Vaikka onkin pitkä artikkeli, niin ansaitsee mielestäni tulla kopioiduksi kokonaisuudessaan tänne. Palanen suomalaisen jalkapallon historiaa IFK:n nettisivuilta:
Åke Lindman on koko kansalle tuttu nimi. Roolisuoritus Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lehtona toi Lindmanille aikoinaan paitsi Jussi-patsaan, myös aseman kansallisena näyttelijäsuuruutena. Myöhemmin Lindman siirtyi kameran taakse ja parhaiten hänen ohjaajatöistään epäilemättä muistetaan "Myrskyluodon Maija". Lindmanin viime vuosien suurtöitä elokuva-alalla ovat "Lapin kullan kimallus", "Framom främsta linjen" (Etulinjan edessä) sekä "Tali-Ihantala 1944". Ainakin vanhempi polvi muistaa kuitenkin edelleen myös miehen esitykset vihreällä veralla. Åke Lindman oli aikansa kovaluisin jalkapalloilija, joka loi pitkän uran sekä HIFK:ssa että Suomen maajoukkueessa.
VALKAN KUNDI
Alun perin nimi ei kuitenkaan ollut Lindman, vaan Järvinen. Åke syntyi Naistenklinikalla 11. tammikuuta 1928 purevan kylmänä talvipäivänä. Isä Väinö Järvinen oli kuorma-autoilija ja äiti Edit (o.s. Selin) töissä Suomen Pankin setelipainossa. Vallilassa asuva perhe sai täydennystä kaksi vuotta myöhemmin Tor-pojan syntymän myötä. Perheonnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Väinö Järvinen kuoli keuhkokuumeeseen toukokuussa 1932. Vuosia myöhemmin Edit meni uusiin naimisiin, ja aviomiehestä eli Gösta Lindmanista tuli aikanaan veljeksille kuin huomaamatta oikea isä. Adoptointi ja nimenmuutos Järvisestä Lindmaniksi tapahtuivat kuitenkin vasta Åken ollessa jo aikuisiässä - ja nimenomaan hänen omasta pyynnöstään!
Kuten niin monet Valkan kundit, Åke viihtyi jo pikkupoikana enemmän kuin hyvin Brahen kentällä. Aluksi hän vain norkoili kentän laidalla seuraten, kuinka paikalliset porukat eli Jyry, Kullervo ja Ponnistus harjoittelivat ja pelasivat. Mutta pian oli itsekin päästävä pelaamisen makuun ja siitä lähtien Åke kavereineen potki pallonkorviketta (oikeaan jalkapalloon ei kenelläkään rahaa ollut) Brahiksella joka ilta aina pimeän tuloon saakka. Kun eräs perheen ystävä tästä kuuli, ehdotti hän päättäväisesti että pikku-Åken pitäisi liittyä IFK:hon, muuten poika vielä päätyisi jonkun "kommunistiseuran" jäseneksi. Niinpä Åke vietiin suomenruotsalaisena "oikeaan seuraan" kyseisen perhetutun toimesta oikein kädestä pitäen. Elettiin syksyä 1937, ja IFK:n toimistolla ilmoitettiin että seuran junioreihin otetaan vain jo 10 vuotta täyttäneitä poikia, mitä Åke ei siis vielä ollut. Nähdessään murheen pojan kasvoilla junioripäällikkö kuitenkin heltyi, olihan Åke kuitenkin ikäisekseen isokokoinen ja vahvan näköinen.
Åken juniorivuodet osuivat melko pitkälle yksiin sota-ajan kanssa. Pelkästään sodan vaikutusta ei kuitenkaan ollut, että puolustajan tontilla uurastanut nuorukainen tuli pikku hiljaa tunnetuksi kovaotteisena ja peräänantamattomana taistelijana. Ennen kaikkea kodin ja kasvatuksen peruja oli että jos yrittää ja tekee parhaansa, niin varmasti pärjää - ja Åke myös pärjäsi. Nuori mies nousi sodassa raskaita miestappioita kärsineen IFK:n edustusjoukkueeseen vuonna 1946, eli 18-vuotiaana. Åke ihaili suuresti vanhempia joukkuetovereitaan, olivathan he sodassa karaistuneita sankareita, ja ihmetteli kuinka oli itse näin hienoon porukkaan mukaan päässyt. Kuten tuohon aikaan asiaan kuului, Åke teititteli muita pelaajia vuoden päivät, vasta sitten tehtiin sinunkaupat.
