatapahtuman, miesten jalkapallon MM-kisat.
Kisojen kustannukset ovat rikkoneet kaikki aiemmat ennätykset. Tuotantokoneisto keskittyy hehkuttamaan uusia loisteliaita tapahtumapaikkoja ja muita olosuhteita. Samanaikaisesti isäntämaa on saanut kritiikkiä heikosta ihmisoikeustilanteestaan.
Kansainväliset työ- ja ihmisoikeusjärjestöt ovat toistuvasti ottaneet kantaa erityisesti ulkomaisten rakennustyöläisten riistoon ja tuhansiin kuolemiin. Tämä järkyttävä epäkohta on ollut tiedossa yli kymmenen vuotta, mutta paikallinen kisaorganisaatio ja Fifa eivät ota tapahtumista vastuuta.
Kirjassa tarkastellaan Qatarin öljy- ja maakaasuvaroihin perustuvaa taloudellista ja poliittista valtaa. Kirjassa valotetaan myös MM-turnauksen brändikuvaston ja ”urheilupesun” taakse kätkeytyviä mittavia yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten Fifan korruptiota, Qatarin orjatyömarkkinoita, kiinteistökeinottelua ja ihmisten valvontaa.
Sami Kolamo on Tampereen yliopisto mediakulttuurin dosentti ja kulttuurimaantieteilijä, joka on väitellyt jalkapallon MM-kisoista.

[Tango Rosario]

Kadut, kentät ja katsomot
Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo

Mika Rissanen

https://atena.fi/kirjat/kadut-kentat-ja-katsomot

Tällainenkin ilmestyy tänä keväänä.

[Vorssander]

Sattumalta tarttui kirjakaupasta mukaan aivan uunituore - siis peräti tässä kuussa julkaistu - Christian Spillerin opus "Der Fluch der Megaclubs. Wie die reichsten Vereine der Welt den Fußball zerstören."

Kirja käsittelee siis jalkapallon kasvaneita tasoeroja ja siitä johtuvaa kiinnostuksen vähentymistä. Aihe on totta kai hyvin tuttu, mutta ainakin ensimmäisen vajaan sadan sivun perusteella kirja tarjoaa kuitenkin myös uutta näkökulmaa ja kiinnostavaa taustatietoa. Saksassa aiheesta on totta kai keskusteltu viime vuosina paljon, kun Bayernin mestaruusputki on venynyt venymistään. Aiemmin Bayern ei ollut ikinä voittanut yli kolmea mestaruutta putkeen, mutta tänä vuonna tulossa on jo kymmenes peräkkäinen.

Taloudellisten erojen kasvaessa yllätyksellisyys vähenee ja jalkapallosta tulee entistä ennalta-arvattavampaa. Ilmiö on varmasti kaikille tuttu, mutta kirjassa sitä on avattu havainnollistavin esimerkein. Jossain määrin huolestuttava trendi on sekin, että tilastovertailun perusteella Mestarien liigassa tasoerot ovat kasvaneet jopa enemmän kuin isoissa kansallisissa sarjoissa.

Kirjan myöhemmissä kappaleissa pureudutaan vielä kannattajien näkökulmiin ja mahdollisiin ratkaisuihin, mutta niin pitkälle en ole vielä ehtinyt. 

[pallojalassa]

Jossain määrin huolestuttava trendi on sekin, että tilastovertailun perusteella Mestarien liigassa tasoerot ovat kasvaneet jopa enemmän kuin isoissa kansallisissa sarjoissa.

Kirjan myöhemmissä kappaleissa pureudutaan vielä kannattajien näkökulmiin ja mahdollisiin ratkaisuihin, mutta niin pitkälle en ole vielä ehtinyt. 

Lisätäänkö uuteen painokseen, jokin täsmentävä tilasto, joka selvittää miksi Bayern putoaa Espanjan kyläjoukkueelle mestareiden liigan puolivälierissä?

[Alty]

Kadut, kentät ja katsomot
Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo

Mika Rissanen

https://atena.fi/kirjat/kadut-kentat-ja-katsomot

Tällainenkin ilmestyy tänä keväänä.

Tuo pitää melkein hankkia. Kiitokset vinkistä!

[Heppatiitti]

HELSINGIN JALKAPALLOKLUBI 100-VUOTTA – TÄHTIEN TARINA: Kirjoittaneet Seppo Aalto, Esa Sulkava, Allan Tiitta ja Erkka V. Lehtola. Ilmestymisvuosi 2007 ja sivuja 352.

Taustaa kirjoittajista: Kerrankin ei ole seurahistoriikin tekemisessä sniiduiltu. Kirjalla on peräti neljä tekijää ja koolle on saatu melkoinen tietokirjallisuuden ”dream team.” Seppo Aalto on filosofian tohtori ja kirjoittanut lukuisia Suomen historiaa käsitteleviä teoksia. Hänet on palkittu Finlandia-palkinnolla teoksesta ”Kapina tehtaalla.” Allan Tiitta on filosofian tohtori ja kymmenien tietokirjojen palkittu tekijä. Esa Sulkava on valittu vuoden urheilutoimittajaksi ja hän toimi yli neljännesvuosisadan Ilta-Sanomien urheilutoimituksen päällikkönä. Erkka V. Lehtola on jalkapallovalmentaja ja kirjoittaja sekä entinen jalkapalloilija. Lisäksi hän on esiintynyt TV:n jalkapallolähetyksissä kommentaattorina. Kirjan kuvituksen hankinnasta on vastannut Markku ”Peltsi” Peltoniemi.

Kirjan tapahtumat: Vuosien 1907-1959 historian on kirjoittanut Allan Tiitta.
Jalkapallon tuovat Helsinkiin englantilaiset merimiehet. Monet yleisseurat harrastivat myös jalkapalloa, mutta Fredrik Wathen perustaa erikoisseuran jalkapallolle 19.6.1907 nimellä Helsingin Potkupalloklubi, mutta nimi muutetaan nopeasti Jalkapalloklubiksi. HJK saa ensimmäiset pelaajansa Herkules-seurasta, Norssin ja Ressun oppilaista sekä pelikenttänä toimineen Kaisaniemen ympäristöstä. Seuraa muutetaan jo 1908 yksinomaan suomenkieliseksi ja on yhteiskunnalliselta taustaltaan keskiluokkainen ja isänmaallinen. Pelipaita muuttuu 1909 sinivalkoiseksi nousevan suomalaisaatteen tukemiseksi. Seuraa muuttaa 1910 Töölön Eläintarhan kentälle ja alkaa saada pelaajia myös Töölön ympäristöstä.

Ensimmäinen Suomen mestaruus voitetaan jo 1911 ja Tukholman olympialaisissa neljännen tilan saavuttaneen joukkueen 13:sta pelaajasta klubilaisia oli kuusi; joukossa ensimmäinen suomalainen tähtipelaaja 17-vuotias Eino Soinio, joka valitaan kisojen all-stars-joukkueeseen. Futiksen erikoiseuraan liitetään muita lajeja ja suurin osa futareista pelasi talvella jääpalloa ja jään sulettua siirryttiin futikseen. Vuonna 1915 avattiin Töölön Pallokenttä – entinen kaalimaa – joka on Suomen ensimmäinen täysimittainen ruohokenttä. Mestaruuksia tulee putkeen kolme vuosina 1917,18 ja 19. Joukkueen tähti on silmälasipäinen maalivahti Niilo Tammisalo. Ensimmäinen pelaajavärväys tehdään 1920, kun HIFK:sta siirtyy hyökkääjätähti Verner Eklöf. 1923 voitetaan jalkapallon sekä jääpallon mestaruus.

1927 lajivalikoimaan lisätään jääkiekko, jossa voitetaan Suomen mestaruus jo 1929. 1930-luvun suurin futistähti on Aatos Lehtonen, joka voittaa maalikuninkuuden viidesti peräkkäin ja tekee Klubille 101:ssä pääsarjapelissä peräti 109 maalia. Vuonna 1935 perustetaan naisten jääpallojoukkue. Toinen maailmansota katkaisee sarjatoiminnan ja yli 20 Klubilaista kuolee sotatoimissa. Kuitenkin vuonna 1943 otetaan käsipallo mukaan lajikirjoon. Sodan jälkeen koetaan urheilullinen romahdus. HJK ei voita kahteenkymmeneen vuoteen missään lajissa mestaruutta. Jalkapallokin käy välillä Suomi-sarjassa.

