MITEN FUTAAJAT TESTATAAN?

[Sportacus]

Tuolla ylempänähän oli puhetta vain jonkun yksittäisen joukkueen testausmenetelmistä. Kyseessä tuskin oli liigajoukkue. Eiköhän Suomen jalkapallopääsarjassakin käytetä ihan asiantuntevaa väkeä fyysisessä valmennuksessa. Tästä nyt olkoon esimerkkinä vaikka Nevanlinnan Jaska. Oletettavasti kyse oli siis jostain alemman sarjan ryhmästä tai juniorijoukkueesta, jotka eivät välttämättä aktiivisesti kehitä maksimivoimaa koko joukkueen kattavasti. Maksimivoiman osuus jalkapallossa on kuitenkin suhteellisen pieni.

No tuo on kyllä totta, että alemmilla tasoilla voimaharjoitteluun ei kyllä panosteta senkään vertaa.

Voiman merkityksestä jalkapallossa olen kyllä eri mieltä. Voima on nopeutta. Suhteellisen voiman lisääminen lisää ihan suoraan juoksunopeutta ja kiihdyttämistä, kuten myös ponnistusvoimaa. Siksi on vaikea ymmärtää, että tuota kohtuullisen helposti saatavissa olevaa hyötyä ei hyödynnetä kovinkaan hyvin. Ja tietysti voimasta on hyötyä myös kaksinkamppailuissa.

Edelleen tuolla ylempänä ei puhuttu jalkaprässistä harjoitus- vaan testimuotona. Ponnistusvoimahan (räjähtävä voima) mitattiin kontaktimatolla ja nopeus (nopeusvoima) valokennoilla juoksutestinä, josta lajispesifimmäksi ei oikein voi enää mennä. Se ettei jalkaprässiharjoittelu näy selvästi kyykkytuloksissa, juontaa juurensa nimenomaan siitä, että jalkakyykky on monipuolisempi liike ja tekniikkaa vaativa suoritus. Kun on puhe testaamisesta, monipuolisuus on kirosana, sillä etenkin fysiikkaa testatessa tulos on saatava kohdistuttua mahdollisimman pieniin tekijöihin. Testausmenetelmä on sitä parempi mitä yksityiskohtaisemmin se osoittaa testattavan ominaisuudet. Jos mukana yhdessä testissä on useampi lihasryhmä, on oma hommansa pohtia, onko huono tulos yleisesti heikossa voimatasossa vai jonkin yksittäisen lihaksen voimassa. Tietysti myös tekniikan osuus testauksessa pyritään minimoimaan. Vaikka joukkue olisikin harjoitellut ammattilaisen opissa lihaskuntoliikkeitä, jalkakyykyssä tekniikassa on yksilöiden välillä aina eroja. Niitä on jopa jalkaprässissä – tosin huomattavasti vähemmän.

No tuo on totta, jalkaprässi antaa tavallaan tasapuolisempia tuloksia. Mutta edelleenkin kyseenalaistan sen, että onko noista testituloksista sitten niin paljoa hyötyä, kun ne eivät kerro kovinkaan hyvin mistään hyödynnettävästä ominaisuudesta. Eli itse testaamisen kannalta kätevää, mutta entä testitulosten hyödyntämisen kannalta? No ehkä sillä voidaan testata pelaajan voimatasojen kehittymistä, mutta kun tuolla tavalla mitattavasta kehittymisestä ei ole juurikaan hyötyä.

Ja sillähän ei tuollaisissa voimatesteissä ole niinkään väliä, että miten pelaaja suoriutuu muihin verrattuna, oleellista oman pelaajan oman kehityksen seuranta. Jossain nopeustestissä voidaan ehkä vähän jo vertaillakin pelaajia, mutta voimapuolella tuo testaaminen on täysin pelaajan omaan kehitykseen tähtäävää.

On aivan totta, että voimaharjoittelu tulisi pyrkiä aina tekemään mahdollisimman lajinomaisesti. Tässä pitää tosin huomioida myös se, että jos nopeaa pysähtymistä tai suunnanmuutoksia haluaa kehittää, kannattaa nekin treenata aivan eri metodein kuin jalkakyykyllä. Jalkapalloilijan voimaharjoittelussa tulisi huomioida myös se, että vain harvoin ottelussa suuria voimia tai nopeaa voimantuottoa vaativat suoritukset tehdään paikallaan tai edes molempien jalkojen ollessa samanaikaisesti maassa.

Tuo harjoittelun lajinomaisuuskin on aika mielenkiintoinen kysymys. Monien voimavalmentajien mielestä salilla pitäisi pyrkiä ennemminkin ihan perusvoiman hankkimiseen, eikä tuijottaa liikaa lajinomaisuutta. Eli vaikka se jalkakyykky tehdäänkin paikallaan, niin kyllä se voiman lisääntyminen auttaa silti myös juostessa tapahtuvissa liikkeissä. Jos aletaan liikaa painottamaan lajinomaisuutta voimaharjoittelussa, niin silloin se itse voimaharjoittelun tarkoitus, eli voima lisääminen, kärsii. Eli ennemmin harjoitellaan salilla nimenomaan sitä voimaa ja sitten lajinomaisissa harjoituksissa harjoitellaan niitä muita ominaisuuksia ja "jalostetaan" se voima lajia palvelemaan. Kun sitä voimaa harjoitetaan salilla oikealla tavalla, eli tehdään suuria perusliikkeitä suljetulla kineettisellä ketjulla, niin kyllä se toimii itse lajinkin puolella, vaikka salilla ei lajinomaisesti tehtäisikään. Ja tokihan salilla kannattaa tehdä myös esim. yhden jalan kyykkyjä, vaikkapa askelkyykkyä, jotta tukilihakset oppivat tukemaan myös toispuoleisia liikkeitä.

Vähän sama juttu kuin kestävyyden parantamisessa, kyllä voi olla ihan järkevää PK-kaudella parantaa juoksukuntoa ihan erillisellä juoksuharjoittelulla, vaikka se ei olisikaan lajinomaista. Fyysisiä ominaisuuksia pystytään kehittämään parhaiten, kun niille tarkoitetuissa harjoituksissa keskitytään juuri niihin, vaikkakin sitten lajinomaisuudesta tinkien. Ja tässä yhteydessä pitää muistaa myös treenien jaksotus. PK-kaudella voimaharjoittelussa voidaan tehdä niitä perusvoimaa kehittäviä juttuja ja sitten lähempänä kautta keskittyä enemmän lajinomaisuuteen.

Minkälaista voimaharjoittelua sinusta pitäisi jalkapalloa varten tehdä, jos vaikka mietitään vaikka nopeita suunnanmuutoksia?


P.S. Joko tehdään tälle oma ketju?

[Tukeem Abdullah Jafer]

Voiman merkityksestä jalkapallossa olen kyllä eri mieltä. Voima on nopeutta. Suhteellisen voiman lisääminen lisää ihan suoraan juoksunopeutta ja kiihdyttämistä, kuten myös ponnistusvoimaa. Siksi on vaikea ymmärtää, että tuota kohtuullisen helposti saatavissa olevaa hyötyä ei hyödynnetä kovinkaan hyvin. Ja tietysti voimasta on hyötyä myös kaksinkamppailuissa.

Voima noin yleisesti on ilman muuta läsnä lähes jokaisessa suorituksessa. Nyt kyse on vain siitä, millaista voimaa jalkapalloilija tarvitsee – ja missä suhteessa. Itsehän tuolla aiemmin puhuin ainoastaan maksimivoiman tarpeesta, joka ei yllä tarpeellisuudessaan lähellekään samaa tasoa nopeusvoiman kanssa, joka voiman lajeista on jalkapalloilijalle merkittävin. Toki maksimivoimaa kokonaisena voiman lajinakin on kehitettävä, sillä se lisää lihasten hermotusta ja pienentää loukkaantumisriskiä. Yleisesti ottaen maksimivoimaharjoittelu kuitenkin kasvattaa lihaksen poikkipinta-alaa. Tämä ei jalkapalloa silmällä pitäen ole tavoiteltavaa vaan pyrkimyksenä on kehittää voimantuottoa nimenomaan lisäämättä liikaa lihasmassaa.

No tuo on totta, jalkaprässi antaa tavallaan tasapuolisempia tuloksia. Mutta edelleenkin kyseenalaistan sen, että onko noista testituloksista sitten niin paljoa hyötyä, kun ne eivät kerro kovinkaan hyvin mistään hyödynnettävästä ominaisuudesta. Eli itse testaamisen kannalta kätevää, mutta entä testitulosten hyödyntämisen kannalta? No ehkä sillä voidaan testata pelaajan voimatasojen kehittymistä, mutta kun tuolla tavalla mitattavasta kehittymisestä ei ole juurikaan hyötyä.

Jalkaprässi testausmenetelmänä antaa nimenomaan tietoa puhtaasti tiettyjen lihaksien voimasta. Otetaan esimerkki: Jos pelaajan tulokset vaikkapa kontaktimatolla teetetyssä ponnistusvoimatestissä ovat selkeästi alle ihannetuloksen, on valmentajan löydettävä tähän syyt ohjelmoidakseen kyseisen pelurin voimaharjoittelun oikein. Syy ei välttämättä ole siinä, etteikö pelaajalla olisi riittävästi voimaa hypätä korkealle. Hyvin yksinkertainen tapa on laittaa pelaaja jalkaprässiin ja todeta, onko hänen maksimivoimansa riittävä. Mikäli se on, vika piilee esimerkiksi heikossa hyppytekniikassa tai lihastenpuutteellisessa yhteistyössä. Tällöin voimaharjoittelu suunnitellaan toteutettavaksi pienemmillä painoilla, kun tarvetta maksimivoiman lisäämiseen ei ole.

