Jalkapalloaiheiset kirjat

[tactico]

Benjamin Roberts: Gunshots & Goalposts: The Story of Northern Irish Football (2017)

Tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Kiitos vinkistä!

[Heppatiitti]

MARKUS PANTSAR: JALKAPALLON MM-KISOJEN SUURIMMAT OTTELUT. Ilmestymisvuosi 2022 ja sivuja 413.

Taustaa kirjoittajasta: Markus Pantsar on syntynyt vuonna 1979. Hän on teoreettisen filosofian dosentti, joka on tehnyt suurimman osan tutkijan urastaan Helsingin Yliopistossa. Tällä hetkellä Pantsar työskentelee vierailevana professorina Aachenin teknillisessä yliopistossa. Tieteellisiä tutkimuksia häneltä löytyy paljon, mutta tämä teos on hänen ensimmäinen kirjansa.

Kirjan tapahtumat: Kirjassa käsitellään perin pohjin yksi ottelu jokaisesta MM-turnauksesta, vaikka turnauksen käsittely ei rajoitukaan vain tuohon valittuun peliin. Monesti kirjaan valittu ottelu on myös turnauksen loppuottelu, mutta en pitkästytä lukijaa preferoimalla jokaista valittua ottelua, vaan keskityn kuvaamaan kahta matsia, jotka eivät olleet turnauksen loppuotteluita, mutta jäivät silti historiaan. Valitut ottelut ovat vuoden 1962 MM-kisojen alkulohkon ottelu, jossa kotijoukkue Chile kohtasi Italian. Ottelu muistetaan nimellä ”Santiagon taistelu.” Toinen valittu ottelu on vuoden 1978 MM-kisojen jatkolohkonottelu, jossa isäntämaa Argentiina kohtasi Perun.

Eurooppa oli järjestänyt vuosien 1954 ja 58 MM-kisat, joten amerikkalaiset maanosaliitot uhkasivat boikotilla, jos nyt ei olisi Etelä-Amerikan vuoro. Argentiinan piti olla luonnollinen valinta vuoden 1962 kisaisännäksi, mutta Carlos Dittbornin johtama Chilen edustajisto lobbasi kisoja itselleen. Lobbaus ja markkinointi kannattivat, sillä kisat myönnettiin Chilelle. Syyksi valintaan mainittiin, että näin autettaisiin jalkapallon kehittymistä muissakin kuin huippumaissa.

Turnaus oli peruuntua, kun toukokuussa 1960 Chileen iski 9,5 richterin asteikon maanjäristys. Tuhansittain ihmishenkiä menetettiin ja vahingot nousivat miljardeihin. Katastrofi horjutti maan taloutta ja kisojen järjestämisestä luopuminen oli lähellä. Lopulta kisojen suunnittelua jatkettiin ja toukokuussa 1962 Chile pääsi isännöimään turnausta, vaikka kisojen pääarkkitehti Carlos Dittborn kuoli kuukautta ennen turnauksen alkua. Chilen joukkueen tasoa ei pidetty kummoisena ja kun se vielä arvottiin samaan alkulohkoon kovien Italian ja Länsi-Saksan sekä hiukan heikomman Sveitsin kanssa uskottiin Chilen kisaurakan päättyvän lyhyeen. Chilen jalkapallo oli kuitenkin nousussa ja se oli sijoittunut kahdesti toiseksi Etelä-Amerikan mestaruusturnauksessa, mutta Euroopassa Chilen joukkueesta ei tiedetty mitään. Myös Chile maana oli tuntematon ja siihen suhtauduttiin väheksyvästi. Pisimmälle menivät italialaiset journalistit Ghirelli ja Pizzinelli, jotka kirjoittivat häijyjä arvioita Santiagosta ja Chilestä suututtaen paikalliset. Toimittajien mukaan Chile oli takapajula, jossa mikään ei toiminut ja ihmiset olivat alhaisia. Chileläiset vastasivat samalla mitalla ja vihan siemenet oli kylvetty.

Chile voitti alkulohkon heikoimmaksi arvioidun Sveitsin 3-1. Italialla oli laadukkaita pelaajia kuten Cesare (Paolon isä) Maldini ja kolme oriundoa – eli Omar Sivori, Humberto Maschio ja Jose Altafini, joka oli Brasilian 1958 mestaruusjoukkueessa esiintynyt nimellä Mazzola. Avausottelussaan Italia pelasi maalittoman tasapelin Länsi-Saksaa vastaan. Tämän jälkeen oli vuorossa Chile ja ilmapiiri Santiagon kansallisstadionilla oli vihamielinen. Chileläisille Italia edusti eurooppalaista ylimielisyyttä ja eteläamerikkalaisen kulttuurin ja elämäntavan halveksumista.