JALKAPALLOA JA TEATTERIA
Åken ensimmäinen IFK-kausi oli menestys, sillä seura juhli kauden 1946-47 päätteeksi Suomen mestaruutta. Kyseistä joukkuetta ei pidetä pelillisesti yhtenä IFK:n kovimmista, mutta yhteishengen ja taistelutahdon puolesta sillä tuskin on ollut vertaistaan. Åke itse ei valitettavasti saanut nimeään mestarien listalle, sillä teatterityöt veivät niin paljon aikaa että ottelumäärä jäi liian vähäiseksi. Takalinjojen taistelija oli heti sodan päätyttyä päässyt Svenska Teaternin näyttelijäkouluun ja ura näyttämöllä oli urkenemassa. Samana vuonna (1947) Åke pelasi myös ensimmäiset A-maaottelunsa. Hänet oli jo kesällä valittu joukkueeseen, mutta joutui silloin kieltäytymään Tanskaan suuntautuneen teatterimatkan johdosta. Lehdet kirjoittivat että Åke Järvinen jää pois maajoukkueesta koska esittää Hamletia Kronborgin linnassa. Se ei aivan pitänyt paikkaansa, sillä Åkella oli näytelmässä vain kaksi pikkuroolia - mutta jalkapallopiireissä mies tunnettiin tästedes lempinimellä "Hamlet"!
Svenska Teaternia johti tuohon aikaan herra nimeltä Nicken Rönngren, jolle Åke oli kuin punainen vaate sekä suomenkielisen sukunimensä että jalkapallon pelaamisen takia. Lopulta Åke kyllästyi jatkuvaan vinoiluun ja pyysi isäpuoltaan adoptoimaan itsensä ja veljensä. Näin Åkesta tuli Lindman, mutta jalkapalloa hän ei jättänyt. Kovaotteiselle taistelijalle kuitenkin aina sattui ja tapahtui pelikentillä. Loukattuaan kerran polvensa Åke joutui johtajan puhutteluun, ja kainalosauvoilla jalka kipsissä klinkannut futaaja sai kuulla että urheileminen olisi syytä lopettaa. Toivuttuaan Åke kuitenkin jatkoi pelaamista entiseen tapaan, kunnes taas kärähti. Ottelussa HJK:ta vastaan Åke sai kyynerpäästä nenäänsä, joka murtui. Naama mustana ja aivan turvoksissa Åke vietiin Punaiseen Ristiin (nykyinen Töölön sairaala), ja samana iltana olisi näytäntö! Åke veti roolin läpi vahvasti maskeerattuna ja täydessä lääketokkurassa, palaten sen jälkeen kahdeksi vuorokaudeksi Punaiseen Ristiin. Sinne oli joutunut myös Åken nenään osunut HJK-pelaaja, jonka kyynerpää oli mennyt törmäyksestä sijoiltaan!
Kun johtaja Rönngren tästä kuuli, oli puhuttelu jälleen edessä. Painostus oli niin kovaa että Åke lupasi lopettaa jalkapalloilun, vaikka tiesi ettei lupaustaan pitäisi. Åke jäi uudestaan kiinni pelaamisesta loukattuaan polvensa toistamiseen, ja joutui keksimään kaikenlaisia meriselityksiä päästäkseen pälkähästä. Pelaaminen kuitenkin jatkui, kunnes lopullinen välirikko koitti keväällä 1951. Helsingin olympiakisat (1952) lähestyivät, ja jalkapallojoukkuekin valmistautui kotikisoihin huolellisesti. Kuukauden mittainen leiri Tanskassa lyötiin lukkoon jo vuotta etukäteen, jotta pelaajat ehtisivät hakea virkavapaata töistään hyvissä ajoin. Åke ei tässä kuitenkaan onnistunut, sillä teatterinjohtaja Rönngren oli ehdoton. "Nyt saatte valita: joko TEATTERI… tai (erittäin halveksuvalla äänellä lausuttu) JALKAPALLO!" Åke vastasi: "Kiitos, jalkapallo", kääntyi ja käveli ulos. Ura Svenska Teaternissa päättyi siihen. Åke oli hetken aikaa suunnattoman ylpeä - kunnes tajusi joutuneensa juuri työttömäksi!
