Jalkapalloaiheiset kirjat

[Vorssander]

Tämmöisen ostin luettavaksi ebaystä.

Lueskelin tuon viime vuonna. Ihan hyvä perusteos, jos aihe ei ole tuttu. Itse olen ehkä datankäytöstä sen verran kärryillä, että suuresti uutta tuo opus ei tarjonnut. Aika suppeahan se on muutenkin.

[Sinkkis]

Lueskelin tuon viime vuonna. Ihan hyvä perusteos, jos aihe ei ole tuttu. Itse olen ehkä datankäytöstä sen verran kärryillä, että suuresti uutta tuo opus ei tarjonnut. Aika suppeahan se on muutenkin.

Osuu varmasti siis minulle. Voi suositella jotain muutakin kirjallisuutta aiheesta, jos tiedossa.

[Heppatiitti]

Osuu varmasti siis minulle. Voi suositella jotain muutakin kirjallisuutta aiheesta, jos tiedossa.

Kymmenen vuoden takainen Chris Andersonin ja David Sallyn Numeropeli: Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. Lienee alan pioneeri/perusteos, johon muita verrataan.

[Sinkkis]

Kymmenen vuoden takainen Chris Andersonin ja David Sallyn Numeropeli: Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. Lienee alan pioneeri/perusteos, johon muita verrataan.

Tämä löytyikin hyllystä, mutta aikanaan jäi lukematta. Ehkä aloitan siitä.

[Heppatiitti]

Saksan jalkapallo tunnetaan 50+1 säännöstään, joka estää sijoittajaa ottamasta seuroissa päätäntävaltaa. Seurat ovat pysyneet jäseniensä ja fanien käsissä. Esimerkiksi Bayern Munchenistä emoyhtiö/seura omistaa 75 prosenttia ja Adidas, Audi ja Allianz kukin reilut kahdeksan prosenttia. Nyt kuitenkin DFL – eli liigayhdistys – on päättänyt ottaa kumppanikseen sijoittajayhtiön. DFL saa sijoittajalta 1.000.000.000 euroa. Vastineeksi DFL sitoutuu maksamaan 20 vuoden ajan kahdeksan prosenttia tv- ja markkinatuloistaan sijoittajalle. DFL aikoo käyttää miljardin Bundesliigan kehittämiseksi ja modernisoimiseksi. DFL aikoo luoda rahoilla digitaalisen kanavan, jonka kautta se markkinoi sisältöään, myy fanituotteita ja tarjoaa livestriimejä. Aikeissa on myös kosiskella nuorta yleisöä ja pyrkiä avaamaan uusia markkinoita Amerikasta ja Aasiasta. Suunnitteilla on kustantaa Bundesliiga seurojen pr-matkoja ulkomaille, jossa voitaisiin pelata saksalaiseurojen kesäturnauksia ja yrittää rakentaa siellä jonkinlaista fanikantaa. Mahdollisuus vai uhka? Uhka vai mahdollisuus? Jos antaa pirulle (sijoittajalle) pikkusormen, voiko se viedä koko käden?

[/quote]
Lainasin itseäni parin viikon takaa:
Saksalaiset fanit hoitivat homman! Kotijoukkueen ultrat kiinnittivät itsensä puoliajalla lukoilla kiinni maalitolppiin. Vierasfanit nostivat ylös lakanan, jossa lukee: "Ratkaisu on 50+1". Tennispallot lensivät kaikkialla kentille viestinä siitä, että futisfanit eivät suostu olemaan hiljainen tenniskatsomo. Ahneille jalkapallojohtajille heitettiin kultapaperiin käärittyjä suklaakolikoita. DFL perääntyi ja tämän valtataistelun ensimmäisen erät voittivat fanit.

[Thouni]

Maailman parhaan futislehden sivuilta tuli tilattua oikein mielenkiintoiselta vaikuttava kirja Jugoslavian futiksesta ennen ja jälkeen hajoamisen. Täytyy kirjoittaa jotain rapoa, jos saan tuon lomalla luettua.

Tämähän oli varsin toimiva teos. Ei mikään erityisen paksu, mutta oli hyvin tiivistetysti saatu kerrottua Jugoslavian sodan vaiheet, ja tuon alueen jalkapallohistorian merkkivaiheet ja viimeisimmät arvokisaesiintymiset. Ei toki ihan älyttömästi uutta tietoa, jos on tuon alueen historiaan ennestään perehtynyt, mutta on kirjaa varten vaivaa nähty ja haastatteluja tehty eikä pelkästään kerrattu matsituloksia ja historiallisia hetkiä. Australian jalkapallon noususta kertova kappale tuntui hiukan irralliselta, vaikka balkanilaisten maahanmuuttajien vaikutus Australian jalkapalloon on toki kiistaton.