Ottelun tuomarina toimi englantilainen Ken Aston ja peli lähti hänen käsistään alkuvihellyksestä alkaen. Kahdeksannella minuutilla Italian Ferrini taklasi takaapäin Chilen Landaa. Pelaajat jäivät potkimaan toisiaan, mutta Aston näki vain Ferrinin koston ja ajoi tämän ulos kentältä. Ferrini ei poistunut kentältä ennen kuin poliisi puuttui asiaan. Varoituksia ei tuohon aikaan tunnettu, vaan epämääräisemmät varoitukset, jotka tuomari kirjasi muistivihkoonsa (englanniksi varoitus on vieläkin booking). Neljänkymmenen minuutin kohdalla kiehui taas. Italian David rikkoi Chilen Sanchezia. David jäi potkimaan palloa Sanchezin jaloista kovaotteisesti. Sanchezilla paloi sulake ja hän löi Davidia nyrkeillä kasvoihin. Isku tapahtui tuomarin silmien edessä, mutta tämä ei reagoinut lyöntiin. Hetkeä myöhemmin David kosti hyppypotkulla Sanchezin selkään ja Aston tuomitsi ulosajon. Italia jatkoi kahden miehen vajaalla koko toisen puoliajan.

Nyt oli edessä enää pahin. Pelaajat sylkivät toisiaan päin jatkuvasti. Sanchez näytti nyrkkeilytaitojaan uudemman kerran. Tällä kertaa uhrina oli Maschio, jonka nenä murtui lyönnistä, mutta Sanchez sai jatkaa kentällä. Chilen onnistui hyödyntää kahden miehen ylivoimansa. Ramirez puski avausmaalin ja Toro teki kaukolaukauksella loppulukemiksi 2-0. Chilessä voittoa juhlittiin jalkapallohistorian suurimpana. Italiassa tappiota pidettiin skandaalimaisena tuomaritoiminnan takia. Muu maailma piti ottelua häpeällisenä. BBC:n selostajan David Colemanin mukaan ottelu oli: ”Typerin, kammottavin, inhottavin ja häpeällisin kenties koko jalkapallon historiassa.”

Ei tässä vielä kaikki. Chileläiset hyökkäsivät vielä Italian harjoituslierille heitellen kiviä. Italia voitti viimeisessä ottelussaan Sveitsin, mutta se ei riittänyt ja joukkue palasi kotiin itsensä häpäisseenä. Vaikka Chile hävisi viimeisen alkulohkonsa ottelun Länsi-Saksalle; se ylsi jatko-otteluihin ja yllätti puolivälierissä voittamalla Neuvostoliiton. Välierässä Garrinchan johtama Brasilia oli Chilelle liikaa. Pronssiottelussa Chile kukisti Jugoslavian 1-0.

Mitä tästä seurasi? Kaaoksen kuningasta erotuomari Ken Astonia ei hyllytetty. Päinvastoin hänet ylennettiin MM-kisojen erotuomaripäälliköksi, missä roolissa hän vaikutti seuraavien kolmien kisojen ajan. Vuoden 1966 MM-kisoissa Aston jäi miettimään oliko erästä pelaajaa varoitettu vai ei. Astonilla välähti: Jotta varotuksista ei jäisi mitään epäselvyyttä, pitäisi tuomarin näyttää värillisiä kortteja rikkeen tehneelle pelaajalle. Liikennevalojen mukaan: Keltainen varoituksena, punainen ulosajona.

Vuoden 1978 MM-kisat myönnettiin Argentiinalle jo 1966. Suosittu presidentti Juan Peron kuoli 1974 ja demokratian aikakausi maassa päättyi 1976, kun kenraali Videlan johtama sotilasjuntta kaappasi vallan. Juntta käytti kovia otteita mm. vasemmistolaisia ja kirjailijoita kohtaan. Keinot olivat häikäilemättömiä ja on arvioitu, että ”väärinajattelijoita” katosi juntan aikana n. 30.000. MM-kisoissa juntta näki mahdollisuuden puhdistaa itsensä ja maan imagoa. Argentiinassa oli tasokas sarja ja maajoukkueen edun takia pelaajien siirtyminen ulkomaille kiellettiin. Valmentajaksi tuli intellektuelli ketjupolttaja Cesar Luis Menotti ja joukkue koottiin leiritykseen jo huhtikuussa.