Monien voimavalmentajien mielestä salilla pitäisi pyrkiä ennemminkin ihan perusvoiman hankkimiseen, eikä tuijottaa liikaa lajinomaisuutta.

Epäilen, etteivät nämä valmentajat ole puhuneet jalkapalloilijan voimaharjoittelusta. Perusvoimahan on juuri se maksimivoiman alalaji, joka kasvattaa lihaksen poikkipinta-alaa.  Kun kaikki eri voimanlajit jaetaan alahaaroihin, on perusvoima se kaikkein vähämerkityksisin jalkapalloilijalle. Joka tapauksessa en myöskään ymmärrä, miten lajinomaisuutta voi tuijottaa liikaa.

Eli vaikka se jalkakyykky tehdäänkin paikallaan, niin kyllä se voiman lisääntyminen auttaa silti myös juostessa tapahtuvissa liikkeissä. Jos aletaan liikaa painottamaan lajinomaisuutta voimaharjoittelussa, niin silloin se itse voimaharjoittelun tarkoitus, eli voima lisääminen, kärsii. Eli ennemmin harjoitellaan salilla nimenomaan sitä voimaa ja sitten lajinomaisissa harjoituksissa harjoitellaan niitä muita ominaisuuksia ja "jalostetaan" se voima lajia palvelemaan. Kun sitä voimaa harjoitetaan salilla oikealla tavalla, eli tehdään suuria perusliikkeitä suljetulla kineettisellä ketjulla, niin kyllä se toimii itse lajinkin puolella, vaikka salilla ei lajinomaisesti tehtäisikään. Ja tokihan salilla kannattaa tehdä myös esim. yhden jalan kyykkyjä, vaikkapa askelkyykkyä, jotta tukilihakset oppivat tukemaan myös toispuoleisia liikkeitä.

Nyt on erotettava lajinomainen harjoittelu lajiharjoittelusta ja voimaharjoittelun yhdistämisestä lajiharjoitteluun. Voimaa harjoitettaessa voidaan hommia paiskia tietysti myös kuntosalilla. Tällöin lajinomaisuus on kaivettava esiin valitsemalla voimaa kehittäviä liikkeitä, jotka imitoivat lajissa usein toistuvia suorituksia. Esimerkiksi juuri yhden jalan kyykky tai askelkyykky on lajinomaisempia kuin peruskyykky, jossa jalkaterät ovat rinnakkain, koska jalkapallossa liikkeisiin tuotetaan voima yleensä vain yhtä jalkaa kerrallaan kuormittaen tai niin, että voiman tuotto jakautuu epätasaisesti eri jaloille. Nyt siis tarkoitan nimenomaan maksimivoimaharjoittelua. Nopeusvoiman harjoittamiseenhan voidaan kuntosalin sijaan käyttää ihan puhtaita lajisuorituksiakin tai vaikka loikkia, ylämäki- ja porrasjuoksua yms.

Vähän sama juttu kuin kestävyyden parantamisessa, kyllä voi olla ihan järkevää PK-kaudella parantaa juoksukuntoa ihan erillisellä juoksuharjoittelulla, vaikka se ei olisikaan lajinomaista. Fyysisiä ominaisuuksia pystytään kehittämään parhaiten, kun niille tarkoitetuissa harjoituksissa keskitytään juuri niihin, vaikkakin sitten lajinomaisuudesta tinkien.

Edelleen, lajinomaisuudesta ei kannata tinkiä. Esimerkiksi juoksu on puhdas lajisuoritus – eli erittäin lajinomainen tapa harjoitella. Pelaajathan juoksevat suuren osan ottelusta. Vertauksena mainittakoon, että esimerkiksi pyöräily olisi ei-lajinomainen tapa harjoitella kestävyyttä. Silti väitän, että hyvin suunniteltuna myös kestävyysharjoittelu voidaan toteuttaa pallojen kanssa, jolloin kestävyysharjoitteluun yhdistetään lajitaitoharjoittelu. Tämä kuitenkin vaatii usein sykemittareiden hyödyntämistä ja sykkeiden tarkkaa seurantaa, jotta harjoittelu kohdistuu maksimaalisesti juuri siihen kestävyyden osa-alueeseen, jota kyseisellä treenillä halutaan kehittää.

Minkälaista voimaharjoittelua sinusta pitäisi jalkapalloa varten tehdä, jos vaikka mietitään vaikka nopeita suunnanmuutoksia?

Yksinkertaistaen nopeita suunnanmuutoksia kehittävään harjoitteluun kannattaa käyttää harjoitteita, joissa tulee nopeita suunnan muutoksia – sekä painojen kanssa että ilman. Ei se sen ihmeellisempää ole. Parin metrin spurtti yhteen suuntaan ja spurtti takaisin. Tietysti kannattaa miettiä myös, millaista liikkumista kentällä tapahtuu (suora juoksu, sivuttain, takaperin jne). Tärkeää on, että valmentaja keskittyy liikkeiden oikeaan suoritustapaan, liikkeiden laatuun ja voimantuottoa edistäviin tekijöihin (hengitystekniikka, nivelkulmat jne).

[Sportacus]

Voima noin yleisesti on ilman muuta läsnä lähes jokaisessa suorituksessa. Nyt kyse on vain siitä, millaista voimaa jalkapalloilija tarvitsee – ja missä suhteessa. Itsehän tuolla aiemmin puhuin ainoastaan maksimivoiman tarpeesta, joka ei yllä tarpeellisuudessaan lähellekään samaa tasoa nopeusvoiman kanssa, joka voiman lajeista on jalkapalloilijalle merkittävin. Toki maksimivoimaa kokonaisena voiman lajinakin on kehitettävä, sillä se lisää lihasten hermotusta ja pienentää loukkaantumisriskiä. Yleisesti ottaen maksimivoimaharjoittelu kuitenkin kasvattaa lihaksen poikkipinta-alaa. Tämä ei jalkapalloa silmällä pitäen ole tavoiteltavaa vaan pyrkimyksenä on kehittää voimantuottoa nimenomaan lisäämättä liikaa lihasmassaa.

Epäilen, etteivät nämä valmentajat ole puhuneet jalkapalloilijan voimaharjoittelusta. Perusvoimahan on juuri se maksimivoiman alalaji, joka kasvattaa lihaksen poikkipinta-alaa.  Kun kaikki eri voimanlajit jaetaan alahaaroihin, on perusvoima se kaikkein vähämerkityksisin jalkapalloilijalle. Joka tapauksessa en myöskään ymmärrä, miten lajinomaisuutta voi tuijottaa liikaa.

Kyseiset valmentajat eivät puhuneet erityisesti jalkapallon voimaharjoittelusta, mutta yleisesti palloilulajien, yleisurheilun, jne. voimaharjoittelusta. Tuon näkemyksen mukaan tällaisen lajin harrastajan pitäisi salilla pyrkiä nimenomaan kasvattamaan lihassäikeiden poikkipinta-alaa, koska se on se mikä siirtyy myös sinne lajin puolelle. Maksimivoimaa harjoittamallahan taas lähinnä parannetaan hermotusta kyseisissä treenattavissa liikkeissä, mutta tuo ei taas sitten välttämättä siirry sinne pelikentälle, kun siellä liikkeet ja niiden hermotus ovat erilaisia. Eli salilla kannattaisi kasvattaa lihaksia ja sitten lajinomaisissa harjoituksissa treenata hermotus hyödyntämään tuota lisääntynyttä voimantuottokykyä.

Mielestäni lihasten kasvamista pelätään vähän liikaa. Kun harjoitellaan sopivan mittaisilla sarjoilla, eli jossain 5-8 toiston paikkeilla, niin se lihaskasvu mitä saadaan aikaan on nimenomaan varsinaisten lihassäikeiden kasvua, eli voimantuottokyky kasvaa. Yli 10 toiston sarjoilla pumppaillessa sitten taas kasvatetaan enemmän lihassäikeiden välistä solukkoa ja tästä ei välttämättä ole hyötyä, vaan haittaa jalkapallossa. Oikealla tavalla lihasmassaa kasvatettaessa suhteellinen voima kyllä kasvaa taatusti ja se on tärkeintä. Eli vaikka sitä painoa tulisi pari kiloa lisää, niin voimat kasvavat niin paljon, että voima suhteessa omaan painoon kuitenkin lisääntyy. Ja tämä tarkoittaa nopeampaa liikkumista kentällä. Ainoa varsinainen haitta tuosta painon lisääntymisestä on se, että se tuntuu kestävyyspuolen tuloksissa. Pitkää matkaa juostessa jokainen kilo lisää huonotaa tulosta. Mutta nopeutta ja ketteryyttä se ei mielestäni huononna. Ja jalkapallo on kuitenkin ensisijaisesti nopeus/nopeuskestävyyslaji, vaikka suoritus kestääkin sen 90 minuuttia.

Jalkaprässi testausmenetelmänä antaa nimenomaan tietoa puhtaasti tiettyjen lihaksien voimasta. Otetaan esimerkki: Jos pelaajan tulokset vaikkapa kontaktimatolla teetetyssä ponnistusvoimatestissä ovat selkeästi alle ihannetuloksen, on valmentajan löydettävä tähän syyt ohjelmoidakseen kyseisen pelurin voimaharjoittelun oikein. Syy ei välttämättä ole siinä, etteikö pelaajalla olisi riittävästi voimaa hypätä korkealle. Hyvin yksinkertainen tapa on laittaa pelaaja jalkaprässiin ja todeta, onko hänen maksimivoimansa riittävä. Mikäli se on, vika piilee esimerkiksi heikossa hyppytekniikassa tai lihastenpuutteellisessa yhteistyössä. Tällöin voimaharjoittelu suunnitellaan toteutettavaksi pienemmillä painoilla, kun tarvetta maksimivoiman lisäämiseen ei ole.

