Jalkapalloaiheiset kirjat

[Lounasseuralainen]

Erkko Meri ja Gert Remmel: Perparim Hetemaj - selviytyjä

Perpan intohimo jalkapalloa kohtaan on pääosassa tässä hyvin kulkevassa henkilökuvassa. Jos haluaa futikselta kaiken niin siihen on myös panostettava kaikki. Siitä kertovat herran itsensä lisäksi lähipiiri, pelikaverit, valmentajat ja pomot uran varrelta, onpa Pohjoiskaarteen edustajakin päästetty ääneen! (Lisäksi tekijät ovat halunneet ympätä mukaan ihan random-pohjaisia "Leedsin yliopiston" tutkimustuloksia tai amerikkalaisia self-help -tyylin johtopäätöksiä, ehkä jonkinlaisen uskottavuuden vuoksi. Ne kyllä jäivät täysin irrallisiksi ja päälleliimatuiksi detaljeiksi).

Kirjassa tuodaan hyvin ilmi miten raakaa huippufutaajan elämä on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, ja miten ikääntyminen ja ihmisenä kasvaminen muuttavat prioriteetteja. Kun parikymppinen Perpa bailasi vielä Ateenan yössä aamuviiteen ja oli kymmeneltä aamutreeneissä, muutamaa vuotta myöhemmin sama Perpa lähti aina ensimmäisenä himaan Chievon joukkueillallisilta, jos meni mukaan ollenkaan. Uhraukset vapaa-ajan, perheen ja terveyden kustannuksella on vain tehtävä jos meinaa pärjätä. Mulkut valmentajat, loukkaantumiset, säälimätön otteluohjelma sekä fanien ja toimittajien jatkuva piiritys Kreikassa ja Italiassa kuuluvat asiaan ja ne on vain kestettävä. 300 matsia Serie A:ssa, 49 huuhkajapeliä ja toistakymmentä vuotta kestänyt ammattilaisuus on vaatineet hirvittävästi suunnitelmallisuutta, nöyryyttä, sitkeyttä ja sanotaanko suoraan että hulluutta. Rakkaus jalkapalloon vaatii kaiken.

Perpan ja koko Hetemajn perheen tarinaa valotetaan monelta puolelta, ja erityisen kiinnostavia ovat pohdinnat kasvamisesta kahden kulttuurin välissä ja jalkapallon roolista siinä. Suomalaisesta vinkkelistä poikkeuksellisen huolehtivan perheen rooli on hyvin esillä, Perpa ja Mehu olivat isosiskojensa kovassa komennossa välillä hätää kärsimässä!

Kiinnostava ihminen ja kiehtovasti kerrottu tarina. Kannattaa lukea!

edit: Kirjoitan, en lue. Tästähän olikin jo arvostelu pari sivua sitten!

[robyboy]

Erkko Meri ja Gert Remmel: Perparim Hetemaj - selviytyjä

Perpan intohimo jalkapalloa kohtaan on pääosassa tässä hyvin kulkevassa henkilökuvassa. Jos haluaa futikselta kaiken niin siihen on myös panostettava kaikki. Siitä kertovat herran itsensä lisäksi lähipiiri, pelikaverit, valmentajat ja pomot uran varrelta, onpa Pohjoiskaarteen edustajakin päästetty ääneen! (Lisäksi tekijät ovat halunneet ympätä mukaan ihan random-pohjaisia "Leedsin yliopiston" tutkimustuloksia tai amerikkalaisia self-help -tyylin johtopäätöksiä, ehkä jonkinlaisen uskottavuuden vuoksi. Ne kyllä jäivät täysin irrallisiksi ja päälleliimatuiksi detaljeiksi).

Kirjassa tuodaan hyvin ilmi miten raakaa huippufutaajan elämä on päivästä, viikosta, vuodesta toiseen, ja miten ikääntyminen ja ihmisenä kasvaminen muuttavat prioriteetteja. Kun parikymppinen Perpa bailasi vielä Ateenan yössä aamuviiteen ja oli kymmeneltä aamutreeneissä, muutamaa vuotta myöhemmin sama Perpa lähti aina ensimmäisenä himaan Chievon joukkueillallisilta, jos meni mukaan ollenkaan. Uhraukset vapaa-ajan, perheen ja terveyden kustannuksella on vain tehtävä jos meinaa pärjätä. Mulkut valmentajat, loukkaantumiset, säälimätön otteluohjelma sekä fanien ja toimittajien jatkuva piiritys Kreikassa ja Italiassa kuuluvat asiaan ja ne on vain kestettävä. 300 matsia Serie A:ssa, 49 huuhkajapeliä ja toistakymmentä vuotta kestänyt ammattilaisuus on vaatineet hirvittävästi suunnitelmallisuutta, nöyryyttä, sitkeyttä ja sanotaanko suoraan että hulluutta. Rakkaus jalkapalloon vaatii kaiken.