Argentiinalla oli 1940 ja 1950-luvuilla kehittynyt hyökkäysvoittoinen kaunis pelitapa ”la nuestra”= meidän pelimme, joka 60-luvulla oli muuttunut kovaksi, suorastaan häpeällisen väkivaltaiseksi peliksi, jossa voitontavoittelu keinolla millä hyvänsä pyhitti keinot. Väkivaltaisen pelin ruumiillistuma oli Estudiantes La Plata. Vuonna 1969 Etelä-Amerikan ja Euroopan seurajoukkueiden mestarit (Estudiantes ja AC Milan) kohtasivat ja kolme argentiinalaista pelaajaa sai väkivaltaisten otteiden takia vankilatuomion ja maalivahti elinikäisen kilpailukiellon. Vuoden 1974 MM-kisat olivat menneet Argentiinalta penkin alle ja Menotti halusi muuttaa pelityyliä enemmän ”la nuestran” suuntaan, joka perustui hyökkäysvoittoiseen peliin, vauhtiin ja liikkuvuuteen.

Kisat alkoivat voitolla sekä Unkarista että Ranskasta, joka jo varmisti jatkopaikan. Viimeisessä alkulohkon ottelussa Italia kuitenkin voitti kisaisännän ja vei alkulohkon kärkipaikan. Tuolloin ei pelattu jatkopelejä cupsysteemillä, vaan alkulohkojen jälkeen edettiin jatkolohkoihin. Tappio Italialle merkitsi, että Argentiina joutui jatkolohkoon, jossa sen lisäksi pelasivat Brasilia, Puola ja Peru. Lohkon voittaja pääsisi MM-loppuotteluun.

Argentiina voitti Mario Kempesin maaleilla Puolan 2-0 ja Brasilia voitti Perun. Argentiina vastaan Brasilia päättyi 0-0. Puola voitti Perun, joten niillä ei enää ollut mahdollisuuksia jatkoon. Tämä tarkoitti sitä, että jos Argentiina ja Brasilia molemmat voittaisivat ottelunsa, maaliero ratkaisisi finalistin. Tässä vaiheessa Brasilia oli tehnyt yhden maalin enemmän. Jostain syystä viimeiset jatkolohkon ottelut pelattiin eri aikaan. Brasilia voitti aikaisemmassa ottelussa Puolan 3-1, joten saavuttaakseen finaalipaikan piti Argentiinan voittaa Peru neljällä maalilla.

Vaikka Perulla ei pelissä ollut liossa kuin maineensa oli se hallitseva Etelä-Amerikan mestari ja sillä oli maalimanluokan pelaajia kuten taiturimainen Teofilo Cubillas, Hector Chumpitaz ja Jose Velasquez. Ottelu pelattiin Rosariossa ja tunnelma oli huumaava kylmästä säästä huolimatta. Ottelun alussa Peru laukoi tolppaan. Mitä sen jälkeen tapahtui on vieläkin mysteeri. Pelkästään ottelutallennetta katsomalla on mahdotonta päätellä mitään varmaa. Kempes vei 23. minuutilla Argentiinan johtoon hienon harhautuksen päätteeksi. Puoliajalle mentiin Argentiinan johtaessa 2-0, kun Tarantini puski toisen maalin, mutta siinäkään tilanteessa ei ollut mitään poikkeuksellista.

Toisella puoliajalla ottelu repesi nopeasti. Neljän minuutin jälkeen iski Kempes ja heti seuraavasta hyökkäyksestä Luque, Houseman teki lukemiksi jo 5-0. Sen jälkeen lopputuloksen viimeisteli Luque Perun keskikentän helpon pallonmenetyksen jälkeen. Kaikista Argentiinan tekemistä maaleista kuudes oli epäilyttävin. 6-0 voitto vei isännät finaaliin. Spekulointi alkoi jo ennen loppuvihellystä. Brasiliassa putoamista pronssiotteluun ei sulatettu helpolla. Perun esitys katsottiin häpeälliseksi, joten yleisesti vihjattiin sopupelistä. Mikä on totuus? Asiasta liikkui kisojen jälkeen valtavasti huhuja, mutta sekä argentiinalaiset että perulaiset pelaajat ovat kiistäneet ne. Rahallisen lahjonnan lisäksi on huhuttu suuren viljamäärän toimittamisesta Peruun, poliittisten vankien palauttamisesta sekä perulaisten rahojen vapauttamisesta jäädytetyiltä argentiinalaisilta tileiltä. Millekään huhulle ei ole saatu varmistusta.

Jotakin erikoista ottelun alkuvalmisteluissa oli. Perun kapteeni Chumpitaz on kertonut kenraali Videlan ja Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin Henry Kissingerin tulleen pukuhuoneeseen juuri ennen ottelun alkua toivottamaan onnea. Mitä nämä onnentoivotukset pitivät sisällään? Chumpitaz ei pitänyt tilanteesta. Kissinger oli tunnettu latinalaisen Amerikan oikeistolaisten sotilasdiktatuurien tukija ja myös Peru oli 1978 sotilasjuntan hallitsema valtio, kun vallassa oli kenraali Morales-Bermudez. Oli vähintään hyvä syy epäillä, että pelaajat olivat alttiita poliittiselle painostukselle. Oli totuus mikä tahansa, niin Argentiina eteni finaaliin, jossa se voitti jatkoajalla Hollannin. Perun MM-turnaus päättyi häpeään, eikä maan jalkapallo ole noussut samalla tasolle enää tulevina vuosikymmeninä.

