Jalkapalloaiheiset kirjat

[Tango Rosario]

Minustakin Nordlingin kirja oli mielenkiintoisempi kuin sinänsä ihan hyvä Pantsarin teos, joka tuntui ajoittain liian matkaopasmaiselta ja oli paikoin kielellisesti hieman puutteellinen pikkuvirheineen.

Sen lisäksi, että Nordling tosiaan sekoitti kertaalleen D-markat ja eurot saksalaisten 60-luvun palkoista selittäessään, toinen asiavirhe oli Italian maailmanmestaruuksien määrä. Oliko sitten vuoden 2006 välierä aiheuttanut niin suuren järkytyksen, että saapasmaan neljäs mestaruus oli unohtunut, mutta Italia ei ole milloinkaan ollut maailmanmestaruuksien määrässä Saksaa jäljessä.

[Gunner16]

Omia suosikkikirjojani jalkapallon saralta (tai miksei myös muuten) ovat olleet Soccermatics (David Sumpter) ja Soccernomics (Simon Kuper & Stefan Szymanski).

Nyt Adlibrista selaillessa osui silmään uusi kirja nimeltä Soccer Analytics (Clive Beggs). Onko kukaan tutustunut tähän? Vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Myös muut suositukset kirjoista, jotka käsittelevät jalkapalloa analytiikan, matematiikan/tilastotieteen ja/tai taloustieteen näkökulmista kiinnostavat kovasti.

[Heppatiitti]

Myös muut suositukset kirjoista, jotka käsittelevät jalkapalloa analytiikan, matematiikan/tilastotieteen ja/tai taloustieteen näkökulmista kiinnostavat kovasti.

Tämän osion sivuilta 67 ja 68 löytyy vastauksia.

[Hasan Sas]

Suht tuore Rory Smithin Expected Goals voisi myös toimia.

e. Tässä mm. seurataan Number's Gamen toisen kirjoittajan Chris Andersonin seikkailuja Sumusaarilla, kun mies pyrki monin eri keinoin päästä jalkapallojoukkueen johtotehtäviin, jotta voisi testata moneyballahtavia teorioitaan käytännössä. Ihan hauskaa luettavaa sinänsä, jos tilastotieteen käytön kehitys jalkapallossa kiinnostaa.

[ja reeperbaahn]

Filosofi Markus Pantsar kirjoitti kirjan saksalaisesta jalkapallosta [Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon, Vastapaino 2024]

https://seura.fi/seuran-mies/tuntuu-etta-futiksessa-saksa-aina-pilaa-kaiken-vai-mita-sanoo-saksalaista-futista-rakastava-filosofi-markus-pantsar/

[Lounasseuralainen]

Filosofi Markus Pantsar kirjoitti kirjan saksalaisesta jalkapallosta [Kun rakastuin saksalaiseen jalkapalloon, Vastapaino 2024]

Nimimerkki ja reeperbaahn kirjoittaa, mutta ei lue

[Heppatiitti]

CHRIS ANDERSSON JA DAVID SALLY: NUMEROPELI – LUULET YMMÄRTÄVÄSI JALKAPALLOA, MUTTA ET TIEDÄ SIITÄ MITÄÄN. Ilmestymisvuosi 2013 ja sivuja 364.

Taustaa kirjoittajista: Anderson pelasi maalivahtina Saksan alasarjoissa ja väitteli myöhemmin filosofian tohtoriksi ja toimi parikymmentä vuotta Cornellin yliopiston professorina. David Sally on entinen baseball-syöttäjä ja taloustieteen tohtori. Ystävät ja naapurit perustivat Andersson Sally-lafkan, joka tuottaa data-analyysiä seuroille ja yrityksille.

Nostoja kirjasta: Kirja lupaa antaa vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin, miksi kulmapotkut pitäisi antaa lyhyinä, miksi joukkueet ovat vain niin hyviä kuin niiden huonoimmat pelaajat ja miksi managerin vaihtaminen ei juuri muuta tilannetta. Kyllä niitä vastauksia saadaankin. Data-analyysi ja tilastot haastavat uskomukset ja paljastavat virheellisyyksiä tavoista, joilla asiat on aina tehty. Analytiikassa on kyse enemmästä kuin kirjanpidosta ja tilastoista: se tarkoittaa suhtautumista dataan ja kaikenlaiseen informaatioon. Sille on leimallista halu saada selville, millaisia totuuksia, säännönmukaisuuksia ja vastaavuuksia informaatioon saattaa kätkeytyä.

Ensimmäinen jalkapalloanalyytikko oli everstiluutnantti Charles Reep – entinen kirjanpitäjä. Reep hurahti jalkapalloon ja alkoi soveltaa siihen kirjanpitoa. Reep seurasi otteluita vielä yli 90-vuotiaana ja merkitsi muistiin yli 2200 ottelua. Iltaotteluihin hän tuli päässään kaivosmiehen kypärä, jonka otsalampun valossa hän teki muistiinpanoja. Reep sai selville, että joukkueet tekivät maalin keskimäärin joka yhdeksännellä laukauksella, ja että vain kaksi jokaisesta yhdeksästä tehdystä maalista oli seurausta syöttöketjuista, joissa oli enemmän kuin kolme syöttöä. Tästä Reep teki virheellisen johtopäätöksen – joka tylsistytti vuosikymmeniksi satojen Reepin oppipoikien joukkueiden pelin – että joukkueiden pitäisi tilastollisesti pärjätä paremmin, jos ne käyttäisivät vähemmän aikaa syöttelyyn ja vain toimittaisivat pallon mahdollisimman nopeasti pitkänä vastustajan rangaistusalueelle. Reep oli pioneeri ja erinomainen pelin kirjanpitäjä, mutta hän ei ollut analyytikko. Hän unohti kysyä itseltään analyytikon tärkeimmän kysymyksen: miten minä ja lukuni voisimme olla väärässä? Pitkän pallon ylipappi Charles Hughes – Englannin palloliiton valmennuspäällikkö – kirjoitti niinkin myöhään kuin 1990 kirjan ”The Winning Formula”, joka perustui pitkiin palloihin, eikä pallon hallussapitoon. Nythän tiedetään, että Reep ja Hughes olivat väärässä, tai kuten värikäs futisnero Brian Clough totesi: ”Jos Jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.”

Huomattavasti paremmin numeropelin valjasti käyttöönsä Valeri Lobanovski. Hän oli koulutukseltaan insinööri, joka oli opiskellut kybernetiikkaa. Lobanovski hankki avaukseen tohtori Anatoli Zelentsovin rakentamaan kanssaan jalkapalloon tieteellistä, systemaattista lähestymistapaa. Lobanovski ja Zelentsov pitivät jalkapallo-ottelua kahden yhdestätoista pelaajasta koostuvan alasysteemin välisenä vuorovaikutuksena, jonka lopputulos riippui siitä, kummassa alasysteemissä oli vähemmän puutteita ja kumpi oli yhtenäisempi. Joukkueen keskeinen luonteenpiirre oli se, että alasysteemin teho on suurempi kuin sen muodostavien osien yhteenlaskettu teho. Kiovan Dynamo nousi seurajoukkueiden huipulle Lobanovskin opeilla.