Perpan ja koko Hetemajn perheen tarinaa valotetaan monelta puolelta, ja erityisen kiinnostavia ovat pohdinnat kasvamisesta kahden kulttuurin välissä ja jalkapallon roolista siinä. Suomalaisesta vinkkelistä poikkeuksellisen huolehtivan perheen rooli on hyvin esillä, Perpa ja Mehu olivat isosiskojensa kovassa komennossa välillä hätää kärsimässä!

Kiinnostava ihminen ja kiehtovasti kerrottu tarina. Kannattaa lukea!

edit: Kirjoitan, en lue. Tästähän olikin jo arvostelu pari sivua sitten!

 parasta kuva-antia takakannessa; kuvastaa varmaan hyvin vastustajan fiiliksiä, kun näkevät Perpan kentällä

[ALPPIK]

Juha Malinen

Kirjani:”Valmennuksen pidempi oppimäärä” on nyt painossa ja ilmestyy syyskuussa. Ihmisten johtamisen ja pelin ymmärtämisen lisäksi on loputon määrä muuttujia, joiden parissa on pärjättävä. Sopeutumalla, selvittämällä tai voittamalla ne!

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

[Hasan Sas]

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

Tarkoitus olisi lukaista lähiaikona. Voin laittaa raporttia, kun operaatio on suoritettu.

[Heppatiitti]

Julkaistaan ensi vuoden elokuussa: "Jolle - Venetsian päällikkö." Kirjoittajana Hesarin urheilutoimittaja Ari Virtanen.

[Heppatiitti]

Onko kukaan lukenut vai oliko heti ensimmäisellä kymmenellä sivulla pitkiä ja monitavuisia sanoja eli lukeminen jäi kesken.

Ei jää Malisen kirjan lukeminen kesken. Nyt on aikamoista tykitystä. Jäädään odottelemaan Hasan Sasin raporttia.

[iocus]

Ei jää Malisen kirjan lukeminen kesken. Nyt on aikamoista tykitystä. Jäädään odottelemaan Hasan Sasin raporttia.

Erikoista, että ei löydy äänikirjana. Ehkä tulee viiveellä, niin taisi tulla Nordlingin teoskin.

[Heppatiitti]

MARKKU SAUKKO, MIKA WIKCKSTRÖM JA JUHA MALINEN: JUHA MALINEN – VALMENNUKSEN PIDEMPI OPPIMÄÄRÄ. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 228.

Taustaa päähenkilöstä: Juha Malinen syntyi Oulussa vuonna 1958. Malisen pelaajaura jäi varsin lyhyeksi, mutta valmentajaura on ollut sitäkin pidempi. Veikkausliigaotteluita on kertynyt päävalmentajana 535. Lisäksi Malinen on valmentajana nostanut kolme eri seuraa Veikkausliigaan, toiminut pitkään Suomen nuorten maajoukkueen valmentajana sekä valmentanut Kazakstanissa. Veikkausliigan mestaruus on kiertänyt Malisen. Hopeisia mitaleita on kaksi ja pronssisia neljä. Malinen on naimisissa ja hänellä on kaksi aikuista tytärtä.

Muista kirjoittajista: Mika Wikckström syntyi vuonna 1965. Wickströn on erittäin tuottelias kirjailija, jolta on ilmestynyt lähes 40 romaania, nuortenkirjaa, lastenkirjaa tai tietokirjaa. Wickströmin esikoisteos oli vuonna 1991 ilmestynyt jalkapalloaiheinen nuortenromaani ”Hienoosokeria!”. Wickströmin teos ”Kunniakierros” palkittiin 1998 Vuoden Urheilukirjana.

Markku Saukko syntyi vuonna 1974. Saukko on opettaja, urheilutoimittaja ja tietokirjailija. Saukko valittiin vuoden jalkapallotoimittajaksi 2019. Saukko on myös Malisen mökkinaapuri.