Pitkään ei Argentiinan sotilasjuntta juhlinut. Lama, kansan yleinen tyytymättömyys ja lopulta Falklandin sodan tappio 1982 Britannialle ajoivat juntan vetäytymään. Myös vuoden 1982 MM-kisat menivät penkin alle ja Menotti sai jättää paikkansa. Hänet korvasi Carlos Bilardo, joka entisenä Estudiantes La Platan pelaajana muutti maajoukkueen pelityylin kyynisemmäksi ja puolustusvoittoiseksi. Vuoden 1986 MM-kisoissa joukkueen kapteeni oli kuitenkin Maradona, joka oli 1978 pudotettu viime hetkellä joukkueesta. Loppu on jalkapallohistoriaa.

Kirjan arvostelu: Täytyy myöntää etten tarttunut tähän kirjaan kovin innostuneena, kun aihe vaikutti loppuun kalutulta. Kirjan esipuheessa Pantsar viittaa vielä Eduardo Galeanon kirjaan ”Jalkapallo valossa ja varjossa” ja sanoo Galeanon valinneen mieluummin värikkään myytin kuin tylsän totuuden. Kun itse olen suuri Galeano-fani (miksi pilata hyvä tarina turhilla tosiasioilla) laski tämä ennakko-odotuksia entisestään. Tutkija Pantsar kertoo, että kirjassa totena esitetty on vahvistettu vähintään kahdessa itsenäisessä lähteessä. Tämä huomioiden on yllätys, että kirjaan on päässyt asiavirhemokia. Tässä niistä muutama esimerkki: 1. Josef Masopust oli loistava pelaaja. Paras mitä Tsekkoslovakiasta on tullut, mutta ei todellakaan pelipaikaltaan tähtihyökkääjä, kuten kirja väittää. 2. Franz Beckenbauer ei vuoden 1966 MM-kisoissa pelannut puolustajana, eikä vuoden 1970 MM-kisoissa liberona (vaikka Bayern Munchenissä jo sillä paikalla pelasikin). 3. Vuoden 1978 MM-kisoissa Skotlanti vastaan Peru ottelussa pilkun missannut pelaaja ei ollut Kenny Dalglish. Ehkä numero seitsemän laukojan paidan selässä hämäsi kirjoittajan, mutta seiska ei kuitenkaan ollut ”King Kenny” vaan Don Masson.

Tämän pitkän negatiivisen johdannon jälkeen grumpy-old-man yrittää silti sanoa, että tämä on hyvä kirja. Yllättävänkin hyvä kirja. Ei Pantsar mikään sanataituri ole ja ottelukuvaukset ovat aika monotonisia, mutta kaikkien MM-kisojen tausta – yhteiskunta/politiikka/sosiologia pohjustetaan todella hyvin. Samoin taustoitetaan erinomaisesti kuvattavissa otteluissa esiintyvät maat ja näiden kisoissa käymät muutkin ottelut. Kun ei mitään odota, niin joskus voi saada paljon. Jari Ekbergin ”Kuin taivasta koskettaisi” pysyy edelleen parhaana suomenkielisenä MM-kisakirjana, mutta tämä taitaa mennä sijalle kaksi. Arvostelu on neljä tähteä viidestä ja lukusuositus.

Vuosi 2022 oli määrältään kaikkien aikojen runsain suomenkielisten futiskirjojen osalta. Minun silmissäni Rissasen ”Kadut, kentät ja katsomot” on edelleen viime vuoden kovin/paras uutuus ja Pantsar menee yllättäen kakkoseksi. Tunnetuista tekijöistä en ole vielä ehtinyt lukea Vareksen enkä Mäkijärven uutuuksia, mutta eiköhän nekin ehditä joskus saada arvioon.

[Futista ja viiniä]

Esa Mäkijärven Wunderball kävi myös omalla lukulistalla.

Kirjan selkeitä ansioita oli laaja yhteiskunnallinen- ja kulttuurinen taustoitus. Lisäksi Wunderballia oli rikastettu isolla pinolla kiinnostavia saksalaiseen futikseen liittyviä yksityiskohtia. Miellyttävä ja opettavainen lukukokemus.

Pidempi arvio Täällä

[Heppatiitti]

DUNCAN HAMILTON: PROVIDED YOU DON`T KISS ME – 20 YEARS WITH BRIAN CLOUGH. Ilmestymisvuosi 2007 ja sivuja 263.