Vuosien 1960-1975 historian on kirjoittanut Seppo Aalto.
HJK:n talous on pakkasella 60-luvun alussa. Jalkapallon pääsarjassa Klubi joutuu kilpailemaan peräti neljän muun stadilaisen joukkueen kanssa. Pelastukseksi voidaan kutsua yhdistelmää taito ja raha. Taito on Ranskasta kotimaahan palannut Aulis Rytkönen, josta tulee HJK:n pelaajavalmentaja. Lisäksi hän saa asunnon Kulosaaresta ja nimellisen työpaikan Apu-lehden hankintapäällikkönä. Tämän kaiken mahdollistaa raha eli A-lehtien omistaja Olli Lyytikäinen, joka on alle kolmekymppisenä tullut HJK:n puheenjohtajaksi ja tuo seuralle rahaa ja sponsoritukea. Samoin käsiohjelmat ja niiden ilmoitukset tuovat tuottoja seuran kassaan. Seuran lajikirjoa karsitaan ja jääpallo lopetetaan 1963.

1964 Rytkönen johtaa HJK:n mestaruuteen – ensimmäiseen sitten vuoden 1938. Vuonna 1965 kenttien väriläiskä ja pallovirtuoosi Kai Pahlman liittyy Klubiin ja viihdyttävä peli saa aikaan yleisöryntäyksen. Olympiastadionilla on matsien lisäksi oheisohjelmaa vinttikoirakilpailuista puputyttöihin. Muutamassa vuodessa Klubi ottaa haltuunsa yksitoista ensimmäistä sijaa SM-sarjan kaikkien aikojen ottelukohtaisessa katsojatilastossa. 60-vuotisjuhlaottelussa 1967 kohdataan West Ham, jolla on riveissään kolme tuoretta maailmanmestaria Bobby Moore, Martin Peters ja Geoff Hurst. Lajikirjoon lisätään taitoluistelu. HJK:n ja jalkapallon vaaran vuodet ovat kuitenkin edessä.

Helsinkiin on noussut uusi jäähalli ja eletään jääkiekkobuumia. Lätkän pelaajamarkkinat ovat kuumentuneet ja pelaajille maksetaan maltaita pimeästi. Lyytikäinen alkaa jalkapallon sijasta rahoittaa jääkiekkoa ja suurin piirtein puolet Suomen lätkämaajoukkueesta hankitaan HJK:hon. Jalkapalloväki pitää jääkiekkoa rasitteena ja jalkapallon rahat tuntuvat menevän lätkän kyltymättömään nieluun. Seura on suurissa talousvaikeuksissa. 1972 tulee Kari Salonen seuran johtoon ja muut lajit kuin ydin – eli jalkapallo – päätetään lopettaa. Taitoluistelujaosto luovutetaan Helsingin Taitoluisteluklubille, käsipallo irrotetaan hitaasti. Salonen hankkii kassaan kipeästi kaivattua rahaa myymällä HIFK:lle jääkiekkoilijat Esa Peltosen, Stig Wetzellin, Juhani Tammisen ja Jorma Immosen ja sen jälkeen koko jääkiekkoseuran Karhu-Kissoille. Jääkiekkoseikkailun velkoja Klubi ja Lyytikäinen kuitenkin maksavat vielä pitkään.

Vaikeuksista huolimatta jalkapallo oli puksuttanut eteenpäin. Aikaisemmin perustettu junioritoiminta, kaupunginosajoukkueet ja naisten ja tyttöjen joukkueet veivät toimintaa eteenpäin. Scandia-levy-yhtiöstä osuutensa myynyt Paavo Einiö tuo rahallista tukea ja ottaa HJK:n edustusfutispuolen haltuunsa. Kai Pahlman on siirtynyt valmentajaksi ja Einiön rahoilla hankitaan mm. Heikki Suhonen ja Miikka Toivola ja mestaruus voitetaan 1973. HJK alkaa seurana toimimaan liike-elämän periaatteiden mukaisesti.

Vuosien 1976-1995 historian on kirjoittanut Esa Sulkava.
Naisfutaajat menestyvät ja ovat hallitseva seura Suomessa. Miehet voittavat mestaruuden 1978, mutta talous on edelleen tiukoilla ja Olli Lyytikäinen kuolee yllättäen. Pasi Rautiaisen ja Atik Ismailin myynneillä Eurooppaan kuitataan vanhoja velkoja. Verottaja puuttuu stipendien ja pinnarahojen maksuun ja määrää jälkiveroja 200.000 markkaa, jonka jälkeen pelaajille aletaan maksaa palkkaa rehellisesti. Ensimmäiset askeleet kohti pelaajien aitoa ammattilaisuutta otetaan. Valmentajana toimii Martti Kuusela, joka tuo Saksan oppeina miesvartioinnin ja liberon käytön.

1983 HJK:n puheenjohtajaksi tulee Kari Kontuniemi joka toimii tehtävässä ennätysmäiset 17 vuotta. Seuran vuositulot ovat 1,5 miljoonaa markkaa ja velkaa on vielä puoli miljoonaa. Uudeksi valmentajaksi tulee Jyrki Heliskoski, jonka mukana tulee kuri ja tarvittaessa sakot, jotka olivat kova paikka vanhoille runkopelaajille. Esim. Juha Dahllund myönsi, ettei ollut koskaan niin kallista viinaa juonut. Mestaruus voitetaan ”Jyrän” opeilla 1985, 87 ja 88. 1980-luvun lopulla seuran budjetti nousee viiteen miljoonaan markkaan. Menestyksen myötä kansa palaa katsomoihin ja katsojakeskiarvo on 6.000. Lisäksi ihmisten viihtymiseksi järjestetään peleissä täyttöohjelmaa. Onneksi markkinointitoimikunnan esittämät Miss Märkä T-paita kilpailut, povipommi Samantha Foxin esiintyminen, vitsien kertomiskisa ja munanheittokilpailu eivät toteudu.

1990-luvun lama päättää kulutusjuhlan ja taloushuolet palaavat. Lisäksi seuralle ennen niin tuottoisan Lasipalatsin Bingon uusiin laitteisiin on tuhlattu yli 3 miljoonaa markkaa ja kaiken lisäksi laitteisto reistaili. Sponsorit kaikkoavat ja vuoden 1990 tilikauden tappio on 2,9 miljoonaa. Kahta vuotta myöhemmin on jo 5 miljoonaa ja seura lähellä konkurssia. Budjetti puolitetaan ja ry muutetaan osakeyhtiöksi, mutta osakeannissa saadaan kokoon vain 10 prosenttia tavoitteesta ja osakeyhtiö lopetetaan ja pelaajat myydään takaisin ry:lle. Martti Kuusela on palannut valmentajaksi ja mestaruus voitetaan 1990. Olli Lyytikäisen poika Olli-Pekka on tullut tarmolla mukaan HJK:n toimintaan ja kun seuran hallitus ei siunaa Jari Litmasen hankintaa maksaa Lyytikäinen sen omasta pussistaan.

Talin täysimittaisen jalkapallohallin valmistuminen 1992 on HJK:n johtokunnassa vuosia istuneen Yrjö Jäntin suururakka. Kauan kaivattu talviharjoittelupaikka on vuosien väsymättömän lobbauksen ansiota. Lopulta hallin vaatimat 24 miljoonaa markkaa siirretään kaupungintalon asbestikorjauksista, vaikka kaupunginjohtaja Rahkamo ja demariryhmän Tarja Halonen kuuluvat hallin vastustajiin. Hallin vihkiäisistä oli tulla tragedia, kun Jäntti saa vihkiäispuheensa jälkeen sydänkohtauksen, mutta toipuu elvytyksen jälkeen. Tavoitteena on saattaa HJK:n toiminta  eurooppalaiselle tasolle.

Jalkapallojaoston puheenjohtajana toiminut Olli-Pekka Lyytikäinen valitaan 1992 perustetun Liiga-HJK:n ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja talous alkaa elpymään. 1995 pelaajat tulevat viimeinkin lakimääräisen vakuutuksen piiriin ja siten työlainsäädännön alaiseksi. Samana vuonna pestataan valmentajaksi nimekäs ruotsalainen Bo Johansson, joka toimittaja Ilkka Laitisen mielestä on niin positiivinen ettei läpäisisi dopingtestiä. HJK oli taas selviytynyt. Samaa ei voi sanoa monesta muusta perinteisestä seurasta, joiden tie oli päättynyt joko fuusioon toisen seuran kanssa tai toiminnan alasajoon muilla keinoilla.

Vuosien 1996-2007 historian on kirjoittanut Erkka V. Lehtola.
Vuonna 1996 perustetaan HJK:n internet kotisivut ensimmäisenä jalkapalloseurana, mutta kentällä ei peli suju. Tommy Lindholmista tulee ensimmäinen HJK:sta potkut kesken kauden saanut valmentaja. Pelastajiksi tulee valmentajapari Martti Kuusela ja Jari Keurulainen. HJK voittaa Suomen cupin, mutta sarjapaikasta joudutaan karsimaan Hangö IK:n kanssa. Hangon valmentaja Timo Askolin asettaa Kanarian saarten rantaloman karsintojen edelle ja johtaa joukkuettaan kännykän välityksellä. Tästä huolimatta HJK saa tehdä täyden päivätyön, jotta sarjapaikka uusitaan.