[Trabantin vääntynyt mäntä]

IF Gnistanin 100v juhlakirja ennakkotilattavissa.

https://gnistan.fi/tuote/gnistan-100v-juhlakirja/

[Hasan Sas]

Lukaisin tämän hetken maailmanpoliittisen tilanteenkin kannalta ajankohtaisen, Shaul Adarin 2022 julkaistun Beitar Jerusalemia käsittelevä On the Border -nimisen teoksen. Beitar tunnetaan joukkueena, jossa ei ole koskaan pelannut yhtään arabipelaajaa, toisin kuin kaikissa muissa israelilaisissa pääsarjaseuroissa, joissa arabipelaajien peluuttaminen on täysin normaalia. Beitarin fanit ovat myös nousseet kansainväliseen maineeseen äärimmäisyyksiin menevällä rasismillaan ja kaikilla hassunhauskoilla väkivalta- ja tuhopolttotempauksillaan. Aiheesta on tehty myös Forever Pure -niminen dokumenttielokuva, jossa seurataan Beitaria ja sen La Familia -ultraryhmän touhuja. Tiivistetysti voi todetaa, että La Familia ei varsinaisesti tykännyt siitä, että Beitarin eksentrinen omistaja Arkadi Gaydamak hommasi joukkueeseen kaksi tshetsheenipelaajaa, jotka toki olivat muslimeja.

Kirja käsittelee noin sadan vuoden ajalta Beitarin ja myös Jerusalemin kaupungin historiaa. Beitar oli alkuaikoina muiden joukkueiden hyljeksimä pikkuseura, jota rasitti sen läheiset suhteet brittivaltaa väkivaltaisesti vastustaneeseen Irguniin. Joukkueen kannattajat ja pitkälti myös pelaajat olivat pääasiassa mizrahi-juutalaisia, joiden asema vastaperustetussa Israelissa ei ollut kovin kaksinen. Mizrahit ja oppositiossa olleet oikeistopuolueet löysivät pian toisensa ja hiljalleen myös Beitarista muodostui eräänlainen oikeistolaisen Likud-puolueen jalkapallollinen siipi. Joukkueen ja sen kannattajien eetos oli aina ollut kansallismielinen ja oikeistolainen, mutta todenteolla rasistiseksi se alkoi kääntyä 1990-luvun myötä. Pahimmat ylilyönnit osuivat edellä mainitun Forever Pure -dokkarin akoihin 2010-luvun puoliväliin. Seurauksena oli lopulta se, että rasistinen vähemmistö onnistui karkottamaan hiljaisen enemmistön katsomoista eikä aiemmin mestaruuksiakin voittaneen seuran urheilullinen menestyskään ollut enää kummoista. Rasismi ulottui lopulta toisiin juutalaisiinkin, kun kasvonpiirteiltään ashkenazijuutalaisilta näyttäneitä faneja vittuiltiin ulos katsomosta.

Toinen Beitaria leimaava piirre on ollut sen suorastaan käsittämättömän huono tuuri omistajien suhteen. Omistajat ovat vaihtuneet vähän väliä. On ollut mielenterveysongelmainen messiaaksi itseään luullut amerikkalaismiljonääri, perinteisiä huijareita, upporikkaaksi arabisheikiksi itseään väittänyt ketku, venäläinen suuruudenhullu oligarkki ynnä muita. Ei liene yllätys, että näiden hahmojen mukana tulivat pahat talousongelmat.

Kirja päättyy vuoteen 2022 ja tekstistä oikein huokuu (Hapoel Be'er Shevaa sympatisoivan) toimittajataustaisen kirjailijan helpotus siitä, että Likudia edustavasta Netanjahusta oli vihdoinkin päästy eroon. Toki jotkut saattavatkin tietää, että Netanjahu palasi pääministeriksi jo saman vuoden loppupuolella, ja uudessa hallituksessa oli mukana kirjassakin useaan otteeseen mainittu Beitaria kannattava äärioikeistolainen Itamar Ben-Gvir.

On the Border antaa hyvän kuvan Israelin ja Jerusalemin lähihistoriasta ja myös osaltaan auttaa taustoittamaan sitä, miksi tilanne on tällä hetkellä se, mikä se on. Kirjassa käsitellään jalkapallojoukkueen historiaa käsitteleväksi kirjaksi yllättävän vähän jalkapalloa, mutta ratkaisu toimii hyvin. Beitarin urheilulliset edesottamukset eivät ole itsessään erityisen kiinnostavia, vaan kiinnostavaa on Beitarin poliittinen asema Jeruselemissa ja Israelissa, sen kannattajat ja kuinka nämä asiat kulkevat käsi kädessä alueen historian kanssa. Tutuksi tulevat myös jatkuvat juutalaiset-palestiinalaiset, mizrahit-ashkenazit, oikeisto-vasemmisto, Jerusalem-Tel Aviv ja uskonnolliset-maallistuneet -dikotomiat. Kannattaa ehdottomasti lukea.

[Heppatiitti]

Kannattaa ehdottomasti lukea.

Kiitokset. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Laitoin tilaukseen.

[powderfinger]

Yrittänyt spämmiä tätä jo muutaman vuoden ajan eri topikkeihin tällä foorumilla, mutta muistaakseni tänne en ole aiheesta kirjoittanut. Mutta siis Manchester Unitedista kapteenin roolista, ja myöhemmin ties mistä keskikastin seuran managerin pallilta muistettava Steve Bruce kirjoitti 90-luvun lopussa aivan järisyttävän huikean kehyskertomukseltaan jalkapalloon liittyvän dekkaritrilogian: Striker, Sweeper ja Defender.

Tarinoissa Bruce kirjoittaa Leddersford Town nimisen Valioliigaan nousua havittelevan seuran managerin seikkailuista murha- ja kidnappauskohujen riivaamalla kaudella. Managerin nimi on Steve Barnes, ja hän on kuin yksi yhteen Steve Brucen kanssa. Paitsi että Barnes kipparoi seuraa nimeltä Malcaster United, ja toimi managerina siis Leddersford Townissa eikä suinkaan Huddersfield Townissa. Premissi on juuri niin älytön miltä se kuulostaa.