Mielestäni tuossa mennään metsään. Tuosta jalkaprässin tuloksesta ei voida päätellä, että onko voimatasot riittävät, koska se ei mittaa voimatasoa missään todellisessa urheilusuorituksessa. Voimataso jalkaprässissä voi olla "riittävä", mutta voimataso todellisessa liikkeessä ei silti ole riittävä. Kyykkytuloksesta tuo voitaisiin päätellä. Jos vika on siinä, että pelaajan jaloissa riittää voimaa, mutta tukilihaksissa/lihasten yhteistyössä ei voima riitä, niin silloin nimenomaan olisi syytä suorittaa sitä voimaharjoittelua ja kunnollisilla liikkeillä.

Nyt on erotettava lajinomainen harjoittelu lajiharjoittelusta ja voimaharjoittelun yhdistämisestä lajiharjoitteluun. Voimaa harjoitettaessa voidaan hommia paiskia tietysti myös kuntosalilla. Tällöin lajinomaisuus on kaivettava esiin valitsemalla voimaa kehittäviä liikkeitä, jotka imitoivat lajissa usein toistuvia suorituksia. Esimerkiksi juuri yhden jalan kyykky tai askelkyykky on lajinomaisempia kuin peruskyykky, jossa jalkaterät ovat rinnakkain, koska jalkapallossa liikkeisiin tuotetaan voima yleensä vain yhtä jalkaa kerrallaan kuormittaen tai niin, että voiman tuotto jakautuu epätasaisesti eri jaloille. Nyt siis tarkoitan nimenomaan maksimivoimaharjoittelua. Nopeusvoiman harjoittamiseenhan voidaan kuntosalin sijaan käyttää ihan puhtaita lajisuorituksiakin tai vaikka loikkia, ylämäki- ja porrasjuoksua yms.

Viittaan tuossa yllä kirjoittamaani, eli lihasmassan kasvuun vs. hermotukseen. Mielestäni ainakaan peruskuntokaudella voimaharjoittelussa ei tarvitse pyrkiä liian orjallisesti lajinomaisuuteen.

Edelleen, lajinomaisuudesta ei kannata tinkiä. Esimerkiksi juoksu on puhdas lajisuoritus – eli erittäin lajinomainen tapa harjoitella. Pelaajathan juoksevat suuren osan ottelusta. Vertauksena mainittakoon, että esimerkiksi pyöräily olisi ei-lajinomainen tapa harjoitella kestävyyttä. Silti väitän, että hyvin suunniteltuna myös kestävyysharjoittelu voidaan toteuttaa pallojen kanssa, jolloin kestävyysharjoitteluun yhdistetään lajitaitoharjoittelu. Tämä kuitenkin vaatii usein sykemittareiden hyödyntämistä ja sykkeiden tarkkaa seurantaa, jotta harjoittelu kohdistuu maksimaalisesti juuri siihen kestävyyden osa-alueeseen, jota kyseisellä treenillä halutaan kehittää.

Mitenkäs nuo huippujoukkueet muuten mahtavat kestävyystreeniä tehdä? Ihan perinteistä lenkkeilyä, vai tuollaista lajinomaista kestävyysharjoittelua pallon kanssa?

Yksinkertaistaen nopeita suunnanmuutoksia kehittävään harjoitteluun kannattaa käyttää harjoitteita, joissa tulee nopeita suunnan muutoksia – sekä painojen kanssa että ilman. Ei se sen ihmeellisempää ole. Parin metrin spurtti yhteen suuntaan ja spurtti takaisin. Tietysti kannattaa miettiä myös, millaista liikkumista kentällä tapahtuu (suora juoksu, sivuttain, takaperin jne). Tärkeää on, että valmentaja keskittyy liikkeiden oikeaan suoritustapaan, liikkeiden laatuun ja voimantuottoa edistäviin tekijöihin (hengitystekniikka, nivelkulmat jne).

Tuo kuvaamasi harjoittelu on varmasti ihan oikeanlaista, mutta se ei mitenkään poissulje voimaharjoittelun merkitystä. Väitän, että salilla tehdyllä "perinteisellä" voimaharjoittelulla + tuolla kuvaamallasi treenillä saadaan parempi lopputulos tässäkin ominaisuudessa, kuin tuolla treenillä pelkästään. Eli kun lihaksissa on enemmän kykyä tuottaa voimaa, niin silloin tuollakin treenillä saadaan enemmän irti.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Kyseiset valmentajat eivät puhuneet erityisesti jalkapallon voimaharjoittelusta, mutta yleisesti palloilulajien, yleisurheilun, jne. voimaharjoittelusta. Tuon näkemyksen mukaan tällaisen lajin harrastajan pitäisi salilla pyrkiä nimenomaan kasvattamaan lihassäikeiden poikkipinta-alaa, koska se on se mikä siirtyy myös sinne lajin puolelle. Maksimivoimaa harjoittamallahan taas lähinnä parannetaan hermotusta kyseisissä treenattavissa liikkeissä, mutta tuo ei taas sitten välttämättä siirry sinne pelikentälle, kun siellä liikkeet ja niiden hermotus ovat erilaisia. Eli salilla kannattaisi kasvattaa lihaksia ja sitten lajinomaisissa harjoituksissa treenata hermotus hyödyntämään tuota lisääntynyttä voimantuottokykyä.

Yleisurheilulajien voimaharjoittelu on täysin erilaista kuin palloilulajien, koska fyysisten ominaisuuksien painotukset eroavat ratkaisevasti.  Jopa eri palloilulajien voimaharjoittelussa tulisi näkyä selkeät erot. Verrattuna esimerkiksi jääkiekkoon tai koripalloon on jalkapalloilijan perusvoiman tarve hyvin erilainen. Kuitenkin on aivan totta, että salilla tulisi pyrkiä nimenomaan kehittämään perusvoimaa ja maksimivoimaa, koska molempiin tarvitaan omaa kroppaa suurempia vastuksia. Nopeus- ja kestovoiman harjoittamiseen ei välttämättä salia vaadita lainkaan.

En missään nimessä väittänyt, etteikö salilla pitäisi perus- ja maksimivoimaa treenata. Toin vain esille sen tosiasian, että kyseiset voimanlajit ovat futista silmällä pitäen merkityksettömimmät. Joka tapauksessa mennään täysin ristiin, jos väitetään, että maksimivoiman harjoitusvaikutus ei siirry pelikentälle, koska liikkeet ovat erilaisia ja samassa puheenvuorossa kerrotaan, että saliharjoittelussa ei tulisi pyrkiä lajinomaisuuteen. Ideanahan nimenomaan on se, että perus- ja maksimivoimaa treenatessa salilla liikkeet valitaan niin, että ne ovat samanlaisia kuin pelikentällä. Tällöin ne siirtyvät suoraan lajiin.

Mielestäni lihasten kasvamista pelätään vähän liikaa. Kun harjoitellaan sopivan mittaisilla sarjoilla, eli jossain 5-8 toiston paikkeilla, niin se lihaskasvu mitä saadaan aikaan on nimenomaan varsinaisten lihassäikeiden kasvua, eli voimantuottokyky kasvaa. Yli 10 toiston sarjoilla pumppaillessa sitten taas kasvatetaan enemmän lihassäikeiden välistä solukkoa ja tästä ei välttämättä ole hyötyä, vaan haittaa jalkapallossa. Oikealla tavalla lihasmassaa kasvatettaessa suhteellinen voima kyllä kasvaa taatusti ja se on tärkeintä. Eli vaikka sitä painoa tulisi pari kiloa lisää, niin voimat kasvavat niin paljon, että voima suhteessa omaan painoon kuitenkin lisääntyy. Ja tämä tarkoittaa nopeampaa liikkumista kentällä. Ainoa varsinainen haitta tuosta painon lisääntymisestä on se, että se tuntuu kestävyyspuolen tuloksissa. Pitkää matkaa juostessa jokainen kilo lisää huonotaa tulosta. Mutta nopeutta ja ketteryyttä se ei mielestäni huononna. Ja jalkapallo on kuitenkin ensisijaisesti nopeus/nopeuskestävyyslaji, vaikka suoritus kestääkin sen 90 minuuttia.

Kyse ei ole niinkään lihasten kasvamisen pelosta vaan oikeiden suhteiden säilyttämisestä eri fyysisten osa-alueiden välillä. Peruskuntokausi nähdään usein peruskestävyyden ja perusvoiman kehittämisen aikana. Kuitenkin voimaharjoittelulla tulisi pyrkiä rakenteellisten muutosten aikaansaamiseen, mikä vaatii ominaisuuksien harjoittamista ympärivuotisesti. Tässä kohtaa lähestytään jalkapalloilijan perusvoimaharjoittelun problematiikkaa. Jos jalkapalloilija aloittaa säännöllisen perusvoimatreenin 18-vuotiaana, on hän ehtinyt harjoittaa tätä ominaisuutta kymmenen vuotta saavuttaessaan 28 vuoden iän. Mikäli tämä aika on käytetty lihasten poikkipinta-alan kasvattamiseen – siis perusvoimaa kehittävään harjoitteluun, valmentajan on oltava totaalituristi, jos ei ole saanut muokattua pelaajalle kehonrakentajan vartaloa. Bodarin kroppa ei kuitenkaan ole futarin tavoite ja tämän vuoksi perusvoimaharjoittelu on jalkapallossa pääsääntöisesti ylläpitävää.