Valmentajaksi tulee Antti Muurinen, joka tuo mukanaan laadukkaita pelaajia. Lyytikäinen käyttää myös A-Lehtien sponsorirahaa joukkueeseen. Mestaruus voitetaan 1997 ja seuraavana vuonna päästään sensaatiomaisesti Mestareiden liigaan, josta hyvästä pelaajille maksetaan 100.000 markkaa mieheen. Lopulta pelaajille maksetaan bonuksia yli 5 miljoonaa ja Mestareiden liigasta tulee tuloja 11 miljoonaa, jonka päälle pelaajamyynneistä 5 miljoonaa.

Liikemies Harry Harkimo ottaa yhteyttä Lyytikäiseen ja sanoo haluavansa ostaa HJK:n. Seuran saadessaan hän rakentaisi Töölöön stadionin – eli keräisi yksityisiltä rahoittajilta 100 miljoonaa markkaa. Ajatus omasta stadionista houkuttelee HJK leiriä ja seuran hallitus hyväksyy yhtiöittämisen. HJK on tarkoitus jakaa puoliksi klubilaisten ja harkimolaisten kesken. Harkimon oharia ei kuitenkaan tarvitse odottaa kauaa. Tulee tieto, että Harkimo on ostanut pahoin velkaantuneen PK-35:n. HJK ja Lyytikäinen kokevat Harkimon puukottaneen heitä selkään. HJK:n ja Harkimon lyhyt kihlaus on karilla.

Lopulta tulevaa stadionia hallinnoivan yhtiön osakekanta jaetaan kolmeen yhtä suureen osaan HJK:n, Jokereiden ja Suomen Palloliiton kanssa. Kausi 1999 on pettymys - Harkimo on tuonut Jokerit mukaan jalkapalloon – alkaa ”kilpavarustelu” ja pelaajapalkkiot kaksinkertaistuvat. Stadion valmistuu kesällä 2000 ja samana vuonna perustetaan viimeinkin HJK Oy ja osakeannin jälkeen reilusti yli puolet osakkeista on Lyytikäisen tai tämän perheyhtiön hallussa. Vuonna 2002 valmentajaksi tulee kurin ja järjestyksen mies Keith Armstrong. Peli on tylsää mutta tehokasta ja joukkue juhlii mestaruutta numero 20. Samana vuonna HJK:n naiset selviävät UEFA-Cupin välieriin.

Vuonna 2004 on Harkimon jalkapalloseikkailu tullut tiensä päähän. Jokereiden tappioiden kerrotaan olevan 5 miljoonaa – tällä kertaa ei enää markkoja vaan euroja. Lyytikäistä kiinnostaa stadionin kohtalo. Ostamalla Jokerit HJK käytännössä omisi stadionin ja saisi sataprosenttisen markkina-aseman. Näin käykin. Jokereiden hinta ei ole paljoa nollaa korkeammalla. Palloliitto myönsi Jokereiden liigapaikkaa nimellisesti hallinneelle Liiga PK-35:lle – HJK:n tulevalle reservijoukkueelle Klubi 04:lle – paikan kakkosesta. HJK oli voittanut ja saanut haluamansa. Vuonna 2005 Sahara muutetaan lämmitettäväksi kentäksi ja HJK dominoi juniorijalkapalloa niin, että sieltä tulee jatkuvasti laadukkaita nuoria edustusjoukkueen käyttöön.

Kirjan arvostelu: Kirja ilmestyi HJK:n 100-vuotisjuhliin 2007. Paljon on muuttunut sen jälkeen. Viimeisen kolmentoista vuoden aikana Klubi on juhlinut mestaruutta peräti kymmenen kertaa. Lyytikäisen rahaa ei ole tarvittu enää vuosiin. Aki Riihilahti on luonut seurasta taloudellisesti erinomaisesti pärjäävän ja menestyneen seuran. Osallistuin hiukan itsekin kirjan tekoon toimittamalla vanhaa materiaalia. Kirja on pakollista luettavaa kaikille Klubifaneille (miksei muillekin) ja siitä saa esim. hyviä kysymyksiä HJK-tietokilpailuihin tyyliin: Mainitse HJK:n riveissä lukuisia futiksen Suomen mestaruuksia voittaneet pelaajat, jotka ovat voittaneet mitalin myös olympialaisissa?

Ainut syy miksi arvostelu ei ole viisi tähteä viidestä on kirjan viimeinen osio, jossa kerronta hajoaa ja muuttuu häiritsevästi erityyliseksi kuin kolmessa muussa osiossa. Erkka Vee on tunnetusti mainio mies, mutta joutuu nyt hiukan liian kovaan seuraan, kun muut kirjoittajat ovat suomalaisen tietokirjallisuuden ehdotonta aatelia. Tämä mainio seurahistoriikki saa neljä ja puoli tähteä viidestä.

Seuraavana vuorossa: Simon Kuper; FC Barcelona.

[Heppatiitti]

SIMON KUPER: FC BARCELONA (kuinka FC Barcelonasta tuli maailman menestynein jalkapalloseura?). Ilmestymisvuosi 2021 ja sivuja 392.

Taustaa kirjailijasta: Simon Kuper on brittiläinen toimittaja ja kirjailija. Yleensä hän kirjoittaa urheilusta yhteiskunnallisista näkökulmista. Kuper on varsinainen kosmopoliitti. Hän syntyi Ugandassa vuonna 1969 ja hänen vanhempansa ovat eteläafrikkalaisia. Nuoruutensa Kuper vietti Hollannissa, jossa hänen isänsä toimi Leidenin yliopiston professorina. Kuper opiskeli Oxfordin ja Harvardin yliopistoissa. Kuper on työskennellyt mm. The Obsever, The Guardian ja Financial Times lehdille.

Kuper räjäytti pankin vuonna 1994 esikoisteoksellaan ”Football Against the Enemy” joka voitti arvostetun William Hill-palkinnon. Kirja suomennettiin nimellä ”Matka pallon ympäri.” Toinen Kuperin suomennettu teos on Stefan Szymanskin kanssa kirjoitettu ”Soccernomics.” Itse toivoisin erityisesti Kuperin ”Ajax, The Dutch. The War” teoksen suomentamista. Kuper on perheensä toiseksi tunnetuin kirjailija. Hänen vaimonsa on bestselleristi Pamela Druckerman – joka tunnetaan erityisesti ”Bebe” kirjoistaan – ja on tämän päälle vielä Emmy-voittaja. Pariskunta asuu nykyään Pariisissa ja heillä on kolme lasta.

Kirjan tapahtumat: Kuper kertoo olleensa ensimmäisen kerran Camp Noulla 22-vuotiaana vuonna 1992, kun keräsi materiaalia läpimurtokirjaansa ”Matka pallon ympäri” varten. Taustatutkimusta Kuper sanoo tehneensä vuodesta 1998 lähtien ja vuosikymmenten aikana muistikirjoja on kertynyt yli 200 kappaletta. Kuper näyttää olevan seuralle mieluinen kirjoittaja, koska kertoo saaneensa haastatella varsin vapaasti seuran työntekijöitä mm. kolmea puheenjohtajaa. Tämä ei ole itsestään selvää, kun kyseessä on suurseura.

Kuper jakaa Barcan talon neljään kastiin. Directiut ovat seuran johtajia, jotka toimivat seuran puheenjohtajan neuvonantajina. Socit ovat jäsenmaksua maksavia seuran jäseniä. Heitä on noin 150.000 ja noin puolella heistä on seuran kausikortti ja 92 prosenttia heistä asuu Kataloniassa. Socit valitsevat directiut, jotka normaalisti tulevat Barcelonan/Katalonian rikkaasta kauppiasluokasta eli burgesiasta. Socien edustajat istuvat Assembleassa eli seuran parlamentissa, joten heidän toiveensa rajoittavat directiujen toimintaa ja vaikutusvaltaa. Kolmannen kastin muodostavat seuran työntekijät, joita seuralla oli vuonna 2020 viisisataa ja saman verran osa-aikaisia työntekijöitä. Neljännen kastin muodostavat tietysti seuran pelaajat. Barcelona ylpeilee sillä, että se on maailman suurimpien jalkapalloseurojen joukossa ainoa todellinen demokratia. Kuuden vuoden välein järjestettävä puheenjohtajanvaali aiheuttaa kuitenkin epävakautta, kun moni johtokunnan jäsen haluaa nousta puheenjohtajaksi. Seura saa aina uudet palkkajohtajat, kun jokin uusi kauppiasryhmittymä ottaa vallan johtokunnassa.