Taustaa kirjoittajasta: Duncan Hamilton syntyi vuonna 1958. Hän on englantilainen journalisti ja eräs maailman tunnetuimmista urheilukirjailijoista. Hamilton toimi Nottinghan Eveningin Postin reportterina ja myöhemmin Yorkshire Postin päätoimittajana.

”Provided you don`t kiss me” voitti William Hill Sports Book of the year palkinnon – jota myös englanninkielisen urheilukirjailullisuuden Oscarina pidetään – vuonna 2007. Kaikkiaan Hamilton on voittanut kyseisen palkinnon kolmesti. Hamilton kirjoittaa urheilusta laaja-alaisesti, mutta valtaosa hänen kirjoistaan käsittelee jalkapalloa tai krikettiä. Nykyään Hamilton työskentelee freelancerina ja asuu Menstonin kylässä vaimonsa kanssa.

Taustaa kirjan päähenkilöstä: Brian Clough syntyi vuonna 1935. Hän oli 1950- ja 60-luvuilla huipputehokas hyökkääjä tehden Middlesbroughille ja Sunderlandille 251 maalia 274 ottelussa. Paha loukkaantuminen päätti Cloughin pelaajauran ennenaikaisesti. Tämän jälkeen Clough toimi Hartlepools Unitedin valmentajana yhdessä ystävänsä Peter Taylorin kanssa, josta tuli hänen pitkäaikainen avustajansa. Onnistuminen Hartlepoolsissa poiki pestin vuonna 1967 kakkosdivisioonan Derbyyn, jonka kaksikko sensaatiomaisesti luotsasi liigamestaruuteen 1972. Lyhyen Brightonin vierailun jälkeen Clough siirtyi 1974 Leedsin päävalmentajaksi, mutta sai sieltä potkut vain 44 päivän jälkeen. Tästä ajasta kertoo David Peacen kirja ”Damned United – Tappion ja vihan päivät” jonka arvostelu löytyy tämän osion sivulta 56.

Clough siirtyi 1975 kakkosdivisioonan peräpään Nottingham Forestiin, jonka johti ensin sarjanousuun ja sen jälkeen liigamestariksi 1978 ja vuosina 1979 ja 1980 Euroopan Cupin (nykyisen Mestareiden liigan) voittajaksi. Lisäksi Nottingham voitti Englannin liigacupin neljästi. Clough oli valmentajana yksinvaltainen diktaattori ja tunnettu suuresta egostaan, räiskyvistä lausunnoistaan ja raivokohtauksista.

Yksityiselämässä Clough oli naimisissa Barbara Glasgow`n kanssa vuodesta 1959 lähtien. Heillä on kolme lasta, joista nuorin Nigel on myös tunnettu jalkapalloilija ja valmentaja. Clough luopui valmentamisesti 1993. Hän oli tuolloin pahasti alkoholisoitunut. Cloughille tehtiin maksansiirto 2003 ja seuraavana vuonna hän menehtyi vatsasyöpään. Väenpaljouden takia Cloughin muistotilaisuus piti siirtää Derbyn katedraalista jalkapallostadionille.

Taustaa ajankohdasta: Ennen kuin SKY Sportin TV-sopimus räjäytti seurojen vuositulot ja pelaajien palkat uuteen sfääriin 90-luvulla oli brittifutis kovin erilaista kuin nykyään. 70-luvulla jalkapallo oli korostetusti työväenluokan peli ja katsomoissa seistiin. Oli yleistä, että edessä seissyt huomasi kusinoron valuvan jalkojensa välistä, kun takana seisova virtsasi ulos lounaan yhteydessä juodut ylimääräiset pintit, Pelaajat saattoivat tuolloin tehdä sivuhommia saadakseen lisätuloja. Agentteja pelaajilla ei ollut. Ainut agentti joka tuohon aikaan tunnettiin oli 007. Keskipalkka pelaajilla oli viikossa 135 puntaa ja liigan siirtoennätys Malcolm MacDonaldista maksettu 333.000 puntaa. Stadionit olivat kylmiä, tuulisia ja yleensä kattamattomia. Futarit kävivät pubissa kaljoilla fanien kanssa ja heidän ruokavalioonsa kuuluivat fish & chips.

Kirjan tapahtumat: Helmikuussa 1977 änkytyksestä kärsivä 18-vuotias Duncan Hamilton on lyhytikäisen Nottingham Sport-lehden vapaaehtoinen avustaja, joka yrittää saada haastattelun Brian Cloughilta. Cloughin ensimmäiset sanat nuorukaiselle ovat (lainaus kirjasta): ”So who the fuck are you then?” Kuitenkin Hamilton saa haastattelunsa ja aikaa myöten hänestä tulee Cloughin luottoreportteri, joka ainoana toimittajana saa matkusta joukkueen mukana ja istua seuran bussissa aina Cloughin takana. Hamilton arvioi, että on nähnyt Cloughin rinnalla yli tuhat Nottinghamin ykkösjoukkueen, reservin ja nuorten peliä. Hamilton myös käytännössä kirjoitti valtaosan Cloughin nimissä julkaistuista kolumneista.