Mielestäni tuossa mennään metsään. Tuosta jalkaprässin tuloksesta ei voida päätellä, että onko voimatasot riittävät, koska se ei mittaa voimatasoa missään todellisessa urheilusuorituksessa. Voimataso jalkaprässissä voi olla "riittävä", mutta voimataso todellisessa liikkeessä ei silti ole riittävä. Kyykkytuloksesta tuo voitaisiin päätellä. Jos vika on siinä, että pelaajan jaloissa riittää voimaa, mutta tukilihaksissa/lihasten yhteistyössä ei voima riitä, niin silloin nimenomaan olisi syytä suorittaa sitä voimaharjoittelua ja kunnollisilla liikkeillä.

Jalkaprässi mittaa lonkan ja polven ojennuksen voimaa eli reisien ja pakaralihasten voimaa sulkien pois mm. tukilihasten vaikutuksen ja eri lihasten yhteistyön. Kyykkytulos jättää kertomatta, onko vika voimassa, lihasten yhteistyössä vai liikettä tukevissa lihaksissa. Lisäksi – kuten aiemmin mainittiin – kyykkytuloksiin eroja tuottaa suoritustekniikka. Jalkaprässillä voidaan siis todeta lihas riittävän vahvaksi tai liian heikoksi. Tämä on nimenomaan se ratkaiseva tieto harjoittelun suunnittelussa. Kunnollisten liikkeiden lisäksi kun on mietittävä tarkkaan myös sopivat vastukset. Mikäli taas ongelman todetaan syntyvän liikettä tukevien lihasten heikkoudesta, voidaan lisätä harjoitusohjelmaan myös suoraan näitä lihaksia kehittäviä liikkeitä. Jos taas vika on lihasten yhteistyössä, kannattaa tätä ominaisuutta harjoittaa ensin pienemmillä painoilla. Kyykkytuloksesta näihin harjoittelun suunnitteluun vaikuttaviin asioihin ei saada vastauksia.

Mitenkäs nuo huippujoukkueet muuten mahtavat kestävyystreeniä tehdä? Ihan perinteistä lenkkeilyä, vai tuollaista lajinomaista kestävyysharjoittelua pallon kanssa?

Mourinhohan on saanut pelaajiltaan – joukkueesta riippumatta – positiivista palautetta nimenomaan siitä, että kaikki harjoittelu tehdään pallollisena. Eroja on valmentajien välillä, mutta aina kannattaa pyrkiä harjoittamaan useampaa ominaisuutta samanaikaisesti, jos siihen pystytään niin, ettei kummankaan ominaisuuden harjoittaminen kärsi. Gigi Del Neri puolestaan on järjestänyt joukkueilleen säännöllisiä futisgolf-kisoja, joiden ideana on yhdistää ylläpitävä peruskestävyystreeni joukkueen sosiaalisen puolen kehittämiseen.  Hector Cuper puolestaan jakoi Interissä ryhmänsä 11v11-peliin ja iski vuorollaan toiselle joukkueelle nilkkapainot jalkoihin. ”Vapailla jaloilla” pelannut joukkue pystyi näin treenaamaan taktisia asioita hieman helpotetusti, jolloin onnistumisten määrä lisääntyy.

Tuo kuvaamasi harjoittelu on varmasti ihan oikeanlaista, mutta se ei mitenkään poissulje voimaharjoittelun merkitystä. Väitän, että salilla tehdyllä "perinteisellä" voimaharjoittelulla + tuolla kuvaamallasi treenillä saadaan parempi lopputulos tässäkin ominaisuudessa, kuin tuolla treenillä pelkästään. Eli kun lihaksissa on enemmän kykyä tuottaa voimaa, niin silloin tuollakin treenillä saadaan enemmän irti.

Esimerkkinihän nimenomaan on voimaharjoittelua, joten ei se tietenkään voi sulkea pois voimaharjoittelun merkitystä. Mitä sitten lie ”perinteinen” treeni? Onko se sitä, mitä on aina totuttu tekemään ajattelematta, voidaanko sama asia tehdä paremmin? Esimerkkiharjoitteenihan voi ihan hyvin tehdä myös salilla ja sen tarkoituksena on juuri parantaa kykyä tuottaa voimaa. Mainitsemallani tavalla tehtynä siirtovaikutus on tehokkaampi. Kaikessa tekemisessä tulee ottaa huomioon, että aikaa on aina vähän. Lajinomaisuus säästää aikaa siirtovaikutukseen tähtäävältä harjoittelulta.

[jykke]

Peruskuntokausi nähdään usein peruskestävyyden ja perusvoiman kehittämisen aikana.

Jos pelaajan perusvoima on jo tarpeeksi hyvällä tasolla, niin onko orjallisen peruskuntokausi-systeemin noudattaminen tarkoituksenmukaista? Vai minkähän verran joukkueissa käytetään eri pelaajien kohdalla henkilökohtaista voimaharjoitusohjelmaa?

[one happy camper]

Vai minkähän verran joukkueissa käytetään eri pelaajien kohdalla henkilökohtaista voimaharjoitusohjelmaa?

Voimaharjoittelun tulee aina olla yksilöllistä. Vai mitä tällä tarkoitit?

[jykke]

Voimaharjoittelun tulee aina olla yksilöllistä. Vai mitä tällä tarkoitit?

Sitäpä nimenomaan, että onko se.

[erno]

Jos pelaajan perusvoima on jo tarpeeksi hyvällä tasolla, niin onko orjallisen peruskuntokausi-systeemin noudattaminen tarkoituksenmukaista? Vai minkähän verran joukkueissa käytetään eri pelaajien kohdalla henkilökohtaista voimaharjoitusohjelmaa?

Kyllähän kaikissa lajeissa huiput vetävät vuosittain myös peruskuntokaudet.

[Sportacus]

En missään nimessä väittänyt, etteikö salilla pitäisi perus- ja maksimivoimaa treenata. Toin vain esille sen tosiasian, että kyseiset voimanlajit ovat futista silmällä pitäen merkityksettömimmät. Joka tapauksessa mennään täysin ristiin, jos väitetään, että maksimivoiman harjoitusvaikutus ei siirry pelikentälle, koska liikkeet ovat erilaisia ja samassa puheenvuorossa kerrotaan, että saliharjoittelussa ei tulisi pyrkiä lajinomaisuuteen. Ideanahan nimenomaan on se, että perus- ja maksimivoimaa treenatessa salilla liikkeet valitaan niin, että ne ovat samanlaisia kuin pelikentällä. Tällöin ne siirtyvät suoraan lajiin.

Joo, tämä on aika lailla se perinteinen näkemys. Mutta pointti tuossa jutussa oli se, että joidenkin asiantuntijoiden mielestä se hermotuspuoli ei siirry sinne lajiin kuitenkaan kunnolla, vaikka kuinka yritettäisiin tehdä lajinomaisia liikkeitä. Siksi siellä salilla kannattaisi tehdä nimenomaan sen perusvoiman kasvattamiseen tähtäävää harjoittelua, koska siitä sitten loppujen lopuksi kuitenkin saadaan suurin hyöty kentällä. Jos siellä salilla pyritään liikaa lajinomaisuuteen, niin se koko voimaharjoittelu kärsii siitä.

Olisiko sinulla jonkinlaista esimerkkiä siitä, että minkälaista sitten olisi jalkapalloilijan lajinomainen harjoittelu salilla?

Tuosta perus- ja maksimivoiman hyödyttömyydestä olen kyllä eri mieltä. Voima on nopeutta. Ihan pelkällä perusvoiman ja maksimivoiman harjoittelulla pystytään lisäämään nopeutta, vaikka ei erikseen tehtäisi lajinomaista ja nopeusvoimaa. Se perusvoiman harjoitteleminen on kuitenkin se, mikä tukee elimistön toiminnallisuutta, vahvistaa niveliä, antaa sitä potentiaalia suorituskyvylle ja ehkäisee loukkaantumisia.

Kyse ei ole niinkään lihasten kasvamisen pelosta vaan oikeiden suhteiden säilyttämisestä eri fyysisten osa-alueiden välillä. Peruskuntokausi nähdään usein peruskestävyyden ja perusvoiman kehittämisen aikana. Kuitenkin voimaharjoittelulla tulisi pyrkiä rakenteellisten muutosten aikaansaamiseen, mikä vaatii ominaisuuksien harjoittamista ympärivuotisesti. Tässä kohtaa lähestytään jalkapalloilijan perusvoimaharjoittelun problematiikkaa. Jos jalkapalloilija aloittaa säännöllisen perusvoimatreenin 18-vuotiaana, on hän ehtinyt harjoittaa tätä ominaisuutta kymmenen vuotta saavuttaessaan 28 vuoden iän. Mikäli tämä aika on käytetty lihasten poikkipinta-alan kasvattamiseen – siis perusvoimaa kehittävään harjoitteluun, valmentajan on oltava totaalituristi, jos ei ole saanut muokattua pelaajalle kehonrakentajan vartaloa. Bodarin kroppa ei kuitenkaan ole futarin tavoite ja tämän vuoksi perusvoimaharjoittelu on jalkapallossa pääsääntöisesti ylläpitävää.

Se on tietysti totta, että jalkapalloilijallakin on rajallisesti aikaa harjoitteluun ja palautumisresursseja. Eli pitää arvioida minkä ominaisuuksien kehittämiseen laitetut panokset antavat lopulta suurimman hyödyn itse lajissa. Väitän, että voimaharjoittelusta ei sinänsä käytännössä ole koskaan jalkapallossa haittaa, mutta sen treenaaminen on vain sitten pois muusta treenistä. Käytännössähän jalkapalloilija pystyy tosissaan treenaamaan voimaa vain kausien välissä, kauden aikana harjoittelu taitaa käytännössä olla vain ylläpitävää.