Jos jostain onnistuu saamaan näitä kirjoja käsiinsä, niin ne ovat tuhansien puntien arvoisia keräilykappaleita. Onneksi kuitenkin Quickly Kevin; will he score -podcast on tehnyt kulttuuriteon, ja käsitellyt noita kirjoja useissa jaksoissaan. Lisäksi heidän maksullisella puolella on äänikirjamaisesti luettu kaikki nuo kolme kirjaa asiaankuuluvan kommenttiraidan kera. En oikeasti voi kylliksi suositella näitä, ihan puhdasta komediakultaa! Varsinkin nuo ääneen luetut kirjat. Ehkä neuvoisin kuitenkin aloittamaan saagaan tutustumisen sillä, että kuuntelee nuo alkuperäiset jaksot, missä vain käydään juonet suht nopeasti läpi. Alla linkattuna suoraan Spotifyyn jakso jaksolta nuo. Olen ilmestymisensä jälkeen kuunnellut nuo neljään kertaan, ja aina ne vaan jaksavat naurattaa enemmän tai enemmän. Nyt otin tuon maksullisen tilauksen keskiviikkona, ja Striker kohta jo kuunneltu läpi.

Striker

Sweeper: osa 1/2

Sweeper: osa 2/2

Defender: osa 1/2

Defender: osa 2/2

[Heppatiitti]

DAVID PEACE: RED OR DEAD. Ilmestymisvuosi 2013 ja sivuja 720.

Taustaa kirjoittajasta: David Peace kuuluu millä mittapuulla tahansa kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Herran tarkempi tausta löytyy tämän osion sivulta 56 – klassikon ”Damned United – tappion ja vihan päivät” arvostelun yhteydestä. Nyt on käsittelyssä Peacen toinen jalkapalloa käsittelevä romaani – kolossaalinen Bill Shanklyn muotokuva.

Taustaa päähenkilöstä: Bill Shankly syntyi vuonna 1913 Skotlannissa. Perheessä oli lapsia kymmenen ja jokaisesta viidestä pojasta tuli ammattilaisfutari. Shankly meni 14-vuotiaana töihin kaivokseen ja ammattilaispelaajan ura aukeni 1932 Carlisle Unitedissa. Parhaat pelivuotensa hän vietti Prestonissa, jossa tuli FA-Cupin voitto 1938. Toinen maailmansota verotti Skotlannin maajoukkue-edustuksia, mutta RAF:ssä palvelussa oli se etu, että sieltä löytyi vaimo Nessie. Peliuran jälkeen Shankly teki hyvää työtä Carlislen, Grimsbyn, Workingtonin ja Huddersfieldin kaltaisten pikkuseurojen managerina, kunnes 1959 ryhtyi kakkosdivisioonan pohjalle vajonneen Liverpoolin manageriksi. Shankly johdatti Liverpoolin sarjanousuun ja kolmeen liigamestaruuteen sekä kahden FA-Cupin ja UEFA-Cupin voittoon, kunnes lopetti valmentamisen äkillisesti 1974. Shankly tunnettiin poikkeuksellisesta yhteydestään Liverpoolin kannattajien ja fanien kanssa ja kun Shankly kuoli sydänkohtaukseen 1981 hänen tuhkansa siroteltiin Anfieldille Kop-katsomon eteen.

Kirjan tapahtumat/nostoja kirjasta: Heti alkuun tulee selväksi, että tämä ei ole elämäkerta eikä tietokirja. Samoin kuin ”Damned United” tapahtui vain Brian Cloughin pään sisällä, niin ”Red or Dead” kertoo Bill Shanklyn tarinan siitä hetkestä lukien, kun Liverpool 1959 valitsee hänet valmentajakseen ja päättyy siihen, kun Shankly kuolee sairaalassa 1981 perheensä ympäröimänä. Ei mitään takautumia. Ei mitään selityksiä. Tämä kirja kertoo vain Shanklystä ja jalkapallosta. Mihinkään sivupoluille ei mennä. Vain Shankly ja jalkapallo. Ei sanaakaan ympäristöstä, 60-luvun Liverpoolista, Beatlesistä tai yhteiskunnasta. Vain Shankly ja jalkapallo.

Shankly on ollut jo vuonna 1951 Liverpoolin johtokunnan työhaastattelussa, mutta lähtenyt kävelemään, kun kuuli, että johtokunnalla on erityinen komitea, joka valmentajan sijasta valitsee avauskokoonpanon. Pitkät vuodet kakkosdivisioonassa ovat saaneet johtokunnan nöyrtymään. Liverpoolin silloinen puheenjohtaja Tom Williams lupaa vuonna 1959 Shanklylle vapaat kädet ja palkkaa 2500 puntaa vuodessa. Shanklyn motto on: Terve järki ja kova työ. Seurassa ovat apuvalmentajina jo tulevat valmentajasuuruudet Bob Paisley ja Joe Fagan. Seura ja Anfield ovat täysin rappiolla. Stadikalla eivät toimi edes vessat ja suihkut ja harjoituskentällä Melwoodissa treenit alkavat sillä, että valmentajat kävelevät ketjussa ja keräävät suurimmat kivet pois jalkapalloilijoiden tieltä.