Kuper hyppää yli Barcelonan aikaisemman historian ja toteaa seuran olleen historiansa ensimmäiset seitsemänkymmentä vuotta suuri seura, joskin lähinnä alueellinen ylpeydenaihe ilman suurempaa urheilullista menestystä. Tämä muuttui vasta, kun kaupunkiin tuli langanlaiha ketjupolttaja Johan Cruyff, joka pelasi Barcelonassa vuosina 1973-1978, toimi päävalmentajana vuodet 1988-1996 ja pysyi sen jälkeen seuran liepeillä jonkinlaisena kummisetänä siihen saakka kunnes kuoli vuonna 2016. Kirjassa käy nopeasti selväksi, että Cruyff on lapsuutensa ja nuoruutensa Hollannissa viettäneen Kuperin sankari. Hullu pelinero, joka ei koskaan kirjoittanut mitään muistiin, mutta lausui kuolemattomia yhden lauseen ihmeitä ja siinä sivussa muutti käsityksen miten jalkapalloa pitää pelata.

Oppinsa Cruyff oli saanut ”totaalisen jalkapallon” isältä Rinus Michelsiltä, josta Cruyff sanoi: ”Michels oli isä ja me olimme hänen lapsiaan, joita hän kasvatti kovalla kädellä.” Ankara – mutta osaava – Michels siirtyi 70-luvun alussa Barcelonan valmentajaksi. Ehkä Cruyff ja Barcelona eivät olisi koskaan kohdanneet, ellei Cruyffilla olisi kyky ärsyttää ja heinäkuussa 1973 tilanne kärjistyi, kun Ajaxin pelaajat päättivät äänestää kapteenistaan. Sen hetkinen kapteeni Cruyff sai seitsemän ääntä ja Piet Keizer kahdeksan. Cruyff marssi ulos huoneesta, tarttui puhelimeen, kilautti agentiksi ryhtyneelle appiukolleen Cor Costerille ja sanoi: ”Soita Barcelonaan.”

Espanjan rajat oli juuri avattu ulkomaalaisille pelaajille. Real Madrid yritti tulla sopimusneuvotteluissa väliin, mutta suivaantunut Cruyff kieltäytyi Madridin tarjouksesta, koska halusi tehdä kiusaa Ajaxin johtokunnalle, joka oli jo hyväksynyt tarjouksen. Barcelonan socien jäsenmaksua korotettiin kahden vuoden ajaksi 25 prosenttia, jotta Cruyffin silloinen maailmanennätys siirtosumma 2,3 miljoonaa dollaria saatiin katettua. Barcelona merkitsi hänet papereissa luokaan bien semimoviente eli ”karjaeläimet” kiertääkseen tuontisäännöksiä.

Barcelona ja sen jalkapallojoukkue oli ollut diktaattori Francon epäsuosiossa. Vuonna 1973 Franco oli kuitenkin jo 80-vuotias ja lähellä kuolemaa. Camp Nousta oli tullut poliittinen areena, sillä katsomossa oli kiellettyjä Katalonian lippuja ja kuulutukset annettiin katalaaniksi. Franco oli käskenyt seuran hillitä ”catalanismeaan” mutta seuran puheenjohtaja Agusti Montalin vaalislogan seuran puheenjohtajaa valittaessa oli ”enemmän kuin seura.” Kun Cruyff toi vielä urheilullisen menestyksen – mestaruus heti ensimmäisellä kaudella – ja Franco kuoli 1975 nousi kansallismielisyys entisestään Kataloniassa. Cruyff lopetti peliuransa 1978, mutta huonojen sijoitusten takia joutui vararikon uhatessa aloittamaan sen uudelleen jo vuoden kuluttua. Lopullisesti Cruyff lopetti peliuransa 37-vuotiaana ja aloitti Ajaxin valmentajana 1985 ja muutti seuran pelityylin itsensä näköiseksi. Ajax alkoi taas menestyä ja tammikuussa 1988 Cruyff palasi Barcelonaan. Barcan silloinen puheenjohtaja Josep Lluis Nunez maksoi Cruffin velat hänen aikaisemmilta Espanjan vuosiltaan.

Seura oli tuolloin voittanut neljännesvuosisadan aikana kaksi Espanjan mestaruutta. Cruyff löysi seuralle fysiikkavalmentajan seuran käsipallojaostosta. Cruff keskittyi oleman opettaja, joka ei kirjoita mitään muistiin, mutta hänen lehdistötilaisuutensakin olivat kuin luentoja, jossa hän opetti aihetta nimeltä jalkapallo. ”Jos olisin halunnut sinun ymmärtävän, olisin selittänyt asian paremmin.” hän sanoi eräälle toimittajalle.

Cruyff siirtää katalonialaisen jalkapallon painopisteen fyysisyydestä pallonhallintaan. ”Rondosta” – jalostetusta nopeasta höynästä – tuli päivittäinen rutiini. Masia-junioriakatemian joukkueet alkoivat pelaamaan ja harjoittelemaan edustusjoukkueen tavoin. B-joukkueesta Cruyff löysi Pep Guardiolan, josta tehdään ykkösjoukkueessa ”pivote” = sitoja. Ensimmäisellä Cruyffin valmennuskaudella Barca voittaa jo cup-voittajien cupin. Cruyff hankkii seuraan Ronald Koemanin, Michael Laudrupin ja Hristo Stoitskovin. Ennen erästä peliä Cruyff lupasi Stoitskoville 100.000 pesetaa, jos tämä tekisi kaksi maalia ensimmäisellä jaksolla. Kun Stoitskov teki ensimmäisensä, Cruyff otti hänet heti nauraen vaihtoon.

Barcan pelityyli jalostui. Cruyffin teesi oli: ”Palloja on vain yksi. Jos se on meillä, se ei ole niillä.” Cruyff oli kehittänyt pallollisena puolustamisen uudelle tasolle. Barcelona voittaa Euroopan cupin 1992 ja neljä perättäistä liigamestaruutta. Cruyffin ”dream teamia” aletaan pitää voittamattomana kunnes 1994 Mestareiden liigan finaalissa tulee vastaan Arrigo Sacchin AC Milan, joka oli kehittänyt cruyffilaisesta prässipelistä järjestelmällisemmän version. Lisäksi sen pelaajat olivat nopeampia ja kovakuntoisempia kuin Barcan. Milan voittaa 4-0. Kuten kaikki jalkapallon uudistajat, Cruyffkin oli lopulta otettu kiinni ja ohitettu. Cruyff sai potkut vuonna 1996, eikä enää koskaan valmentanut seurajoukkuetta.

Vuonna 2003 Barcan valmentajaksi tulee Cruyffin oppilas Ajaxista – Frank Rijkaard ja vuonna 2008 Cruyffin opetuslapsi Pep Guardiola. Vuosina 2008-2015 seura elää kulta-aikaansa ja voittaa Mestareiden liigan kolmesti. Masia nousee kukoistukseensa. Rondo opettaa nuorukaisille Barcan ”kielen.” Diagonaalisyötöt, vastustajan linjojen murtamisen, kolmannen miehen etsimisen. Heti kun on antanut syötön, pitää siirtyä oikeaan paikkaan luodakseen uuden kolmion ja ottaakseen vastaan seuraavan syötön. Masiasta nousee Xavi, Iniesta ja Messi, joka tulee 13-vuotiaana perheineen Rosariosta Barcelonaan. Seura maksaa lyhytkasvuisen pojan hormonihoidot ja palkkaa 120.000 euroa. Masiassa introverttia poikaa luullaan pitkään mykäksi. Messi debytoi edustusjoukkueessa 2003. Ensimmäisenä neljänä kautena Messi tekee 42 maalia ja niitä seuraavina neljänä 211 maalia.

Messin vaikutusvalta seuran sisällä kasvaa ja Xavin ja Iniestan kaltaiset tähdet suostuvat sivuroolin esittäjiksi. Vuonna 2013 Real Madrid tarjoaa Messistä 250 miljoonaa euroa ja Espanjan silloisen pääministeri Mariano Rajoyn apua verosotkujen selvittämisessä. Lopulta Messi saa isänsä kanssa 21 kuukauden tuomion veronkierrosta, mutta ensikertalaisina eivät joudu vankilaan ja seura hyvittää Messille kaikki tämän maksamat sakot. Guardiola eroaa valmentajan paikalta 2012. Neljän vuoden aikana hän voitti 14 pokaalia. Seura on edelleen menestyksekäs, mutta sen hiljainen alamäki on alkanut. Seuran runko vanheni vuosikausia lähes huomaamatta. Seura ei kyennyt kasvattamaan tai hankkimaan nuoria pelaajia vanhojen tilalle.