Joskus ei luottotoimittajakaan säästynyt Cloughin tunnetuilta raivokohtauksilta, jos lehden kirjoitus ei miellyttänyt tätä (lainaus kirjasta): ”I didn`t need a fucking motivational talk tonight. I just had to show them the shit you`d written. Now, I`ve got a message for you. Take your fucking portable typewriter and stick it up your arse. You`re banned. You`re fucking banned for ever from this ground. Fucking for ever.” Anteeksianto tuli kuitenkin yleensä nopeasti, sillä kahden päivän kuluttua edellisestä (lainaus kirjasta): The phone rang. ”Where are you shithouse?” Asked Clough….
”Er, you banned me. You told me never to come back to the ground,” I said, and heard in return a sigh of mock exasperation.
“Fucking hell, fucking hell. Don`t be such a stupid bugger. Get your arse down here. I didn`t mean it. Spur of the moment thing. Gone and forgotten now. Come down and we`ll have a drink. I`ve got a story for you. Fancy a glass of champagne?”
I paused. “Ok.” I said. “Provided you don`t kiss me.”
“You`re too fucking ugly for that,” he said, and slammed the phone down.

Cloughia ei voi mainita ilman Peter Tayloria. Maalivahti Taylorista ja hyökkääjä Cloughista tuli erottamattomat ystävykset jo 50-luvulla Middlesbroughissa. Vanhempi Taylor opetti ensin Cloughille taktiikkaa ja lukemaan peliä, mutta pian oli selvää, että Clough oli tämän ”avioliiton” hallitseva osapuoli. Clough rakasti julkisuutta ja oli kuin kala vedessä median edessä. Media vastavuoroisesti rakasti Cloughia, jonka lausunnoilla myytiin lehtiä ja saatiin katsojat television ääreen. Taylor taas oli syrjäänvetäytyvä persoona, joka viihtyi parhaiten kotona perheensä kanssa. Taylor oli kuitenkin mestari löytämään pelaajia ja analysoimaan näiden vahvuuksia.

”Avioliitto” alkoi rakoilla neljännesvuosisadan ja Nottinghamin suurimman menestyksen jälkeen. Taylor kirjoitti kirjan ”With Clough by Taylor” josta Clough ei ollut etukäteen tietoinen. 1982 Clough oli pitkään hoidossa sydänkohtauksen ja sepelvaltimon takia ja Taylor oli vastuussa Forestista. Taylor alkoi romahtaa henkisesti vastuun alla ja etsi salakuuntelulaitteita toimistosta. Cloughin paluun jälkeen Taylor siirtyi valmentamaan Cloughin rakastamaan Derbyyn ja välirikon täydensi, että hän vei mukanaan Nottinghamin tähtipelaaja John Robertsonin. Tämän jälkeen herrat eivät puhuneet toisilleen sanaakaan. Taylor kuoli seitsemän vuotta myöhemmin.

Nykyajan siirtohintoihin verrattuna oli uskomatonta miten halvalla Nottinghan sai rakennettua suurjoukkueensa perustan. Frank Clark saatiin vapaana siirtona, Larry Lloydin hinta oli 60.000 puntaa. Peter Withe 42.000, John McGovern 35.000, Archie Gemmill 20.000, Kenny Burnsistä sentään maksettiin 150.000 puntaa ja Peter Shiltonista 270.000. Seurassa olivat jo Tony Woodcock, John Robertson, Ian Bowyer, Viv Anderson ja Martin O`Neill. Valmennuksellinen mestariveto oli siirtää maalitykki Kenny Burns toppariksi ja Larry Lloydin kanssa tämä muodosti erään kaikkien aikojen parhaimman ja kovaluisimman toppariparin. Jos vastustaja pystyi ohittamaan heidät oli vastassa vielä Peter Shilton. Parhaimmillaan Forest pelasi 42 peräkkäistä tappiotonta ottelua.