Sitten niitä lukuja/dataa. Pallo on pelaajalla ottelun aikana keskimäärin vain 53,4 sekunnin ajan. 99 prosenttia peliajasta pelaajat ovat koskettamatta palloon. 98,5 prosenttia peliajasta pelaajat juoksevat ilman palloa. Esim. Valioliigaseuran palkkalistoilla on yleensä yli 350 henkilöä. Rikkaat seurat käyttävät enemmän hyväkseen inhimillistä pääomaa samaan aikaan, kun ne myös kuluttavat miljoonia informaatioteknologiaan ja pitkälle kehitettyihin tietokantoihin sekä harjoittelu-, kunto- ja kuntoutuslaitteisiin ja tiloihin. Johann Cruyff sanoi, että jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla. Jos osaa tulkita dataa ja numeropeliä oikein voi saavuttaa etua toisiin joukkueisiin verrattuna. Vastavuoroisesti jos tekee jotain riittävän pitkään, kaikki mahdolliset lopputulokset toteutuvat. Koska mitä enemmän jotain asiaa tekee, sitä todennäköisempää on saada epätodennäköinen tulos ainakin kerran.

Kirjan arvostelu: Andersonin ja Sallyn kirjasta on vuosien mittaan tullut pienoisklassikko ja alan pioneeriteos. Jokainen merkittävä seura käyttää nykyään yhä enemmässä määrin dataa tehdäkseen oikeita päätöksiä – tuotti sen datan sitten Optasports, Prozone, Impire, Infostrada, Match Analysis, Amisco tai StatDNA. Vaikka Anderson ja Sally muodostavat nykyään kahden miehen firman, jolla on miljoonaliikevaihto he eivät ole ”datauskovaisia” vaan ymmärtävät, että jalkapallo on myös sattumien peli. Maalien synty voi uhmata kaikkia selityksiä ja on piittaamatta todennäköisyyksistä. Jalkapallo ei ole aina reilua. Parempi joukkue ei välttämättä voita, eikä futiksessa aina palkita sitä, joka laukoo enemmän tai antaa enemmän syöttöjä. Data-analyysi kokoaa kaikki sattumanvaraisuudet riittävät suureksi joukoksi ja ottaa käyttöön analyyttiset työvälineet ja yrittää ymmärtää, mistä sattumanvaraisuuksissa on kysymys. Kuten pelin suuri ymmärtäjä Johann Cruyff sanoi: Sattuma on loogista.

Jokaisella huippumanagerilla on nykyään seuran palkkalistoilla analyytikoita, jotka saavat napin painalluksella täsmälliset tiedot joukkueensa kulmapotkuista, laukauksista tai syötöistä. Managerit ovat datan ja lukujen tulvan alla, mutta vaikka heidän käytettävissään on tosiasioita, se ei vielä tarkoita sitä, että he tietäisivät, mitä ne kaikki merkitsevät ja miten tietoa pitää käyttää, että oma seura saa kilpailuetua vastustajaan verrattuna.

Ikäähän tällä kirjalla on jo jonkun verran, mutta tähän on viitattu forumin tällä osiolla viime aikoina niin monesti, että päätiin ottaa sen uudestaan hieman laajempaan käsittelyyn. Olen useasti nillittänyt futiskirjojen käännöksen tasosta, mutta tämän kirjan osalta Juha Sainio on tehnyt erinomaista työtä. Sainiohan suomensi myös Jonathan Wilsonin Pelin peli-kirjan. Oikein sujuvaa ja soljuvaa kieltä. Vahinko että Sainio on kirjan julkaisun jälkeen siirtynyt ajasta iäisyyteen. Hyvin on tämä pioneeriteos kestänyt aikaa ja arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä.

[Heppatiitti]

ROBERTO PENNINO: IMMORTAL TORINO. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 240.

Taustaa kirjoittajasta ja kirjasta: Roberto Pennino on vuonna 1971 syntynyt hollantilainen lakimies. Hänellä on italialainen isä ja hollantilainen äiti. ”Immortal Torino” on hitaasti niittänyt mainetta. Kirja ilmestyi alun perin hollanniksi 2018, sen jälkeen italiaksi ja tänä keväänä julkaistiin englanninkielinen laitos.

Kirjan tapahtumat/nostoja kirjasta: Kirja kertoo lyhyin luvuin Torinon nousun Italian ja Euroopan seurajoukkuedynastiaksi ja päättyy siihen, kun seura pyyhkiytyy pois, kun sitä kuljettanut lentokone törmää 4.5.1949 Supergan basilikaan ja kaikki pelaajat, valmentajat ja huoltajat menettävät henkensä.

Seuran nousu alkaa jo 1930-luvun lopulla, kun joukkueen valmentajaksi tulee unkarilainen Erno Erbstein, joka on edistyksellinen taktinen nero, sekä seuran presidentiksi tarmokas ja päättäväinen Feruccio Novo. Valitettavasti Erbsteinin johtamasta näyttävästä hyökkäyspelistä saadaan nauttia vain hetki, sillä juutalaisena hän joutuu pakenemaan Italiasta Budapestiin, kun Mussolinin rotulait tulevat voimaan, mutta vaikuttaa salaa neuvonantajana koko toisen maailmansodan ajan. Tuohon aikaa joukkueessa pelasi mm. Raf Vallone – kova futari ja tuleva filmitähti.

Novo asettaa tavoitteeksi mestaruudet ja seuraa aletaan johtaa kuin liikeyritystä. Novo ymmärtää, ettei pelkillä lipputuloilla rahoiteta vahvistusten hankintoja, joita menestys vaatisi. Apuun tulee ns. ”Settebello”, jonka voisi kääntää ”kaunis seitsikko”. He olivat seitsemän varakasta liikemiesystävää, jotka tukivat ja rahoittivat Novon suunnitelmia ja pelaajaostoja. Novo hankkii kesällä 1941 kuusi uutta pelaajaa, mutta vielä merkittävämpää tulevalle menestykselle oli pelitavan muutos. Vittorio Pozzo – joka oli Torinon entinen pelaaja ja valmentaja – oli 30-luvulla kehittänyt ”Metodoksi” kutsutun pelijärjestelmän ja johdattanut sillä Italian vuosien 1934 ja 1938 maailmanmestaruuksiin ja vuoden 1936 olympiakultaan. Novo ottaa riskin ja siirtää Torinon käyttämään Englannissa kehitettyä W-M järjestelmää, jota Italiassa aletaan kutsumaan ”Sistemaksi” nykymääritelmänä ryhmitys kentällä olisi 3-2-2-3. Sarjassa Torino sijoittuu jo lupaavasti toiseksi.

