Jalkapalloaiheiset kirjat

[LechW]

Kiintoisaa keskustelua!

Käännöskirjallisuudessa valitettava fakta on, että käännösoikeudet kakkoskorin elämäkertaan irtoavat usein pienelle kielialueelle hyvinkin huokeasti. Suomalaiskustantajan kannalta on plussaa käännösoikeuksien ostoa harkitessa myös se, jos teos ei ole kieleltään erityisen kunnianhimoinen. Päälausevetoinen, urheilufraaseja hyödyntävä teksti kääntyy suomeksi huomattavasti nopeammin kuin intertekstuaalisuuteen tai kielelliseen leikittelyyn taipuvainen kerronta. Nimi isolla + pelaajan / valmentajan naama kanteen on myös varsin takuuvarma konsepti, joka kiinnittää katseen niin verkkokaupassa kuin Prisman hyllyssä. Loistavaa synttärilahjaksi kummipojalle -matskua. Ja toiveissa on nelinumeroiset myyntiluvut.

Wilsonin tai Foerin (sekä monen muun Hasan Sasinkin mainitseman tekijän) markkina-arvo lienee taas tuhansia euroja suurempi, mikä nostaa suomalaiskustantajan kynnystä tehdä tarjous. Onneksi on FILI ja muutama muu taho, jolta tukea kääntämiseen on saatavissa. Ilman laadukasta urheilukirjallisuutta myös suomen kielen ilmaisuvoima köyhtyy ja joudumme keskustelemaan defensiivisen positional playn ulottuvuuksista yhä enemmän anglismeilla.

Debatin ytimessä olleen Mäkijärven kunniaksi on sanottava, että yleiskatsauksena maahan / seuraan hänen kirjansa toimivat hyvänä porttina analyyttisempiin futiskirjoituksiin. Ja viittaustekniikka on rehellinen: lainausten alkuperää ei ole piilotettu ylimalkaisen kirjallisuusluettelon kätköihin, vaan ne ovat lukijalle selkeästi esillä. Real- ja Italia-kirjat olen lukenut ainakin pääosin, Wunderballia en vielä.

Tässäkin raha puhuu. Pienelle markkina-alueelle niche-tietokirjan kirjoittaminen on omanlaistaan taloudellista itseruoskintaa. Jos myynti on vaikkapa vajaat tuhat kappaletta ja kolmenkympin kirjasta tilittyy tekijälle verojen jälkeen kolme euroa, ei kirjaan käytetylle ajalle hirviä laskea tuntiliksaa. (Toki, myös nyt kiittävä nyökkäys säätiöiden suuntaan. Sieltä ne suurimmat tulovirrat taitavat tulla.)

Ja silti: on mahtavaa, että Suomesta löytyy Vesa Vareksen tai Saku-Pekka Sundelinin kaltaisia kirjoittajia, joiden kirjoista huokuu niin syvä oppineisuus kuin intohimo lajiin (sekä jalkapalloon että tietokirjallisuuteen).

[Kakskytkahdeksan]

Ylempään pohdintaan lisäys, että esimerkiksi käännettyjen musiikkikirjojen myynti romahti noin kymmenen vuotta sitten. Uskon, että näin kävi myös urheilukirjallisuudelle.

Alettiin vaatia omaelämäkerrallisuutta ja laajempien kokonaisuuksien kartoitusta. Siinä missä Joel McIverin Metallica oli myynyt kolmessa vuodessa vuonna Suomessa 2010 15000 kappaletta, nyt bändiliitännäiset ylipitkät lehtijutut kansiin sidottuina eivät enää tuota mitään.

[Hasan Sas]

Ylempään pohdintaan lisäys, että esimerkiksi käännettyjen musiikkikirjojen myynti romahti noin kymmenen vuotta sitten. Uskon, että näin kävi myös urheilukirjallisuudelle.

Alettiin vaatia omaelämäkerrallisuutta ja laajempien kokonaisuuksien kartoitusta. Siinä missä Joel McIverin Metallica oli myynyt kolmessa vuodessa vuonna Suomessa 2010 15000 kappaletta, nyt bändiliitännäiset ylipitkät lehtijutut kansiin sidottuina eivät enää tuota mitään.

Menee jo sivuraiteille, mutta mututuntuma noihin musakirjoihin on se, että vuosittain julkaistavien nimikkeiden määrä kasvoi ihan räjähdysmäisesti joskus 2000-luvun alussa. Ja edelleenkin sitä tavaraa ilmestyy aivan tolkuton määrä, joten ei niiden julkaiseminen voi täysin kannattamatontakaan olla, vaikka yksittäinen nimike tuottaakin vähemmän voittoa kuin jotkut takavuosien myyntihittimetallicat, Heroiinipäiväkirjat ja Kiss Maskin takaat. Ja voihan tässä taustalla myös olla sitä, että bändikirjojen kuluttamiselle on käynyt osittain sama homma kuin true crimelle, eli että lukeminen on siirtynyt isoksi osaksi äänikirjojen puolelle.

Urheilukirjoissa ei mielestäni ole koskaan ollut vastaavaa buumia kuin musakirjoissa, mutta varmasti niidenkin myyntiluvut ovat tulleet alas, kuten on käynyt käytännössä kaikelle muullekin painetulle kirjallisuudelle.

[Villahousu]

Ilman laadukasta urheilukirjallisuutta myös suomen kielen ilmaisuvoima köyhtyy ja joudumme keskustelemaan defensiivisen positional playn ulottuvuuksista yhä enemmän anglismeilla.

Toki erityisesti nykyään on aika paljon muitakin kanavia tuollaisten käännösten kehittymiselle: esimerkiksi journalismi eli kirjoitetut (netti)jutut, urheiluselostukset (esim. TV:ssä), some-viestit ja tämä foorumi. Jossain luonnontieteissä näin ei samalla tavalla ole, kun se ei herätä samalla tavalla tiedotusvälineiden/kansalaisten kiinnostusta, jolloin oletetusti vaikka mainitun Terra Cognitan teoksilla suurempi merkitys suomen kielen kannalta.

Esimerkiksi termille "wingback" on viime aikoina yritetty kehittää suomenkielistä käännöstä aika monessa paikassa, eikä asiaa varmaan ratkaise, vaikka joku yksittäinen kirjan kääntäjä/kirjailija päätyisi johonkin tiettyyn lopputulokseen (mahdollisesti 50 kappaletta myyvässä) teoksessaan.

Silti tietysti laadukkaalla suomenkielisellä urheilukirjallisuudella olisi erittäin tärkeä funktio, erityisesti jos se löytäisi lukijansa.

[Tunturi]

Erinomaista keskustelua täällä. Pieni huomio vähän ohi aiheen: vaikka jollain tasolla arvostan Terra Cognitan työtä käännöstietokirjallisuuden parissa, niin valitettavasti kirjat ovat ihan hirveitä tasoltaan. Monessa kirjassa jokaisella sivulla on käännös- tai lyöntivirheitä, ja usein teksti on läpeensä anglistista. Ilmeisesti tietokirjoilla voi Suomessa pärjätä, jos kääntää kirjat hirveällä vauhdilla, ei maksa graafikoille kansien tuottamisesta ja laittaa hinnaksi 50 euroa. Tietysti se, että niin moni maineikas tietokirja päätyy Terra Cognitan julkaistavaksi, johtuu vain siitä, että isoja kustantamoita ei niitä kiinnosta julkaista. Surullinen tilanne.

[Red Bull Mentula]

https://www.aamulehti.fi/kirjat/art-2000009569624.html 

SANAA kulttuuriteko käytetään liikaa, joten ei käytetä sitä tässä, vaan sanotaan, että toimittaja Saku-Pekka Sundelin on kirjoittanut aivan erinomaisen kirjan suomalaisesta jalkapallosta

[Hodari]

Inverting the Pyramidista julkaistaan ensi kuun alussa jälleen päivitetty versio. Onkos tämä nyt klassikon jo kolmas päivitys. Uudesta sisällöstä en löytänyt mitään kattavampaa listaa, paitsi että viime vuoden lopussa pelatut hassuttelut ilmeisesti ainakin löytyvät.

