Jälleen oli luennassa julkaisujensa laadun puolesta hyvinkin vaihtelevan Pitch Publishingin tuotantoa. Katalogin perusteella PP tuntuu julkaisevan oikeastaan mitä tahansa urheiluaiheista kirjaa melko minimaalisella kustannustoimittamisella, mikä on harmillista, sillä monessa tapauksessa näistä sinänsä potentiaalisista käsikirjoituksista olisi saanut pienellä tai vähän isommallakin viilaamisella hyvinkin laadukasta jälkeä. Toisaalta taas kustantamon julkaisut ovat monesti aiheiltaan jo niin häviävän marginaalisia, että ei pitäisi olla mikään ihme, jos tällaiset omituisuudet eivät muille kustantamoille kelpaa. Nyt lukemani Phil Harrisonin Inside the Hermit Kingdom – Football Stories from Stalinist Albania on juurikin näitä niche-teoksia, joita tuskin kovinkaan moni tulee minun lisäkseni koskaan lukemaan.
Harrison aloittaa teoksensa kertaamalla melko nopeasti Albanian Hoxhan aikaa edeltävän jalkapallohistorian. Maa oli maailmansotien välissä kovin syrjäinen ja muuhun Eurooppaan nähden takapajuinen, ja sen hallitsija Zog I oli ilmeisen eksentrinen ja vihattu diktaattori. Futis kuitenkin löi Albaniassa näinä vuosina läpi ja nousi melko nopeasti maan suosituimmaksi urheilulajiksi. Joukkueita perustettiin ympäri maata ja pääsarjakin saatiin 1930-luvulla käyntiin. Maa liittyi myös FIFAan, mutta kuitenkaan pelannut maaotteluita. Albania jopa kutsuttiin mukaan vuoden 1934 MM-kisoihin, mutta jätti leikin välistä rahapulan ja logistiikkaongelmien takia. Sotienvälisen Albanian futiksen tasosta lienee hankala sanoa mitään sen enempää, mutta muutamia albanialaisia pelaajia siityi Italian miehityksen ja toisen maailmansodan aikana pelaamaan Serie-A:han. Osa jopa menestyi siellä varsin hyvin.
Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit nousivat valtaan Enver Hoxhan johdolla. Hoxha oli stalinisti henkeen ja vereen niin sisä- kuin ulkopoliittisesti. Hoxha pyrki kovaotteisesti teollistamaan ja modernisoimaan Albaniaa lähinnä ulkovalloilta saadun rahoituksen turvin. Muutaman vuoden ajan läheisen Jugoslavian kanssa menivät sukset ristiin samalla, kun Titon ja Stalinin suhteet jäätyivät 1940-luvun lopulla. Stalinin kuoleman ja sitä seuranneen destalinisoinnin myötä myös Neuvostoliitosta tuli hoxhalaisen Albanian ideologinen vihollinen. Uusi liittolainen – ja ennen kaikkea taloudellinen selkäranka – löytyi kuitenkin pian Maon Kiinasta, jolla silläkin oli omat ongelmansa Neuvostoliiton kanssa. Kiinan taloudellinen tuki ei kuitenkaan merkittävästi näkynyt kansan elintasossa, joka oli koko sotienvälisen ajan itäeurooppalaisittainkin erittäin alhainen. Kun välit Kiinaakin menivät poikki 1970-luvun lopulla jäi Albania taloudellisesti tyhjän päälle. Hoxhan kuollessa vuonna 1985 Albania oli ainakin virallisesti maailman kolmanneksi köyhin valtio. Kommunismin kaaduttua ja rajojen auettua maastamuutto vähemmän yllättäen räjähti käsiin.