Viimeinen palanen loksahtaa paikalleen, kun Novon onnistuu Juventuksen nenän edestä värvätä Venezian keskikentän dynaaminen duo Ezio Loik ja Torinon tuleva kapteeni ja supertähti Valentino Mazzola. Kaksikon siirtosumma on sen ajan ennätys 1,2 miljoonaa liiraa. Mazzolan johdolla Torino voittaa 1943 ensimmäisenä seurana Italiassa sekä scudetton että cupin. Sota ei ollut juuri haitannut Italian jalkapalloa, eikä italialaisiakaan ennen kuin liittoutuneet nousevat kesällä 1943 maihin Sisiliaan ja pommitukset alkavat. Torinon kotistadion vaurioituu pommituksista ja pelaajista Walter Petron kuolee ilmahyökkäyksessä. Maa on kahtia jakautunut. Etelä liittyy liittoutuneisiin, mutta pohjoisessa vaikuttaa vielä natsien tukema Mussolini nukkehallitsijana. Italian palloliitto päättää mitätöidä kauden. Maasta paennut valmentaja Erbstein on kokenut kovia, kun natsit valtasivat Budapestin ja Erbstein joutui työleirille. Kohtalo puuttuu peliin. Erbstein on palvellut ensimmäisessä maailmansodassa kersanttina ja ollut pidetty esimies. Työleirin komentaja sattuu olemaan Erbsteinin entinen alainen, joka auttaa valmentajavelhoa. Tämän onnistuu paeta ja piileskellä sodan päättymiseen asti.

Sodan loppuvaiheen ajan ovat paikalliskilpailija Juventuksen lisäksi myös Torinon pelaajat nimellisesti autojätti Fiatin palkkalistoilla. Toverillisuus romuttuu nopeasti, kun seurat kohtaavat 1.4.1945 ystävyysottelussa. Kentän kovat otteet leviävät nopeasti katsomoon, jossa ajankohdasta johtuen on runsaasti ” tulivoimaa” sanan varsinaisessa merkityksessä. Pelaajat makaavat toistuvasti vatsallaan nurmella, kun luotisuihkut lentävät katsomosta. Historiaan ottelu jää nimellä ”derby della pistole.”

Sodan jälkeen Torino voittaa mestaruuden pisteen erolla Juventukseen ja seuran stadion saadaan korjattua. Torino alkaa pelata hyvätuottoisia näytösotteluita ulkomailla. Syyskuussa 1946 palaa Erbstein, joka on muuttanut nimensä muotoon Ernest Egri, mutta Italian lehdistö ei muutosta ymmärrä ja tekee hänestä Ernesto Egri Erbsteinin. Torinosta tulee hyökkäävää, kaunista futista pelaava jalkapallokone, joka voittaa 1947 mestaruuden 10 pisteen ja seuraavana vuonna 16 pisteen erolla (silloin voitosta sai vain kaksi pistettä). Torino muodostaa myös Italian maajoukkueen rungon ja esim. toukokuun 1947 maaottelussa Unkaria vastaan on avauksessa 10 Torinon pelaajaa ja tuohon aikaan ei pelaajavaihtoja tunnettu. Nuorisojoukkuetta menestyksellä johtaneesta britti Leslie Lievesleystä tehdään ykkösjoukkueen valmentaja teknisen johtajan Erbsteinin valvonnassa ja Torino tekee näytösottelukierroksen Brasiliassa.

Joukkueen kapteeni Valentino Mazzola oli hyvin arvostettu ja oikeamielinen. Välillisesti tämä oikeamielisyys oli yksi syy seuran tuhoutumiseen. Portugalin ja Benfican tähti Francisco Ferreira oli Mazzolan ystävä. Tuohon aikaan pelaajat (eivät edes tähdet) tienanneet omaisuuksia. Kun ansioitunut ja seuraa pitkään palvellut pelaaja lopetti uransa, pelattiin hänen kunniakseen muisto-ottelu, jonka tuotoista pelaaja sai huomattavan osan. Ferreira oli lopettamassa uransa ja pyysi, että Torino voisi matkustaa Lissaboniin kohtaamaan Benfican. Tämän järjestämisestä tuli Mazzolalle kunnia-asia ja hän alkoi painostaa otteluun nuivasti suhtautunutta Novoa. Lopulta Novo suostui sillä ehdolla, että Torino johtaisi reilusti sarjaa huhti/toukokuun vaihteessa 1949 ja Torino pelaisi vähintään tasapelin kuun vaihteessa Inter Milania vastaan. Ottelun tulos oli 0-0 ja Novo antoi joukkueelle luvan lähteä Lissaboniin.

Muisto-ottelu pelataan Portugalissa sovitusti, mutta jostain syystä joukkueen paluulento ei suuntaudu suunnitellusti Milanoon vaan suoraan Torinoon. Miksi? Varmaa tietoa ei ole. Paras arvaus on Milanon tiukat tullimiehet. Kuten edellä mainittiin, eivät pelaajat tuohon aikaan olleet miljonäärejä ja toivat ulkomaanmatkoilta tuotteita, joita ei saanut Italiasta tai olivat siellä huomattavan kalliita. Esimerkiksi joukkueen boheemi tähtihyökkääjä Gugliemo Gabetto oli aikaisemmin kärynnyt suuren savukelastin kanssa, mutta Novo oli suhteillaan peitellyt asian. Tunnettua oli myös, että Torinon tullimiehet eivät tutkineet kaupungin ylpeyden pelaajien matkalaukkuja ja kasseja.

Ilma oli surkea ja sumuinen. Kuusi kilometriä Torinon keskiaikaisesta keskusta sijaitsevat Supergan mäet, joiden korkein kohta on 670 metriä korkea. 4.5.1949 Supergan basilikan munkit kuulevat kovan törmäyksen äänen, joka vapisuttaa seiniä. Sen jälkeen on vain hiljaisuus. Kaikki koneen 31 matkustajaa kuolevat välittömästi. Pelaajat, valmentajat, huoltajat, koneet miehistö, mukana matkustaneet lehtimiehet ja Tuttosportin perustaja Renato Casalbore.