[Heppatiitti]

SAKU-PEKKA SUNDELIN: SUOMIFUTIS – SUOMALAISTA JALKAPALLOKULTTUURIA ETSIMÄSSÄ. Ilmestymisvuosi 2023 ja sivuja 256.

Taustaa kirjailijasta: Saku-Pekka Sundelin on toimittaja ja tietokirjailija. Tarkempi esittely löytyy tämän foorumin osion sivulta 57 kirjan ”Brittifutis – Englantilaisen jalkapallon tarina” arvostelun yhteydestä.

Nostoja kirjan tapahtumista: Aluksi kirjailija kertoo miten makaa pääsiäisenä 2020 lastenhuoneen lattialla ja luulee kuolevansa. Pelätty aivoinfarkti paljastuu rajuksi paniikkikohtaukseksi. Kohtaukset uusiutuvat ja sairauslomat vaihtuvat siihen, että Sundelin jää vuodeksi pois työelämästä laittamaan itsensä kuntoon ja samalla kirjoittaa tämän kirjan.

Kirjassa kumotaan myyttejä ja ikuiset keskustelun aiheet saavat uusia näkökulmia. Sundelin ja kirja haastavat Suomifutiksen monet totuutena pidetyt väitteet ja myytit esimerkiksi talviharjoitteluolosuhteista. Olosuhdepäällikkö Tero Auvinen on työskennellyt 30-vuotta Palloliitossa ja Suomeen on 1980-luvulta lähtien rakentunut mittava halliverkosto. ”Meillä on paremmat talviharjoittelumahdollisuudet kuin monella Pohjoismaalla tai jopa Pohjois-Euroopan maalla”, Auvinen lataa. Sijaintimme pohjoisessa on pelkkä tekosyy. Suomessa on tällä hetkellä 430 tekonurmikenttää, joista kolmannes on seurojen omistamia.

Välillä ”Suomifutis” tuntuu melkein matkakirjalta. Sundelinin pitkä toimittajatausta näkyy siinä, että matkustetaan paikan päälle ja haastatellaan paikallisia jalkapallovaikuttajia- ja toimijoita, josta syntyy tarina tai juttu. Maakuntien miehet pääsevät ääneen esim. sellaisilla paikkakunnilla kuin Kolari, Tornio ja Kempele. Suomen ”futispääkaupunkia” etsittäessä voittajiksi selviävät Valkeakoski ja Kotka, joissa seura merkitsee itsessään kaupungin asukkaille paljon – ei se millä sarjatasolla seura sattuu pelaamaan.

Sundelin kirjoittaa mielenkiintoisesti jalkapallosta ja mediasta. Hänen mukaansa jalkapallo on Suomen tarkimmin varjeltuja salaisuuksia. Lajiyhteisön olisi otettava itse vastuuta siitä, ettei suomalainen jalkapallo saa enemmän huomiota. Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja ja futismies Tapio Sadeoja kertoo, että Veikkausliigaan panostettiin printti- ja verkkopuolellakin sisällöllisesti paljon. Kenties jopa liian paljon siihen nähden, minkä verran jutuilla oli lukijoita. ”Median tehtävä ei ole nostaa yhtään mitään. Sen tehtävä on tehdä tärkeistä, mielenkiintoisista, merkityksellisistä ja lukijoita kiinnostavista asioista hyvää journalismia.” Mikä edes olisi sellainen peruste, että miksi alettaisiin nostaa juuri jalkapalloa? Ei sellaista ole. Sundelin valottaa, että Ilta-Sanomien urheilussa on selkeä strategia, ettei alle 50.000 lukijaa vetäviä juttuja tehtäisi ollenkaan ja yli 50.000 klikkiä vetävät jutut vaikkapa Veikkausliigasta viimeisen kolmen vuoden ajalta ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Jari Honkavaara pääsee ääneen ja kyseenalaistaa valmentamansa HIFK:n kuuluisan yhteisöllisyyden pelkäksi myytiksi. Hän nostaa esille esimerkiksi talkootyön, joka on väistämätöntä arkea monissa suomalaisissa seuroissa. ”HIFK:ssa joka on mukamas yhteisöllinen seura, ei saatu edes lipunmyyntiä otteluihin, vaan ne piti tuoda ostopalveluna ulkopuolelta.” HIFK:ssa on viime vuosina rakennettu voimakkaasti tarinaa yhteisöllisyydestä ja sen tiedotusvälineetkin ovat liian helposti ostaneet. Joukkueen toinen entinen valmentaja Tor Thodesen ihmetteli joskus, että seuralla on kyllä kannattajia, mutta ei katsojia. HIFK:ssa oli käsitys, että seura haluaa olla HJK:n vastavoima, mutta ei oikein ymmärrystä tai resursseja saavuttaa sellaista asemaa.

Suomessa on lähes 150.000 rekisteröitynyttä jalkapalloilijaa, mikä on enemmän kuin yhdessäkään muussa lajissa. Kun mukaan lasketaan lisenssipelaajien ja junnujen perheenjäsenet – usein isät ja äidit, satunnaiset harrastefutaajat, niin jalkapallo liikuttaa päivittäin puolta miljoonaa suomalaista. Suomi on junioriturnausten ja maajoukkuefutiksen luvattu maa. Futis on valtava yhteiskunnallinen kansan liikuttaja. Mikä estää näitä ihmisiä käymästä säännöllisesti suomalaisten seurojen otteluissa? Suomalaisilla on vahva side yksittäiseen joukkueeseen, mutta pienempi itse seuraan. Raimo Sarajärvi sanoo: ”Siinä mielessä olemme epäonnistuneet. Suomessa on vähän seuroja, mutta tosi paljon joukkueita. Ei tunneta ihmisiä kuin joukkueen ympärillä, eikä tunneta seuraa. Seuran pitäisi olla se iso yhteisö, jonne on hienoa kuulua ja jossa voi olla mukana omalla tavallaan.”

Kirjan arvostelu: Suuri runoilija kirjoitti aikanaan:

”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”
 Tuo huuto on Suomessa syyri,
 Mut mikä se on se kyltyyri?
 Kas, siinäpä pulma on jyyri.

 Tuhatkarvainen on kyltyyri –
 se on Kiinassa Kiinaan myyri –
 mut Suomessa Suomen kyltyyri
 tuon kaiken on karrikatyyri.

Kuten Hasan Sas jo aikaisemmin kirjoitti ”Suomifutis” on vielä enemmän kirjoittajansa näköinen ja oloinen teos kuin edeltäjänsä ”Brittifutis.” Sundelin on lähtenyt etsimään mystistä suomalaista jalkapallokulttuuria ja etsiminen johtaa monesti löytöihin ja hyviin havaintoihin. Sundelin haastaa ja kyseenalaistaa ja tekee huomioita uusista näkökulmista. Kirjasta paistaa tekijän innostus aiheeseen ja futiksen Sundelin tuntee hyvin. Tekijä on sujuvasanainen kirjoittaja ja kyllä sitä mystistä suomalaista, omanlaistaan jalkapallokulttuuriakin löytyy.

Hiukan moitteita liiallisesta kotiseuturakkaudesta, joka välillä läikkyy yli. Rauma ja Pallo-Iirot ovat kirjoittajalle eittämättä rakkaat, mutta lukija ei välttämättä jaksa innostua kirjailijan omista vuosikymmenten takaisista pelimuistoista tai siitä, että jää Pallo-Iiroissa penkille, kun Raumalle pestataan hidas mutta taitava brassi. Hyvä kirja tämä kuitenkin on. Arvostelu on neljä tähteä viidestä ja lukusuositus.

[Fabrizio]

Onko kukaan lukenut Martin Bengtssonin I skuggan av San Siro?

Aihe kiinnostelisi mutta myös muiden mielipiteet teoksesta kiinnostaa ennen kuin isken rahani kirjaan.

[kokistuoppi]

Onko kukaan lukenut Martin Bengtssonin I skuggan av San Siro?

Aihe kiinnostelisi mutta myös muiden mielipiteet teoksesta kiinnostaa ennen kuin isken rahani kirjaan.