Hoxhan stalinismi heijastui myös maan jalkapalloon. Heti sodan jälkeen perustettiin ehtaan neuvostotyyliin futisjoukkueet armeijalle (Partizani Tirana) ja joku vuosi myöhemmin myös sisäministeriölle, käytännössä turvallisuuspoliisi Sigurimille (Dinamo Tirana). Järjestelmän tukemat Partizani ja Dinamo ottivat tavakseen kaapata itselleen muiden joukkueiden parhaat pelaajat. Homma järjestyi usein asepalveluksen myötä, joskus ihan perinteistä lahjonta-uhkailu-kiristys -komboa käyttäen. Mitään siirtokorvauksia tai sen sellaisia ei tietenkään maksettu. Periaatteessa pelaaja saattoi kieltäytyä liittymästä Partizaniin tai Dinamoon, mutta tällä oli luonnollisesti seurauksensa, joten nämä joukkueet saivat käytännössä aina haluamansa pelaajat. Dinamo ja Partizani hallitsivatkin Albanian pääsarjaa mielin määrin eikä sarjassa nähty muita mestareita vuosien 1947 ja 1964 välillä. Kirjan perusteella tuomaritoiminta ei ehkä ollut aivan yhtä läpinäkyvän puolueellista kuin esimerkiksi DDR:ssä, mutta paikallinen palloliitto kyllä tuntui keksivän tarpeen mukaan ties mitä vippaskonsteja tukemaan joukkueidensa menestystä. Jossain vaiheessa tasapisteisiin päättyneen liigan mestaruus keksittin ratkoa käyttämällä melkoisen innovatiivista maalisuhdetta perinteisen maalieron sijaan, maalisuhde kun sattui olemaan hallinnon joukkueella parempi. Myöhemmässä vaiheessa mestaruuksia alkoi lipsua myös 17. Nentorille (nykyään KF Tirana) ja Vllaznialle, mutta hallinto teki näillekin jengeille omia kepposiaan mm. estämällä 1970-1980-luvuilla ties kuinka moneen kertaan Vllaznian osallistumisen europeleihin.
Pääsarjan epäkohdista huolimatta ottelut vetivät erittäin paljon väkeä ja muutenkin futiksen suosio tuntui vain kasvavan. Pelin taso lienee ollut jo aivan kelvollinen, mitä toki edesauttoi se, että parhaat pelaajat eivät siirtyneet ulkomaisiin seuroihin rajojen ollessa visusti kiinni. UEFA:n europeleihin albanialaiset joukkueet osallistuivat vasta 1960-luvulta lähtien, mutta sitä ennen ne pelasivat jonkun verran ystävyysotteluita ja muita turnauksia lähinnä balkanilaisia ja kommunististen maiden joukkueita vastaan. Futiksen suosioon vaikutti jo ihan sekin, että matsiliput olivat puoli-ilmaisia eikä muita viihdemuotoja juurikaan ollut noihin aikoihin tarjolla. Futiskatsomo tarjosi toki myös toivottua eskapismia stalinistisen Albanian ahdistavasta ilmapiiristä. Kannattaminen keskittyi lähinnä kotipeleihin, sillä vierasreissut olivat logistisessa mielessä todella hankalia ja aikaa vieviä. Julkista liikennettä saati henkiöautoja ei juurikaan ollut, joten matka piti käytännössä taittaa polkupyörällä.
Futiskatsomo tarjosi europelien myötä myös poikkeuksellisia tuulahduksia ulkomaailmasta. Vierasjoukkueille reissut Albaniaan olivat omituisia tapauksia jo hankalan logistiikankin suhteen. Myös Albanian omalaatuiset uskonnon ja länsimaiden vastaiset lait toivat eurooppalaisille joukkueille omat ongelmansa. Ainakin lehdistöllä oli hauskaa, kun skotlantilaiset ja hollantilaiset pelaajat joutuivat parrat ja miesten pitkät hiukset kieltäneen lain takia vaihtamaan karvoitustyyliään, jotta ylipäänsä pääsisivät rajatarkastuksesta läpi. Vieraille tehtiin myös kaikenlaista asiaankuuluvaa kiusaa hyvin pienestä viisumikiintiöstä, kehnosta ruuasta ja hotellien palohälytysharjoituksista lähtien. Keinovalikoimassa oli myös ottaa europelejä varten pätkäsopimuksilla muiden albanialaisjoukkueiden parhaita pelaajia. Moinen tuskin meni täysin UEFA:n sääntökirjojen mukaan, mutta ilmiöön oli käytännössä mahdotonta puuttua. Tietoa Albanian pääsarjan pelaajista ei juurikaan ollut, ja aina oli mahdollista rekisteröidä naapurijoukkueen stara mukaan väärällä nimellä. UEFA myös katsoi albanialaisten touhuja läpi sormien, koska ei syystä tai toisesta halunnut suututtaa arvaamattomana pidettyä jäsenmaataan. Albanian-reissut olivat Hoxhan aikana muiden maiden joukkueille niin eksoottisia tapauksia, että niistä on jäänyt hiustenleikkuiden lisäksi elämään runsain mitoin futisfolklorea. Monet varmasti ovat kuulleet tässä kirjassakin mainitusta Gerd Müllerin pyrkimyksestä liittyä pätkäsopimuksella HJK:hon päästäkseen näkemään vuosia aiemmin kohtaamaansa albanialaista "tyttöystäväänsä".