Epilogi ja kirjan arvostelu: Torino voitti jälleen mestaruuden postuumisti, kun akatemia edusti sitä viimeisissä otteluissa. Hautajaisiin osallistui 700.000 surijaa. Erbstein selvisi rotulaista ja natsien leiristä, mutta ei lento-onnettomuudesta. Sankarillisen kapteenin Valentino Mazzolan poika Sandro oli kuusivuotias, kun menetti isänsä. Italian maajoukkueelle lento-onnettomuus oli suonenisku, josta se ei toipunut ennen kuin 1968, jolloin maajoukkue voitti Euroopan mestaruuden ja Sandro Mazzola oli yksi joukkueen syömähampaista. Murtunut Novo ei ollut joukkueen mukana Portugalissa ja yritti rakentaa uuden suurjoukkueen keräämällä kannattajilta 16 miljoonaa liiraa. Vahvistuksiksi huhuttiin jopa Alfredo Di Stefanoa ja Lazlo Kubalaa, mutta nämä jäivät huhuiksi. Akatemia ei enää tuottanut huippupelaajia. Novo luopui yrittämisestä ja lopetti seuran presidenttinä 1953. Loisto ja menestys ei koskaan palannut. 1976 seura voitti scudetton, mutta vastapainoksi on sarjasta putoamisia ja konkurssi. Nykyään seura on vakiintunut keskikastin Serie A joukkueeksi. ”Del Grande Torinon” muistoa pitää yllä museo ja joka vuosi toukokuun neljäs Supergan muistomerkin luona pidettävä tilaisuus, jossa Torinon joukkueen silloinen kapteeni lukee menehtyneiden nimet.

Pennino on valmistellut kirjaansa vuosia ja laittanut sen tiiviiseen pakettiin 4-5 sivun pituisiin lukuihin. Kirja etenee määrätietoisesti ja kronologisesti, eikä sivupoluille jäädä jaarittelemaan. Yhden futishistorian parhaimman seurajoukkueen noususta ja tuhosta on tietysti kirjoitettu vuosikymmenien aikana vaikka ja kuinka ja tämä kirja kuuluu parhaimmistoon. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.

PS. Juventus sai jo 40-luvulla halpoja pilkkuja.

[Pallopoika23]

Mitä nyt Nordling on asunut vuosia Saksassa toimittajana, kun taas Mäkijärvi tuttuun tyyliinsä kasasi teoksensa kotisohvalla lähinnä englanninkielisistä lähteistä.

Mäkijärvi käytti lähteinään myös Nordlingin artikkeleita.

[Roger Kuitti]

Tammen uutusluettelosta bongasin. Ja näin.

Jukka Lyytinen: Mixu Paatelainen – The Fighting Big Finn

Futislegendan suorapuheiset muistelmat.

Ensimmäinen suomalainen Valioliiga-pelaaja kertoo uransa omin sanoin Valkeakosken Tehtaan kentältä Brittein saarille ja Huuhkajien peräsimeen.

Mixu Paatelainen on aina herättänyt tunteita, niin pelaajana kuin valmentajana. Paatelainen pelasi ulkomailla huippusarjoissa ammattilaisena 1980-luvulta lähtien lähes kaksi vuosikymmentä. Duunariasenne kylvi vastustajiin pelkoa tuottaen roppakaupalla maaleja, ja hän on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista maalintekijöistä Suomen maajoukkuepaidassa.

Pelaajauran jälkeen Mixu on tehnyt upean ja vaiheikkaan uran valmentajana. Hänet on valittu Skotlannissa vuoden valmentajaksi. Menestyksekkäiden Skotlannin-vuosien jälkeen Paatelainen valmensi Suomen maajoukkuetta vuodet 2011–2015. Huuhkajista Paatelainen palasi Skotlannin pääsarjaan. Värikkääseen valmennusuraan kuuluu myös pestit Latvian ja Hongkongin maajoukkueissa.

Mixun uran varrelle on osunut huikeita hetkiä ja erikoisia episodeja maailmantähtien kanssa. Nyt hän kertoo omin sanoin mukaansatempaavan elämäntarinansa jalkapallon parissa.

https://www.tammi.fi/kirja/jukka-lyytinen/mixu-paatelainen/9789520460778

[Gunner16]

Mixu ei todellakaan ole omia suosikkihenkilöitä suomalaisista jalkapallovaikuttajista. Voisi kuitenkin kuvitella, että tarinaa riittää. Odotellaan tänne ensimmäisiä arvosteluja, onko lukemisen arvoinen. Ties vaikka mielipide miehestä muuttuisi, kun kuulisi tarinaa omin sanoin.

[Säämies]

Mixun tarinoita aina miellyttävää kuunnella ja on niitä pelaajia joita itselläni on kova ikävä. Menee lukuun

[Heppatiitti]

JOHN FOOT: CALCIO – A HISTORY OF ITALIAN FOOTBALL. Ilmestymisvuosi 2007 ja sivuja 616.

Taustaa kirjoittajasta: John Foot syntyi vuonna 1964. Hän opiskeli Oxfordissa ja Cambridgessä ja väitteli tohtoriksi 1991. Foot muutti Milanoon 1988 ja alkoi kannattaa Interiä. Asiaan saattoi vaikuttaa, että Milanosta löytyi vaimo (ja anoppi) jotka kannattivat myös Interiä. Foot on kirjoittanut lukuisia kirjoja Italian politiikasta ja historiasta. ”Calcio” ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2006. Nyt on arvosteltavana vuoden 2007 täydennetty painos, johon kirjailija on lisännyt Italian vuoden 2006 maailmanmestaruuden ja calciopolin jälkipuinnin. USA:n markkinoilla kirja esiintyy nimellä ”Winning at all Costs” mutta kyseessä on sama teos. Foot on kirjoittanut myös toisen urheiluaiheisen kirjan ”Pedalare! Pedalare!” joka kertoo Italian pyöräilyn historian. Enemmän kilpapyöräilyyn perehtyneet arvostavat teoksen korkealle. Nykyään John Foot vaikuttaa Bristolin yliopiston professorina.

Nostoja kirjasta: Kirja on jaettu viiteentoista lukuun, joissa käsitellään mm. Italian futiksen alkuhistoria, suurimmat seurat, eri pelipaikkojen parhaat pelaajat, ulkomaalaisvahvistukset, valmentajat, erotuomarit, skandaalit, fanit, ultrat ja Italian maajoukkue. Kuten lähes kaikkialle toivat britit jalkapallon myös Italiaan, vaikka italialaiset myöhemmin koittivatkin omia pelin historian itselleen. Lajin alkuvaiheissa peliä kutsuttiin Italiassakin jalkapalloksi. Calcio (potku) tuli nimeksi vasta vuonna 1909, kun kansallismieliset yrittivät johdattaa pelin renessanssiaikaan, jolloin Firenzessä pelattiin pallopeliä nimeltä ”Calcio Fiorentino.” Itse olen kerran nähnyt Firenzessä kyseistä peliä ja se ei muistuttanut jalkapalloa, vaan oli enemmän sekoitus rugbyä ja vapaaottelua. Joka tapauksessa pelin nimeksi vakiintui Italiassa calcio.