Clough tunnetusti rakasti rahaa, vaikka Leeds oli joutunut maksamaan itsensä kipeäksi, että pääsi Cloughista eroon ja tämä oli tehnyt Cloughista taloudellisesti riippumattoman. Clough oli Nottinghamin todellinen hallitsija ja pyöritti seuran johtokuntaa ja omistajia miten tahtoi. Clough kiristi seuralta uusia tuottoisia jatkopestejä teeskentelemällä olevansa lähdössä milloin mitäkin seura- tai maajoukkuetta (Irlanti, Wales, Skotlanti) luotsaamaan. Toisaalta Clough oli myös hyvin antelias. Hän saattoi maksaa ravintolassa tuntemattomien ihmisten laskun, sujauttaa nimmaria pyytävälle pikkupojalle ison setelin sekä tuki kaivoslakon aikana lakkoilijoita avokätisesti. Clough oli katkera ettei häntä koskaan valittu Englannin maajoukkueen päävalmentajaksi. Englannin Palloliitolle Clough oli punainen vaate ja liian suuri riski. Ehkä Clough tiesi sen itsekin (lainaus kirjasta): ”I only ever wanted to be manager of England,” he admitted eventually. “I`d have made a difference as well, you know. I`d have won the World Cup. Mind you, I`d probably have started a world war in the process…”

Clough vihasi auktoriteettejä, vaikka oli itse sellainen pelaajien suuntaan. Clough hallitsi pelolla, mutta myös paransi juoppoja ja peliriippuvaisia pelaajia. Pelaajat janosivat saada Cloughin luottamuksen ja hyväksynnän. Helenio Herreran ohella Clough lienee historian tunnetuin management-by-perkele valmentaja. Puhdas diktaattori ja tiesi sen itsekin (lainaus kirjasta): ”There are never any disagreements with players. We talk about it for twenty minutes and then we`d decide I was right.”

Taylorin lähdön jälkeen Clough janosi näyttää, että pystyi menestymään myös ilman tätä. Suurmenestyksen jälkeen Forest oli kuitenkin taloudellisissa vaikeuksissa. Tilit olivat kaksi miljoonaa puntaa pakkasella ja uudesta katsomosta oli lainaa kaksi ja puoli miljoonaa puntaa. Seura oli lähellä konkurssia ja joutui myymään parhaat pelaajansa. Niukkuuden ja säästön vuosia vietettiin seurassa 1982-87. Sen jälkeen Clough sai vielä kerran rakennettua hyvän joukkueen, jonka voima ja sydän oli Stuart Pearce. Nottingham voitti liigacupin 1989 ja 1990.

Cloughin juominen oli alkanut jo 60-luvulla ja pahentunut ajan myötä. Alkoholisoitumisen seurauksena raivokohtaukset lisääntyivät ja kun innostuneet kannattajat voitollisen ottelun jälkeen juoksivat kentälle tallensivat TV-kamerat miten valmentajan nyrkki heilahti toistuvasti vasten fanien kasvoja. Clough alkoi turhautua ja väsyä toimimaan managerina. Nottinghamin sarjasijoitukset putosivat, eikä Clough enää jaksanut opetella uusia taktiikoita tai perehtyä vastustajiin. 12.5.1993 Nottingham putosi sarjasta eikä Clough valmentanut enää koskaan. Viimeisessä ottelussa yleisö lauloi: ”Brian Clough`s a football genius!” Yleisö ei hylännyt sankariaan eikä suostunut poistumaan ennen kuin Clough palasi pukuhuoneesta vielä kerran heidän eteensä (lainaus kirjasta): ”Can I have a word from you, Brian” asked a desperate TV interviewer outside the ground. ”Of course,” said Clough walking briskly away. ”Goodbye.”

Kirjan arvostelu: Clough vetäytyi jalkapallosta ja valmennusvastuusta 58-vuotiaana ja vietti loppuelämänsä varakkaana jalkapalloeläkeläisenä. Hamiltonin ja Cloughin ystävyys loppui ikävästi tai ”cloughmaisesti.” Nottinghan Evening Post vaihtoi omistajaa ja uudet omistajat eivät olleet valmiit maksamaan Cloughille tämän vaatimaa palkkiota kolumneista. Hamilton laitettiin tämän viestin sanansaattajaksi, eikä Clough puhunut Hamiltonille tämän jälkeen enää koskaan.

Clough lienee tunnetuin puolihulluista ja särmikkäistä jalkapallovalmentajista, joissa oli kuitenkin ainakin hitunen puhdasta neroutta ja jokainen kirjan luku paljastaa uuden piirteen eksentrisen valmentajan persoonassa. Tuskin kukaan muu manageri voi väittää nostaneensa kahta pikku seuraa jalkapallomaailman ehdottomalle huipulle. Clough jätti jälkeensä loputtoman määrän kuolemattomia one-linereita ja tokaisuja, joita väritti hänen omalaatuinen huumorinsa: ”I wouln`t say I was the best manager in the business. But I was in the top one.”

FourFourTwo-lehti valitsi tämän kirjan kaikkien aikojen parhaaksi jalkapallosta kirjoitetuksi, enkä voi tätä valintaa kyseenalaistaa. Vuosien jälkeenkin kaikki tässä kirjassa toimi ja vetää lukijan mukaansa kovin erilaiseen futismaailmaan kuin se, jonka nyt tunnemme. Arvostelu ei voi olla mitään muuta kuin viisi tähteä viidestä. Osta, lainaa tai varasta tämä kirja! Tai älä sentään varasta…

[Hasan Sas]

Hyvä kirjaesittely taas kerran.