Bodarin kroppaa futaajalle ei tule millään voimaharjoittelun määrällä. Bodarin kroppaa ei tule kenellekään ilman steroideja. Eikä bodarin kroppaa todellakaan tule sellaisella harjoittelulla, jossa pyritään perusvoiman ja maksimivoiman kasvattamiseen. Järkevin vertailukohta voisi olla pikajuoksijat. Kun katso huippusprinttereitä, niin näet millainen vartalo on tuloksena vuosien kovan nopeuteen tähtäävän voimaharjoittelun, geneettisen lahjakkuuden ja dopingaineiden käytön yhdistelmästä. Kun otetaan huomioon, että futaaja ei vedä designsteroideja, ei ole voimalajeihin yhtä lahjakas, treenaa voimaa aktiivisesti vain osan vuodesta ja käyttää palautumisresursseja myös aerobiseen ja muuhun harjoitteluun, niin futaajalle ei todellakaan kerry edes niitä pikajuoksijan lihaksia, vaikka kuinka yrittäisi. Katsotaanpa vähän sprinttereiden mittoja: Usain Bolt 196cm 86kg, Justin Gatlin 185cm 79kg, Shawn Crawford 181cm 75kg, Francis Obikwelu 191cm 74kg. Ei nuo nyt niin mahdottomia elopainoja ole futaajalle? Ja tosiaan noin isoksi futaajan ei todellakaan tarvitse pelätä kasvavansa voimaharjoittelulla. Voimaharjoittelun negatiivisia vaikutuksia on mielestäni ihan turha pelätä, ei sellaisia käytännössä juuri ole.

Jalkaprässi mittaa lonkan ja polven ojennuksen voimaa eli reisien ja pakaralihasten voimaa sulkien pois mm. tukilihasten vaikutuksen ja eri lihasten yhteistyön. Kyykkytulos jättää kertomatta, onko vika voimassa, lihasten yhteistyössä vai liikettä tukevissa lihaksissa. Lisäksi – kuten aiemmin mainittiin – kyykkytuloksiin eroja tuottaa suoritustekniikka. Jalkaprässillä voidaan siis todeta lihas riittävän vahvaksi tai liian heikoksi. Tämä on nimenomaan se ratkaiseva tieto harjoittelun suunnittelussa. Kunnollisten liikkeiden lisäksi kun on mietittävä tarkkaan myös sopivat vastukset. Mikäli taas ongelman todetaan syntyvän liikettä tukevien lihasten heikkoudesta, voidaan lisätä harjoitusohjelmaan myös suoraan näitä lihaksia kehittäviä liikkeitä. Jos taas vika on lihasten yhteistyössä, kannattaa tätä ominaisuutta harjoittaa ensin pienemmillä painoilla. Kyykkytuloksesta näihin harjoittelun suunnitteluun vaikuttaviin asioihin ei saada vastauksia.

Kyykkytulos jättää kertomatta, että onko vika voimassa, lihasten yhteistyössä vai liikettä tukevissa lihaksissa. Totta. Mutta resepti noihin kaikkiin on ihan sama, kyykkääminen. Siksi en näe kyykyllä testaamisessa tuossa mielessä ongelmaa. Kyykky mittaa juuri sitä todellista kykyä tuottaa voimaa todellisessa liikkeessä. Ongelmaksi kyykyssä voi ehkä tulla se, että ykkösmaksimin koittaminen huonolla tekniikalla voi johtaa loukkaantumisiin. Kyllä jalkakyykkyä ja rinnallevetoa käytetään testiliikkeinä aika monessa lajissa ja monessa joukkueessa. Ja jos mietitään taas vaikka pikajuoksijoita, niin siellä tuskin kukaan edes tosissaan ehdottaisi prässiä testilaitteeksi. Ja siellä puolella asiantuntemus voimaharjoittelussa on aika eri luokkaa kuin kotimaisilla futisvalmentajilla.


Mutta sekin pitää vielä todeta, että asiat voi tehdä monella tapaa ja monella tapaa voi myös saada ihan hyviä tuloksia. Varsinkin jalkapallon kaltaisessa erittäin monipuolisessa lajissa vaihtoehtoja on harjoittelussa koko lailla rajattomasti.


Tukeem Abdullah Jaferilla on selvästi käytännön kokemusta futaajien fyysisestä valmennuksesta. Saako udella, että kuinka korkealta tasolta?

[Jalgpall mängija]

Chelsean testi ainut mittari 

[tupoleevi]

Chelsean testi pähkinänkuoressa? Eli vaikkapa ranskalaisilla viivoilla.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Joo, tämä on aika lailla se perinteinen näkemys. Mutta pointti tuossa jutussa oli se, että joidenkin asiantuntijoiden mielestä se hermotuspuoli ei siirry sinne lajiin kuitenkaan kunnolla, vaikka kuinka yritettäisiin tehdä lajinomaisia liikkeitä. Siksi siellä salilla kannattaisi tehdä nimenomaan sen perusvoiman kasvattamiseen tähtäävää harjoittelua, koska siitä sitten loppujen lopuksi kuitenkin saadaan suurin hyöty kentällä. Jos siellä salilla pyritään liikaa lajinomaisuuteen, niin se koko voimaharjoittelu kärsii siitä.

Lajinomainen punttitreenihän ei missään nimessä sulje pois mahdollisuutta kasvattaa perusvoimaa. Perusvoiman kasvattamiseen tähtäävä treeni ja lajinomaisuus eivät ole millään tasolla ristiriidassa. En vain ymmärrä, miten voimaharjoittelu voi kärsiä lajinomaisuudesta. Jos puhutaan maksimivoimasta, suurimman mahdollisen voiman tuottaminen kehittyy maksimaalisesti juuri niissä liikkeissä, joita salilla tehdään. Jos nämä liikkeet mukailevat lajisuoritusta, on kai selvää, että siirtovaikutus on tehokkaampi. Tässä tapauksessa myös liikettä tuottavat ja tukevat lihakset kehittyvät oikeassa suhteessa omiin tehtäviinsä.

Olisiko sinulla jonkinlaista esimerkkiä siitä, että minkälaista sitten olisi jalkapalloilijan lajinomainen harjoittelu salilla?

Kaikki harjoittelu tulisi perustaa analyysiin siitä, mitä lajisuorituksessa tapahtuu. Lajinomaisuus saliharjoittelussa – vaikkapa perusvoimatreenin ollessa esimerkkinä – tarkoittaa siis sitä, että liikeanalyysillä pyritään löytämään lajissa usein toistuvia suorituksia mukailevat liikkeet. Asennot, liikeradat, nivelkulmat ja jännitys-rentous-vaiheet on saatettava mahdollisimman samanlaisiksi itse lajisuorituksen kanssa. Jos esimerkiksi halutaan kehittää potkuvoimaa ja laukaistessa käytettäviä lihaksia, voimaharjoitteen tulisi olla biomekaanisesti mahdollisimman lähellä pelitilanteessa tehtävää suoritusta.

Tuosta perus- ja maksimivoiman hyödyttömyydestä olen kyllä eri mieltä. Voima on nopeutta. Ihan pelkällä perusvoiman ja maksimivoiman harjoittelulla pystytään lisäämään nopeutta, vaikka ei erikseen tehtäisi lajinomaista ja nopeusvoimaa. Se perusvoiman harjoitteleminen on kuitenkin se, mikä tukee elimistön toiminnallisuutta, vahvistaa niveliä, antaa sitä potentiaalia suorituskyvylle ja ehkäisee loukkaantumisia.

Voima on nopeutta, kyllä. Jos vielä tarkemmin halutaan sanoa, on nopeus voiman lajeista nimenomaan nopeusvoimaa – ei perus- tai maksimivoimaa. Jos puhutaan puhtaasti vain kuntotekijöistä, nopeuden kehittämisessä on kyse lihassolusuhteiden manipuloimisesta. Geeniperimä antaa yksilölle tietyn määrän nopeita ja hitaita (kestäviä) lihassoluja. Parempaan nopeuden tuottamiseen tähdätessä pyritään vaikuttamaan nopeiden lihassolujen määrään. Tähän ei juuri vaikuteta perusvoimaharjoittelulla.

Lihassolujen kasvaminen voidaan jakaa kahtia; sarkoplasmiseen ja fibrillaariseen. Sarkoplasminen kasvu tarkoittaa lihaksen pinta-alan kasvamista, ilman että sillä olisi vaikutusta lihasvoiman kasvuun. Perusvoimaharjoittelu johtaa suurelta osin tähän. Fibrillaarinen kasvu syntyy aktiini- ja myosiinifilamenttien määrän kasvusta. Tämä on voimantuottoa kehittävää kasvua. Maksimivoimaharjoittelulla pystytään aikaansaamaan fibrillaarista kasvua. Silti on myös mietittävä, kuinka paljon jalkapalloilija tarvitsee sellaista maksimaalista voimantuottoa, joka ei kategorioidu räjähtäväksi voimaksi.

Se on tietysti totta, että jalkapalloilijallakin on rajallisesti aikaa harjoitteluun ja palautumisresursseja. Eli pitää arvioida minkä ominaisuuksien kehittämiseen laitetut panokset antavat lopulta suurimman hyödyn itse lajissa. Väitän, että voimaharjoittelusta ei sinänsä käytännössä ole koskaan jalkapallossa haittaa, mutta sen treenaaminen on vain sitten pois muusta treenistä. Käytännössähän jalkapalloilija pystyy tosissaan treenaamaan voimaa vain kausien välissä, kauden aikana harjoittelu taitaa käytännössä olla vain ylläpitävää.