Jalkapallosta tuli ensimmäisen maailmansodan jälkeen nopeasti hyvin suosittua Italiassa ja siihen suhtauduttiin suurella tunteiden palolla. 1920 Viareggion pikku merenrantakaupunki kohtasi läheisen Luccan joukkueen. Peli katkesi kaaokseen, kun katsojat ryntäsivät kentälle ja aloittivat joukkotappelun. Järjestystä valvoneet carabinierit (sotapoliisit) saivat pelastettua Luccan pelaajat vihamielisiltä katsojilta ja työnsivät Viareggion fanit kadulle. Homma lähti täysin käsistä, kun yksi poliiseista jostain syystä ampui ottelun linjatuomarin, joka sattui olemaan paikallinen pidetty sotasankari. Tästä raivostuneena kaupunkilaiset ajoivat carabinierit karkuun ja luccalaiset pakenivat jalan 20 kilometriä kotikaupunkiinsa. Viareggiolaiset aseistautuivat, piirittivät carabinierien parakit ja katkaisivat puhelin- ja lennätinlinjat. Lähialueilta saapui anarkisteja ja tilanne alkoi mellakan sijasta vaikuttaa vallankumoukselta. Paikalle komennettiin lisää sotilasosastoja maitse ja meritse ja lopulta järjestys saatiin palautettua.

Brittipelaajia ja valmentajia oli runsaasti Italian jalkapallon alkuvuosina, ja perinteenä tästä pelaajat kutsuvat valmentajaa edelleen nimellä ”Il Mister.” Jo 1910-luvusta lähtien pelaajille ja valmentajille maksettiin salaa. 1926 sallittiin täysammattilaisuus, mutta ulkomaalaisvahvistukset – poisluettuna oriundit – kiellettiin. Italiasta oli 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa muuttanut miljoonia siirtolaisia leveämmän leivän perässä Etelä-Amerikkaan – lähinnä Argentiinaan, Brasiliaan ja Uruguayhin. Näitä italialaiset sukujuuret omaavia pelaajia alkoi virrata takaisin vanhalle mantereelle ja oriundeilla oli merkittävä rooli Italian vuosien 1934 ja 1938 maailmanmestaruuksissa. Näiden pelaajien motivaatio oli pitkälle raha, sillä Italiassa pelaamisesta maksettiin hyvä korvaus. Tiukan paikan tullen ei kansallistunnetta uutta isänmaata kohtaan aina löytynyt. Italian fasistihallitus himoitsi siirtomaita ja käynnisti 1935 hyökkäyksen Etiopiaan. Sodan alettua nuoria miehiä kutsuttiin aseisiin ja näiden joukossa oli myös kuuluisia jalkapalloilijoita mm. oriundit Enrique Guaita ja Raimundo Orsi, jotka olivat edustaneet aikaisemmin Argentiinaa, mutta rahan houkuttelemina olivat olleet mukana Italian 1934 maailmanmestarijoukkueessa. Kun Orsi ja Guaita saivat kutsuntapaperit, he pakenivat muutaman muun oriundin kanssa Ranskaan, eivätkä koskaan palanneet italialaisiin joukkueisiinsa. Italian liitto souti ja huopasi vuosikymmenet ulkomaalaisvahvistusten ja oriundien kanssa. Tässä vain muutaman vuoden ajalta sääntöjen muutokset toisen maailmansodan jälkeen: 1946 sallittiin joukkueessa kaksi ulkomaalaisvahvistusta ja kolme oriundia. 1949 kolme ulkomaalaisvahvistusta ja oriundeista alettiin käyttää nimeä ”fuori quata” jos he olivat pelanneet Italiassa viisi vuotta, heidät laskettiin italialaisiksi. 1952 palataan kahteen ulkomaalaisvahvistukseen. 1953 joka joukkueella saa olla viisi ulkomaalaista sisältäen ”fuori quata” statuksella olevat. Myöhemmin 1953 tulee täyskäännös ja kaikki ulkomaalaiset kielletään paitsi oriundit. Hetken päästä päätöstä vähän lievennettiin. 1955 yksi ulkomaalaisvahvistus ja oriundi jne…Huippu saavutettiin vuosina 1965-80, jolloin kaikki ulkomaalaiset pelaajat ja myös valmentajat oli kielletty.

Parasta kirjassa ovat pienet henkilökuvat pelaajista, valmentajista ja erotuomareista, joilla Foot elävöittää kerrontaa. Tässä muutama esimerkki. Gigi Meroni oli 1960-luvun suuria väriläiskiä. Meroni siirtyi 1964 Torinoon. Hän oli nopea, taitava harhauttelija, joka teki hienoja maaleja. Juoksutyylinsä takia häntä kutsuttiin ”purppura perhoseksi.” Meroni myös herätti närkästystä 60-luvun konservatiivisessa Italiassa. Meronilla oli pitkät hiukset, välillä parta, hän pukeutui boheemisti ja alkoi itse suunnitella vaatteensa. Meroni halusi herättää huomiota ja saattoi taluttaa kanaa keskellä kaupunkia. Torinon fanit kuitenkin rakastivat pelaajaa. Kun kesällä 1967 Juventus osti Meronin 750 miljoonalla liiralla, nousi Torinon fanien keskuudessa sellainen raivo, että siirto jouduttiin peruuttamaan. Lokakuussa 1967 Meroni oli kävelyllä ystävänsä ja pelikaverinsa Fabrizio Polettiin kanssa. Miehet olivat hyvällä tuulella ja lähtivät ylittämään katua kaukana suojatiestä. Auto osui heihin ja Poletti loukkaantui lievästi, mutta Meroni lensi ilmassa kadun toiselle puolelle maahan ja toinen auto ajoi hänen ylitseen raahaten pelaajaa 50 metriä mukanaan. Meroni oli kuollessaan 24-vuotias. Kun kyseessä on Italia ja jalkapallo – on todellisuus monesti tarua ihmeellisempää. Ensimmäistä pelaajiin osunutta autoa kuljetti juuri ajokortin saanut opiskelijanuorukainen nimeltä Attilio Romero. Romero oli fanaattinen Torinofani ja hänen suosikkipelaajansa oli Gigi Meroni. 33 vuotta myöhemmin Attilio Romerosta tuli Torinon presidentti, vaikka jotkut fanit edelleen huusivat hänelle: ”Assassino!” = murhaaja.

Luigi ”Gigi” Riva oli pienen seuran suuri pelaaja. Riva syntyi Lombardiassa lähellä Sveitsin rajaa. Rivan isä kuoli työtapaturmassa pojan ollessa yhdeksänvuotias. Riva joutui sadistiseen uskonnolliseen kouluun, jossa leipää sai vain ahkeraa rukoilemista vastaan. Riva sanoi: ”Ne nöyryyttivät meitä, koska olimme köyhiä. Karkasin sieltä useammin kuin kerran.” Riva oli lahjakas jalkapalloilija. 1963 hän siirtyi Sardinian Cagliariin. Italian futiksen vaikutusvaltaisin journalisti Gianni Brera antoi Rivalle lempinimen ”Rombo di tuono” = ukkonen. Riva oli väkivahva, loistava pääpelaaja, jolla oli hirmuinen vasuri. Sen ”uhriksi” joutui kerran harjoituksissa maalin takana seissyt katsoja, joka ei ehtinyt väistää laukausta ja käsi murtui. Riva johdatti piskuisen Cagliarin sen historian ainoaan mestaruuteen 1970. Väitetään että vuoden 1970 scudetton ratkaissutta peliä seurasi stadionilla ja sen ympäristössä neljännesmiljoona ihmistä. Kaksi virkavaltaa paossa ollutta pidätettiin stadionilla, mutta koska kyseessä oli Italia, saivat karkurit katsoa matsin loppuun käsiraudoissa. Riva ei koskaan hylännyt Cagliaria, vaikka Juventus tarjosi vaihdossa kuutta pelaajaansa. Peliuransa jälkeen Riva vaikutti Italian maajoukkueessa. Roberto Baggio itki Rivan olkaa vastaan, kun epäonnistui rangaistuspotkussa vuoden 1994 MM-finaalissa. Riva oli Italian joukkueenjohtaja, kun maa voitti maailmanmestaruuden 2006.