Täytynee jossain vaiheessa hankkia tuo kirja, kun vaikuttaa sen verran kiinnostavalta.

[powderfinger]

Tuo löytyisi omasta hyllystäkin. Ostin sen joskus yli kymmenen vuotta sitten samassa kiimassa kun luin Damned Unitedin, ja lainasin appiukolle joka oli aikanaan Nottinghamin "fani". Hän palautti sen tuossa vasta vähän aikaa sitten, kun oli unohtunut hyllyyn siellä. Täytyy laittaa listalle luettavaksi.

[Heppatiitti]

Tuo löytyisi omasta hyllystäkin. Ostin sen joskus yli kymmenen vuotta sitten samassa kiimassa kun luin Damned Unitedin, ja lainasin appiukolle joka oli aikanaan Nottinghamin "fani". Hän palautti sen tuossa vasta vähän aikaa sitten, kun oli unohtunut hyllyyn siellä. Täytyy laittaa listalle luettavaksi.

Damned United on myös mahtava teos. Yksi kaikkien aikojen parhaista futiskirjoista.

[Futista ja viiniä]

Sain luettua tuon Johanna Ruohosen "Naisten laji" -kirjan. Kyllähän teoksessa tehdään melkoista pioneerityötä, sillä onhan jalkapallo naisten lajina erittäin marginaalissa edelleen.

Itse tykkäsin kirjassa eniten siitä, miten suomalaisten naisfutaajien haastatteluiden kautta valottui sellaisten ammattifutaajien arki, jota pelaavat pienellä korvauksella ja pienillä eduilla.Toki kirja itsessään haastaa varmasti myös lukijansa lajimieltymyksiä.

Linkin takana pidempää juttua kirjasta.

Futiskirjat: Naisten laji. Kirja jalkapallosta, Johanna Ruohonen

[Hasan Sas]

Nige Tassell: The Hard Yards - Triumph, Despair and Championship Football (2021)

Tuli luettua toimittaja/kirjailija Nige Tassellin parin vuoden takainen Kaikkein Kovinta käsittelevä kirja. Aikaisemmin olen lukenut samalta tekijältä kirjan kannessakin mainitun alasarjafutista käsittelevän The Bottom Cornerin, joka jätti jälkeensä varsin positiivisen mielikuvan.

Hard Yardissa seurataan Kovimman kautta 2020-2021, joka tunnetuista syistä pelattiin olosuhteiltaan erittäin oudossa ja toivottavasti ainutkertaisessa tilanteessa. Koronan aiheuttamat rajoitukset katsomoihin ja ihan liikkumiseenkin tarkoittivat sitä, että suurin osa kauden peleistä pelattiin (lähes) tyhjille katsomoille. Tavallaan oli siis huonoa tuuria, että Tassell sattui tekemään kirjaansa juuri tuolla kaudella. Toisaalta taas on hienoa, että tämäkin omituisuus tuli kronikoitua populaarin tietokirjan muotoon.

Tassell käsittelee aihettaan kronologisesti muutamalla artikkelimaisella kappaleella per kuukausi. Kirjailija pystyttelee itse pääosin taustalla ja antaa haastateltaviensa olla äänessä. Kirjassa jututetaan niin pelaajia, valmentajia, faneja, huoltajia, radiotoimittajia ja ties ketä tavalla tai toisella johonkin Championship-joukkueeseen liittyviä henkilöitä. Parhaimmillaan jututettavilla on oikeinkin mielenkiintoista ja harvoin kuultua kerrottavaa, joskus taas ei. Tämä on samalla kirjan vahvuus ja heikkous. Kirjan rakenne on väistämättä jokseenkin hajanainen ja kappaleiden kiinnostavuus riippuu kovin paljon siitä, millainen ulosanti kullakin haastateltavalla on ollut. Kirjaa voi kuitenkin rakenteensa takia mainiosti lukea myös lyhyitä pätkiä silloin tällöin ja huoletta skipata epäkiinnostavat kohdat, jos siltä tuntuu.

Suomalaisittain on jokseenkin harmillista, ettei suomalaisten pelurien edeosttamuksiin tartuta sen enempää. Norwichia käsittelevissä osuuksissa toki mainitaan Pukin (ja Buendian) olevan tasolle liian hyviä, mutta Forssista vaietaan täysin. Taitaa Tassellkin kuulua siihen Forssin ketjusta tuttuun yleismaailmalliseen Macen uraa sabotoivaan salaliittoon.

Kokonaisuutena kirjaa voi ilman muuta suositella pallokorvafutiksen ystäville. Tassell osaa kirjoittaa ja tekstiä on helppo ja mukava lukea.