Mainittakoon että leffasovitus “Tigrar” oli hyvä, tykkäsin erilaisesta kulmasta jalkapalloammattilaisuuteen. Eräänlainen Zlatanin antiteesi: Odotettiin valtavasti, mutta superlupauksen asema toikin lähinnä painajaisen.

[Jimmy Cooper]

Mainittakoon että leffasovitus “Tigrar” oli hyvä, tykkäsin erilaisesta kulmasta jalkapalloammattilaisuuteen. Eräänlainen Zlatanin antiteesi: Odotettiin valtavasti, mutta superlupauksen asema toikin lähinnä painajaisen.

Sama, hieno leffa. Jos oma ruotsini olisi tasolla, että pystyisin kunnolla oikean kirjan lukemaan, niin tämä kiinnostaisi.

[Alty]

Onko kukaan lukenut Martin Bengtssonin I skuggan av San Siro?

Aihe kiinnostelisi mutta myös muiden mielipiteet teoksesta kiinnostaa ennen kuin isken rahani kirjaan.

Oon lukenut joskus kauan sitten. On lukemisen arvoinen.

[ALPPIK]

Onko kukaan lukenut Martin Bengtssonin I skuggan av San Siro?

Aihe kiinnostelisi mutta myös muiden mielipiteet teoksesta kiinnostaa ennen kuin isken rahani kirjaan.

Yritin tutkia tämän saatavuutta ja Helmet-sovellus kaatui ensimmäisen kerran ikinä. En usko salaliittoteorioihin yleensä, mutta onko tässä jotain minun kirjastokortiltani pimitettävää?

Ai niin, löytyy Malminkartanon kirjastosta ja Pasilan pääkirjaston kirjavarastosta.

[konttaava karhu]

Onko Palloliiton Jalkapallokirja tavannut ilmestyä näin keväisin? 2023 ei löydy myynnistä? Vai onkohan Ari kaivanut taskulaskimen esiin julkaisemisen mielekkyydestä sillä näemmä 2022 myydään puoleen hintaan..?

[Heppatiitti]

Onko Palloliiton Jalkapallokirja tavannut ilmestyä näin keväisin? 2023 ei löydy myynnistä? Vai onkohan Ari kaivanut taskulaskimen esiin julkaisemisen mielekkyydestä sillä näemmä 2022 myydään puoleen hintaan..?

Myöhäinen vastaus mutta nyt on viimeinkin ilmestynyt. Liki viisisataa sivua ja hinta 37 euroa.

[Heppatiitti]

ANDY DOUGAN: KIOVAN DYNAMON KUNNIA/DYNAMO: DEFENDING THE HONOUR OF KIEV. Ilmestymisvuosi 2001 ja suomennos 2002. Sivuja 268.

Taustaa kirjoittajasta: Skotlantilainen Andy Dougan on journalisti, kirjailija ja luennoitsija. Dougan on kirjoittanut 12 tietokirjaa tai elämäkertaa. Hänen pääaiheitaan ovat elokuva, jalkapallo ja historia. Dougan on kirjoittanut mm. Richard Attenboroughin, Robin Williamsin, Robert De Niron. Martin Scorsesen ja George Clooneyn elämäkerrat. “Kiovan Dynamon kunnia” kirjan lisäksi jalkapalloa käsittelevät kirjat ”The Lisbon Lions: Celtic” ja ”The Glory Glory Bhoys.” Dougan on suorittanut tohtorintutkinnon Glasgowin yliopistossa.

Kirjan tapahtumat: Legenda lienee kaikille jolloin tasolla tuttu. 1942 Kiova on saksalaisten miehittämä. Ukrainalaisista sotavangeista koottu joukkue kohtaa natsi-Saksan Luftwaffesta kootun jalkapallojoukkueen. Ukrainalaiset nöyryyttävät ja voittavat saksalaiset ja tämän takia sotavangit teloitetaan ottelun jälkeen. Näinkö se meni? Ei mennyt. Pelaajat eivät olleet sotavankeja, otteluita ei ollut yksi vaan yhdeksän. Pelaajista henkensä menetti neljä, joista kolme puoli vuotta ottelun jälkeen.

Ukraina oli lyhytaikaisesti itsenäinen 1917-18. Puna-armeija valtasi Kiovan 1918, jonka jälkeen vuorossa olivat saksalaiset ja sitten taas puna-armeija. Venäjän sisällissodan päätyttyä Kiovasta ja Ukrainasta tuli 1922 osa Neuvostoliittoa, mutta Ukrainan kansallismieliset olivat uskollisia omalle maalleen, mikä herätti Stalinissa epäluuloja. Bolsevikit aloittivat pakkokollektivisoinnit ja kulakkien hävittämisen. Ukraina oli vilja-aitta, mutta Stalinin takavarikoidessa viljan kuoli vuosina 1932-33 arviolta 5-7 miljoonaa ukrainalaista nälkään. Tätä seurasi NKVD:n terrori, puhdistukset ja ilmiannot.

Jalkapallo oli Ukrainassa hyvin suosittua. Kiovan Dynamon perustivat paikalliset poliisit 1927. 1930-luvun alussa Dynamo alkoi pestata ammattilaisia ja voitti Ukrainan mestaruuden 1932. Vuonna 1935 joukkueeseen liittyivät taitava puolustaja Aleksei Klimenko ja maalivahti Nikolai Trusevits, jonka pelityyli oli vuosikymmeniä aikaansa edellä. Trusevits lähti kauas maaliltaan palloa vastaan ja toimi kuin ylimääräisenä puolustajana. Peräti kahdeksan Dynamon pelaajaa valittiin Ukrainan maajoukkueeseen, joka vuoden 1935 Euroopan kiertueella kohtasi sen ajan suurjoukkueen Pariisin Red Starin, joka lupasi olla murskaamatta kaukaisia vierailijoita, mutta koki itse 1-6 selkäsaunan. Kolme Kiovan pelaajaa kutsuttiin Neuvostoliiton maajoukkueeseen ja Dynamo edusti Ukrainaa, kun Neuvostoliiton mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran 1936. Dynamo sijoittui sarjassa toiseksi.

22.6.1941 Hitler käynnisti operaatio Barbarossan ja saksalaiset pommittivat Kiovaa. Monet Dynamon pelaajista ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi ja Dynamon stadionista tuli evakuointitoiminnan keskus, kun etenevät saksalaiset lähestyivät Kiovaa. Pelaajien perheet evakuoitiin rintaman taakse mutta pelaajat jäivät. Vastarinta oli raivoisaa mutta saksalaiset valtasivat kaupungin 19.9.1941 ja saivat 630.000 sotavankia. Olot vankileireillä ja miehitetyssä kaupungissa olivat ankarat. Natsit keräsivät kaupungin juutalaiset kokoon ja nämä teloitettiin Babi Jarin rotkossa. Teloitettujen joukossa olivat Dynamon pelaaja Lazar Kogen ja entinen valmentaja Lev Tsernobylski.

Saksalaiset olivat uskotelleet Ukrainan kansallismielisille olevansa maan itsenäisyyden kannalla, mutta kiovalaisten mahdollisesti elättelemät kuvitelmat paremmasta elämästä saksalaisten alaisuudessa murskattiin nopeasti. Marraskuun loppuun mennessä teloitettiin noin 100.000 siviiliä, joista 75.000 oli juutalaisia. Stalinin terrori oli vaihtunut Gestapon ja SS-joukkojen tekemäksi kansanmurhaksi. Miehittäjät tarvitsivat hyökkäystä jatkavalle armeijalleen tarvikkeita ja Kiovasta tehtiin huoltokeskus. Tehtaat tarvitsivat työvoimaa ja vangeiksi jääneet – myös pelaajat – vapautettiin, kun he vannoivat uskollisuutta uudelle hallinnolle.