Lazio oli Mussolinin joukkue ja vuosikymmenten aikana oli ”Il Ducen” sosialismi kääntynyt äärioikeistolaisuudeksi ja uusfasismiksi. Lazio voitti1974 ensimmäisen scudettonsa joukkueella, jonka rinnalla Wimbledonin ”Crazy Gang” vaikutti pyhäkoulupojilta. Joukkue oli raivoisa ja väkivaltainen. Vietettiin Italian ”lyijyvuosia” ja Lazio taisteli kaikkea ja kaikkia vastaan. Pelaajat kulkivat aseistettuina ja huvittelivat ampumalla. Joukkueen sielu oli keskikentän väsymätön taistelija Luciano Re Cecconi. Toisin kuin italialaiset yleensä Cecconi oli vaalea – hyvin vaalea – lähes albiino. Cecconi rakasti käytännön piloja ja se koitui hänen kohtalokseen. 1977 Cecconi astui kahden ystävänsä kanssa jalokiviliikkeeseen Roomassa. Hänestä oli hauska pila vetää takki kasvojen eteen ja pitää sormea takin taskussa niin kuin siellä olisi ase. Cecconi huusi jalokiviliikkeen pitäjälle ”Tämä on ryöstö!” Liikkeenpitäjä oli heihin selin ja kun hän kääntyi, oli hänen kädessään pistooli. Cecconia ammuttiin rintaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Era uno scherzo, solo uno scherzo!” = se oli pila, vain pila!

Kaikki rakastavat skandaaleita (elleivät ole itse niissä mukana) ja Italiassa niitä riittää. Kirjan pisin luku keskittyy futiksen skandaaleihin ja tässä muutama nosto. Italiassa vain tuloksella on väliä ja huijaaminen on ok, jos sillä saavutetaan tavoitteet. Toisaalta taas pelkästä kunniasta pelaaminen ei kiinnosta, joten saatetaan sopia vaikka tasapelistä eikä yritetä liian kovaa, jos ottelulla ei ole toiselle seuralle merkitystä. Italiassa saatetaan jopa valittaa, jos panokseton seura pelaa hyvin ja tosissaan. Totocalcio on Italian valtion vetämä veikkaus ja Totonero (laiton uhkapeli) on sen pimeä puoli. 1979-80 kaksi roomalaista liikemiestä alkoi yrittää sopia otteluiden lopputuloksen etukäteen. Aluksi sopuiluun lähti mukaan Lazion pelaajia. Pidemmässä juoksussa herrojen otteluiden sopiminen ei kuitenkaan onnistunut, vaan yleensä joku meni aina pieleen ja voittamisen sijasta kaksikko menetti enemmän rahaa kuin voitti. Sähläävä kaksikko erehtyi lainaamaan rahaa alamaailmalta, jotka alkoivat kovistella herroja, kun takaisinmaksua ei kuulunut. Liikemiehille tuli hätä ja suojelua saadakseen he puhuivat poliisille. Vyyhti purkautui, syytteitä nostettiin kaikkiaan 38 ja mm. Lazio ja AC Milan pudotettiin Serie B:hen. Pelaajista tunnetuin ”kärähtänyt” oli Paolo Rossi, joka sai kahden vuoden kilpailukiellon, mutta vapautui siitä 1982 MM-kisojen alla ja johdatti Italian kuudella maalillaan maailmanmestariksi.

Sanotaan että Italiassa vain idiootti noudattaa lakia ja erotuomarit ovat syyllisiä kaikkeen. Välillä Italiaan tuotiin ulkomaalaisia erotuomareita ja 1930-50 luvuilla tuomareita ei kerrottu etäkäteen, jottei heitä voisi/ehdittäisi lahjoa. Välillä oli erityinen tekninen lautakunta, joka käytti ”painotettua arvontaa” tuomarivalinnoissa ja myöhemmin tulivat ex-tuomarit mukaan valintoihin. 2006 paljastui ”calciopoli” tai myös ”Moggipolina” tunnettu erotuomariskandaali. Systeemiä pyöritti Juventuksen voimahahmo Luciano ”Lucky” Moggi. Viranomaiset salakuuntelivat Moggin kännyköitä – joita oli ainakin kuusi – ja keskusteluista Moggin ja Italian Jalkapalloliiton erotuomarivalinnoista vastaavan työntekijän kanssa selvisi, että otteluihin haluttiin ”sopiva” erotuomari, joka antaisi ”sopivia” tuomioita. Lopulta kaikkiaan kuusi seuraa saivat rangaistuksia. Raskaimmat seuraukset sai Juventus, joka menetti kaksi mestaruutta ja pudotettiin Serie B:hen pistevähennysten kera. Samaan aikaan calciopolin velloessa voitti Italia jälleen maailmanmestaruuden.

Kirjan arvostelu: Vuosien kuluessa on Footin tiiliskivestä tullut ikoninen ja kanonisoitu teos, johon kaikkia uusia Italian futiksesta kertovia historiikkeja verrataan. Viime vuoden vaihteessa kirjoitin, että yrittäisin saada kuluvana vuonna arvostelluksi osan futiskirjallisuuden paksuimmista tiiliskivistä ja klassikoista. Mitä sitten sanoa brittiprofessorin kirjasta, jonka lähdeluettelo ja henkilöhakemisto on miltei 70 sivua pitkä? Sanotaan että kirja on maineensa veroinen. Foot tuntee Italian, italialaiset ja yhteiskunnan. Kirja ei ole tippaakaan akateemisen tylsä, vaan Foot maustaa kertomuksensa hyvällä huumorilla ja sympatialla. Kirja ei etene kronologisesti, vaan aihe kerrallaan ja muodostaa lopulta mukavasti sulateltavan kokonaisuuden teoksen koosta huolimatta. Kirja menee kevyesti kymmenen parhaimman KOSKAAN futiksesta kirjoitetun listalle ja arvostelu on viis tähteä viidestä.