Nostoja kirjasta: Jumankauta! Nyt mennään! Malinen tunnetaan impulsiivisena ja intohimoisena valmentajana ja se näkyy tässä kirjassa. Sordiino ei ole päällä ja sokka on irti. Elämäkerta suorastaan rynnistää eteenpäin pitkin Malisen valmentajauraa ja elämää. Tämä kirja on vähintäänkin viihdyttävä. Malinen on aina ollut sanavalmis mediapersoona ja osaa myös kirjassa pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Vauhdikas ja viihdyttävä tarina seuraa toistaan tyyliin Martin Saarikangas lyllertämässä kentälle Tepsin paidassa ja housut väärinpäin jalassa tai Kazakstanissa sarja-avauksen alla pappi leikkaa karitsalta kurkun auki ja valelee verellä molempien maalien viivat, jotta jumalat tulisivat kotijoukkueen puolelle eivätkä pallot menisi niin helposti omaan maaliin.

Jos tätä vertaa tuoreeseen Mixu-kirjaan, niin sen huono puoli oli itsekritiikin puute omaan toimintaan. Malisella sen sijaan näyttää olevan kyky nauraa omalle toiminnalleen ja toisinaiselle toheloinnilleen. Esimerkiksi saadessaan pikapestin Kotkaan 2023; on Malinen Kemijoen mökillään ja innostuu pestistä niin, että suuntaa auton nokan kohti etelää, mutta unohtaa tankata ja matka katkeaa tien poskeen, kun autosta loppuu bensa. Tai Malinen ja Ollis neuvottelemassa Manchesterissä HJK:n valmentamisesta keskellä yötä pelkät kalsarit jalassa, kun palohälytys on ajanut miehet ylös ja ulos hotellista.

Kirjan arvostelu: Kärsimätön kun olen – en jaksanut odottaa ”Hasan Sasin” rapoa. Täytyy tunnustaa, että en ole koskaan ollut mikään erityinen Malisen fani. Mestaruutta Malinen ei ole voittanut, eikä taida koskaan voittaakaan. Jollain kuudesta Myllykoskella vietetyssä vuodessa se olisi ollut otettavissa, kun seuralla oli silloin kenties maan parhaat olosuhteet ja tehtaan runsas taloudellinen tuki takanaan.

70-luvulla tuli välillä käytyä Finnairin Palloilijoiden matseissa, kun Vesa-Matti Loiri järjesti maalilla omaa pellehyppyshowtaan. 80-luvulla tuli katsottua Helsingin Namikan korsimatseja, kun valmentaja Eero Saarinen piti performanssiaan kentän laidalla. Myös Malisen kovaäänista ja suurella tunteella tapahtuvaa kommentointia/huutamista seuraavat monet lähes yhtä paljon kuin itse kentän tapahtumia. Jossain vaiheessa Malisen asuihin ilmestyivät Mynthonin kurkkupastillien logot. Pelkkä ”huutajahan” Malinen ei ole. Hän on löytänyt monet nuoret lupaukset ja antanut näille peliaikaa ja harjoittanut prässipeliä ensimmäisten valmentajien joukossa Suomessa.

Malinen on kirjansa ansainnut. Hiukan epäilin riittääkö Wickströmillä aika paneutua tähän, kun samalla viikolla tämän kanssa ilmestyi Kristiina Mäkelän elämäkerta, joka sekin on Wikckströmin kirjoittama. Huoli on turha. Malinen on tunnetusti suorapuheinen ja sanavalmis mies. Ilmeisesti Wickströmillä ja Saukolla on ollut kiitollinen tehtävä kirjata tarinat muistiin. Minulla ei ollut kovin suuria ennakko-odotuksia, mutta tämä on todella hyvä kirja.

Tästä tulikin hyvä suomalainen jalkapallokirjavuosi, kun aikaisemmin ovat ilmestyneet jo Pantsarin, Perpan ja Nordlingin kirjat. Jotta ei menisi pelkäksi kehumiseksi, niin sisälläni asuvan pikku nillittäjän on pakko huomauttaa yhdestä asiavirheestä. Malinen mainitsee Gunder Bengtssonin yhdeksi oppi-isäkseen ja tämän IFK Göteborgin UEFA-cupin voiton 1982. Pidetään tuo 1982 voitto kuitenkin Svennis Erikssonilla. Gunder oli silloin apuvalmentaja. Hänen suuri hetkensä koitti viisi vuotta myöhemmin. Arvostelu on neljä ja puoli tähteä viidestä. Ostakaa. Lukekaa.