Kiovassa oli nälänhätä, joten olot eivät olleet juuri vankileirejä paremmat. Saksalaiset sotilaat tarvitsivat leipää, joten leipätehtaat käynnistivät toimintansa. Leipomossa nro 3 oli töissä yli 300 ihmistä. Tehtaan johtajaksi oli nimetty Josif Kordik, joka oli surullinen ja iloton mies, mutta urheilua hän rakasti. Kiovassa Kordik törmäsi nälkään nääntymässä olevaan maalivahti Nikolai Trusevitsiin. Kordik otti Trusevitsin töihin leipomoon ja alkoi pelastaa ja haalia tehtaaseen muitakin urheilijoita. Urheilijat eivät saaneet tehtaassa erityiskohtelua, he tekivät pitkän työpäivän, mutta saivat ruokaa ja asua leipätehtaan tiloissa. Kordik halusi perustaa tehtaalle oman jalkapallojoukkueen ja Trusevits alkoi etsiä elossa olevia Dynamon pelaajia. Hän löysi Gontsarenkon, Kuzmenkon ja Sviridovskin. Nämä löysivät lisää pelaajia ja täydennyksiä saatiin paikallisen Lokomotivin entisistä pelaajista.

Kiovassa tiukkaa kuria lievennettiin, koska saksalaiset toivoivat voittavansa kansan puolelleen ja saavansa sitä kautta lisää aikaa tuhoamis- ja hyökkäyssuunnitelmilleen. Elintarvikkeiden tarjontaa lisättiin vähitellen, ulkonaliikkumiskieltoa höllennettiin, jazz-musiikkia alettiin soittaa sekä järjestää urheilutapahtumia. Fasistimielinen Georgi Svetsov oli aikoinaan pyrkinyt pelaajaksi Kiovan Dynamoon, mutta häntä ei kelpuutettu. Nyt Svetsov keräsi kokoon ”Ruch” nimisen joukkueen ja yritti saada leipomoon kerääntyneitä pelaajia liittymään kätyrijoukkueensa, mutta mitkään houkutukset eivät saaneet Dynamon ja Lokomotivin entisiä pelaajia vaihtamaan puolta. Sen sijaan Kordik ilmoitti leipomon joukkueen saksalaisten sallimaan jalkapalloliigaan nimellä ”Start” joka ukrainan kielessä tarkoittaa alkua. Saksalaiset julistivat, että uusi jalkapallokausi käynnistyisi 7.6.1942. Ensimmäinen ottelu pelattaisiin Startin ja Ruchin välillä. Gontsarenko oli Startin ainoa pelaaja, jolla oli pelikengät. Muut käyttivät työkenkiä, tavallisia kävelykenkiä, kangaskenkiä tai muita löytämiään jalkineita. Ruchin pelaajilla oli kaikki tarvittavat varusteet. Sen pelaajat olivat nopeampia ja vahvempia sekä paremmin ruokittuja. Start oli kuitenkin joukkue ja teknisesti ylivoimainen. Start voitti helposti 7-2.

Sarjan toisessa ottelussa Start voitti unkarilaisen varuskunnan joukkueen 6-2, jonka jälkeen Start murskasi romanialaisen varuskunnan joukkueen 11-0. Jokainen voitto pönkitti kiovalaisten moraalia ja omanarvontuntoa. 17.7.1942 Start voitti saksalaisen sotilasyksikön joukkueen PGS:n 6-0 ja seuraavaksi unkarilaisen MSG:n 5-1. Yksi unkarilaisista pelaajista oli loukkaantunut heti ottelun alussa ja tuolloin ei vielä vaihtopelaajia tunnettu. Joukkueen virkailijat menivät heti pelin päätyttyä järjestäjien puheille vaatien uusintaottelua. Saksalaiset suostuivat siinä toivossa, että piikiksi lihaksi osoittautunut Start viimeinkin häviäisi, mutta kiovalaisen ennätysyleisön hurratessa Start voitti uusintaottelunkin numeroin 3-2. Eeppisiin mittoihin paisunut taistelu ja voitto olivat viimeinen asia, jota saksalaiset olivat halunneet. Startin pelaajat olivat saaneet sankarinmaineen kansan keskuudessa ja kiovalaiset puhuivat ”meidän joukkueestamme.”

Saksalaiset vetivät uuden kortin hihastaan: Flakelf-nimistä joukkuetta kuvailtiin Luftwaffen viralliseksi ja voittamattomaksi joukkueeksi, joka ei ollut koskaan hävinnyt yhtään ottelua. Tämä oli kohtuullista liioittelua, mutta kun Startista oli tullut kiovalaisten ylpeys ja vastarinnan symboli iskivät Start ja  Flakelf vastakkain 6.8.1942. Saksalaisten piti murskata vastustajansa, mutta Start voitti ottelun numeroin 5-1. Saksalaiset ilmoittivat heti, että uusintaottelu pidettäisi jo kolmen päivän päästä.

Ottelupäivänä stadion pullisteli kiovalaisia, mutta paikalla oli myös runsaasti sotilaita ja saksanpaimenkoiria pitämässä kuria ukrainalaisille. Ennen ottelun alkua Startin pukuhuoneeseen astui SS-univormuun pukeutunut mies, joka kertoi olevansa ottelun erotuomari ja että Startin pitäisi  tervehtiä vastustajia ”meidän tapaamme” mikä tarkoitti natsien ”Heil Hitler” tervehdystä. Muitakin vieraita kävi pukuhuoneessa varoittamassa saksalaisten pahoista aikomuksista ja Startia neuvottiin antamaan vastustajalle luovutusvoiton. Flakelfiä oli vahvistettu ja sen pelaajat jähmettyivät asentoon ennen ottelua, kopsauttivat kantapäänsä yhteen, kohottivat oikean kätensä suoraksi ja huusivat ”Heil Hitler!” Startin pelaajat seisoivat pitkään hiljaa, nostivat oikean kätensä hitaasti ylös ja löivät yllättäen kämmenensä rinnalleen ja huusivat yhteen mieheen: ”Fizkult-ura!” = Eläköön urheilu.

Tuomari antoi Flakelfin pelata kovaa – suorastaan rikollisesti. Kovimmille joutui maalivahti Trusevits, jota potkaistiin päähän niin, että hän oli tajuton useita minuutteja. Hetken päästä saksalaiset siirtyivät johtoon, kun Trusevits oli vielä sekaisin potkun jäljiltä. Saksalaiset käyttivät tilannetta hyväkseen ja potkivat säärisuojuksettomia ukrainalaisia suoraan jalkoihin. Yllättäen ottelu kääntyi, kun kolme kertaa normaalia painavammalla pallolla harjoitellut Kuzmenko laukoi hevosenpotkulla pallon maaliin 30 metristä. Luftwaffen joukkueen peli sekosi ja Start alkoi liikutella palloa yhä nopeammin ja Makar Gontsarenko teki kaksi maalia lisää. Ukrainalaiset katsojat riemuitsivat ja rohkeimmat pilkkasivat saksalaisia upseereita ja kutsuvieraita. Nämä vastasivat kutsumalla paikalle koirapartioita ja tappeluita puhkesi.

Puoliajalla Startin pukuhuoneessa kävi vierailijoita. Ensin tuli Svetsov, joka sanoi pelaajille, ettei enää ollut kyse vain pelin luovuttamisesta, vaan myös pelaajien ja kaikkien stadionilla olevien kannattajien turvallisuudesta. Seuraavaksi pukuhuoneeseen saapui SS-upseeri, joka kohteliaasti kertoi, että pelaajien tulisi käsittää, ettei heidän kannata edes haaveilla ottelun voittamisesta. Heidän olisi syytä miettiä hetki jälkiseuraamuksia ennen kuin palaisivat kentälle.

Toisella puoliajalla meteli katsomossa oli korviahuumaava. Kenttää kiertänyt aita oli korvattu aseistutuilla sotilailla, jotka seisoivat olkapää olkapäätä vasten kasvot väkijoukkoihin päin. Start jatkoi pelin hallitsemista. Lopussa puolustaja Klimenko nöyryytti vastustajat lopullisesti (lainaus kirjasta): ”Hän harhautti kaikki saksalaispuolustajat ja vielä maalivahdinkin. Sitten hän juoksi kohti tyhjää maalia. Mutta sen sijaan että olisi tehnyt maalin, hän pysäyttikin pallon maaliviivalle. Sitten hän juoksi itse maaliin, kääntyi ja potkaisi pallon takaisin peliin aina keskikentälle saakka.” Se riitti erotuomarin asuun sonnustautuneelle SS-miehelle. Hän puhalsi pelin päättyneeksi ennen täyttä aikaa säästääkseen saksalaiset enemmiltä nöyryytyksiltä. Start oli voittanut ottelun 5-3 (lainaus päättyy). SS-miehet ja koirat ajoivat riemuitsevat katsojat pois kentältä.