[toksikko]

Cecconi rakasti käytännön piloja ja se koitui hänen kohtalokseen. 1977 Cecconi astui kahden ystävänsä kanssa jalokiviliikkeeseen Roomassa. Hänestä oli hauska pila vetää takki kasvojen eteen ja pitää sormea takin taskussa niin kuin siellä olisi ase. Cecconi huusi jalokiviliikkeen pitäjälle ”Tämä on ryöstö!” Liikkeenpitäjä oli heihin selin ja kun hän kääntyi, oli hänen kädessään pistooli. Cecconia ammuttiin rintaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Era uno scherzo, solo uno scherzo!” = se oli pila, vain pila!

Suomeksi näitä on tavattu kutsua mm. kepposiksi.

[Wissi]

Juha Malinen

Kirjani:”Valmennuksen pidempi oppimäärä” on nyt painossa ja ilmestyy syyskuussa. Ihmisten johtamisen ja pelin ymmärtämisen lisäksi on loputon määrä muuttujia, joiden parissa on pärjättävä. Sopeutumalla, selvittämällä tai voittamalla ne!

[tactico]

Mixu ei todellakaan ole omia suosikkihenkilöitä suomalaisista jalkapallovaikuttajista. Voisi kuitenkin kuvitella, että tarinaa riittää. Odotellaan tänne ensimmäisiä arvosteluja, onko lukemisen arvoinen. Ties vaikka mielipide miehestä muuttuisi, kun kuulisi tarinaa omin sanoin.

Tuli luettua tuo Mixu-kirja. Valitettavasti on pakko todeta, että jäi kyllä aika heikoksi tekeleeksi. Tämä on harmillista, koska kyllä Mixu on kirjansa ansainnut, stooreista ja elämänkokemuksesta olisi kyllä mistä ammentaa. Nyt tuntui, että koko kirja on tehty pienimmällä mahdollisella vaivalla. Yksi mies on puhunut ja toinen on kirjannut ylös. Minkäänlaista haastamista, kontekstointia tai omaa ajattelua ei riveiltä välity, muista näkökulmista puhumattakaan. Ero vaikkapa Perpan kirjaan on valtava. Toki monologimuoto voi myös toimia ihan hyvin, mutta jotenkin jäi fiilis, että se ei nyt tällä kertaa oikein riittänyt.

Myös kieliasu on viimeistelemättömän oloinen. Julkisuudessakin olleiden asiavirheiden lisäksi erilaisia typoja ja muita virheitä oli jäänyt häiritsevän paljon: isoja kirjaimia ja pilkkuja väärissä kohdissa yms. Näitä voisi listata paljonkin, mutta ehkä kuvaavin esimerkki on Alex McLeishin nimi, joka on kirjoitettu kolmella eri tavalla väärin ihan muutaman sivun aikana. McLeishin lisäksi käytetään muotoja Mcleish, McLeishn ja McLleish. Myös vaikkapa ”hiilihydraustankkaus” tai ”zibbaaminen” (kun myöhemmin puhutaan chippaamisesta) saivat nostelemaan kulmia.

En haluaisi hirveästi disautella suomifutiskirjoja, hienoa että niitä julkaistaan. Mutta valitettavasti tämä teos jäi itselleni pettymykseksi.

[Kutonen]

Tuli luettua tuo Mixu-kirja. Valitettavasti on pakko todeta, että jäi kyllä aika heikoksi tekeleeksi.

Koko proggis olisi pitänyt antaa Mika Wickströmin käsiin. Lyytistä vähätttelemättä Mikan lajitietous on vertaansa vailla.

[suomifutiksen Janne Tähkä]

Teki mieli lukea pitkästä aikaa jalkapallokirja, nappasin hyllystä yhden lukematta jääneen teoksen ja tuli luettua sitten heti perään toinenkin.

Paul Watson: Up Pohnpei

Kaksi kaksvitosta englantilaismiekkosta haluaisi pelata maajoukkuepelejä, mutta sunnuntaipotkijoilla ei Englannin edustamiseen taso ihan riitä, joten pitää miettiä muita vaihtoehtoja. Internetistä löytyy Mikronesiassa sijaitsevan Pohnpein saaren "maajoukkue", joka vaikuttaa riittävän heikolta, mutta kansallisuuden saaminen näyttää hankalalta. Tyyppien Pohnpei-kontakti alkaa kuitenkin vihjailla, että valmentajiksi tämä kaksikko saatettaisiin haluta. Absurdissa tilanteessa ei ole edes hidasteeksi siitä tosiasiasta, että kummallakaan tyypeistä ei ole minkäänlaista valmentajakokemusta tai -koulutusta. Se saattaa vähän mietityttää, että jo lentäminenkin Mikronesiaan on helvetin kallista, säästöjä ei juuri ole ja duunit pitäisi tämän projektin takia lopettaa, mutta pähkähullujakin unelmia kannattaa usein toteuttaa; uskoakseni moni lukija kykenee samastumaan tällaiseen valintatilanteeseen, ja ainakin itselleni tällainen kertomus hullun unelman tavoittelemisesta oli hirveän mielenkiintoista lukea ja samalla vähän pohdiskella omia elämänvalintojaan. Sanaa "jalkapalloromantiikka" ei voine olla mainitsematta, tässä jos jossakin sitä riittää. Asetelmassa ja olosuhteissa on siis paljon samaa kuin kuuluisassa Amerikan Samoan ja Thomas Rongenin tarinassa, mutta nyt ollaan vielä jokunen pykälä alkeellisemmalla tasolla; Pohnpei ei ole FIFA-kelpoinen joukkue, ja Rongen oli sentään ihan oikea ammattivalmentaja.

Kirja on etenkin alkupuolellaan äärimmäisen mukaansatempaava ja loppuun saakka helppoa ja mukavaa luettavaa, olen aika varma että jos tällainen eksoottinen ruohonjuuritason futis kiinnostaa, niin tämän kirjan parissa viihtyy. Ihan hirveästi tässä ei lopulta tapahdu eivätkä tarinat saarelta ole mitään uskomattoman hulvatonta klassikkomatskua, vaikka elämänmenosta mikronesialaisella saarella onkin kiinnostavaa lukea. Watson toimi jalkapallotoimittajana eli osaa kyllä kirjoittaa, mutta monien toimittajien tapaan hänen tekstinsä on ennemmin selkeää peruslausetta kuin säkenöivää proosallista tykitystä. Jalkapallovalmennuksen näkökulmasta kirja ei tarjoa kovin paljoa, sillä kovinkaan yksityiskohtaisesti Watson ei kerro esimerkiksi harjoitusten suunnittelusta tai omasta kasvustaan valmentajana.

Kaikin tavoin kepeällä kirjalla on mittaa sellaiset 250 sivua ja vaikkapa matkalukemiseksi tämä pieni teos sopii mitä parhaiten; oikein viihdyttävä, kiinnostava ja helppolukuinen kirja, mutta ei klassikkotasoa.