Barcelona tekee pahoja harharetkiä siirtomarkkinoilla. Vuonna 2014 seuran puheenjohtajaksi on valittu Josep Maria Bartomeu, joka ei tiedä mitään jalkapallosta tai jalkapallobisneksestä. Bartomeu antaa potkut seuran urheilutoimenjohtaja Andoni Zubizarrettalle, joka oli hankkinut seuraan Neymarin, Rakiticin, Suarezin ja Marc-Andre Ter Stegenin. Vuonna 2017 Neymar siirtyy Pariisiin 220 miljoonalla eurolla. Seuralle tarjotaan nousevaa tähteä Kylian Mbappea, mutta Barcelona kieltäytyy. Sen sijaan seura ostaa Ousmane Dembelen 127 miljoonalla dollarilla plus 50 miljoonan suoritusbonuksilla. Sen jälkeen ostetaan Philippe Coutinho 160 miljoonalla eurolla, Frankie de Jongista maksetaan 75 miljoonaa ja Antoine Griezmannista 120 miljoonaa. Lisäksi seura hylkää nuoren Erling Braut Hålandin, koska hän ei ollut ”Barcan mallin mukainen pelaaja.” Kaikkiaan seuraa ostaa pelaajia vuosina 2014-19 yli miljardilla.

Jo vuonna 2010 Barcelona on lakannut kantamasta paidan etumuksessaan YK:n lastenrahasto ”Unicefin” nimeä, kun Qatar Foundation tarjoaa samasta paikasta 165 miljoonaa siirtyy ”Unicef” paidan selkämykseen. Cruyff toteaa, että Barca ei ollut enää mesque un club vaan ”tyypillinen seura.” Myös seuran palkkakulut ovat riistäytyneet käsistä. Vuonna 2019 Barcan edustusjoukkueen pelaajan keskipalkka on 12,2 miljoonaa euroa. Seurasta alkaa tulla entistä enemmän Messin seura. Pallo pyritään vain syöttämään Messille ja odotetaan tämän tekevän taikojaan. Messin vaikutus seuran sisällä nousee samassa suhteessa kuin palkka. Vuonna 2017 Messi solmii uuden sopimuksen, joka takaa hänelle yli 100 miljoonan vuositulot. Vuosina 2017-21 Messi nostaa palkkaa yli 555 miljoonaa euroa. Monet muut seurat olivat omaksuneet Barcelonan pelityylin, parannelleet sitä ja ajaneet ohi. Kouriintuntuvasti tämä paljastuu, kun Bayern Munchen murjoo Barcelonan maan rakoon luvuin 8-2 Mestareiden liigan puolivälierässä 2020.

Palkkakulut, lainat ja pandemia ajavat seuran lähelle konkurssia. Bartomeu ei anna Messin lähteä seurasta, vaikka seura saisi siirtokorvauksen ja kymmenen kuukauden kuluttua tästä Messi lähtee Pariisiin eikä Barcelona saa euroakaan. Valmentajaksi tulee Ronald Koeman ja socien epäluottamuslauseen jälkeen Bartomeu saa johtokuntineen lähteä ja puheenjohtajaksi tulee Joan Laporta. Kirja päättyy siihen, että kirjailija ei usko Barcelonan enää pystyvän huipulla, vaan kenties palaavan paikalliseksi ylpeydenaiheeksi ilman suurta urheilullista menestystä.

Kirjan arvostelu: Erinomainen teos, sopivasti kriittinen ja Kuper on taitava kirjoittaja. Käytän jonkin verran rivejä perustellakseni miksi arvostelu ei ole viisi tähteä viidestä. Olen hiukan eri mieltä Kuperin kanssa siitä, että Barcelona olisi ollut vain alueellinen ylpeydenaihe ennen Cruyffin tuloa. Seura voitti heti ensimmäisen Espanjan mestaruuden, kun niitä alettiin jakamaan. Espanjan cupin seura oli voittanut 17 kertaa ennen Cruyffin tuloa. Toisen maailmansodan päättymisen ja vuoden 1960 välillä Barcelona voitti Espanjan mestaruuden seitsemän kertaa, cupin viidesti ja Messukaupunkien cupin (nykyisen Eurooppacupin edeltäjän) kahdesti. Tätä aikaa kutsutaan Barcelonan ”ensimmäiseksi dynastiaksi.” Saavutus on jäänyt turhan takia varjoon, koska samaan aikaan Real Madrid voitti viisi ensimmäistä Euroopan cupia (nykyinen Mestareiden liiga) mutta Espanjassa Barcelona oli tuolloin menestyksekkäin seura. Camp Noun edessä on Cruyffin patsaan lisäksi myös Laszlo Kubalan patsas. Teki Messi Barcelonassa mitä ihmeitä tahansa on Kubala kuitenkin se pelaaja, jota Barcelonan pitkäaikaiset socit tulevat aina muistelemaan ja rakastamaan. Mies edusti maajoukkuetasolla neljää maata ja miehen elämänkaaressa olisi aihetta vaikka useampaankin elokuvaan ja tyylilajiksi voisi ohjaaja valita actionin, draaman tai komedian. Barcelona kirjaa ei voi kirjoittaa ilman Kubalaa. Jos haluaa lukea perinteisemmän seurahistoriikin on Jimmy Burnsin ”Barca. A Peoples Passion” ihan ok+ kirja.

Lisäksi kirjan jännite hiukan hiipuu loppua kohden, kun siirrytään Cruyffistä Messiin. Tämä on ymmärrettävää, koska Cruyff oli futiksen ”hullu nero” ja puhekone, jolta tuli solkenaan kuolemattomia ”onelinereita” ja ” yhden lauseen ihmeitä.” Messi taas oli ja on hiljainen ja vetäytyvä perheenisä, jossa on kentän ulkopuolella yhtä paljon särmää ja persoonallisuutta kuin pahvimukissa. Kuper kirjoittaakin hiukan häijysti: ”Messi ehti 30-vuotiaaksi ennen kuin sanoi julkisuudessa yhtään kiinnostavaa lausetta.” Kokonaisuutena kuitenkin hyvä kirja. Pisteet myös alun ”dickensmäiselle” ja humoristiselle henkilöiden esittelylle. Vahva lukusuositus ja arvostelu on neljä tähteä viidestä.

Espanjan jälkeen mennään suosikkiini Italiaan. Vuorossa on Paolo Condo ja Francesco Totti: Rooman kuningas (Un capitano).

[Osterdeich]

Sattumalta tarttui kirjakaupasta mukaan aivan uunituore - siis peräti tässä kuussa julkaistu - Christian Spillerin opus "Der Fluch der Megaclubs. Wie die reichsten Vereine der Welt den Fußball zerstören."

Kirja käsittelee siis jalkapallon kasvaneita tasoeroja ja siitä johtuvaa kiinnostuksen vähentymistä. Aihe on totta kai hyvin tuttu, mutta ainakin ensimmäisen vajaan sadan sivun perusteella kirja tarjoaa kuitenkin myös uutta näkökulmaa ja kiinnostavaa taustatietoa. Saksassa aiheesta on totta kai keskusteltu viime vuosina paljon, kun Bayernin mestaruusputki on venynyt venymistään. Aiemmin Bayern ei ollut ikinä voittanut yli kolmea mestaruutta putkeen, mutta tänä vuonna tulossa on jo kymmenes peräkkäinen.

Taloudellisten erojen kasvaessa yllätyksellisyys vähenee ja jalkapallosta tulee entistä ennalta-arvattavampaa. Ilmiö on varmasti kaikille tuttu, mutta kirjassa sitä on avattu havainnollistavin esimerkein. Jossain määrin huolestuttava trendi on sekin, että tilastovertailun perusteella Mestarien liigassa tasoerot ovat kasvaneet jopa enemmän kuin isoissa kansallisissa sarjoissa.

Kirjan myöhemmissä kappaleissa pureudutaan vielä kannattajien näkökulmiin ja mahdollisiin ratkaisuihin, mutta niin pitkälle en ole vielä ehtinyt.  

Kiitos vinkistä, hankin heti, kun tämän arvion pari päivää sitten luin. Pikaisen selailun perusteella oiva käsikirja meille fußball-romantikoille.

[D mies]

Tätä saa sitten tilattua parillakympillä osoitteesta heikki.roiko-jokela (ät) jyu.fi

Vesa Vares: Enemmän kuin peliä

Naisten jalkapallo tasa-arvon tiellä maailmalla ja Suomessa

Jalkapalloa ei aluksi pidetty naisille sopivana urheilumuotona - se oli liian väkivaltaista ja miesmäistä. Kuitenkin ensimmäiset haastajat tälle käsitykselle nousivat jo 1880-luvulla, ja 1920-luvun alun Englannissa yksittäiset naisten ottelut saattoivat kerätä kymmeniä tuhansia katsojia. Vastavetona asetettiin esteitä ja rajoituksia, mutta 1970-luvulta alkaen yhteiskunnan uudistuminen ja tasa-arvotaistelu tekivät sellaiset yritykset toivottomiksi. Etenkin naisten suuret arvokisat ovat nousseet spektaakkeleiksi; hankalampaa on ollut saavuttaa edes murto-osa miesten jalkapallossa liikkuvista talousresursseista, ja naisjalkapalloilijat ovat kohdanneet niin väheksyntää kuin ennakkoluuloja, kun he astuvat perinteisen roolin ulkopuolelle. Urheilun pitkä marssi tasa-arvoon on yhä kesken. Tämä kirja kertoo naisten jalkapallon historian maailmalla ja Suomessa, Suomen osalta myös laajan haastatteluaineiston kautta.