Rahaa vahvistuksiin johtokunnalta ei kuitenkaan löydy. Leeds-legenda Jack Charltonista olisi voinut tulla Liverpool-legenda, kun Leeds pyytää siirrosta 20.000 puntaa, mutta Liverpool on valmis maksamaan vain 18.000. Liverpool sijoittuu Shanklyn ensimmäisellä kaudella kolmanneksi – eikä nouse (kun silloin vain kaksi parasta nousi). Seuraavalla kaudella huippuhyökkääjän ja tulevan valmentajavelhon Brian Cloughin ostaminen ei onnistu ja sijoitus sarjassa on taas kolmas. Ei nousua. Shankly alkaa olla epätoivoinen ja haluaa erota. Pelastus tulee yllättäen paikalliskilpailija Evertonista, jonka omistajan John Mooresin mielestä kaupunkiin mahtuu kaksi huippuseuraa. Moores omistaa myös osan Liverpoolista, mutta säännöt estävät, että sama mies voisi istua kahden kilpailevan seuran johtokunnassa. Mooresin valtaa Liverpoolissa johtokunnassa käyttää tämän apulainen Eric Sawyer, joka huomaa Shanklyn tuskan ja lupaa hankkia varat vahvistuksiin. Vahvistukset löytyvät Skotlannista. Ian St. John ja puolustukseen jättimäinen Ron Yeats, josta Shankly tekee heti seuran kapteenin, vaikka Yeats kyselee missä päin Englantia Liverpool tarkkaan ottaen mahtaa sijaita?

Myös uusia harjoitteita otetaan käyttöön (lainaus kirjasta): That was the box, the box for the players. The box to make the players sweat, the box to make the players work. Two players in the box. And a ball over the top into the box. The first player shoot against on board. First time. The other player hits the same ball on the rebound. First time. Ball after ball. Every second, another ball. Into the box. Every second for one minute. Ball after ball. Into the box. Then for two minutes. Ball after ball. Into the box. Then for three minutes. Ball after ball. Into the box. Again and again. Ball after ball. Into the box. Every second. Shot after shot. Every second. Inside the box. Every player. Player after player. Into the box, inside the box. The players working in the box, the box working on the players. Because the box worked – The box bloody worked.
Liverpool varmistaa nousunsa pääsarjaan jo kuusi kierrosta ennen kauden loppua.

1962-63 talvi on kylmin Englannissa sitten vuoden 1740 ja sarja keskeytyksissä kaksi kuukautta ja Liverpool sijoittuu lopulta sarjassa kahdeksanneksi. Shankly tekee viiden vuoden jatkosopimuksen ja täyttää 50-vuotta. Seuraavalla kaudella Liverpool voittaa vuosien tauon jälkeen liigamestaruuden. 25.11.1964 Liverpool luopuu punavalkoisesta peliasustaan ensimmäisen kerran, kun Shankly määrää joukkueen pelaamaan pelotusvaikutuksessa Anderlechtiä vastaan täyspunaisessa asussa ja tästä tulee nopeasti tapa. Menestys jatkuu ja 1965 Liverpool voittaa historiansa ensimmäisen FA-Cupin ja voittajia on vastassa neljännesmiljoona riemuitsevaa ihmistä. Voittokulku jatkuu ja liigamestaruus tulee taas kaudella 1965-66.

Tunnetut Liverpool-klassikot käydään kirjassa läpi, kuten Evertonin maalitolppien maalaaminen punaiseksi vierasmatsin alla tai Ian St. Johnin genitaalien käsittely kenkälankilla. David Peacen ollessa kyseessä ei ikäviäkään asioita unohdeta, eikä sitä Shanklyn kauden kaikkien ikävintä tapahtumaa (lainaus kirjasta): Bill went into the front room. And Bill saw Ness. Ness on her feet. Ness looking at Bill. Her hand`s to her mouth. Ness looking at Bill. And Bill said, It`s Jimmy love. He`s dead love.
Dead? How, when?
This morning, love. He hanged himself. Under the Kop.

Ikääntyvään runkoon saadaan vahvistukseksi nuoret mutta tulevat luottopelaajat Emlyn Hughes ja Ray Clemence kolmosdivisioonasta, mutta seuraavat vuodet huippumenestys karttaa Poolia. Frank Worthington ei läpäise lääkärintarkastusta ja tilalle ostetaan tankkimainen John Toshack ja taitava laituri Steve Heighway. Jättipottiin Shankly iskee, kun seuran kykyjenetsijä löytää 1971 alasarjan Scunthorpesta täydellisen jalkapalloilijan – Kevin Keeganin. Scunthorpessa Keegan on ansainnut 35 puntaa viikossa. Pääsarjan Liverpool tarjoaa 45 puntaa viikossa ja Keegan pyytää enemmän, mutta on hyvin tyytyväinen, kun palkaksi sovitaan 50 puntaa. Shanklylle tarjotaan uutta viiden vuoden jatkosopimusta ja tämä hyväksyy kolmen vuoden jatkon. 18.3.1972 Shankly asentaa ”This is Anfield” kyltin pelaajatunnelin yläpuolelle. Vastassa on Newcastle (lainaus kirjasta): Malcolm MacDonald looked up at the sign on the wall. The new sign on the old wall. And Malcolm MacDonald laughed. This in Anfield, eh? Well, we`ve come to the right ground then lads. That`s very helpful. At least we know where we are.
You think it`s funny, do you, asked Bill Shankly. Well, you`ll find out soon enough where you are, son…
Liverpool voittaa 5-0.