https://www.is.fi/veikkausliiga/art-2000005233469.htmlKirjassa käsitellään myös useampien Albanian futishistoriaan jälkensä jättäneiden pelaajien tarinoita. Nimet olivat anakin minulle ennestään täysin tuntemattomia, joskin osa on saattanut tulla vastaan nykyjoukkueiden stadionien nimissä. Osa takavuosien tähdistä, esimerkiksi Pikku-Puskasiksi kutsuttu Ferenc Puskasia niin ulkonäöltään kuin pelityyliltään muistuttanut Panajot Pano (1939-2010) olisi ilmeisesti ollut korkean kansainvälisen tason hyökkääjä, mutta todelliset näytönpaikat jäivät miehellä kovin vähiin Albanian sulkeutuneisuuden takia. Sama pätee myös 1950-luvun Parizanin staraan Refik Remsjaan, jonka meriitteihin kuuluu täysin käsittämättömät 59 maalia 23 pääsarjaotteluun kaudella 1951. Tämä lienee maailmanennätys maaleja per ottelu -kategoriassa. Kuten todettua, kiinni olevat rajat nostivat rutiköyhän Albanian pääsarjan tasoa, kun pelaajien ei ollut mahdollista siirtyä ulkomaille toisin kuin vaikkapa naapurimaa Jugoslavian tapauksessa. Muutamien pelaajien toki onnistui loikata europelien vierasreissujen aikana, mutta ilmeisesti näissä tapauksissa peliura ei jatkunut ainakaan kovin korkealla tasolla. Rajojen auettua parhaat pelaajat liukenivat nopeasti ulkomaille ja sarja tuli tunnetuksi kaikenlaisesta sekoilusta, katsomoväkivallasta ja ottelufiksauksista.
Kokonaisuutena Harrisonin kirja osuu Pitch Publishingin teosten laadukkaampaan osastoon, joskin kirjassa valitettavasti on kustantamon tuotannolle tyypillisiä puutteita. Kirjan lopussa ei ole tällaisiin teoksiin melko itsestäänselvästi tarvittavaa maan karttaa. Myöskään henkilöhakemistoa, minkäänlaista tilasto-osuutta tai edes listaa mestaruuden voittaneista joukkueista ei ole, joten Wikipediaan joutui turvautumaan lukemisen yhteydessä harmillisen monta kertaa. Teoksen kieli ja kerronta on sujuvaa ja rakenteen tasapainottelu temaattisuuden ja kronologisuuden välillä toimii mielestäni varsin hyvin. Albanian historiaa ja yhteiskuntaa taustoitetaan jokseenkin riittävästi, joten kirjaa pystyy hyvin lukemaan, vaikka ennakkotietoja tuon ajan Albaniasta ei olisi nimeksikään. Toisin kuin monet futiskirjailijat, Harrison ei juurikaan ole tehnyt haastatteluja tai ainakaan haastateltavien ääni ei kuulu tekstistä läpi. Kovin suurta haittaa tämä ei kirjalle tee, mutta monessa kohtaa haastateltavien omakohtaiset kokemukset olisivat voineet tuoda paljonkin lisäarvoa. Toki on vallan mahdollista, että relevanttien haastateltavien löytäminen olisi osoittautunut liian hankalaksi, mutta silti olisin toivonut mukaan enemmän tuon ajan pelaajien, valmentajien ja fanien kokemuksia. Joka tapauksessa kyseessä on aivan mainio futishistoriallinen teos, jota voi ilman muuta suositella, jos ja kun takavuosien albanialainen jalkapallo sattuu kuulumaan kiinnostuksenkohteisiin.