Bodarin kroppaa futaajalle ei tule millään voimaharjoittelun määrällä. Bodarin kroppaa ei tule kenellekään ilman steroideja. Eikä bodarin kroppaa todellakaan tule sellaisella harjoittelulla, jossa pyritään perusvoiman ja maksimivoiman kasvattamiseen. Järkevin vertailukohta voisi olla pikajuoksijat. Kun katso huippusprinttereitä, niin näet millainen vartalo on tuloksena vuosien kovan nopeuteen tähtäävän voimaharjoittelun, geneettisen lahjakkuuden ja dopingaineiden käytön yhdistelmästä. Kun otetaan huomioon, että futaaja ei vedä designsteroideja, ei ole voimalajeihin yhtä lahjakas, treenaa voimaa aktiivisesti vain osan vuodesta ja käyttää palautumisresursseja myös aerobiseen ja muuhun harjoitteluun, niin futaajalle ei todellakaan kerry edes niitä pikajuoksijan lihaksia, vaikka kuinka yrittäisi. Katsotaanpa vähän sprinttereiden mittoja: Usain Bolt 196cm 86kg, Justin Gatlin 185cm 79kg, Shawn Crawford 181cm 75kg, Francis Obikwelu 191cm 74kg. Ei nuo nyt niin mahdottomia elopainoja ole futaajalle? Ja tosiaan noin isoksi futaajan ei todellakaan tarvitse pelätä kasvavansa voimaharjoittelulla. Voimaharjoittelun negatiivisia vaikutuksia on mielestäni ihan turha pelätä, ei sellaisia käytännössä juuri ole.

Nykyaikaiset pikajuoksijat ovat enää harvemmin benjohnsoneita. Mainitsemistasi sprinttereistä oikeastaan vain Shawn Crawfordin voisi sekoittaa kehonrakentajaan. Sitä on vaikea sanoa, johtuuko tämä varovaisuudesta dopingin kanssa vai voimaharjoittelun muuttumisesta yhä puhtaammin nopeusvoimatyyppiseksi. Kuitenkin vertaus on ontuva, sillä satasen juoksijat eivät taistele koko elopainoaan vastaan itseään liikuttaessa. Heidän suorituksensa lähtöä lukuun ottamatta on vain puhtaasti suoraa juoksemista. Jalkapallossa kropan vastusta käytetään hyvin eri tavoin mm. suoraan ylöspäin suuntautuvissa hypyissä ja suunnanmuutoksissa. Moni pikajuoksijahan kilpailee myös pituushypyssä. Järjestäen nämä loikkaavat sprintterit erottuvat lähtöviivalla kilpakumppaneitaan gasellimaisempina. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että pikajuoksijoiden pituus/paino-suhde olisi jalkapalloilijalle epäsopiva. Ideahan on lähinnä siinä, että jokainen tarpeeton kilo on nimenomaan tarpeeton. Jossain vaiheessa on mietittävä, onko perusvoimaharjoittelusta enää hyötyä, koska tietyn perusvoimatason saavutettua harjoittelu muuttuu ajan hukkaamiseksi. Nopeusvoiman suhteen tätä arviota ei tarvitse tehdä. Solusuhteiltaan jalkapalloilijaa tulisi mieluummin verrata 400-800 metrin juoksijoihin.

Kyykkytulos jättää kertomatta, että onko vika voimassa, lihasten yhteistyössä vai liikettä tukevissa lihaksissa. Totta. Mutta resepti noihin kaikkiin on ihan sama, kyykkääminen. Siksi en näe kyykyllä testaamisessa tuossa mielessä ongelmaa. Kyykky mittaa juuri sitä todellista kykyä tuottaa voimaa todellisessa liikkeessä. Ongelmaksi kyykyssä voi ehkä tulla se, että ykkösmaksimin koittaminen huonolla tekniikalla voi johtaa loukkaantumisiin.

Kyykkääminen nyt ei kuitenkaan ihan noin yleispätevä vastaus kaikkiin ongelmiin ole. Mikäli vika on lihaksen sisäisessä koordinaatiossa, tulee harjoittelu aloittaa mahdollisimman yksinkertaistettuna. Mikäli vika on lihasten välisessä koordinaatiossa, sen korjaamiseen paras keino on koordinaatioharjoittelu. Jos taas ongelmat ovat liikettä tukevien lihasten heikkoudessa, kannattaa tukevia lihaksia harjoittaa erikseen – suoraan näihin lihaksiin kohdistuvilla liikkeillä. Lisäksi on mietittävä sopivat vastukset, sillä vian ollessa joku muu kuin itse liikettä aikaansaavien lihasten voima, on painojen lisäämisen suhteen oltava erittäin varovainen.

Kyllä jalkakyykkyä ja rinnallevetoa käytetään testiliikkeinä aika monessa lajissa ja monessa joukkueessa. Ja jos mietitään taas vaikka pikajuoksijoita, niin siellä tuskin kukaan edes tosissaan ehdottaisi prässiä testilaitteeksi. Ja siellä puolella asiantuntemus voimaharjoittelussa on aika eri luokkaa kuin kotimaisilla futisvalmentajilla.

Kyllähän taitokilpailuitakin käytetään monessa joukkueessa taitotestinä, vaikka aika kaukana ollaan todellisesta taidosta. Kysehän on ennemminkin siitä, mitä testaamisella halutaan selvittää. Esimerkiksi kuntopyörällä voidaan ihan hyvin määrittää myös jalkapalloilijoiden aerobista ja anaerobista kynnystä. Se ei kuitenkaan kerro juoksutekniikan taloudellisuudesta mitään, mutta silloin valmentajan tarkoituksena tuskin on tätä tietoa hakeakaan. Harjoittelu ja testaaminen ovat eri asioita. Lopultahan resepti näiden kynnysten kehittämiseen on luultavimmin joku muu kuin testaustapa. Pikajuoksuvalmentajien ja jalkapallovalmentajien voimaharjoittelutietämyksen arviointi puolestaan on melkoista yleistystä ja mutua. Suomessahan jalkapallojoukkueissa toimivat fyysiset valmentajat ovat käyneet yleensä samat koulut kuin pikajuoksuvalmentajatkin. Koulutukseen sisältyvät tehtävät kuitenkin tehdään useimmiten omaa lajia silmällä pitäen, joten tietotaito kehittyy valmentajilla oman lajin vaatimuksia ja lainalaisuuksia seuraten.

Tukeem Abdullah Jaferilla on selvästi käytännön kokemusta futaajien fyysisestä valmennuksesta. Saako udella, että kuinka korkealta tasolta?

En ole erikoistunut fyysiseen valmentamiseen. Näen kuitenkin asian niin, että lajeissa joihin sisältyy fyysinen elementti, valmentajan on tunnettava myös tämä alue riittävän hyvin, vaikka apuna olisikin erikoisvalmentaja. Sama koskee teknistä, taktista ja psyykkistä osa-aluetta. Yksittäinenkin suoritus yleensä koostuu kaikista näistä elementeistä.

[Sportacus]

Lajinomainen punttitreenihän ei missään nimessä sulje pois mahdollisuutta kasvattaa perusvoimaa. Perusvoiman kasvattamiseen tähtäävä treeni ja lajinomaisuus eivät ole millään tasolla ristiriidassa. En vain ymmärrä, miten voimaharjoittelu voi kärsiä lajinomaisuudesta. Jos puhutaan maksimivoimasta, suurimman mahdollisen voiman tuottaminen kehittyy maksimaalisesti juuri niissä liikkeissä, joita salilla tehdään. Jos nämä liikkeet mukailevat lajisuoritusta, on kai selvää, että siirtovaikutus on tehokkaampi. Tässä tapauksessa myös liikettä tuottavat ja tukevat lihakset kehittyvät oikeassa suhteessa omiin tehtäviinsä.

Kaikki harjoittelu tulisi perustaa analyysiin siitä, mitä lajisuorituksessa tapahtuu. Lajinomaisuus saliharjoittelussa – vaikkapa perusvoimatreenin ollessa esimerkkinä – tarkoittaa siis sitä, että liikeanalyysillä pyritään löytämään lajissa usein toistuvia suorituksia mukailevat liikkeet. Asennot, liikeradat, nivelkulmat ja jännitys-rentous-vaiheet on saatettava mahdollisimman samanlaisiksi itse lajisuorituksen kanssa. Jos esimerkiksi halutaan kehittää potkuvoimaa ja laukaistessa käytettäviä lihaksia, voimaharjoitteen tulisi olla biomekaanisesti mahdollisimman lähellä pelitilanteessa tehtävää suoritusta.

Tuossa lajinomaisuuteen pyrkimisessä vain mennään helposti liian pitkälle, jolloin se todellinen voimaharjoittelu kärsii. Esimerkiksi jalkakyykkyä ja maastavetoa ei oikein pysty millään lajinomaisella harjoitteella korvaamaan. Noissa liikkeissä on oleellista suuret painot ja paljon lihasryhmiä samaan aikaan toiminnassa. Tästä on seurauksena tukilihasten vahvistuminen, suuri hormonaalinen vaste ja myös voiman ja lihasten kasvaminen. Jos jalkakyykky korvataan lajinomaisuuden nimissä vaikkapa askelkyykyllä, niin painot ovat huomattavasti pienemmät ja siksi siitä ei saada kaikkia vastaavia hyötyjä kuin jalkakyykystä. Puhumattakaan sitten että aletaan tekemään jotain tosi tosi funktionaalista toinen jalka tasapainolaudalla tai voimistelupallon päällä, jolloin varsinaisesta voimaharjoittelusta ei tule oikein mitään. Toki askelkyykkykin on hyvä liike jalkakyykyn lisäksi, mutta ei se suoraan pysty korvaamaan jalkakyykkyä, ainakaan perusvoiman harjoittelussa.