[Heppatiitti]

PAOLO CONDO JA FRANCESCO TOTTI: ROOMAN KUNINGAS (Un Capitano). Ilmestymisvuosi 2018 ja suomennos 2019. Sivuja 381.

Taustaa kirjoittajasta: Paolo Condo syntyi vuonna 1958. Hän on italialainen toimittaja, kolumnisti ja kirjailija. Condo toimi vuosikymmeniä La Gazzetta dello Sportin urheilutoimittajana ennen siirtymistä La Repubblica lehteen. Condo on toiminut myös Sky Sportin kommentaattorina ja lisäksi kirjoittanut kuusi jalkapalloa käsittelevää kirjaa, joista valitettavasti Tottin elämäkerta on ainoa suomennettu.

Taustaa kirjan päähenkilöstä: Francesco Totti syntyi vuonna 1976 Roomassa. Totti pelasi hyökkääjänä tai hyökkäävänä keskikenttäpelaajana. Hän edusti koko uransa vain AS Romaa. Serie A:ssa hän debytoi vuonna 1992 ja pelasi viimeisen ottelunsa vuonna 2017. Siinä välissä syntyi 250 Serie A maalia – toiseksi eniten kautta aikojen. Seuratasolla Totti saavutti Serie A:n mestaruuden 2001 ja Italian Cupin voiton 2007 ja 2008. ”Kultaisen kengän” hän voitti 2007 ja valittiin kahdesti Serie A:n parhaaksi pelaajaksi ja viidesti Serie A:n parhaaksi italialaiseksi pelaajaksi.

Maajoukkueessa Totti voitti alle 21-vuotiaiden EM-kultaa 1996 ja miesten sarjassa EM-hopeaa vuonna 2000 ja maailmanmestaruuden vuonna 2006, jonka jälkeen hän kieltäytyi maajoukkuekutsuista ja keskittyi vain AS Romaan. Totti on naimisissa TV-tähti Ilary Blasin kanssa ja pariskunnalla on kolme lasta.

Kirjan tapahtumat: Totti syntyy Roomassa vuonna 1976. Isä Lorenzo antaa pojalle ensimmäisen jalkapallon, kun tämä on kahdeksan kuukauden ikäinen. Perhe ja elinympäristö on työväenluokkainen – samoin kaveripiiri. Jo pihapeleissä Totti kehittää potkutekniikkansa huippuun. ”Gnomo” = kääpiö pelaa vanhempien poikien kanssa, kunnes saa 12-vuotiaana kasvupyrähdyksen. Äiti Fiorella kuljettaa poikaa futisharjoituksiin ja lukee läksyt pojan puolesta harjoitusten aikana ja opettaa olennaisen kotimatkalla.

Totti on synnynnäinen ”romanista” joka toimii AS Roman otteluissa pallopoikana ja liimaa Panini-keräilykuvakansioihin Lazion pelaajat pää alaspäin. Nuoren lupauksen perässä ovat Roman lisäksi AC Milan ja Lazio. 12-vuotiaan Tottin valinta on Roma. Isän ja äidin lisäksi Tottille tärkeitä henkilöitä ovat veli Ricardo, serkku Angelo ja ikiystävä Vito Scala, joka on jonkinlainen AS Roman yleismies, järjestäjä, apuvalmentaja, fysioterapeutti, huoltaja jne… Totti pääsee jo 16-vuotiaana ensimmäisen kerran edustusjoukkueen matkaan. Maailmanmestari ja joukkueen kapteeni Guiseppe ”il prinsipe” Giannini ottaa nuoren lupauksen suojatikseen. Seuraavalla kaudella tulee lopullinen murtautuminen edustusjoukkueeseen ja 160 miljoonan liiran sopimus.

1996 Roman valmentajaksi tulee argentiinalainen Carlos Bianchi, joka ei pidä Tottista ja haluaa tämän tilalle Ajaxin Jari Litmasen. Kohtalo puuttuu peliin ja Roomassa järjestetyn turnauksen finaalissa kohtaavat AS Roma ja Ajax. Totti pelaa loistavasti ja katsomo alkaa laulaa: ”Kädet irti Tottista!” Kauden jälkeen käykin niin, että se on Bianchi joka saa potkut. Uusi valmentaja on Zdenek Zeman, joka antaa Tottille lempinimen ”stella” = tähti. Harjoitukset ovat kovia. Totti kertoo: ”Ensimmäisenä päivänä hän laittaa minut juoksemaan kolmetuhatta metriä, sitä seuraa muutaman minuutin tauko ja sitten kolmetuhatta viisisataa, toinen tauko ja lopuksi vielä kolme tonnia.” Tottista tulee vasen laita klassisessa 4-3-3:ssa ja hän alkaa ampua useammin ja tekee sarjassa 13 maalia. 1998 Totti debytoi maajoukkueessa ja Aldair siirtää AS Roman kapteeninnauhan nuorukaiselle. Roman valmentajaksi tulee kultasormi Fabio Capello.

Roman mestaruuskausi alkaa mädillä kananmunilla, joita intohimoiset kannattajat heittävät, kun seura kauden aluksi putoaa Atalantalle Italian cupissa. Seuraan on saatu maalitykki Gabriel Batistuta. Joukkue alkaa viettää yhteisiä illallisia, hitsautua yhteen ja pelit sujuvat. Mestaruuden ratkaiseva peli käydään Stadio Olympicolla, joka on täynnä jo pelipäivän aamuna. Vastustaja Parman riveissä pelaavat Tottin ystävät Gigi Buffon ja Fabio Cannavaro. Totti vie Roman johtoon, jonka jälkeen iskevät Montella ja Batistuta. Lopputlos on 3-1. Stadionin portit aukaistaan liian aikaisin ja puoli kaupunkia pyrkii rynnimään kentälle. Voitonjuhliin Circus Maximukselle saapuu miljoona ihmistä ja juhlat kestävät koko kesän, niin että Tottin alkaa olla mahdotonta liikkua kaupungissa. Tässä lainaus kirjasta:

”Keitä te olette? Mitä oikein tahdotte?”
Äänensävy on jyrkkä. Käännyn ympäri. Raskaaseen porttiin avautuneesta pienestä oviaukosta on tullut ulos munkkiveli. Hänellä on yllään kaapu, mietin onkohan hän kapusiini. Nostan vaistomaisesti käteni ylös, vaikka huomaankin heti, ettei hänellä onneksi ole asetta.
”Emme me mitään tee. Yritämme vain päästä ulos, olimme Consolinissa…”
”Mutta sinähän olet Totti!”
”Kyllä, isä, veli, en tiedä, miten minun pitäisi kutsua teitä. Olen Totti, ja Consolinin edessä on viisituhatta kannattajaa valmiina syömään minut. Pakenimme puistonne kautta, olen pahoillani, mutta emme tienneet, mitä muutakaan tehdä.”
Veli naureskelee. Hän on tullut luoksemme ja katsoo minua nyt kasvoihin. Tyytyväisenä kuin tifoso.
”Tulkaa, tulkaa, avaan teille portin.”
Toisella puolella isäni odottaa jo autossa, moottori valmiiksi käynnistettynä.
”Ciao Totti, ciao.” Veli halaa minua, ja vastaan siihen hellästi.

Totti näkee televisiossa Ilary Blasin ”Passaparolo” ohjelmassa ja sanoo: ”Tahdon naida hänet.” 10.03.2002 Totti on kutsunut Ilaryn Rooman derbyyn ja maalin tehdessään käntyy Monte Marion katsomoon päin ja vetää pelipaitansa ylös. Paidan alta löytyy toinen paita, johon on painettu ”6 unica.” Totti koittaa selittää toimittajille: ”Ainutlaatuinen tarkoittaa Curva Sudia” sanon. ”Mutta olit kääntynyt kohti Mone Mariota…” Totti ja Ilary menevät naimisiin vuonna 2005.

Real Madridin puheenjohtaja Florentino Perez haluaa toistuvasti Tottin kokoamaansa ”galacticoon.” Viimeinen yritys on vuonna 2005. Totti sanoo palkkansa olleen silloin Romassa korkeimmillaan 5,8 miljoonaa euroa ja täydet kuvaoikeudet. Real tarjoaa siirtokorvausta 60 miljoonaa, palkkaa 12 miljoona ja jaettuja kuvaoikeuksia. Tottin päätös on, että hänen tarinansa on Rooma – AS Roma. Florentino Perez sanoo: ” Katsokaa tarkkaan, hän on ainoa pelaaja, joka on sanonut minulle ei.”