Mark Hodkinson: The Longest Winter. A Season with England’s Worst Ever Football Team

Tämä kirja kertoo silloisessa kolmosdivisioonassa pelanneen Rochdalen kaudesta 1973/74. Kirjailijan mukaan tuon kauden Rochdalea pidetään Englannin liigan historian huonoimpana joukkueena, mistä syntyi itselleni oletus, että se olisi kerännyt huonomman pistekeskiarvon kuin mikään muu joukkue koskaan. Näin ei kuitenkaan ole: Rochdalen saldo oli 2-17-27, mutta Valioliigastakin löytyy heikompia, pahnanpohjimmaisena Derby kaudella 2007/08 (1-8-29). Ja kun kyse ei ole edes liigan alimmasta sarjatasosta, niin absoluuttisestikaan Rochdale ei varmasti ollut huonoin liigassa pelannut joukkue koskaan. En siis tiedä, miksi Rochdale tällaisen tittelin ansaitsisi. Mietiskelin, että aika tasaisia nämä Englannin sarjat sitten taitavat olla jos tuolla saldolla voi tulla kutsutuksi kaikkien aikojen huonoimmaksi, Veikkausliigassahan vedetään harva se kausi pahemmin vituiksi ja tälläkin kaudella EIF saattaa hyvinkin kerätä alle puoli pistettä per peli (joka olisi ollut Rochdalen pistekeskiarvo kolmen pisteen voitoilla).

Joka tapauksessa kirja on yhteiskunnallisesti valveutunut ja kuvaa englantilaisen pikkukaupungin koko henkistä tilaa karuina 1970-luvun alun vuosina. Suuri osa sivumäärästä käsittelee asioita, jotka eivät liity jalkapalloon mitenkään. Kirjailijalla on vaikeuksia rakentaa tästä kaikesta sulavasti etenevää kokonaisuutta: ensin pieni pätkä jostain yhteiskunnallisesta asiasta, sitten vähän jalkapalloa, sitten jätetään lukija riippumaan kielekkeelle ja mennään taas jonnekin muualle kauas jalkapallokentistä. Aika suuren osan kirjasta tämä toimii sentään suhteellisen kivuttomasti, mutta ajoittain se kyllä raastoi hitusen hermoja.

Kirja on julkaistu vuonna 2022, siis puolisen vuosisataa tapahtumien jälkeen, ja Hodkinson on ilmeisen huimalla ahkeruudella käynyt haastattelemassa kaikkia mahdollisia lähteitä. Hän on rakentanut tekstin, jossa pyritään mahdollisuuksien mukaan luomaan illuusio siitä, että kirjailija on kuin kaikkitietävä kertoja. Esipuheessa hän kertoo, että välillä piti ottaa vähän vapauksia, mutta tapahtumat on kuitenkin kerrottu "as true to life as possible". Jotkin suorat sitaatit valmentajan puolen vuosisadan takaisista pukukoppipuheista tuntuvat vähän hassuilta, mutta isossa kuvassa syntyy vaikutelma, ettei kirjailija ole hirveästi keksinyt asioita omasta päästään. Tästä toki seuraa kolikon kääntöpuolena se, että tekstissä on läsnä tietty etäisyys tapahtumiin ja henkilöihin, eikä kirjasta tule kovin tunteellista lukukokemusta (verrattuna vaikka tuohon Up Pohnpeihin, jossa kuitenkin ollaan ns. iholla). Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että noin 300-sivuisessa kirjassa ollaan jossain sivulla 120, kun kauden avauspeli pelataan, eli pohjustus tehdään huolella, mutta kauden aikaisista tapahtumista ei sitten ole kovin yksityiskohtaista kerrottavaa.

Takakannessa lukee, että kirja on "as much a piece of forensic social history as it is a sports book". Itsekin ajattelin lukiessani, että ihan puhdasveriseksi jalkapallokirjaksi tätä ei voi sanoa. Rochdale AFC:n kaudesta 1973/74 ei ehkä olisi 50 vuotta jälkikäteen saanut enää hyvää kirjaa kirjoitettua, joten onneksi yhteiskunnallinen puoli on mukana niin vahvasti - se oli itselleni varmasti kirjan informatiivisinta antia. Hodkinson on julkaissut useita futiskirjoja, ainakin yhden romaanin ja työskennellyt tutkivana journalistina, hän on kirjoittajana taitava ja tekstissä on tutkivan journalistin ote. The Longest Winter ei ehkä ole mielettömän "vetävä" johtuen varmaankin pitkälti siitä, että Rochdale AFC:n kaudesta 1973/74 on hyvin vähän mitään kovin jännittävää kerrottavaa ja kuten todettu, tapahtumiin on etäisyyttä melkoisesti, mutta ei kirjan lukeminen missään nimessä tylsääkään ollut eikä se jäänyt kuukausikaupalla pöydälle niin kuin monelle kirjalle itselläni käy; kirja on mielestäni varsin onnistunut kuvaus jalkapallolinssin lävitse lukuisten yhteiskunnallisten ongelmien piinaamasta englantilaisesta pikkukaupungista 1970-luvun alussa.

[Heppatiitti]

Koko proggis olisi pitänyt antaa Mika Wickströmin käsiin. Lyytistä vähätttelemättä Mikan lajitietous on vertaansa vailla.

Wickströmillä varmaan pitänyt kiirettä ensi kuussa ilmestyvän Juha Malisen kirjan kanssa. Markku Saukko myös mukana, joten nyt ei todellakaan jää kiinni lajitietoudesta. Nostaa ennakko-odotuksia, kun Mixu-kirja meni pettymyksen puolelle.

[Sokratesinho]

Tuli luettua tuo Mixu-kirja.

Myös kieliasu on viimeistelemättömän oloinen. Julkisuudessakin olleiden asiavirheiden lisäksi erilaisia typoja ja muita virheitä oli jäänyt häiritsevän paljon: isoja kirjaimia ja pilkkuja väärissä kohdissa yms. Näitä voisi listata paljonkin, mutta ehkä kuvaavin esimerkki on Alex McLeishin nimi, joka on kirjoitettu kolmella eri tavalla väärin ihan muutaman sivun aikana. McLeishin lisäksi käytetään muotoja Mcleish, McLeishn ja McLleish. Myös vaikkapa ”hiilihydraustankkaus” tai ”zibbaaminen”

Lisäksi paljon toistoa. Käytetty copy-pastea cut-pasten sijaan?

[gv39]

Äänikirjana ulkotöiden lomassa juuri sopiva kirja.


. . . . .
Spoiler spoiler:
Vähän ihmetteli, kun ei puhunut juurikaan o    m a sta p    e r h e e stä paitsi lapsista, mutta siihenkin tuli selitys ihan lopussa

[Ringo Star]

Koko proggis olisi pitänyt antaa Mika Wickströmin käsiin. Lyytistä vähätttelemättä Mikan lajitietous on vertaansa vailla.

Mitenkään Wickströmin lajitietämystä vähättelemättä, niin kyllähän hänen Shefki Kuqi -kirjansa oli vaisu teos.