Viikon päästä Start pelasi viimeisen kerran. Vastassa oli vielä kerran Ruch, jota Start löylytti lukemin 8-0. Startin pelaajista oli tullut käveleviä vastarinnan symboleita. Siviiliasuiset Gestapon upseerit saapuivat leipomoon. Pelaajat pidätettiin ja vietiin Gestapon päämajaan eristysselleihin. Alkoi kolme viikkoa kestäneet kuulustelut ja kidutus. Kukaan pelaajista ei tunnustanut olevansa sabotööri tai varas kuten syyte kuului. Pelaajista Nikolai Korotkih, joka oli ollut NKVD:n aktiiviupseeri kuoli kidutukseen ja muut pelaajat siirrettiin Syretsin vankileirille, joka sijaitsi heti Babi Jarin rotkon takana.

Todellisuudessa Syretsin oli kuoleman leiri, jossa vangit tekivät ankaraa pakkotyötä. Päivän ruoka-annos oli hiukan keittoa ja 150 grammaa leipää. Edessä oli nälkään nääntyminen. Lisäksi leirillä oli käytössä kidutus ja joukkoteloitukset. Kuolleet heitettiin Babi Jarin rotkoon. Startin pelaajat joutuivat eri työryhmin, joiden välillä urhea Trusevits välitti viestejä. Yksi juudaskin joukkueesta löytyi. Pavel Komarov teki yhteistyötä saksalaisten kanssa ja vastapalveluksi saksalaiset päästivät hänet pakenemaan pois Kiovaa kohti etenevien neuvostojoukkojen jaloista, kun sotaonni oli kääntynyt.

23.2.1943 partisaanit iskivät Kiovan lähellä olevaan tehtaaseen ja Syretsin leirin julma komentaja Paul Radomky päätti kostoksi teloittaa joka kolmannen vangin leirillä. Startin pelaajista teloitetuiksi joutuivat Kuzmenko, Klimenko ja Trusevits. Pelaajista Gontsarenkon ja Sviridovskin onnistui paeta leiriltä. Puna-armeija valtasi Kiovan takaisin 6.11.1943. Ennen sotaa Kiovassa oli ollut yli 400.000 asukasta, kun taistelut lopulta taukosivat heitä oli enää 80.000.

Sodan jälkeen syntyi legenda ”kuoleman pelistä” sellaisena, kuin valtaosa sen edelleen tuntee. Legendan mukaan urheat Dynamon pelaajat taistelivat rohkeasti saksalaismiehittäjiä vastaan, mutta jäivät loukkuun kaupunkiin. Kaikki yksitoista pelaajaa laitettiin työskentelemään samaan tehtaaseen. Miehittäjät päättivät järjestää heille ottelun saksalaista joukkuetta vastaan. Voitollisen pelin jälkeen Startin pelaajat pidätettiin matkalla pukuhuoneeseen, heidät sullottiin kuorma-auton lavalle ja ajettiin Babi Jariin, jossa yhä Startin pelipaitoihin sonnustautuneet pelaajat ammuttiin.

Legenda palveli viranomaisia ja neuvostopropagandaa. Tositarina unohdettiin, kun KGB teki selväksi, että legenda palvelee paremmin. Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta 1991. Lopulta 50 vuotta ”kuoleman ottelun” jälkeen Makar Gontsarenko kertoi radiohaastattelussa totuuden ottelusta ja tapahtumien kulusta.

Kirjan arvostelu: Vanha kirjahan tämä on, mutta nyt Ukraina ja Kiova on ajankohtaisempi kuin koskaan. Liverpoolin suuruuden perustan aikanaan valanut Bill Shankly sanoi, että ”jalkapallossa ei ole kysymys elämästä ja kuolemasta, vaan jostain paljon vakavammasta.” Synkkien asioiden äärellä ollaan Douganin kirjassa. Kirja kertoo pitkälti kuolemasta mutta myös jalkapallosta, kunniasta ja ylpeydestä. Dougan on rutinoitunut – melkeinpä paatunut – tietokirjailija, joka lyö faktat tiskiin. Dougan ei selittele tai spekuloi. Hän kertoo tosiasiat ja jättää johtopäätösten tai syvemmän analysoinnin lukijan harteille.

Kirjailija antaa riittävät perustiedot Ukrainan ja Kiovan historiasta ja muotoilee lyhyet mutta tarkat henkilökuvat pelaajista. Vuosien varrella tästä kirjasta on tullut pienoisklassikko tai vähintään kulttiteos. Onko kirja sitten maineensa veroinen? Kyllä se on. Kirjailija on ammattimies ja tehnyt taattua ja varmaa jälkeä. Sujuvaa tekstiä ja kaikki olennainen tulee tietokirjassa kerrottua. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä ja lukusuositus. Slava Ukraini!







 










 

[Heppatiitti]

AMY LAWRENCE & RAY PARLOUR: THE ROMFORD PELE – IT´S ONLY RAY PARLOUR`S AUTOBIOGRAPHY. Ilmestymisvuosi 2016 ja sivuja 281.

Taustaa kirjoittajasta: Amy Lawrence menetti sydämensä jo 70-luvulla futikselle ja erityisesti Arsenalille. Hän on toiminut vuosikymmeniä jalkapallotoimittajana The Guardian, The Observer ja nykyään The Athletic lehdissä. Lawrence on lukuisten jalkapalloaiheisten kirjojen tekijä tai haamukirjoittaja. Valtaosa hänen kirjoistaan käsittelee Arsenalia tai sen pelaajia.

Taustaa päähenkilöstä: Ray Parlour syntyi vuonna 1973. Taitava, nopea ja peräänantamaton keskikenttäpelaaja kantoi Arsenalin paitaa yli 400 ottelussa. Valioliigan hän voitti pelaajana kolmesti, FA-Cupin neljä kertaa ja UEFA-Cupin kerran. Englannin maajoukkuetta hän edusti kymmenen kertaa. Jalkapallotaitojensa lisäksi Parlour tunnetaan välittömän luonteensa, iloisten hulttiomaisten toilailujensa ja historiaan jääneiden tokaisujensa johdosta. Peliuransa jälkeen armoitettu ”moottoriturpa” on toiminut jalkapallokommentaattorina, puhujana ja Arsenalin lähettiläänä. Parlour on ollut naimissa kahdesti ja hänellä on viisi lasta.

Kirjan tapahtumat: Parlour varttuu Itä-Lontoon Romfordissa työläisperheessä ollen nuorin kolmesta veljeksestä. Perhe on urheilullinen ja veljekset pelaavat aina futista. Jo lapsena Parlour on nopea ja ensimmäinen sopimus solmitaan 9-vuotiaana Fulhamin kanssa. Hetken aikaa motocross kiinnostaa futista enemmän, mutta Parlour satuttaa jalkansa kaaduttuaan pyörällä ja jalkapallo perii voiton. Scoutti Steve Rowley saa hänet siirtymään 14-vuotiaana Arsenalin akatemiaan, joka tuntuu heti kodilta. Valmentajana on Pat Rice ja palkkaa tulee 27,50 puntaa viikossa plus kolme puntaa, jos voittavat junnupelin. Parlour saa 18-vuotiaana kutsun George Grahamin vetämään ykkösjoukkueeseen.