[Hasan Sas]

Vähän tosiaan venähti tämän raportin kanssa, mutta laitetaan nyt muutama sana ja yritetään välttää liiallista päällekkäisyyttä Heppatiitin arvion kanssa.

Kirjan rakenteessa toistuu kaava, jossa Malisen oma ääni ja haastateltavien muistelut vuorottelevat. Rakenne on toimiva ja perusteltu, mutta samalla se tuottaa kovin silppumaisia lukuja, joissa sinänsä kyllä aihetta täydentävät ja toista näkökulmaa antavat haastattelut pilkkovat Malisen omaa tarinaa. Toisaalta lukijan kannalta on varsin hyvä, että Malinen ei ole itse jatkuvasti äänessä. Valmennettavien, seuraportaan hahmojen tai toimittajien näkökulma ja kokemus samasta aiheesta tai tapahtumasta voi olla hyvinkin toisenlainen kuin Malisella. Kuten Heppatiitti toteaa, Malinen pystyy käsittelemään omia virheitään ja nauramaan sähläilyilleen. Kentän ulkopuolella miehelle tuntuu sattuvan ja tapahtuvan jatkuvasti kaikkea mahdollista. Bensa loppuu autosta, mies jää suustaan kiinni ja jää junasta, katiska heitetään veteen ilman narua, airot karkaavat jokeen ja mystisesti palaavat takaisin. Samalla kuitenkin Malisen tarinoinnissa korostuu - varmasti paikoittain ihan aiheellinenkin - itsekehu, joka saa huvittaviakin piirteitä. Koulussa ollaan parhaita, valmennuskurssilla skabataan priimuksen tittelistä Manuel Pellegrinin kanssa ja Jürgen Kloppiin henkilöityvä niin moderni vastaprässikin on kuin suoraan Malisen omasta vanhasta pelikirjasta. Yhtä kaikki, Malinen osaa kertoa asioista hauskalla ja mukaansatempaavalla tavalla, mutta ehkä hänen tarinoitaan ei kannata aina ihan kirjaimellisena totuutena pitää.

Heppatiitin kanssa olen samoilla linjoilla kirjan hyvästä luettavuudesta ja viihdyttävyydestä. Vauhtia riittää ja tylsää ei tule, joskin luvut Malisen eduskuntavaalikampanjasta tai mökkielämästä Kemijoen rannalla eivät ehkä ulkopuolista lukijaa niin suuresti kiinnosta, vaikka teemat Maliselle epäilemättä tärkeitä ovatkin. Kirja antaa ymmärtää, että eduskuntavaaliehdokkuus kokoomuksen riveissä ei jäisi kertakokeiluksi, vaan uusi yritys saattaisi tulla seuraavissa kuntavaaleissa. Läpimenonkaan ei pitäisi olla yllätys, melkein päinvastoin, mikäli kirjaa on uskominen. Ihan yhtä erinomaisena en Malisen elämäkertaa pitänyt kuin Heppatiitti, mutta joka tapauksessa teos on aivan lukukelpoinen ja ehdottomasti päähenkilönsä näköinen. 

[MattiKoo]

Tuli luettua tuo Mixu-kirja. Valitettavasti on pakko todeta, että jäi kyllä aika heikoksi tekeleeksi.

Pakko yhtyä kerhoon. Jotenkin olisi luullut, että Mixun kokemuksista olisi väkisinkin syntynyt kiinnostava elämäkerta, mutta tässä oli kyllä menty sieltä mistä aita on mennyt nurin.

[Simdon]

Lukaisin kesällä Jonathan Wilsonin klassikkoteoksen Inverting the Pyramid, ja loppujen lopuksi olin ehkä hieman pettynyt. Ensimmäinen noin kolmannes kirjasta vastasi odotuksia ja käsitteli ihan kiinnostavasti jalkapallon ensiaskelia ja alkuperäisiä taktiikoita, mutta mitä lähemmäs nykyaikaa teos pääsi, sitä vähemmän se oikeasti käsitteli taktiikkaa. Kirjan alaotsikko on kuitenkin The History of Football Tactics, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen taktiikat jäivät valitettavasti taka-alalle ja huomio keskittyi enemmän ja enemmän tarinoihin ja kuvauksiin tärkeistä valmentajista selittämättä kuitenkaan, mitä nämä oikeasti tekivät.