Ja kuten tuossa jo aiemmin sanoin, tuo lajinomaisen harjoittelun todellinen siirtovaikutus lajin puolelle on hiukan kyseenalainen. Voi olla, että tuota tehdä jopa aika lailla turhaan. Vaikka ne nivelkulmat ja liikeradat ja vastaavat olisivat kuinka samat kuin lajissa, niin hermotuksen puolesta se ei välttämättä siltikään siirry kunnolla lajin puolelle. Tuolla kuvaamallasi logiikalla jalkakyykkyä pitäisi tehdä vain neljäsosakyykkyä, koska itse lajissakaan ei mennä juurikaan syvälle kyykkyyn.  Mutta todellisuudessa lihasten tasapuoliseksi vahvistamiseksi, liikkuvuuden ylläpitämiseksi, jne. se kyykky pitäisi tehdä mahdollisimman syvänä, täydellä liikeradalla. Ainakin peruskuntokaudella.

Voima on nopeutta, kyllä. Jos vielä tarkemmin halutaan sanoa, on nopeus voiman lajeista nimenomaan nopeusvoimaa – ei perus- tai maksimivoimaa. Jos puhutaan puhtaasti vain kuntotekijöistä, nopeuden kehittämisessä on kyse lihassolusuhteiden manipuloimisesta. Geeniperimä antaa yksilölle tietyn määrän nopeita ja hitaita (kestäviä) lihassoluja. Parempaan nopeuden tuottamiseen tähdätessä pyritään vaikuttamaan nopeiden lihassolujen määrään. Tähän ei juuri vaikuteta perusvoimaharjoittelulla.

Lihassolujen kasvaminen voidaan jakaa kahtia; sarkoplasmiseen ja fibrillaariseen. Sarkoplasminen kasvu tarkoittaa lihaksen pinta-alan kasvamista, ilman että sillä olisi vaikutusta lihasvoiman kasvuun. Perusvoimaharjoittelu johtaa suurelta osin tähän. Fibrillaarinen kasvu syntyy aktiini- ja myosiinifilamenttien määrän kasvusta. Tämä on voimantuottoa kehittävää kasvua. Maksimivoimaharjoittelulla pystytään aikaansaamaan fibrillaarista kasvua. Silti on myös mietittävä, kuinka paljon jalkapalloilija tarvitsee sellaista maksimaalista voimantuottoa, joka ei kategorioidu räjähtäväksi voimaksi.

Meillä on ilmeisesti hieman eri käsitys perusvoimaharjoittelun käsitteestä. Minä olen tuolla tarkoittanut lähinnä sellaista 5-8 toiston sarjoilla tehtävää harjoittelua. Tuo nimenomaan aiheuttaa pääosin fibrillaarista lihaskasvua. Sarkoplasmista kasvua saadaan aikaan sitten yli 10 toiston sarjoilla. Tokihan molempia tulee kaikilla sarjapituuksilla, mutta suhde vaihtelee. Maksimivoimaharjoittelulla, eli alle 5 toiston sarjoilla sitten taas kehitetään lähinnä hermotusta ja tuon hyödyllisyydestä lajin kannalta on siis ollut puhetta jonkin verran. Ilmeisesti olemme tässä puhuneet hieman termeillä tai ainakin ymmärtäneet ne eri tavoin?

Tuosta lihassolujakaumasta ei ilmeisesti oikein ole vieläkään varmaa tietoa, että kuinka paljon sitä pystyy harjoittelulla muuttamaan. Pääosinhan se kai on geneettistä ja ainakaan kasvuiän jälkeen ei enää kovin paljoa pysty harjoittelulla vaikuttamaan.

Nuo alle 8 toiston sarjat ja hieman pidemmätkin kyllä vaikuttavat pääosin nimenomaan nopeisiin lihassoluihin. Ja liikkeen ei tarvitse olla nopea, jotta se ottaisi nimenomaan nopeisiin lihassoluihin. Varsin hitaastikin tehty toisto lähellä maksimipainoja kuormittaa nimenomaan nopeita lihassoluja. Tuo maksimivoiman ja räjähtävän voiman ero on sinänsä aika veteen piirretty viiva.

Kyykkääminen nyt ei kuitenkaan ihan noin yleispätevä vastaus kaikkiin ongelmiin ole. Mikäli vika on lihaksen sisäisessä koordinaatiossa, tulee harjoittelu aloittaa mahdollisimman yksinkertaistettuna. Mikäli vika on lihasten välisessä koordinaatiossa, sen korjaamiseen paras keino on koordinaatioharjoittelu. Jos taas ongelmat ovat liikettä tukevien lihasten heikkoudessa, kannattaa tukevia lihaksia harjoittaa erikseen – suoraan näihin lihaksiin kohdistuvilla liikkeillä. Lisäksi on mietittävä sopivat vastukset, sillä vian ollessa joku muu kuin itse liikettä aikaansaavien lihasten voima, on painojen lisäämisen suhteen oltava erittäin varovainen.

Joo, eihän se kyykkääminenkään yksinään mikään autuaaksi tekevä ratkaisu ole. Mutta väitän, että jalkaprässillä jalkoja treenaamalla, erillisellä koordinaatio harjoittelulla ja erillisellä tukilihasten harjoittelulla ei kuitenkaan päästä samaan lopputulokseen kuin jalkakyykyllä.

Jalkakyykky ja maastaveto ovat muuten erittäin hyviä ja funktionaalisia liikkeitä keskivartalon tukilihaksille, jotkut voimailijat ovat sitä mieltä, että keskivartalolle ei juuri muuta tarvitse tehdäkään.

Pikajuoksuvalmentajien ja jalkapallovalmentajien voimaharjoittelutietämyksen arviointi puolestaan on melkoista yleistystä ja mutua. Suomessahan jalkapallojoukkueissa toimivat fyysiset valmentajat ovat käyneet yleensä samat koulut kuin pikajuoksuvalmentajatkin. Koulutukseen sisältyvät tehtävät kuitenkin tehdään useimmiten omaa lajia silmällä pitäen, joten tietotaito kehittyy valmentajilla oman lajin vaatimuksia ja lainalaisuuksia seuraten.

No onhan se yleistystä, mutta niin se vaan pääosin on. Ei se pelkkä jonkun koulutuksen käyminen tee kenestäkään todellista asiantuntijaa millään valmennuksen saralla. Jalkapallo valmentajan saama koulutus fyysisestä valmennuksesta ei kuitenkaan ole mikään kovin laaja ja siitäkin vain pieni osa keskittyy voimaharjoitteluun. Onhan se selvä, että pikajuoksun kaltaisessa lajissa valmentajan on pakko olla asiantuntija voimaharjoittelussa, kun sen merkitys lajissa on niin suuri.


Voisi muuten kuvitella, että vaikkapa jari Litmanen hyötyisi voimaharjoittelusta varsin paljon loukkaantumisherkkyyttä ajatellen. Sopivalla voimaharjoittelulla saisi vahvistettua lihaksia, jänteitä ja niveliä, korjattua lihastasapainon kuntoon ja parannettua liikkuvuutta. Jo pelkkä Litmasen liikkuminen näyttää siltä, että elimistössä ei ole kaikki tasapainossa. Ehkäpä asiantunteva fysiikkavalmentaja olisi osannut tuonkin korjata jo aikanaan ja osalta tuosta loukkaantumissumasta olisi vältytty.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Tuossa lajinomaisuuteen pyrkimisessä vain mennään helposti liian pitkälle, jolloin se todellinen voimaharjoittelu kärsii. Esimerkiksi jalkakyykkyä ja maastavetoa ei oikein pysty millään lajinomaisella harjoitteella korvaamaan. Noissa liikkeissä on oleellista suuret painot ja paljon lihasryhmiä samaan aikaan toiminnassa. Tästä on seurauksena tukilihasten vahvistuminen, suuri hormonaalinen vaste ja myös voiman ja lihasten kasvaminen. Jos jalkakyykky korvataan lajinomaisuuden nimissä vaikkapa askelkyykyllä, niin painot ovat huomattavasti pienemmät ja siksi siitä ei saada kaikkia vastaavia hyötyjä kuin jalkakyykystä. Puhumattakaan sitten että aletaan tekemään jotain tosi tosi funktionaalista toinen jalka tasapainolaudalla tai voimistelupallon päällä, jolloin varsinaisesta voimaharjoittelusta ei tule oikein mitään. Toki askelkyykkykin on hyvä liike jalkakyykyn lisäksi, mutta ei se suoraan pysty korvaamaan jalkakyykkyä, ainakaan perusvoiman harjoittelussa.

Mieluusti kuulisin, miten lajinomaisuuteen pyrittäessä mennään liian pitkälle. Missään nimessähän en tarkoita, että perusvoimaa tulisi harjoittaa tasapainolaudoilla tai vastaavilla apuvälineillä, joilla ei ole mitään tekemistä lajinomaisuuden kanssa. Joka tapauksessa olen eri mieltä siitä, etteikö peruskyykkyä voisi korvata askelkyykyllä. Oleellistahan ei ole suuret painot, vaan vastuksen prosentuaalinen osuus maksimista juuri kyseisessä liikkeessä. Tämän takia siitä ei ole haittaa, että askelkyykyn kuorma on pienempi.

Ja kuten tuossa jo aiemmin sanoin, tuo lajinomaisen harjoittelun todellinen siirtovaikutus lajin puolelle on hiukan kyseenalainen. Voi olla, että tuota tehdä jopa aika lailla turhaan. Vaikka ne nivelkulmat ja liikeradat ja vastaavat olisivat kuinka samat kuin lajissa, niin hermotuksen puolesta se ei välttämättä siltikään siirry kunnolla lajin puolelle.

Minkä takia ei siirtyisi? No, toki on totta, että lajinomaisuuteen pyrittäessäkään tuskin koskaan päästään niin lähelle itse lajisuoritusta, että liikesuoritus siirtyisi suoraan lajiin. Silti lienee kai selvää, että mitä lajinomaisemmin harjoitellaan, sitä vähemmän siirtovaikutuksen aikaansaamiseksi on tehtävä töitä. Kun aikaisemmin puhuit kineettisestä ketjusta, niin siinähän idea on juuri se, että kropan vivut liikkuvat suhteessa toisiinsa oikeassa järjestyksessä. Mitä erilaisempi liike on itse lajisuorituksen kanssa, sitä erilaisempi on myös kehon osien liikejärjestys.