Maajoukkueessa Totti on debytoinut 1998. Vuoden 2000 EM-kisoissa Italia voittaa välierässä Hollannin rangaistuspotkujen jälkeen, ja Totti pistää kylmästi ”Panenkan” Van der Sarin taakse. Finaalissa Ranska on etevämpi jatkoajan jälkeen. Vuoden 2002 MM-kisoissa Italian valmentajana on Giovanni Trapattoni. Neljännesvälierissä vastaan tulee kotijoukkue Etelä-Korea. Pääosaan astuu ecuadorilainen tuomari Byron Moreno, joka sallii kotijoukkueelle kaiken, mutta italialaisille ei mitään. Totti saa varoituksen kun hyppää kädet ylhäällä pääpalloon, mutta ei osu vastustajaan. Jatkoajalla korealaisen viikate kaataa Tottin rangaistusalueella. Pilli soi, mutta ei pilkun takia. Tuomari ajaa Tottin ulos ja lopulta Korea voittaa. Condo ja Totti jättävät armeliaasti kertomatta, että Byron Moreno sai myöhemmin tuomion huumekaupasta, kun häneltä löytyi kuusi kiloa heroiinia New Yorkin lentokentän tarkastuksessa.

Italian maailmanmestaruusvuoden alkajaisiksi Totti murtaa pohjeluunsa ja nilkan nivelsiteet. Leikkaus tehdään samana päivänä. Totti saa jalkaansa pysyvästi 13 ruuvia. Maajoukkueen valmentaja Marcelo Lippi käy kerran viikossa katsomassa Tottin kuntoutumista Roman harjoituskeskuksessa Trigoriassa, kunnes ennen kisoja Totti sanoo: ”Kyllä, mister, olen mukana.” Calciopolin selvitys on kisojen aikana pahimmillaan, mutta aluksi Italia voittaa Ghanan 2-0. Sitten seuraa tasapeli USA:n kanssa ja toinen ”romanista” Daniele De Rossi saa neljän ottelun pelikiellon. Sitten kaatuu Tshekki 2-0. Jatkopeleissä tulee ensin vastaan sitkeä Australia. Italia joutuu taas vajaalle ennen kuin Totti ratkaisee pelin pilkulta jatkoajalla. Seuraavana päivänä calciopoli läikkyy kunnolla yli. Gianluca Pessotto on hypännyt Juventuksen toimiston kolmannen kerroksen ikkunasta.

Puolivälierissä tulee vastaan Ukraina. Italia voittaa 3-0 ja Totti syöttää maaleista kaksi. Välierissä kaatuu kisaisäntä Saksa 2-0. Finaalissa Ranska menee johtoon, mutta Materazzi tasoittaa. Totti tulee vaihtoon tunnin pelin jälkeen ja tilalle tulee pitkän pelikieltonsa kärsinyt De Rossi. Jatkoajalla Zidane ajetaan ulos ja mestaruus ratkaistaan rangaistuspotkuilla. Italialaisista onnistuvat Pirlo, Materazzi, De rossi (kukapa muu) ja Del Piero. Ranskalaisista Trezeguet on osunut rimaan. Fabio Grosso on italialaisten viides vetäjä. Hänen viimeisillään raskaana oleva vaimonsa kääntyy katsomossa pelosta ympäri eikä tahdo nähdä. Turhaan, sillä Grosso onnistuu ja Italia on mestari. Voitonjuhlat ovat taas Circus Maximuksella. Tämän jälkeen Totti kieltäytyy maajoukkueesta ja keskittyy vain Romaan. Mainittakoon että vuoden 2001 scudetton jälkeen Roma tulee sarjassa yhdeksän kertaa toiseksi. Edellä aina jompikumpi Milanon joukkueista tai Juventus.

Totti miettii monesti, mitä on tehnyt ansaitakseen fanien hullun, ehdottoman ja liioitellun rakkauden? Missään ei tähtiä palvota kuten Roomassa. Tosin Totti on maksanut siitä kovan hinnan: ”Roomaa pidetään yleisesti maailman kauneimpana kaupunkina, mutta intohimoni sitä kohtaan syntyy suurilta osin luopumisesta. En voi kulkea sen kaduilla niin kuin tahtoisin. Siitä saakka, kun olin pakotettu muuttamaan Via Vetulonialta Casal Paloccoon, koska fetistiset kannattajat varastivat taloyhtiömme ovimatot, vapauteni liikkua on ollut raskaasti rajoitettu. En valita siitä, se on maksamani hinta kaikesta rakkaudesta, jota olen saanut ja yhä saan, ja sitä on paljon.”

Roman valmentajaksi tulee ensimmäistä kertaa kesällä 2005 Luciano Spalletti, joka suhtautuu Tottiin kuin luotettuun ystävään. Totti alkaa pelata kärjen takana ja sitten keskushyökkääjänä. Kaudella 2006-2007 hän on Serie A:n maalikuningas 26 maalilla. Spalletti eroaa valmentajan pestistä vuoden 2009 lopussa palatakseen uudestaan tammikuussa 2016. Tällä kertaa Totti on valmentajan silmätikku, eikä vastuuta juuri heru. Pahimmillaan valmentaja ajaa Tottin ulos harjoituskeskus Trigoriasta, ja kun pelaaja seuraa seuraavan ottelun katsomosta on seurauksena yleisön ”standing ovation” kapteenille ja vihellykset Spallettille. Välit valmentajaan ovat lopullisesti pilalla.

Totti kertoo: ”En huomaa äkillistä hiljaisuutta. Kun nostan pääni, löydän Spallettin kasvot sentin päässä omistani. Hän odotti minua. ”Riittää, alat kyrpiä minua. Kuvittelet yhä komentavasi, kun sen sijaan sinun pitäisi lähteä tiehesi. Pelaat korttia kielloistani huolimatta, olet lopussa.” Kaikki huudettuna täyttä kurkkua. Se on viimeinen riita minun ja Spallettin välillä. Minäkin menetän malttini ja neljän miehen on erotettava meidät toisistamme, koska muuten antaisimme toisillemme kunnolla selkään.

Lopulta tulee toukokuun loppu 2017, jolloin Totti pelaa viimeisen ottelunsa 40-vuotiaana. Hän tulee toisella jaksolla Mo Salahin tilalle. Roma voittaa ja sijoitus sarjassa on totuttu toinen. Sitten Stadio Olympico hyvästelee sankarinsa - ikuisen kapteenin. Kyltissä lukee: ”Speravo de mori prima.” Kierros kentän ympäri, vaimo ja lapset mukana. Yksikään silmä stadionilla ei ole kuiva. Totti pysähtyy Curva Sudin eteen, ottaa pallon ja kirjoittaa siihen ennen kuin potkaisee pallon katsomoon: ” Minun tulee ikävä sinua.” Stadion laulaa: ”Un capitano, ce solo un capitano.”

Kirjan arvostelu: Uransa jälkeen Totti työskenteli hetken aikaa AS Roman johtotehtävissä, mutta ei tullut toimeen seuran uuden omistajan James Pallottan kanssa. Nyt Friedkinien aikana on taas huhuttu Tottin mahdollisesta paluusta seuran johtotehtäviin.

Totti on todellakin kirjansa ansainnut. Paolo Condo on ammattitaitoinen kirjoittaja ja Tottin oma ääni kuuluu kirjan sivuilta hyvin. Kirja on tunteikas, mutta ei mikään sisäsiisti markkinointiosaston ylistyslaulu. Jo peliurallaan Totti jätti itsestään fiksun ja rehellisen oloisen kuvan ihmisenä ja sama kuva välittyy kirjasta. Totti osaa hävetä tekemiään tyhmyyksiä ja sanoo suoraan, ettei häpeä elämässään mitään niin paljon kuin sylkäisyä kohti Christian Poulsenia, vaikka Poulsen kyllä oli aikamoinen rotta ja provosoija.

On selvää, että Totti, Rooma, seura ja kannattajat ovat symbioosissa. Totti rakastaa kaupunkiaan, seuraansa ja sen kannattajia, ja saa heiltä vastarakkautta ja palvontaa. Totti kysyykin monesti: ”Mitä minun on tehtävä ollakseni noin hullun, ehdottoman ja liioitellun rakkauden arvoinen?” Olen nillittänyt kirjojen suomalaisista nimistä. Totti sanoo itse halunneensa kirjan nimeksi ”Un capitano” ja antiikin historiasta muistelen, että roomalaiset antoivat kyytiä kuninkaalleen, mutta ehkä tämä riittää nimestä tällä kertaa. Mainio kirja seuraikonista ja ilmeisen mukavasti miehestä. Lukusuositus ja neljä tähteä viidestä.