Arsenalin ja Englannin maajoukkueen kapteeni Tony Adams ottaa nuorukaisen suojatikseen ja heistä tulee kämppikset pelimatkoille kymmenen vuoden ajaksi. Grahamin Arsenalissa on hyvä joukkuehenki, mutta olutta kuluu sen ajan tyylin mukaisesti. Adams tutustuttaa Parlourin Arsenalin kuuluisaan ”tiistaiklubiin.” Nimi tulee siitä, että pelaajien vapaapäivä on keskiviikko, joten tiistain harjoitusten jälkeen futaajat lähtevät pubiin kumoamaan olutta. Vuonna 1990 Adams sai neljän kuukauden vankilatuomion rattijuopumuksesta, kun romutti autonsa törmättyään muuriin. Parlour debytoi ykkösjoukkueessa vuoden 1992 alussa ja palkitaan neljän vuoden jatkosopimuksella. Parlour pääsee myös lehtien etusivulle, kun tyhjentää ravintolassa Tony Adamsia pilkanneiden Tottenhamin fanien päälle vaahtosammuttimen sisällön.

Arsenal voittaa kaudella 1992-93 Englannin molemmat cupit ja seuraavalla kaudella Cupvoittajien cupin finaalissa Parman. Parlourin ura ja Grahamin Arsenalin meno jatkuvat nousujohtoisesti, vaikka Parlour saa tasaisesti sakkoja (yleensä kahden viikon palkan verran) liiallisesta juhlimisesta ja biletyksestä. Grahamin Arsenal perustaa pelinsä tiukkaan puolustamiseen ja ”One-nil-to-Arsenal” on joukkueen tunnus. George Graham käryää siitä, että on vetänyt välistä rahaa pelaajakaupoista ja saa potkut. Parlour vetää omat pohjansa Aasian näytöskiertueella aiheuttamalla kaatokännissä katutappelun Hongkongissa. Muu joukkue lentää takaisin Englantiin, mutta Parlour joutuu oikeuden eteen Hongkongissa. Parlour selviää pienellä sakolla, mutta naama vakavoituu Lontoossa, kun aasialainen juristi lähettää 12.000 punnan laskun (Parlourin viikkopalkka oli tuolloin 400 puntaa) mutta Arsenal vähentää summan Parlourin uuden sopimuksen allekirjoituspalkkiosta.

Boltonin Bruce Rioch on Arsenalin uusi manageri, mutta hän riitautuu tähtihyökkääjä Ian Wrightin kanssa ja saa lähteä yhden kauden jälkeen. Valioliiga alkaa saada valtavasti TV-rahaa Skyltä ja ulkomaisia tähtipelaajia virtaa sarjaan. Arsenaliin siirtyneen Dennis Bergkampin esimerkki saa Parlourin aloittamaan lisätreenit omin päin seuran harjoitusten jälkeen. Syyskuussa 1996 bestis Tony Adams kutsuu kokoon koko joukkueen ja ilmoittaa olevansa alkoholisti. Adams lopettaa juomisen ja pubeissa ravaamisen siihen paikkaan. Myös Parlour vähentää juomistaan ja ”tiistaiklubi” hiipuu pois.

Arsenalin valmentajaksi tulee Arsene Wenger, joka muuttaa kaiken. Harjoittelu muuttuu, samoin venyttely, palautuminen, syöminen ja juominen. Parlour on innoissaan ja pelaajat sitoutuvat ja seisovat yhtensä miehenä uuden valmentajan metodien takana. Parlour arvostaa suuresti Wengeriä, muttei mahda luonteelleen mitään ja kutsuu tätä Pink Panther elokuvien tarkastaja Clouseauksi olemuksen ja aksentin takia ja kaikki Pink Panther/Clouseau leffat katsotaan moneen kertaan joukkueen bussimatkoilla. Ottelussa Wimbledonia vastaan Selhurst Parkilla stadionin valonheittimet pimenevät heti toisen puoliajan alussa ja joukkueet määrätään takaisin pukukoppiin (lainaus kirjasta): It so happened that on the way to Selhurst Park we were watching the one where, with his infamous accent, Clouseau describes a bomb as a ”beum.”
At Selhurst Park, Arsene was late out of the dressing room at half-time, he`d gone to the toilet, so we went out to play and before you know it the lights were gone and we came back into the dressing room. I sat down next to Tony Adams and Arsene comes out of the toilet to see us all sitting there. “What is this?” he say. “What is going on?”
In my best inspector Closeau accent I said, “There`s a beum in the stand.” I thought he didn`t hear me. Tony looked me and whispered, “You idiot. What did you say that for?”
Arsene looked round. “What did you say, Ray?”
I just had to make something up. “We should be winning this game,” I blurted out.

Wengerin ensimmäisellä kaudella Arsenal voittaa liigan ja FA-Cupin. Arsenal ei ole enää ”boring, boring Arsenal” vaan joukkue pelaa sexy-futista. Kannattajat valitsevat Parlourin vuoden pelaajaksi ja lehdistö alkaa vaatia Parlouria mukaan vuoden 1998 MM-kisajoukkueeseen. Maajoukkueen valmentajana on tuolloin Glenn Hoddle ja tämä valitsee Parlourn maajoukkueen rinkiin, mutta Parlourilla on lievä pohjevamma. Fyssarin sijasta Hoddle passittaa Parlourin Englannin valmennustiimissä olevan uskolla parantaja Eileen Dreweryn luokse (lainaus kirjasta): She told me to sit down. I sat down. She closes the curtains and I think: Oh, is this a strip joint? Is Eileen about to take her clothes off? It was bizarre. Next minute, she`s walking round me, then she goes in the bathroom, and I`m thinking: what next? I can`t work it out. I`ve got a bad calf. So now she`s circling me and puts her hand on the back of my head – I had long hair then – and I just said, “Short back and sides please, Eileen.”

Tämän jälkeen Parlour ei mahtunut Hoddlen maajoukkueeseen. Kevin Keeganin aikana Parlour sai mahdollisuutensa, mutta Keeganin lyhyen kauden jälkeen ei enää päässyt Svennis Erikssonin joukkueeseen. 1998 Wenger tuplaa Parlourin palkan – joka on nyt 10.000 puntaa viikossa – ja tekee uuden neljän vuoden sopimuksen. Kaudella 2001-02 Arsenal voittaa taas liigan ja FA-Cupin. Tämän kauden jälkeen Tony Adams lopettaa uransa. Kaudella 2003-04 Arsenal voittaa mestaruuden häviämättä otteluakaan. Vastaavaan oli edellisen kerran pystynyt Preston vuonna 1889. Tappiottoman kauden jälkeen Wenger ei enää lupaa Parlourille vakiopaikkaa avauksessa. Steve McClaren on koonnut Middlesbroughiin kovan nipun ja Parlour lähtee koittamaan onneaan pohjoisessa. Ensimmäisellä kaudella Boro tulee sarjassa seitsemänneksi. Toisella kaudella Parlour on loukkaantunut syyskuusta-tammikuuhun, mutta Boro selviä UEFA-Cupin finaaliin asti. McClaren palkitaan Englannin päävalmentajan pestillä ja tilalle tulee silloinen Middlesbroughin pelaaja Gareth Southgate. Tuore valmentaja kutsuu pelaajat ja seuran henkilökunnan koolle (lainaus kirjasta): ”Right, I`m the boss now. I`m the gaffer. I know it`s going to be awkward for a lot of you, but I don’t want you to call me Gate any more. I won`t hold it against you if you call me Gareth, but from now on I want you to call me Boss or Gaffer.” I was sitting next to Steve Harrison, just listening looking at each other. And I don`t know what came out of me, but I went, “What about Big Nose?” Tämän jälkeen Southgate passittaa Parlourin reservijoukkueeseen ja sopimus puretaan.

34-vuotias Parlour muuttaa takaisin Lontooseen ja harjoittelee Wengerin luvalla Arsenalin kanssa. Hull on ajautunut Championshipissä putoamistaisteluun ja Parlour tekee seuran kanssa omalaatuisen sopimuksen. Parlour harjoittelee viikolla Arsenalin kanssa, perjantaina hänet noudetaan Hullin harjoitukseen, lauantaina on Hullin peli, jonka jälkeen hänet kuljetetaan takaisin Lontooseen. Järjestely toimi ja Hull säilyi sarjassa. Kauden jälkeen Parlour lopetti aktiiviuransa.