MAAJOUKKUEESSA
IFK:n vuoden 1947 kultajoukkue oli hajonnut pian mestaruuden jälkeen useamman runkopelaajan lopetettua uransa. Tähtirinnat eivät pärjänneet enää entiseen malliin ja kauden 1949 päätteeksi IFK putosi Suomi-sarjaan monen vuoden ajaksi. Åke Lindman ei kuitenkaan jättänyt seuraa, vaikka oli maajoukkuepelaaja. Hän oli IFK:n tukipilari lähes koko 1950-luvun ajan, toimien myös joukkueen kapteenina. Ja Suomi-sarjastakin hänet valittiin toistuvasti maajoukkueeseen, vaikka työtehtävät pahasti verottivat sekä harjoittelu- että pelimahdollisuuksia. Svenska Teaternista lähdön jälkeen Åke työskenteli jonkin aikaa tullaajana, ja olympialaisten jälkeen hänet kiinnitettiin Suomen Filmiteollisuuteen näyttelijäksi (ja myöhemmin myös ohjaajaksi, mutta siinä vaiheessa ura jalkapallokentillä oli jo ohi).
Åke Lindmanin aikaan Suomen jalkapallomaajoukkue ei yleensä kaksisesti pärjännyt, mutta muutama huippuhetki silti koettiin. Yksi niistä oli syksyllä 1950, kun Suomi löi Jugoslavian 3-2 oltuaan jo muutaman minuutin jälkeen tappiolla 0-2. Jugoslavia oli tuohon aikaan maailman parhaita jalkapallomaita, saavuttaen olympiahopeaa sekä 1948 että 1952. Kesäkuussa 1952 Suomi puolestaan voitti pohjoismaisen mestaruusturnauksen lyötyään sekä Norjan että Ruotsin, joka sillä hetkellä oli hallitseva olympiavoittaja. Kuukautta myöhemmin Åke Lindman oli mukana, kun Suomi kohtasi olympialaisissa Itävallan. Valitettavasti taukojohto (3-2) mureni tappioksi lukemin 3-4, ja Suomen olympiaurakka oli ohi jo ensimmäisen ottelun jälkeen. Lindmanin maajoukkueura jatkui syksyyn 1955 saakka. Kenttien kovanaamalle kertyi kahdeksan vuoden aikana kaikkiaan 26 A-maaottelua (sisältäen olympialaiset) sekä 3 B-maaottelua.
KOMMELLUKSIA KENTÄLLÄ
Åke Lindman tunnettiin pelaajana, jolle sattui ja tapahtui. Taitotaso ei ollut erikoinen eikä kuntokaan aina oikein riittänyt, mutta taisteluhenkeä Åkella riitti vaikka muille jakaa. Kovaotteinen puolustaja, jolla lisäksi oli kuuma ja helposti kuohuva temperamentti, oli usein vastustajan hiillostuksen kohteena. Åke tietysti vastasi aina samalla mitalla, ja myös erotuomarit saivat säännöllisesti kuulla kunniansa. Tästä seurauksena Åke usein poistettiin kentältä ennen täyttä aikaa. Muistelmissaan hän toteaakin olevansa "varmaan Suomen eniten ulosajettu jalkapalloilija". Åken tavaramerkki jalkapallokentillä oli liukutaklaus, jota hänelle oli opettanut IFK:n 1930-luvun puolustajalegenda Frans "Frade" Karjagin. Miestä kaatui pelikentillä kuin heinää, kun Åke sai taklauksen osumaan. Katsojilla puolestaan oli tapana lyödä vetoa kuinka kauan kestää, ennen kun Åken valkoiset IFK-pelihousut ovat persuksista vihreät tai mustat, riippuen siitä millaisella alustalla pelattiin.