Kaudella 1972-73 Liverpool voittaa sekä liigan että UEFA-Cupin. Seuraavalla kaudella energiakriisi on pahimmillaan. Työviikko on kolmepäiväinen ja otteluita pelataan keskellä päivää. Liverpool tulee sarjassa toiseksi ja voittaa FA-Cupin. Kauden jälkeen Shankly ilmoittaa ettei enää jatka sopimustaan. Haluaa viettää aikaa vaimonsa, tyttäriensä ja lapsenlapsiensa kanssa. Seuran johtokunta tarjoaa kolminkertaista palkkaa ja lopulta johtajan paikkaa, mutta Shankly ei muuta päätöstään. Viimeiseksi työkseen Shankly hankkii seuraan Ray Kennedyn.

Irrottautuminen seurasta jonka on nostanut pohjalta huipulle ei ole kuitenkaan helppoa. Shanklyn seuraajaksi valitaan uskollinen apulainen Bob Paisley. Shankly lupaa Paisleylle täyden tukensa ja apuaan liiankin kanssa. Eronnut Shankly tulee edelleen joka päivä seuran harjoituskentälle ja treenaa joka päivä pelaajien kanssa. Lopulta seuran puheenjohtaja puuttuu asiaan (lainaus kirjasta). John Smith coughed again. And John Smith said, It`s not that you are not welcome here any more, Mr Shankly. Please do not think that. It`s not that you are being cast out. Please never think that. But we have to let Bob make his own mark. Let Bob be his own man. Not to live in your shadow. Bob has to be able to step out of your shadow. To stand or fall. On his own. As his own man. The man the players call Boss. Not Bob. Boss. The only man the players call Boss.

Shankly eli loppuelämänsä Liverpoolissa Nessien kanssa talossa, jonka he ostivat 1959, kun muuttivat kaupunkiin. Talosta näki Evertonin harjoituskentälle. Shanklylle tarjottiin uusia valmentajan ja johtajan pestejä, mutta hän kieltäytyi niistä. Neuvonantajana hän toimi vain entisen kapteeninsa Ron Yeatsin valmentamassa Tranmeressä ja ystävänsä Tony Sandersin amatööriliigan Altrincham FC:ssä. Shankly kirjoitti elämäkertansa John Robertsin kanssa ja toimi radiokommentaattorina. Shanklyn ja Liverpoolin fanien poikkeuksellinen yhteys säilyi loppuun asti. Fanit tulivat soittamaan Shanklyn ovikelloa ja tällä oli aina aikaa kutsua nämä sisään teelle keskustelemaan jalkapallosta. Shanklyn oven taakse ilmestyneet toiveikkaat nuoret lädifutarit saivat aina vanhasta pelaaja- ja valmentajamestarista kaverin läheisille kentille.

Kirjan arvostelu: Viime vuoden vaihteen alla lupasin, että tänä vuonna yrittäisin saada arvostelluksi futiskirjallisuuden paksuimpia tiiliskiviä, jotka alan harrastajat tuntevat ainakin nimeltä, mutta eivät ole välttämättä lukeneet. Nyt on vuorossa klassikko ”Damned United” kirjan tekijän toinen futiskirja ”Red or Dead” joka alan harrastajien keskuudessa nauttii vähintään kulttimainetta.

Kirja kertoo vain jalkapallosta Bill Shanklyn silmin, eikä harhaudu kenttien, katsomoiden tai harjoitusten ulkopuolelle. Jos Shankly on kotona, niin sekin aika kuluu menneen ottelun analysointiin tai seuraavaan otteluun valmistautumiseen. Tietokirja tämä ei ole eikä elämäkerta. Peace on kuitenkin tehnyt taustatyön huolellisesti. Lähdekirjallisuusluettelo on kunnioitettavan pitkä, enkä kirjan poikkeuksellisesta pituudesta huolimatta keksinyt/löytänyt siitä yhtään asiavirhettä ja kirjassa on sentään lyhyt tai pitkä kuvaus käytännössä jokaisesta Poolin matsista aikavälillä 1959-1974.

Täysin oma lukunsa on tietenkin Peacen kirjoitustapa. Itse hermostun jos kirjailija ottaa erivapauksia kieliopin suhteen, vaikka kyseessä olisi esim. nobelistit Claude Simon tai Jose Saramago, kun en vain siedä kappalejaotonta, pisteetöntä tai pilkutonta tekstiä. Edellä mainitusta johtuen on outoa, että pidän Peacen tautologiasta ja toistosta. Tautologia tai virkkeen (vain päälause) käyttö ilman sivulauseita tai muita päälauseita toimii minun kodallani, mutta ymmärrän täysin niitä lukijoita, joilta Peacen kirjat jäävät kesken parin sivun jälkeen. Kirjan yleisin sana lienee ”Bill”. Bill teki sitä ja Bill teki tätä. Bill sanoi niin ja Bill sanoi noin. Minuun Peacen poikkeuksellinen kirjoitustyyli on aina iskenyt ja arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä.

[Heppatiitti]

 


MARKUS PANTSAR: KUN RAKASTUIN SAKSALAISEEN JALKAPALLOON. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 343.