Tässä vielä hauska tarina kirjasta. 4.5.2002 Arsenal kohtaa Chelsean FA-Cupin finaalissa ja heti perään 8.5.2002 Arsenal kohtaa Valioliigassa vieraskentällä Manchester Unitedin ja voitolla Arsenal varmistaisi liigamestaruuden. Parlour pelaa mahtavan ottelun ja tekee voittomaalin FA-Cupin finaalissa. Paluulennolla Parlourin suussa alkaa napsua (lainaus kirjasta): We flew back from Cardiff on Saturday evening after the FA-Cup final and as the stewardess walked down the aisle of the plane I asked her for a beer. I was just about to take a sip when Arsene Wenger appeared and said, “No drinking.”
“What, Boss? I`ve just scored in the cup final!”
“No drinking. Big game Wednesday at Old Trafford.”
“But, Boss, that`s four days away. I`ll be fine by then.”
“No drinking, Ray.”
Kotona Lontoossa Parlour tietenkin rynnistää heti juhlimaan ja vetää perskännit. Parlour muistelee kaataneensa ainakin kolme pöytää. Seuraavan päivän palauttavissa treeneissä krapulainen Parlour makaa maassa ja teeskentelee venyttelevänsä. Kotimatkalla treeneistä alkaa maistua korjaussarja, mutta valittu pubi onkin täynnä Arsenalin kannattajia, joista jokainen haluaa tarjota sankarille. Yksi pintti vaihtuu kymmeneksi. Tämän jälkeen keskiviikon ottelussa Parlour on valmistautumisesta huolimatta ”Man of the Match” ja Arsenal varmistaa liigamestaruuden. Paluumatkalla Wengerillä on asiaa Parlourille (lainaus kirjasta): Arsene pulled me over and said, ”You were fantastic tonight, absolutely brilliant.”
”Boss, it`s been unbelievable. Winning the double here, scoring in the cup final. The lads have been brilliant.”
“You were superb, Ray. Do you know what it was that made the difference?”
“No, boss, what was it?”
“I stopped you drinking that beer on the plane.” He looked delighted, and I tried not to gasp too much.
“That`s why you are the best manager I`ve ever had, Boss.”

Kirjan arvostelu: Tämäkin kirja on joltain Lontoon matkalta tarttunut mukaan. Eihän Parlour ihan tähtiluokan futaaja ollut, mutta nopea, aika taitava ja peräänantamaton taistelija ja juoksukone. Maaottelut jäivät vain kymmeneen, kun samalle pelipaikalle oli tarjolla herra nimeltä David Beckham. Parlourn mutkaton luonne ja sanavalmius tekee hänestä kiitollisen kirjan aiheen, eikä Arsenalin luottotoimittaja Amy Lawrencella ole varmaankaan ollut vaikeuksia saada tarpeeksi aineistoa kirjaa varten.

Täytyy mainita, että tämä kirja kertoo jalkapalloilija Ray Parlourista – yksityiselämänsä, perheensä ja lapsensa hän pitää taka-alalla. Kuuluisa Parlour vs Parlour avioero kuitataan muutamalla sivulla. Tämä on Rayn kannalta ymmärrettävää, koska tästä erosta tuli ennakkotapaus ja ensimmäinen julkkissero, jossa ex-vaimo Karen rahasti entisen puolisonsa kunnolla ja sai oikeuden päätöksellä myös kolmanneksen puolison tulevista ansioista.

Parlour oli ja on iloinen ja välitön hulttio, joka kuitenkin tuntuu olevan oikeasti pahoillaan niiden ihmisten puolesta, joita on puheillaan tai teoillaan loukannut. Tämä kaikki sataa lukijan laariin, koska 90-luvun ja 2000-luvun alun brittifutis olisi ollut asteen tylsempää seurattavaa ilman Parlourin kaltaisia persoonia. Tämä huumoripala ja hyvän mielen kirja saa arvosteluksi neljä tähteä viidestä.

[toksikko]

AMY LAWRENCE & RAY PARLOUR: THE ROMFORD PELE – IT´S ONLY RAY PARLOUR`S AUTOBIOGRAPHY. Ilmestymisvuosi 2016 ja sivuja 281.



Taustaa päähenkilöstä: Ray Parlour syntyi vuonna 1973. Taitava, nopea ja peräänantamaton keskikenttäpelaaja kantoi Arsenalin paitaa yli 400 ottelussa. Valioliigan hän voitti pelaajana kolmesti, FA-Cupin neljä kertaa ja UEFA-Cupin kerran.

Tarkoitat varmaan Cup-voittajien cupia.

[Barrett]

Itse itselleni vastaten, kun tämmöinen viite tuli vastaan. Richard Mills: The Politics of Football in Yugoslavia. Vaikuttaa ihan liian kiinnostavalta, mutta hintaa on sen verran paljon, että täytynee turvautua kirjastoon kun Ankalliskirjaston Slavicassa näkyy yksi kappale olevan. https://www.adlibris.com/fi/kirja/the-politics-of-football-in-yugoslavia-9781784539139

Tulitko koskaan lukeneeksi kirjaa? Mitä mieltä olit?

Kustantamon sivuilla olisi e-kirjana ns.normihintaan saatavilla niin harkitsen tilausta.

[Hasan Sas]

Tulitko koskaan lukeneeksi kirjaa? Mitä mieltä olit?

Kustantamon sivuilla olisi e-kirjana ns.normihintaan saatavilla niin harkitsen tilausta.

Tulin lopulta hankkineeksi. Kirja on ihan täysveristä akateemista historiantutkimusta, mutta jos ja kun sellaista otetta haet, niin ilman muuta kannattaa lukea.

[Barrett]

Tulin lopulta hankkineeksi. Kirja on ihan täysveristä akateemista historiantutkimusta, mutta jos ja kun sellaista otetta haet, niin ilman muuta kannattaa lukea.

Ok. Laitan tilaukseen, onhan tuo aihe nyt sen verran mielenkiintoinen. James Montaguen 1312-kirja jätti vahvan halun perehtyä lisää Balkaniin.

[Heppatiitti]

SIMON KUPER: MATKA PALLON YMPÄRI /FOOTBALL AGAINST THE ENEMY. Ilmestymisvuosi 1994 ja sivuja 339.

Taustaa kirjailijasta: Kosmopoliitti Simon Kuper on maailman tunnetuimpia urheilukirjailijoita. Kuperin tarkempi esittely löytyy foorumin tästä osiosta sivulta 59 kirjan FC Barcelona (kuinka FC Barcelonasta tuli maailman menestynein jalkapalloseura?) yhteydestä.

Taustaa kirjasta ja sen kuvaamasta ajasta: 22-vuotias Simon Kuper lähtee matkustamaan 5000 punnan budjetilla ympäri maailmaa jalkapallon perässä. Yhdeksän kuukauden aikana Kuper käy 22 maassa. Maailma oli kovin erilainen silloin. Berliinin muuri oli sortunut pari vuotta aikaisemmin ja Itä-Euroopan maat vapautuneet rautaesiripun alta ja Balkanilla kiehui. Internetin ja matkapuhelinten käyttö alkoi yleistyä mutta tiedon saanti oli paljon hankalampaa kuin nykyään. Mainitaan vielä, että alkuperäinen teos ilmestyi vuonna 1994 ja voitti arvostetun ”William Hill Sports Book of the Year” palkinnon ollen myös suuri myyntimenestys. Nyt on arvostelussa kuitenkin vuoden 2000 laitos, koska Kuper on lisännyt siihen mm. luvun suomalaisesta futiksesta.

Kirjan tapahtumat: Kuper koittaa löytää vastauksen, kuinka jalkapallo vaikuttaa kunkin maan elämään ja kuinka maan elämä vaikuttaa sen jalkapalloon? Miksi eri maat pelaavat yksinkertaista peliä niin eri tavalla? Maasta toiseen ja luvusta toiseen mennään vauhdilla. Ukraina, Venäjä, Kamerun, Etelä-Afrikka, Argentiina jne… Mielenkiintoisimmat tarinat löytyvät mielestäni Afrikasta ja Itä-Euroopasta. Tässä esimerkki nosto Afrikasta. Roger Milla hurmasi vuoden 1990 MM-kisoissa maaleillaan ja tanssillaan kulmalipulla, mutta ei kirjan mukaan ole oikeasti mukava kaveri. Kirjoittamishetkellä Kamerunin presidentti Biya oli nimittänyt Millan maajoukkueen yleisjohtajaksi.