Esimerkiksi yhdessä kappaleessa käsitellään, miten Valeriy Lobanovskyi oli järjestelmällisyyden ja prässäämisen kärkihahmo, mutta sitten ei varsinaisesti selitetä, miten hänen prässäämisensä oli erityistä tai tehokkaampaa. Vastaavasti toisessa osassa kirjaa puhutaan Bielsasta, ja sen perusteella Bielsan tyyli voidaan tiivistää korkean intensiteetin juoksemiseksi ja prässäämiseksi, mistä puuttuu minkäänlainen taktinen ymmärrys. Toisin sanoen suuri osa kirjasta kuvailee valmentajia ja pelityylejä, muttei sitten oikeasti avaa taktiikoita tyydyttävästi.

Toinen ongelma lukukokemuksessani oli, että Wilson pommittaa lukijaa vuosiluvuilla sekä nimillä ja välillä viittaa henkilöihin 150 sivun takaa, joten aina silloin tällöin minun piti miettiä hetki, että kukas tämä geneerisen brittinimen omaava futistekijä olikaan.

Summa summarum, Jonathan Wilsonin Inverting the Pyramid oli ihan hyvä lukukokemus joka avartaa jalkapallosivistystä, mutta se ei yltänyt nimensä ja statuksensa aiheuttamiin odotuksiin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Netissä joku oli maininnut, että parempi alaotsikko kirjalle olisi The History of Football, ja olen tästä samaa mieltä. Alun jälkeen teos todellakin keskittyy enemmän jalkapalloon yleisellä tasolla kuin itse taktiikkaan, mikä aiheutti pienoisen pettymyksen.

3/5

[Hasan Sas]

Toinen ongelma lukukokemuksessani oli, että Wilson pommittaa lukijaa vuosiluvuilla sekä nimillä ja välillä viittaa henkilöihin 150 sivun takaa, joten aina silloin tällöin minun piti miettiä hetki, että kukas tämä geneerisen brittinimen omaava futistekijä olikaan.

Tämä sama ongelma toistuu kaikissa Wilsonin kirjoissa. Wilson tuntuu kuvittelevan kirjoittavansa yleisölle, jolle sivuilla vilahtelevat nimet ovat ennestään tuttuja, vaikka harva kai loppujen lopuksi on perehtynyt kaukaiseen futishistoriaan ihan niin tarkasti.

---

Vilkuilin nyt minäkin läpi Paxu-Mixun kirjan. Ei tästä tosiaan miksikään alan klassikoksi ole.

[Valonheitin]

Itsellä on kohta ollut vuoden keskeytyneenä Wilsonin The Outsider, joka käy läpi maalivahtipelin historian. Kirja on sinällään ihan kattava läpileikkaus Mv-pelin kehityksestä, mutta myös tässä kirjassa on valtavasti eri tapahtumia, paikkakuntia, valmentajia, seuroja ja tietenkin niitä maalivahteja. Tähän vielä lisäksi vanhempia, vaimoja ja poliittisia hahmoja, niin lukukokemus muistuttaa hieman Tolkienin Silmarillionia.

Täytyy kaivaa kirja hyllystä yöpöydälle hollille.

[Heppatiitti]

Pakko tulla vähän puolustelemaan Wilsonia. Pidän häntä enemmän historioitsijana kuin kirjailijana ja jalkapallohistorioitsijana hän on yksi parhaista. Myönnän että Wilson asettaa riman korkealle myös lukijan suhteen ja tuntuu olettavan, että jokaisella lukijalla on useampi sata futiskirjaa hyllyssä ja hän tietää automaattisesti keitä ovat esim. Karl Rappan, Bela Guttmann tai Viktor Maslov. Jos haluaa "turvallisesti" tutustua Wilsonin tuotantoon, niin kannattaa valita kirjoja, joissa hän keskittyy yhteen tai kahteen henkilöön. Esimerkiksi Brian Cloughin elämäkertaan tai Charltonin eripuraisiin maailmanmestariveljeksiin. Wilson teki taannoin "syrjähypyn" romaanin puolelle "Streltsov" teoksessa ja ei ollut siinä omalla vahvuusalueellaan.