Taustaa kirjoittajasta: Markus Pantsar on filosofi ja jalkapallokirjailija. Tarkempi esittely löytyy tämän forumin osion sivulta 64 Pantsarin aikaisemman kirjan ”Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut” arvostelun yhteydestä. Pantsar asuu ja vaikuttaa nykyään Saksan Aachenissa.

Kirjan tapahtumat/nostoja kirjasta: Matkakirjahan tämä olikin. Kirjailija matkustaa katsomassa futismatseja ympäri Saksaa ja kertoo samalla kaupungista, sen historiasta ja seurasta. Seuraavissa kaupungeissa vieraillaan: Köln, Leverkusen, Mönchengladbach, Leipzig, Dortmund, Gelsenkirchen, Essen, Hoffenheim, Frankfurt, Berliini, Bremen, Hampuri, Wolfsburg, Munchen, Kaiserslautern, Aachen ja vielä Belgian Eupen, jossa on huomattava saksankielinen yhteisö. Kirjailija kertoo olleensa vielä 1990-luvulla Saksaa ja saksalaista pelityyliä vastaan, mutta viimeistään 2006 kisat saivat aikaan muutoksen. Saksan menestyshän on ollut mahtavaa. Kuusi maailman ja 11 Euroopan mestaruutta.

Bundesliigassa on maailman suurin katsojakeskiarvo ja paras fanikulttuuri. Jalkapallo on Saksassa koko yhteiskunnan laajuinen ilmiö, jossa fanit ottavat kantaa ja faneilla on valtaa. Bundesliigassa on voimassa 50+1 laki ja seuroja, jotka ovat tätä onnistuneet kiertämään halveksitaan yleisesti. Lääketehdas Bayer sai lakiin poikkeuksen. Lex Leverkusenina tunnetun pykälän mukaan paikalliseen urheilutoimintaan pitkään panostaneet yritykset voivat saada poikkeusluvan omistaa seura. Leverkusenin lisäksi poikkeusluvan ovat saaneet Wolfsburg ja Hoffenheim. Oma lukunsa on RB Leipzig. Energiajätin onnistui kiertää 50+1 laki perustamalla uuden seuran 2009. Oikeasti seuralla on vain 17 äänioikeutettua jäsentä, jotka kaikki ovat Red Bullin työntekijöitä. Vertailukohdaksi voi ottaa maailman jäsenmäärältään suurimman seuran Bayern Munchenin, jolla on jäseniä 300.000 ja kaikilla äänioikeus. Edellä mainitusta huolimatta onkin ironista, että Bayern Munchen on Saksan vihatuin seura. Baijerilaisia pidetään muualla Saksassa ylimielisinä, jotka puhuvat murretta, jota muut eivät ymmärrä eikä Baijerin katolilaisuuskaan sovi kaikille ja kilpailijoiden parhaiden pelaajien osto herättää närää. Pääsyy on kuitenkin Bayernin urheilullinen ja taloudellinen menestys, jota kadehditaan, vaikka sitä on yritetty selittää käsitteellä ”Bayern-Dusel” = Bayern-tuuri.

1.FC Könillä on suuri fanipohja ja sen verivihollinen on naapurikaupungin Borussia Mönchengladbach, jota myös kannatetaan laajalti Saksassa, Seuran huippukausi sattui 70-luvulle, jolloin se voitti viisi Saksan mestaruutta ja kaksi UEFA-cupia pääasiassa paikallisten pelaajien voimin (Vogts, Bonhof, Heynckes, Netzer). Noilta kultaisilta vuosilta on peräsin faniystävyys Liverpoolin kanssa ja vielä nykyäänkin faniryhmät tekevät kerran vuodessa vierailun Englannista Saksaan ja toisinpäin. Paikallisilta myyjiltä voi ostaa Gladbach-Liverpool huiveja.

Ruhrin alue on saksalaisen futiksen sydänmaita, vaikka esim. Gelsenkirchenissä kaivosten sulkeminen on saattanut kaupungin ja seuran taloudelliseen ahdinkoon. Seuran kannatukseen ahdinko ei ole vaikuttanut, sillä Schalkella on jopa oma hautausmaa faniensa viimeiseksi leposijaksi lähellä stadionia, jossa yleisökeskiarvo kakkobundesliigassa on yli 60.000. Schalken verivihollinen on toinen Ruhrin alueen ylpeys Borussia Dortmund, jonka stadionille mahtuu yli 81.000 katsojaa ja se on käytännössä aina loppuunmyyty. Stadionin erikoisuus on yli 24.000 fania vetävä seisomakatsomo ”Die gelbe wand”. Seisomakatsomo muistuttaa brittejä ”vanhoista hyvistä ajoista”, jolloin Valioliigan otteluissa oli vielä tunnelmaa ja normifaneilla varaa lippuihin. Nyt Dortmundista on tullut ilmiö Britanniassa ja halpalentoyhtiö Ryanair on perustanut pelipäiville uuden Lontoo-Dortmund-reitin, jotta brititkin pääsevät maistamaan maailman parhaaksi kehuttua ottelutunnelmaa.