Lainaus kirjasta: Yleisjohtaja suostui haastatteluun (ilmaiseksi), ja seuraavana päivänä tapasimme hänen toimistossaan. Se on tavanomainen ja nuhjuinen ja sijaitsee Omnisportsstadionin kellarissa vain muutaman oven päässä huoneesta, jossa hän piti 120:tä Kamerunin sademetsistä tuotua pygmiä lukittuna edelliskesänä. Milla oli kutsunut pygmit pelaamaan muutaman ottelun Omnisportsilla kerätäkseen rahaa terveydenhuoltoon ja koulutukseen. Mutta kun pygmit tulivat, Milla vangitsi heidät huoneeseen, laittoi heidät vartiointiin ja piti heitä nälässä. Turnauksen edustaja selitti Reutersille: ”He pelaavat paremmin, jos eivät syö liikaa.” Vangitsemisesta hän sanoi: ”Te ette tunne pygmejä. Heitä on äärimmäisen vaikeaa pitää valvonnassa.” Omnisportsin kokki yhtyi näkemykseen: ”Nämä pygmit syövät mihin aikaan tahansa, päivällä tai yöllä, eivätkä he koskaan saa tarpeekseen.” Pienet metsästäjät itse olivat liian peloissaan kommentoidakseen.

Venetsiassa Kuper tapaa eksentrisen Helenio Herreran tämän kanaalin varrella olevassa keskiaikaisessa palatsissa. Kuperin mukaan palatsi on kaunein yksityiskoti, jonka hän on nähnyt, vaikka monet ikkunat ovat rikki, koska haastattelun aikana yli 80-vuotias valmentajavelho pelaa poikiensa kanssa jalkapalloa sisällä. Lainaus kirjasta: Vihjasin Herreralle, että hän on tehnyt jalkapallosta tylsemmän pelin. ”Catenacciota on arvosteltu paljon, koska sitä on käytetty väärin.” Hän piirsi paperille uuden muodostelman. ”Minun systeemissäni nämä kaksi” – keskuspuolustajat liberon edessä – ”olivat vartijoita, mutta laitapakkien piti hyökätä.” Hän veti pakkien paikoilta voimakkaat pitkät viivat eteenpäin. ”Facchetti, Giacinto Facchetti sai hyökätä Interissä minun ansiostani. Kun laitoin Facchettin joukkueeseen, hän oli teini-ikäinen ja kaikki sanoivat ´oho,oho!” Hän viuhtoi käsillään teeskennellen kauhistunutta. ”Minä sanoin, että tämä mies pelaa vielä Italian maajoukkueessa! Ja hän oli Italian kapteenina 70 kertaa! Mutta minua matkineet valmentajat eivät antaneet pakkiensa hyökätä vaan käyttivät catenacciota puolustavana pelitapana.” Hän pudisti päätään murheellisena.

Kuperin mukaan jalkapallo ei ole koskaan vain jalkapalloa. Kun ihmiset näkevät maajoukkueensa pelaavan, heistä tuntuu, että heidän arvonsa ovat esillä koko maailmalle. Maajoukkue on maan heijastuma. Kuperin mukaan esim. hollantilaiset haluavat pelata hyvää futista ja tämä on tärkeämpää kuin voitto.

Suomesta kertova luku on nimeltään: ”Suomen hämmästyttävä futisbuumi.” Luvussa käydään mm. ROPS vastaan Porin Jazz ja Suomi vastaan Saksa otteluissa. Ääneen kirjassa pääsevät esim. Zeddy Zaileti, Åke Lindman, Martti Kuusela, Kjell Westö ja Hjallis Harkimo, joka tuolloin puuhaili lyhytikäiseksi jääneen FC Jokerit projektin parissa. Kärjistetysti ilmaistuna Kuper tulee johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen maajoukkueen ympärillä on nousevaa buumia ja kiinnostuksen lisääntymistä mutta seurajoukkueet kituvat. Syyn miksi suomalainen liigajalkapallo oli aikaisemmin suositumpaa hän uskoo johtuvan siitä, ettei maa ole enää yhtä jakautunut kuin ennen. Ennen seuroilla oli vahvempi identiteetti. Oli porvareiden ja työväenluokan seuroja, suomenkielisten ja ruotsinkielisten seuroja. Kuperin mukaan vuosikymmenien kuluessa suomalaiset unohtivat kansalaissodan, ruotsin- ja suomenkieliset ystävystyivät, talous kasvoi ja ihmiset alkoivat muuttaa erityisesti pääkaupunkiseudulle ja monet jalkapalloseurat menettivät identiteettinsä, kun vastakkainasettelua ei enää ollut. Ei hullumpi analyysi neljännesvuosisata sitten tehtynä.

Kirjan arvostelu: Tämä kirja lennätti nuoren Kuperin kerralla urheilukirjailijoiden ykköskastiin. Matkustaminen ”pallon ympäri” ja tutustuminen eri maiden futikseen ennen kaikkea ”kriisialueilla” oli kova suoritus 30-vuotta sitten ja olisi sitä vieläkin. Jalkapallosta kertovana matkareportaasina kirja oli uraauurtava ja kanonisoitiin välittömästi futiskirjojen aateliin kuuluvaksi.

Vuosia on kulunut ja maailma muuttunut, mutta kirja on kestänyt aikaa ja ihan kiinnostuneena sen uudestaan luin. Eräs asia lukijan on syytä muistaa. Nuori Kuper toistaa lähes kaiken matkalla saamansa tiedon kirjassa faktana ja esim. Moskovan osiossa väittää, että Eduard Streltsov joutui vuosiksi Siperiaan työleireille siksi, että kieltäytyi siirrosta KGB:n seuraan Dynamoon tai armeijan seuraan ZSKA:han, mikä ei alkuunkaan pidä paikkaansa. Hyvä kirja tämä edelleen on ja ansainnut maineensa. Vahva lukusuositus ja arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä.

Täytyy kaivaa kirjahyllystä vanhoja klassikoita, kun uutuuksia ei juuri tule, vaikka naisten MM-kisat pyörivät. Viime vuonna oli miesten MM-kisat ja tuntuu, että kustantajat tyhjensivät silloin pajatsonsa futiskirjojen julkaisun osalta. Viime vuosi oli niiden suhteen – jos ei kokonaisuutena erityisen laadukas – niin ainakin määrällisesti riittoisa ja runsas. Tänä vuonna tuo runsauden sarvi näyttää ehtyneen, mutta seurataan sitten kisoja sitäkin tarkemmin. Nyt ei vituta kuten Qatarin kisojen aikana.

[terwari]

Kärjistetysti ilmaistuna Kuper tulee johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen maajoukkueen ympärillä on nousevaa buumia ja kiinnostuksen lisääntymistä mutta seurajoukkueet kituvat.

Mikään ei ole muuttunut 25 vuodessa.

Itse kirja on loistava, pariin otteeseen tullut opus luettua. Edellisestä kerrasta on varmaan jo yli 10 vuotta joten pitänee varmaan joskus hakea kirjastosta ja käydä läpi uudelleen.

[00250]

Itse häiritsi tuon Kuperin kirjan suomennoksessa, että Etelä-Afrikan intialaisvähemmistöstä käytettiin sanaa ”intiaanit”, joista tulee sitten aivan erilaisia mielikuvia. Tämä siis jotain yli 20v. sitten tapahtunutta ja toivottavasti käännöstä paranneltu.

[Hasan Sas]

Mikään ei ole muuttunut 25 vuodessa.

Itse kirja on loistava, pariin otteeseen tullut opus luettua. Edellisestä kerrasta on varmaan jo yli 10 vuotta joten pitänee varmaan joskus hakea kirjastosta ja käydä läpi uudelleen.

No ei ole ei. Paul Biyakin on edelleen Kamerunin presidentti jne.

Itsekin luin tuon joku aika sitten ja oli tosiaan yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Käännöskukkasilta vältyin, kun luin alkukielisen laitoksen.