Hamlet ei ollut Åken ainoa liikanimi jalkapallokentillä. Vuonna 1950 IFK:lla oli Suomi-sarjassa vastassaan TPK (Turun Pallokerho), jonka riveissä oli eräs erityisen ärsyttävä pelaaja nimeltä Walzer. Åke otti tämän kanssa yhteen monta kertaa, kunnes lopulta ajoi kunnolla Walzerin yli, turkulaisen jäädessä alle. Åke ajatteli vielä kouluttaa vastustajaansa lisää ja ottaa tukea tämän nenästä noustessaan ylös, mutta hikinen iho on liukas ja Åken käsi lipesi Walzerin kurkulle. Kuului hirveää korinaa, Walzer filmasi jääden maahan makaamaan, yleisöä alkoi jo työntyä kentälle huutaen "Kuristaja! Kuristaja!"… tilanne näytti paljon pahemmalta kuin mitä se oikeasti oli. Lopulta peli jatkui, Åke ei saanut edes varoitusta, ja Walzer oli nöyrää poikaa siitä lähtien. Mutta Åke oli saanut uuden lempinimen - Hamletin lisäksi hän oli peliuransa loppuun saakka myös Kuristaja!
Värikkäänä pelaajana Åke Lindman herätti katsojissa voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Niinpä hän joutuikin kestämään yleisön usein vähemmän diplomaattisia huutoja etenkin vieraskentillä. Tällainen tilanne oli kyseessä jälleen kerran kesäkuussa 1952, kun IFK pelasi Tampereella sarjaottelua. Åke oli juuri ollut maajoukkueen mukana Oslossa, juhlinut pohjoismaista turnausvoittoa kotimatkalla ja joutunut käytännössä suoraan jatkamaan matkaa Hämeeseen. Mies oli ymmärrettävästi rättiväsynyt eikä pelaamisesta tullut oikein mitään. Muuan tavallistakin provosoivampi katsoja otti Åken tietysti silmätikukseen, ja lopulta luottopuolustajan hermot pettivät. Åke hyppäsi Ratinan täpötäyden katsomon puolelle juosten suoraan yleisön joukkoon etsiäkseen kiusantekijän käsiinsä. "Huuda vielä jos uskallat! Anna tulla taas, että tiedän, kuka se teistä on!" tiukkasi uhkaavan vihainen "Kuristaja". Lopulta IFK:n pelaajat tulivat raahaamaan hurjistuneen joukkuetoverinsa takaisin kentän puolelle, joskin vain lyhyeksi aikaa, sillä erotuomari luonnollisesti ajoi Åken ulos epäurheilijamaisesta käytöksestä.
RISTIRIITOJA MUIDEN JA OMIENKIN KANSSA
Suomalainen jalkapalloilu ei 1940- ja 1950-luvuilla välttämättä ollut nykyisenkaltaista muoviseurojen HMV-puurtamista. Armoa ei pyydetty eikä periksi annettu, mutta eri joukkueiden välille rakentui hyvinkin erilaisia suhteita. Joihinkin seuroihin, kuten HJK:hon, oli melko hyvät välit, mutta yleensä kaikilla oli hirveä hinku voittaa juuri IFK. Pienille suomenruotsalaisille seuroille mikään ei ollut yhtä suuri asia. Myös Työväen Urheiluliiton (TUL) seurat halusivat kiivaasti lyödä "hienon HIFK:n saatanan hurrit ja perkeleen porvarit". Ja sitten oli vielä HPS, Helsingin Palloseura, joka Lindmanin mukaan oli todellinen rosvojoukko. "Oli kuin sotaan olisi menty joka kerta, kun Hopsia vastaan piti pelata."