Pääkaupunki Berliini taas tunnetaan jalkapallon alisuorittajana, vaikka muuten kaupunki omaa värikkään historian ja on Saksan kaupungeista kansainvälisin, monipuolisin ja kulttuurisesti aktiivisin kaupunki. Berliinin onnistuneesti remontoidulla olympiastadionilla Hertha Berlin vaikuttaa nykyään kakkosliigassa. Upporikas Lars Windhurst osti 2019 enemmistöosuuden seurasta, mutta 50+1 säännön perusteella tämä ei kuitenkaan antanut hänelle päätösvaltaa. Windhurst pumppasi seuraan satoja miljoonia, mutta tulokset olivat huonoja ja seuralla on kahdeksas päävalmentaja kolmen vuoden sisään. Nykyään kaupungin ykkösseura on entisen Itä-Berliinin Köpenicken Union Berlin. Kun Berliinin muuri murtui, itä ei yhdistynyt, vaan sulautui länteen, mutta Köpenicken kulttiseuralla menee paremmin kuin koskaan. Aikanaan seuran mahtavat fanit rakensivat seuralle stadionin, josta on tullut futishipsterien pyhiinvaelluskohde.

Hampurissa voi kokea toisenlaista jalkapalloa, vaikka kaupungin molemmat seurat HSV ja St.Pauli ovat alun perin työväenluokkaisia. HSV oli vielä 1980-luvun alussa urheilullisestikin suurseura,  mutta uusnatsit ottivat yhä enemmän valtaa fanipäädyssä ja huliganismi muodostui vakavaksi ongelmaksi huipentuen Adrien Maleikan murhaan. Sen sijaan St.Pauli siirtyi 80-luvulla entistä enemmän vasemmalle, kun talonvaltaajat ottivat sen omaksi seurakseen ja siitä tuli symboli äärioikeiston vastustamiselle. Kulttiseurasta on tullut vaihtoehto kaupallisuudelle ja seuran ”Totenkopf” on brändi. Poikkeuksellisesti ammattiurheilussa St.Pauli tuottaa omat fanituotteensa, joita myydään ympäri maailmaa ja esim. New Yorkissa on St.Paulin fanikauppa, vaikka moni paitoihin pukeutuva ei välttämättä edes tiedä, että kyseessä on saksalainen jalkapalloseura.

Kirjan arvostelu: Matkakirja tämä on ja itse ottelutapahtuma on vain syy siirtyä paikkakunnalta toiselle ja kertoa kaupungin, alueen ja seuran historiasta. Tämä on kirjoittajalta hyvä valinta, sillä yli 30:n irrallisen ottelun matsiselostus olisi voinut tuntua lukijasta puuduttavalta. Pantsar on varsinaiselta ammatilta filosofi ja ymmärtää jalkapallon olevan Saksassa niin suuren asian, että futis liittyy lähes kaikkeen mitä yhteiskunta ja kulttuuri sisältää. Samalla tulee itsekin oppineeksi uutta nippelitietoa Saksasta. Tiesin Berliinin olevan oma osavaltio, mutta en tiennyt, että myös vanhat Hansakaupungit Bremen ja Hampuri ovat. Uutta (tai unohtunutta) oli myös se, että Suomen ulkopuolella eniten Alvar Aallon suunnittelemia rakennuksia löytyy Wolfsburgista.

Pantsar on sisäistänyt Saksan hienouden olevan ainutkertainen fanikulttuuri. Omalle joukkueelle ollaan uskollisia, eikä aina ole tärkeintä menestys, vaan itse ottelu. Oman joukkueen pelaajille ei buuata eikä seuran tukemista lopeteta ja häviävää joukkuetta hylätä. Kun ihmisoikeuksia polkevan Saudi-Arabian hallinto osti öljyrahoilla Newcastle Unitedin, lähtivät seuran fanit kadulle juhlimaan, koska heille öljyraha tarkoitti menestystä. Saksassa moinen olisi aiheuttanut fanien raivoisan reaktion ja mellakoita.

Saksa on nasta maa, mutta olen aika putkeen lukenut Mäkijärven ”Wunderballin”, Hessen uuden ”Kaiserin”, pari muuta Hessen kirjaa, Honingsteinia sekä Bayern Munchenin, Union Berlinin ja St.Paulin historiikit, joten alkaa olla lievä ähky. Vielä pitäisi jaksaa Nordlingin ”Pallon muotoinen Saksa”, jonka jälkeen alkaisi itse kisat ja muutama flaba Hampuriin. Pantsar on hyvä kirjoittaja ja on näillä kahdella kirjallaan ansainnut paikan suomalaisten futiskirjailijoiden harvalukuisessa eturivissä. Ilman edellä mainittua ähkyä olisi arvostelu voinut olla neljä ja puoli tähteä viidestä, mutta nyt se on neljä tähteä ja ehdottomasti lukusuositus.

[Drap]

Kiitän!

[Alty]

MARKUS PANTSAR: KUN RAKASTUIN SAKSALAISEEN JALKAPALLOON. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 343.

Taustaa kirjoittajasta: Markus Pantsar on filosofi ja jalkapallokirjailija. Tarkempi esittely löytyy tämän forumin osion sivulta 64 Pantsarin aikaisemman kirjan ”Jalkapallon MM-kisojen suurimmat ottelut” arvostelun yhteydestä. Pantsar asuu ja vaikuttaa nykyään Saksan Aachenissa.