[Simdon]

Wilson asettaa riman korkealle myös lukijan suhteen ja tuntuu olettavan, että jokaisella lukijalla on useampi sata futiskirjaa hyllyssä ja hän tietää automaattisesti keitä ovat esim. Karl Rappan, Bela Guttmann tai Viktor Maslov.

Itselläni oli sellainen ongelma, että mielestäni Wilson ei itse oikein osannut asettaa rimaa oikein. Välillä tuo Inverting the Pyramid avaa esim. Lobanovskyin ja Guttmanin perhe- ja koulutustaustoja vaikka kuinka paljon, ja sitten kaksi sivua myöhemmin itse taktiikka tiivistetään muotoon "Hän piti järjestelmistä ja koneista, ja hänen joukkueensa prässäsi paljon". Tätä sitten seuraa kaksi sivua höpötystä kaudesta 1975-76 ja sen cup-finaalista, mikä on toki ihan kiinnostavaa yleisesti, mutta kun teos ei edelleenkään oikeasti kerro hirveästi taktiikoista niin kuin kyseisen kirjan kuuluisi tehdä.

[Heppatiitti]

TOM WILLIAMS: VA-VA-VOOM. THE MODERN HISTORY OF FRENCH FOOTBALL. Ilmestymisvuosi 2024 ja sivuja 268.

Taustaa kirjoittajasta: Williams on lontoolainen freelance jalkapallotoimittaja, joka on erikoistunut ranskalaiseen futikseen. Williamsilta on aikaisemmin ilmestynyt kirja ”Do You Speak Football?”

Nostoja kirjasta: Järjestötasolla ovat ranskalaiset varmasti vaikuttaneet enemmän kuin mikään toinen maa nykyaikaisen urheilun ja jalkapallon syntyyn ja kehitykseen. FIFAn ranskalainen presidentti Jules Rimet oli voima, joka järjesti ensimmäiset jalkapallon MM-kisat, Henri Delaunayn idea oli jalkapallon EM-kisat, Eurooppa Cup (nykyinen Mestareiden liiga) oli L`Equipe lehden toimittajan keksintö ja Ballon d`Or France Football-lehden jakama palkinto. Lisätään päälle vielä Pierre de Coubertinin kehittämät nykyaikaiset olympialaiset.

Viime vuosikymmeninä Ranskan jalkapallomaajoukkue on ollut maailman menestynein. Viimeisistä seitsemästä MM-finaalista on Ranska ollut mukana loppuottelussa neljästi. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Vastapainona maajoukkueen voitoille on seurajoukkueiden kohtuullisen vaatimaton menestys eurokentillä. Eurooppa Cup pelattiin ensimmäisen kerran 1956. Sen jälkeen eri UEFAn alaisissa cupeissa on nosteltu voittopokaaleja 161 kertaa, mutta vain kahdesti ranskalaisen joukkueen voimin. Williams keskittyy kirjassaan ristiriitaan maajoukkueen viime vuosikymmenten riemukulun ja toisaalta seurajoukkueiden heikohkon menestyksen välillä, vaikka Ranska on kehittänyt järjestelmän, joka kehittää jatkuvasti uusia, nuoria huippulahjakkuuksia.

Ranskassa ammattilaisuus sallittiin vasta suhteellisen myöhään. Seurat olivat pieniä ja niillä oli yleensä omistajana paikallinen mahtimies. Myös maan myöhäinen kaupungistuminen ja korkea verotus piti seurat ”paikallisina” juttuina. 50-luvulla Ranska tuotti vielä joitain huippufutareita kuten Raymond Kopa ja Just Fontaine, mutta 60-luvun alun jälkeen maa oli auttamattomasti pudonnut urheilullisesti kehityksen kelkasta. Itsensä suurvallaksi laskenut maa ajoi karille vuoden 1960 olympialaisissa, joissa maa ei voittanut yhtäkään kultamitalia. Siitä alkoi hiljalleen myös Ranskan futiksen nousu. Alettiin perustaa akatemioita, joihin nuoret lahjakkuudet kerättiin. Nykyään akatemioita on pojille 16 ja tytöille 8. Ensimmäinen väläys Ranskan noususta oli St.Etienne. Pieni kaupunki oli elänyt kivihiilestä, mutta viimeinenkin kaivos suljettiin 1973. Jäi vain tyhjiö, jonka täytti kaupungin jalkapallojoukkue. Paikallisen omistajan Roger Rocherin satsauksilla ja valmentaja Robert Herbinin johdolla St.Etienne pääsi parhaimmillaan Eurooppa Cupin finaaliin. Menestys päättyi 80-luvun alussa, kun paljastui että Rocher oli maksanut pelaajille salaa pöydän alta. Rocher päätyi vankilaan ja seura pudotettiin sarjasta, mutta ranskalainen futis oli lähtenyt nousuun.