Eräässä kamppailussa HPS sai kulmapotkun, ja vihreiden jääkärien nokkamies Max Viinioksa huusi pelaajalleen niin että koko kenttä kaikui: "Hasso, mene tappamaan tuo Lindman!". Aivan niin hurjasti ei käynyt, mutta tilanteessa Åke sai polvesta lujan iskun selkäänsä, lentäen nurmen pintaan. Pian hän kuitenkin pääsi kuittaamaan tilanteen korkojen kera, kun ajeli pallontavoittelutilanteessa samaisen Hasson ns. levyiksi. HPS-pelaaja jäi kentän laidalle voivottelemaan ja makaamaan, ja Åke huusi nyt vuorostaan Viinioksalle: "Täällä taisi kuolla väärä kaveri!". Sen jälkeen Åke tarttui Hassoa jaloista ja veti miehen pois kentältä mainiten samalla että "Tämä on miesten peli". Joukkotappelu oli lähellä kun muut HPS:n pelaajat kävivät Åken kimppuun, mutta lopulta peli saatiin jatkumaan. Tappokäskyn saanut Hasso ei kuitenkaan enää kentälle palannut.
Mutta eivät omatkaan aina päässeet helpolla kuumaverisen taistelijan kanssa. Åke Lindman nousi IFK:n kapteeniksi varsin nuorella iällä, ja voimakkaana luonteena hän usein oli napit vastakkain IFK-pomojen (tai "herrojen", kuten hän itse sanoo) kanssa. Vahvojen mielipiteidensä johdosta Åke välillä hyllytettiin kokoonpanosta, ja joitakin kertoja kapteeni uhkasi jopa erota joukkueesta. Mutta ei hän koskaan IFK:ta pystynyt jättämään, kun oli seurassa ollut pikkupojasta saakka. Eikä "herrojenkaan" kanssa lopulta jäänyt mitään suurempaa hampaankoloon. Näin Åke itse muistelee: "Helsingin IFK:hon kuuluessaan sai oppia, että se on hurriseura. Aina meille huudettiin tätä, haukuttiin siitä. Ja pidettiin hirveän porvarillisena seurana, vaikka koko minun aikanani suurin osa meistä pelaajista oli duunareita, tavallista väkeä. Tosin IFK:n johto on aina ollut yläluokan väkeä, rikkaita ihmisiä. Ja on kai sanottava, että luojan kiitos, sillä sehän on tätä suurta seuraa pitänyt pystyssä. Ei seuralla ollut varoja, konkurssin partaalla oltiin monta kertaa, mutta nämä IFK-laiset johtajat henkeen ja vereen, ne pelastivat aina perikadosta maksamalla omasta pussistaan velat ja kulut."
Åke Lindmanin jalkapallouran viimeiset vuodet olivat IFK:lle jälleen parempaa aikaa. Seura palasi mestaruussarjaan kauden 1957 päätteeksi, otti pronssia 1958 ja juhli pitkän tauon jälkeen mestaruutta 1959. Valitettavasti Åke ei taaskaan saanut nimeään viralliseen mestariluetteloon, koska ottelumäärä jäi työesteiden takia liian vähäiseksi. Lindmanin nimi kuitenkin listalta löytyy, nimittäin Åken veli Tor. Samainen Tor Lindman pelasi jääkiekkoa IFK:n edustusjoukkueessa 1949-62 ollen mukana saavuttamassa seuran kahta ensimmäistä jääkiekon SM-mitalia (pronssia 1955 ja 1959), ja edusti IFK:ta SM-tasolla myös jääpallossa. Åke Lindmanin viimeiseksi otteluksi puolestaan jäi Suomen Cupin finaali viikkoa IFK:n mestaruusjuhlien jälkeen. Lujapotkuinen puolustaja upotti toisella jaksolla rangaistuspotkun maaliin, mutta se ei riittänyt; Cup-kannun korjasi Valkeakosken Haka voitettuaan loppuottelun maalein 2-1. IFK oli kuitenkin palannut kotimaisen jalkapallon valtaistuimelle, joten Åke saattoi lopettaa pelaajauransa hyvillä mielin.
RIP