Kirjan tapahtumat/nostoja kirjasta: Matkakirjahan tämä olikin. Kirjailija matkustaa katsomassa futismatseja ympäri Saksaa ja kertoo samalla kaupungista, sen historiasta ja seurasta. Seuraavissa kaupungeissa vieraillaan: Köln, Leverkusen, Mönchengladbach, Leipzig, Dortmund, Gelsenkirchen, Essen, Hoffenheim, Frankfurt, Berliini, Bremen, Hampuri, Wolfsburg, Munchen, Kaiserslautern, Aachen ja vielä Belgian Eupen, jossa on huomattava saksankielinen yhteisö. Kirjailija kertoo olleensa vielä 1990-luvulla Saksaa ja saksalaista pelityyliä vastaan, mutta viimeistään 2006 kisat saivat aikaan muutoksen. Saksan menestyshän on ollut mahtavaa. Kuusi maailman ja 11 Euroopan mestaruutta.

Bundesliigassa on maailman suurin katsojakeskiarvo ja paras fanikulttuuri. Jalkapallo on Saksassa koko yhteiskunnan laajuinen ilmiö, jossa fanit ottavat kantaa ja faneilla on valtaa. Bundesliigassa on voimassa 50+1 laki ja seuroja, jotka ovat tätä onnistuneet kiertämään halveksitaan yleisesti. Lääketehdas Bayer sai lakiin poikkeuksen. Lex Leverkusenina tunnetun pykälän mukaan paikalliseen urheilutoimintaan pitkään panostaneet yritykset voivat saada poikkeusluvan omistaa seura. Leverkusenin lisäksi poikkeusluvan ovat saaneet Wolfsburg ja Hoffenheim. Oma lukunsa on RB Leipzig. Energiajätin onnistui kiertää 50+1 laki perustamalla uuden seuran 2009. Oikeasti seuralla on vain 17 äänioikeutettua jäsentä, jotka kaikki ovat Red Bullin työntekijöitä. Vertailukohdaksi voi ottaa maailman jäsenmäärältään suurimman seuran Bayern Munchenin, jolla on jäseniä 300.000 ja kaikilla äänioikeus. Edellä mainitusta huolimatta onkin ironista, että Bayern Munchen on Saksan vihatuin seura. Baijerilaisia pidetään muualla Saksassa ylimielisinä, jotka puhuvat murretta, jota muut eivät ymmärrä eikä Baijerin katolilaisuuskaan sovi kaikille ja kilpailijoiden parhaiden pelaajien osto herättää närää. Pääsyy on kuitenkin Bayernin urheilullinen ja taloudellinen menestys, jota kadehditaan, vaikka sitä on yritetty selittää käsitteellä ”Bayern-Dusel” = Bayern-tuuri.

1.FC Könillä on suuri fanipohja ja sen verivihollinen on naapurikaupungin Borussia Mönchengladbach, jota myös kannatetaan laajalti Saksassa, Seuran huippukausi sattui 70-luvulle, jolloin se voitti viisi Saksan mestaruutta ja kaksi UEFA-cupia pääasiassa paikallisten pelaajien voimin (Vogts, Bonhof, Heynckes, Netzer). Noilta kultaisilta vuosilta on peräsin faniystävyys Liverpoolin kanssa ja vielä nykyäänkin faniryhmät tekevät kerran vuodessa vierailun Englannista Saksaan ja toisinpäin. Paikallisilta myyjiltä voi ostaa Gladbach-Liverpool huiveja.

Ruhrin alue on saksalaisen futiksen sydänmaita, vaikka esim. Gelsenkirchenissä kaivosten sulkeminen on saattanut kaupungin ja seuran taloudelliseen ahdinkoon. Seuran kannatukseen ahdinko ei ole vaikuttanut, sillä Schalkella on jopa oma hautausmaa faniensa viimeiseksi leposijaksi lähellä stadionia, jossa yleisökeskiarvo kakkobundesliigassa on yli 60.000. Schalken verivihollinen on toinen Ruhrin alueen ylpeys Borussia Dortmund, jonka stadionille mahtuu yli 81.000 katsojaa ja se on käytännössä aina loppuunmyyty. Stadionin erikoisuus on yli 24.000 fania vetävä seisomakatsomo ”Die gelbe wand”. Seisomakatsomo muistuttaa brittejä ”vanhoista hyvistä ajoista”, jolloin Valioliigan otteluissa oli vielä tunnelmaa ja normifaneilla varaa lippuihin. Nyt Dortmundista on tullut ilmiö Britanniassa ja halpalentoyhtiö Ryanair on perustanut pelipäiville uuden Lontoo-Dortmund-reitin, jotta brititkin pääsevät maistamaan maailman parhaaksi kehuttua ottelutunnelmaa.

Nuo on toki makuasioita, mutta onko noin? Sanoisin, että esim. argentiinalaiset, serbit tai turkkilaiset voi myös ottaa osaa noihin keskusteluihn.

[Wissi]

Selailin kustantamoiden tulevia julkaisuja ja vastaan tuli: Erkko Meri ja Gert Remmel: Perparim Hetemaj - Selviytyjä. Ilmestymispäivä 25.4.2024. Aivan pakko lukea! Hieno mies, hieno pelaaja!

Perparim Hetemaj

Kirja mun tarinasta löytyy nyt kirjakaupoista ja äänikirjapalveluista. Toivon, että tämän kirjan keskeinen viesti välittyy erityisesti nuorille jalkapalloilijoille ja urheilijoille: he voivat löytää inspiraatiota ja intoa tarinastani, ja ymmärtää, että kaikki on mahdollista, riippumatta lähtökohdista. Haluan kiittää Erkkoa, Gertia ja Otavaa tästä mahdollisuudesta.