Ranskan maajoukkueen valmentaja Michel Hidalgo halusi joukkueen hallitsevan keskikenttää ja kun vuoden 1982 MM-kisoissa kentälle juoksi neljä pelintekijää Giresse, Genghini, Tigana ja Platini syntyi ”Carre magique”. Kaunista, hyökkäävää futista, jota alettiin kutsua ranskalaiseksi pelityyliksi. Genghinin korvasi myöhemmin Luis Fernandez. Ranskan pelityyliä ihailtiin, mutta suurin menestys antoi vielä odottaa itseään ja ranskalaisia kutsuttiin ”jaloiksi häviäjiksi”. Italialaistaustainen Michel Platini siirtyi 1982 Juventukseen ja imi sieltä itseensä italialaisen ”vain-voitolla-on-merkitystä” asenteen ja taktiikan ja kipparoi Ranskan kotikisoissa 1984 Euroopan mestariksi tehden itse yhdeksän maalia, joka on edelleen kisaennätys.

Heysel-stadionin tragedian johdosta englantilaiseurojen päälle lankesi pitkä osallistumiskielto Eurocupeihin ja kun rahakasta Valioliigaa ei vielä ollut perustettu, lähti moni brittipelaaja Ranskan auringon alle. Muun muassa Mark Hateley, Glenn Hoddle, Chris Waddle ja Tony Cascarino löysivät uuden peliuran Ranskasta. Alkuongelmien jälkeen kielitaidoton Waddle sai vapaat kädet/jalat liikkua ja toimia kentällä, miten halusi ja omaksui viihdyttäjän roolin. Waddle saattoi jaella nimmareita kesken pelin, tai jos tuomarilla meni aikaa muurin järjestämisessä, käydä makaamaan nurmelle pallo pään alla ja teeskennellä nukkuvansa. Myös tuhannet ranskalaispojat leikkauttivat itselleen unohtumattoman Waddle-letin.

Vahvoista seurajohtajista merkittävimmät olivat Bordeauxin mursuviiksinen Claude Bez ja Marseillen eksentrinen egosaurus Bernard Tapie. Herrat myös vihasivat toisiaan kuin ruttoa. Bezin aikakaudella Bordeaux voitti kolme Ranskan mestaruutta, mutta Tapien Olympique de Marseille voitti neljä mestaruutta ja toistaiseksi ainoana ranskalaisena seurana Mestareiden liigan, mutta lopulta molemmat seurajohtajat päätyivät telkien taakse, kun heille kaikki keinot (laittomatkin) olivat sallittuja taatakseen seuran menestyksen.

1990-luvulla pelaajavirta kääntyi toisinpäin ja parhaat ranskalaispelaajat lähtivät Serie A:han ja Englantiin vuolemaan kultaa. Serie A:ssa pelaavat tai siellä pelanneet futaajat muodostivat Ranskan 1998 maailmanmestaruuden voittaneen joukkueen rungon. Italialaiset totesivat itse: ”Olemme luoneet hirviön.” Vuoden 2000 EM-finaalissa hirviö voitti Italian jatkoajalla, mutta 2006 MM-finaalissa Italia voitti Ranskan rangaistuspotkukilpailun jälkeen.

Löytyi Ranskasta lopulta myös menestyksekäs seurajohtaja, joka ei päätynyt telkien taakse. Jean-Michel Aulas johti Lyonia 35 vuotta. Olympique Lyonnaisin miesjoukkue voitti seitsemän Ranskan mestaruutta peräkkäin. Aulas oli karkea ja seksistinen, mutta hänelle kuuluu kunnia olla ensimmäisiä, jotka tajusivat naisjalkapallon potentiaalin. Aulas laittoi olosuhteet kuntoon, perusti akatemian ja hankki ympäri maailmaa parhaita naispelaajia Lyoniin. Lyonin naisjoukkue voitti peräkkäin 14 Ranskan mestaruutta ja on vuodesta 2010 lukien voittanut kahdeksan kertaa naisten Mestareiden liigan. Yli 70-vuotias Aulas myi Lyonin 2022. Myyntihinta oli yli 600 miljoonaa euroa.