[Hasan Sas]

Iso kiitos Heppatiitille, kun jaksaa näitä kirja-arvosteluja naputella. Tämä on juuri sita asiasisältöä jota toivoisi enemmänkin näkyvän.

[LechW]

Hieno arvio ja hieno kirja! Grazie mille!

Totti sanoo itse halunneensa kirjan nimeksi ”Un capitano” ja antiikin historiasta muistelen, että roomalaiset antoivat kyytiä kuninkaalleen, mutta ehkä tämä riittää nimestä tällä kertaa.

Nimestä sen verran, että kyllä itsellekin alkukielinen Un Capitano olisi ollut mieleen, ihan Roma-chantinkin kunniaksi. Toki yksi Tottin lempinimistä oli Rooman kahdeksas kuningas, l'ottavo re di Roma. (Ja Tottin via Vetulonian kotikadulta lähin metroasema on muuten Re di Roma.)

[Hasan Sas]

Ibrahim Mustapha: No Longer Naïve - African Football’s Growing Impact at the World Cup

Afrikkalaisesta futiksesta on kirjoitettu kovin vähän ja nekin harvat julkaistut teokset tuppaavat usein olemaan pelaajien henkilökuvakirjoja, kohdettaan eksotisoivia ihmettelyitä tai kauhukuvauksia pelin pimeämmästä puolesta. Siksi jokainen kaavaa rikkova kirja ansaitsee jonkulaisen tutustumisen. Ainakin omissa papereissani hieman kyseenalaista mainetta nauttiva Pitch Publishing julkaisi viime kesänä Ibrahim Mustaphan Afrikan maiden MM-kisahistoriaa käsittelevän teoksen. Itselleni aiemmin tuntematon Mustapha on kustantajan kuvauksen mukaan journalisti, mikä kieltämättä näkyy läpi teoksen sujuvana sanankäyttönä.

Kirjan fokus on aika kapea. Se käsittelee afrikkalaista maajoukkuefutista ja oikeastaan vain MM-kisojen kautta. Afrikkalaista seurajoukkuefutista tai pelaajakehitystä ja sen ongelmia ei juuri mainita. Egypti kävi kerran 1930-luvulla näyttäytymässä kisoissa ja sen jälkeen saatiinkin odottaa vuosikymmeniä, että kisoissa nähtiin seuraava afrikkalainen joukkue, Marokko vuonna 1970. Sekavat karsintasysteemit olivat noihin aikoihin Afrikan kannalta todella epäedullisia, sillä koko maanosalle oli pitkään myönnetty vain yksi kisapaikka. Ketkut fifapomot käyttivätkin Afrikan maiden tyytymättömyyttä hyväkseen ja hahmot, kuten Havelange ja Blatter hankkivat itselleen kannatusta nostamalla hiljalleen, sinänsä täysin oikeutetusti, Afrikan maiden kisapaikkojen määrää ja lopulta junttaamalla Etelä-Afrikalle ihan kisojen järjestämisen vuonna 2010.

Mustapha käsittelee aihettaan kronologisesti keskittyen kunkin MM-turnauksen kohdalla erityisesti yhteen ko. kisoihin osallistuneeseen Afrikan maahan. Käydään läpi maan futishistoriaa, pelaajia ja kisojen pelejä, joista osasta on tullut todellisia klassikoita. Myös kliseiset alati toistuvat rahasotkut ja kotimaan politiikasta kumpuavat ongelmat saavat oman huomionsa. Kirjan loppupuolelle tultaessa rakenne alkaa hajota, sillä uusia maita ei viimeisimmissä kisoissa ole nähty ja toisaalta afrikkalaisten joukkueiden esitykset ovat myös olleet selvästi heikompia eivätkä ne ole jättäneet samanlaista kollektiivista muistijälkeä kuin vielä vuosituhannen vaihteessa. Pelen kuuluisa ennustus Afrikan maasta voittamassa MM-kultaa näyttää tällä hetkellä olevan kovin kaukana todellisuudesta.

Tuomiona sanottakoon, että teos on helppolukuinen ja näppärästi kirjoitettu. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei sinänsä tarjoa, mutta se täyttää oman paikkansa käsitellen futiskirjallisuudessa olemattoman vähän huomiota saanutta maanosaa. Teosta voi varovaisesti suositella, jos afrikkalainen futis kiinnostaa. Eipä näitä juttuja oikein muuallakaan ole kirjoitettu.

[Heppatiitti]

Vaikuttaa melko mielenkiintoiselta kirjalta. Ehkä pitää tilata. Afrikka on todellakin unohdettu maanosa futiskirjallisuuden osalta. Äkkiseltään ei tullut mieleen kuin Ian Hawkey: Feet of the Chameleon (The Story of African Football). Kohtuullisen laadukas teos.

[Hasan Sas]

Vaikuttaa melko mielenkiintoiselta kirjalta. Ehkä pitää tilata. Afrikka on todellakin unohdettu maanosa futiskirjallisuuden osalta. Äkkiseltään ei tullut mieleen kuin Ian Hawkey: Feet of the Chameleon (The Story of African Football). Kohtuullisen laadukas teos.

Jäänyt lukematta tuo Hawkeyn kirja. Siihenkin voinee sanoa, että vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ehkä pitää tilata. Tosin varmaan tuossakin kirjassa on sama ongelma kuin kaikissa muissakin KOKO VITUN MAANOSAA käsittelevissä teoksissa. Ei johonkin kolmeensataan sivuun voi puristaa noin tolkuttoman laajaa aihetta tekemättä todella rajuja tiivistyksiä ja väistämättä herää epäilys, että maanosan sisäisiä eroja ei pystytä tuomaan tarpeeksi esille. Vai tulisiko kenellekään mieleen kirjoittaa Aasian saati Euroopan jalkapallon historiaa?

[Heppatiitti]

Ei johonkin kolmeensataan sivuun voi puristaa noin tolkuttoman laajaa aihetta tekemättä todella rajuja tiivistyksiä ja väistämättä herää epäilys, että maanosan sisäisiä eroja ei pystytä tuomaan tarpeeksi esille. Vai tulisiko kenellekään mieleen kirjoittaa Aasian saati Euroopan jalkapallon historiaa?

Se on juurikin noin. Kun aikanaan MM-kisat myönnettiin Etelä-Afrikalle, uskoin että se olisi "nostatus" mantereen seura- ja maajoukkueille, mutta eipä sellaista ole näkynyt. Tuntuu että Euroopan huippuakatemiat nappaavat huippulahjakkuudet jo teini-ikäisinä ja muut hyvät akatemiat vievät loput lahjakkuudet paria vuotta vanhempina. Tähän päälle vielä Portugalin poikkeussäännöt vanhoihin siirtomaisiinsa nähden.

[LechW]

Jos menee off-topic, saa poistaa. (Tai ehdottaa osuvampaa keskusteluketjua.)

Omat kirjoitushommat tulivat valmiiksi ja säilytystila on rajallinen, joten pino lähdekirjallisuutta etsii uutta kotia. Annan ilmaiseksi / myyn postikulujen hinnalla. Nouto Kouvolasta onnistuu. Laita yksityisviesti, jos kiinnostaa.

Pääosin pokkareita, jotkut kovakantisia. Muutamat kirjat ovat uudenveroisessa kunnossa. Useimmissa maltillisesti alleviivauksia ja kommentteja marginaaleissa. Jotkut on ostettu käytettyinä, eli kunto ei enää priimaa.

(edit: Hylly tyhjä, kirjat menneet.)

[Hasan Sas]

Helvetin Thouni, kun ehdit viedä nuo Balkankirjat

[Thouni]

Helvetin Thouni, kun ehdit viedä nuo Balkankirjat

Mitään en myönnä.

[Hasan Sas]

Jos saa LechW:ltä kysyä, niin mitä olit kirjoittamassa, kun lähdekirjallisuutena oli noinkin kiinnostavaa tavaraa ja laajasti eri maita käsittelevää?

[LechW]

Jos saa LechW:ltä kysyä, niin mitä olit kirjoittamassa, kun lähdekirjallisuutena oli noinkin kiinnostavaa tavaraa ja laajasti eri maita käsittelevää?

Mika Rissanen: Kadut, kentät, katsomot – Jalkapalloderbyjen kiihko ja lumo

Yksitoista derbyä / klassikkoa eri puolilta Eurooppaa ja tavoitteena selittää jalkapalloa osana ympäröivää yhteiskuntaa.

https://www.sttinfo.fi/tiedote/kiihkea-tietokirja-kertoo-eurooppalaisista-jalkapalloheimoista?publisherId=69818552&releaseId=69941670