Kurin ja järjestyksen mies Didier Deschamps oli toiminut jo 1998 maailmanmestarijoukkueen kapteenina. Maajoukkueen valmentajaksi hän siirtyi 2012. Ranska sai EM-kisoista 2016 hopeaa, kun Deschamps keksi siirtää Antoine Griezmannin kymppipaikalle. Jättipotti tuli 2018, kun Ranska voitti toisen kerran maailmanmestaruuden ja pelasi myös vuoden 2022 MM-finaalissa häviten Argentiinalle, vaikka Kylien Mbappe teki finaalissa hattutempun. Ranskan pelityyli oli muuttunut. Se ei ollut enää Hidalgon ”Carre magique” vaan Ranska pelasi matalassa blokissa ja odotti paikkaa iskeä. Enää ei voida puhua ranskalaisesta pelityylistä, vaan Deschampsin joukkueille on tärkeintä vain maksimaalisen tuloksen saavuttaminen tyylipisteiden kustannuksella.

Katufutis, lähiöt, monikulttuurisuus, maahanmuuttajat ja laadukkaat akatemiat tuottavat jatkuvasti huippupelaajia ja vuonna 2023 ulkomailla pelasi 1033 ranskalaista futaria. Ligue 1 on maailman TOP5-sarjan joukossa, mutta seuratasolla ero neljään suurimpaan on valtava ja parhaimmat pelaajat ja nuoret lupaukset lähtevät jo nuorina esim. Saksaan tai Englantiin. Myös ranskalaiseurojen omistukset ovat turbulenssissa. Tällä hetkellä pääsarjaseuroista yli puolet on ulkomaalaisomistuksessa. Kuusi seuraa on amerikkalaisomistuksessa, PSG qatarilaisomistuksessa, Nice brittimiljardöörillä, Auxerre kiinalaisella, Troyes Abu Dhabilla ja Monaco venäläisoligarkilla.

Kirjan arvostelu: Huolimatta Ranskan viime vuosikymmenten voittokulusta on maan futiksesta julkaistu yllättävän vähän kirjallisuutta. Ehkä syynä on seurajoukkueiden keskinkertaiset saavutukset ja sitä kautta samaistumis/fanipinnan puute. Ihan mukavasti kirja avaa ja valottaa ranskalaisen futiksen viime vuosikymmenten nousun. Maajoukkueiden osioissa ei ollut minulle juurikaan uutta, mutta seurajoukkueiden historiassa oli kiinnostavia lukuja, vaikka kohtuullisen säännöllisesti olen lähinnä Etelä-Ranskan stadioneilla vieraillut.

Parasta kirjassa ovat haastattelut ja Williams näyttää olevan arvostettu mies kanaalin molemmin puolin, sillä ääneen pääsee ”ykkösketjun” pelaajia ja valmentajia. Esimerkiksi Alain Giresse, Jean-Pierre Papin, Raynold Denoueix, Guy Roux, Robert Pires, Emmanuel Petit, Mark Hateley ja Tony Cascarino. Tosin vastuu siirtyy lukijalle, kun vuorossa on Auxerren tuppukylän joukkuetta 44 vuotta valmentanut Guy Roux. Roux johti piskuisen seuran amatööriliigasta aina Ranskan mestariksi ja neljään cupin voittoon. Lukija voi mielessään pohtia onko jo aikoja sitten eläköitynyt Roux tosissaan, vai höperöitynyt, vai pitääkö vain hauskaa englantilaisen haastattelijan kustannuksella, kun kertoo seuralla olleen sen ainoalla mestaruuskaudella apuna maagikko, joka pystyi vaikuttamaan pallon liikkumiseen Auxerren hyödyksi ja vastustajan vahingoksi.

Hiukan pirstaleinen tämä kirja on ja välillä ”brittinäkökulma” tulee liikaa esiin, mutta kokonaisuutena ihan hyvä kirja ranskalaisfutiksesta. Arvostelu on neljä tähteä viidestä.