Tuolla kuvaamallasi logiikalla jalkakyykkyä pitäisi tehdä vain neljäsosakyykkyä, koska itse lajissakaan ei mennä juurikaan syvälle kyykkyyn.  Mutta todellisuudessa lihasten tasapuoliseksi vahvistamiseksi, liikkuvuuden ylläpitämiseksi, jne. se kyykky pitäisi tehdä mahdollisimman syvänä, täydellä liikeradalla. Ainakin peruskuntokaudella.

Ei kai kyykkyä harjoitella kyykkyyn menemisen takia? Jos ajatellaan lonkka- ja polviniveliä, niin esimerkiksi laukaistessa tai juostessa niiden tulisi koukistua ja ojentua vähintään saman verran kuin kyykyssä. Kaksinkamppailuissa, harhautuksissa, suunnanmuutoksissa ja vaikkapa nurmen pinnasta pystyyn noustessa käytetään suuria alueita eri nivelkulmista. Tulkitsit siis logiikan väärin.

Meillä on ilmeisesti hieman eri käsitys perusvoimaharjoittelun käsitteestä. Minä olen tuolla tarkoittanut lähinnä sellaista 5-8 toiston sarjoilla tehtävää harjoittelua. Tuo nimenomaan aiheuttaa pääosin fibrillaarista lihaskasvua. Sarkoplasmista kasvua saadaan aikaan sitten yli 10 toiston sarjoilla. Tokihan molempia tulee kaikilla sarjapituuksilla, mutta suhde vaihtelee. Maksimivoimaharjoittelulla, eli alle 5 toiston sarjoilla sitten taas kehitetään lähinnä hermotusta ja tuon hyödyllisyydestä lajin kannalta on siis ollut puhetta jonkin verran. Ilmeisesti olemme tässä puhuneet hieman termeillä tai ainakin ymmärtäneet ne eri tavoin?


Nuo alle 8 toiston sarjat ja hieman pidemmätkin kyllä vaikuttavat pääosin nimenomaan nopeisiin lihassoluihin. Ja liikkeen ei tarvitse olla nopea, jotta se ottaisi nimenomaan nopeisiin lihassoluihin. Varsin hitaastikin tehty toisto lähellä maksimipainoja kuormittaa nimenomaan nopeita lihassoluja. Tuo maksimivoiman ja räjähtävän voiman ero on sinänsä aika veteen piirretty viiva.

No on tietysti totta, että toistomääriä ajatellen eri voimanlajit menevät toistensa päälle. Tämän takia tulisi myös huomioida mm. harjoitustavoite ja työskentelytapa. Perusvoimaharjoittelu toistomäärillä mitattuna voi olla oikeastaan mitä vain 5-12 väliltä. Harjoitustavoite on lihaksen poikkipinta-alan kasvu. Työskentelytavat voivat vaihdella hitaasta nopeahkoon. Missään nimessä tällä ei pystytä kovinkaan suoraan vaikuttamaan nopeaan voimantuottoon. Tässä kohtaa pitää myös huomioida kokonaistyöskentelyaika, sillä energiantuottomenetelmät muuttuvat ja myös kasvuvaikutus. Jos vaikka kahdeksankin toistoa tehdään suorituksen nopeutta selvästi rajoittavilla painoilla, ollaan jo aika puhtaasti sarkoplasmisen kasvun alueella. Edelleen kuitenkin painotan sitä, että jalkapalloilija ei tarvitse loputonta perusvoimatasoa, sillä lajissa liikkeet tehdään pääasiassa submaksimaalisella teholla mahdollisimman nopeasti. Tämän vuoksi nopeusvoima on ehdottomasti tärkein voiman osa-alue futareille.

Joo, eihän se kyykkääminenkään yksinään mikään autuaaksi tekevä ratkaisu ole. Mutta väitän, että jalkaprässillä jalkoja treenaamalla, erillisellä koordinaatio harjoittelulla ja erillisellä tukilihasten harjoittelulla ei kuitenkaan päästä samaan lopputulokseen kuin jalkakyykyllä.

Jalkaprässin puolesta harjoitusmuotona ei mielestäni kukaan ole puhunut. Pointtihan oli se, ettei testaus- ja harjoitusmenetelmien täydy olla samoja. Voit unohtaa prässin ja kyykyn jopa kokonaan, jos voimat ovat jo riittävällä tasolla ja vika on koordinaatiossa. Ei tällöin tarvitse tukilihaksiakaan kehittää vaan parhaaseen tulokseen päästään pelkällä koordinaatiotreenillä. Jos taas vika on tukilihasten heikkoudessa ja koordinaatio sekä liikettä tuottavat lihakset ovat kunnossa, voi keskittyä treenaamaan tukilihaksia liikkeillä, jotka kohdistuvat suoraan kyykkyä tukeviin lihaksiin.

Jalkapallo valmentajan saama koulutus fyysisestä valmennuksesta ei kuitenkaan ole mikään kovin laaja ja siitäkin vain pieni osa keskittyy voimaharjoitteluun. Onhan se selvä, että pikajuoksun kaltaisessa lajissa valmentajan on pakko olla asiantuntija voimaharjoittelussa, kun sen merkitys lajissa on niin suuri.

Nyt menee taas yleistykseksi. Mikä on jalkapallovalmentajan saama fyysinen koulutus? Eiköhän siinä ole aika paljon eroja valmentajien välillä. Käsitykseni mukaan nykyisin yhä enenevissä määrin valmentajilla on yleisvalmennuksellinen koulupohja yliopistolta, AMK:sta tai opistotasolta, jota täydennetään lajiliiton kursseilla. Osalla on fysioterapiaopinnot taustalla, toiset taas ovat kouluttautuneet personal trainereiksi. Perusajatus tulisi kuitenkin olla se, että tieto haetaan sieltä, missä sitä on tarjolla eli Palloliiton tarjoama koulutus on vain pieni osa tavoitteellisten valmentajien opintoja. Kuitenkin punainen lanka on se, että voima on aina lajikohtainen asia.

[Speed King]

Ihan mielenkiintoinen ketju...

Sen verran voin kahden lajin (voimaharjoittelu, jalkapallo) asiantuntijana  sanoa, että Sportacus selvästi tietää mistä puhuu, mutta Tukeem Abdullah Jafer ainoastaan luulee tietävänsä.

Harmi, että futispiireissä Jaferin ajatukset voimaharjoittelusta ovat varsin yleisiä.

Sportacuksella on asiasta selvästi muutakin kuin teoreettista tietoa.

[one happy camper]

Harmi, että futispiireissä Jaferin ajatukset voimaharjoittelusta ovat varsin yleisiä.

Itsekin olen mielenkiinnolla ketjua seuraillut. En millään muotoa väitä olevani asiantuntija, vaan ihan muutamia fyysisen valmennuksen kursseja läpikäynyt valmentaja, joten en koe olevani oikea henkilö kommentoimaan yksittäisiä esiintulleita väitteitä. Asia mikä tässä mietityttää on se, että Tukeemin kirjoittamat pointit ovat mielestäni hyvin pitkälti linjassa esim. Suomen suurimman piirin fyysisen valmennuksen koulutuksen kanssa, ihan alkeiskoulutuksesta myöhempiin vaiheisiin saakka. Sanoisin, että jos hän täysin metsässä tässä asiassa on, niin huolestuttavaltahan se kuulostaisi.

Keitä nämä tässä ketjussa esiin nostetut mystiset asiantuntijat ovat? Kuten todettua, jalkapallon fyysisestä valmennuksesta vastaavat ammattilaiset ovat käyneet samoja koulutuksia, kuin monien muidenkin huippulajien osaajat (esim. liikuntatieteen maisteri). Siksi tuntuu erikoiselta, että koulutuksensa aikana juuri jalkapalloon erikoistuneet ihmiset olisivat jo vuosikaupalla menneet eri reittejä kuin pitäisi, aina Veikkausliigatasoa myöten.

[Speed King]

Asia mikä tässä mietityttää on se, että Tukeemin kirjoittamat pointit ovat mielestäni hyvin pitkälti linjassa esim. Suomen suurimman piirin fyysisen >valmennuksen koulutuksen kanssa, ihan alkeiskoulutuksesta myöhempiin vaiheisiin saakka.

Olet varmasti oikeassa ja se on huolestuttavaa. Pointtien takaa on luettavissa selvät ennakkoluulot kunnollista voimaharjoittelua kohtaan ja samalla myös se, ettei asiasta ole tarpeeksi käytännön tietoa ja kokemusta. Tukeemin pointit ovat lähinnä teoreettista päättelyä, eikä logiikka oikein kestä päivänvaloa.

Sanoisin, että jos hän täysin metsässä tässä asiassa on, niin huolestuttavaltahan se kuulostaisi.

Ei voi sanoa, että täysin metsässä, mutta niissä asioissa aika pahasti, missä nyt yleensäkin voi olla. Kuvaavaa on se, että Tukeem esim kuvittelee, että futareista tulisi jotain bodareita kymmenen vuoden kunnollisella saliharjoittelua. Se on juuri sitä kiikkustuolissa pääteltyä höttöä, mitä valitettavasti syötetään niille, joiden todellakin pitäisi treenata/treenauttaa siellä kunnolla. Voimaharjoitteluun liitty hirvittävästi ennakkoluuloja ja muka-tietoa, joka estää tekemästä fiksuja ratkaisuja. Sportacus kertoi aika tarkalleen sen, mitten asia pitäisi hoitaa.

Keitä nämä tässä ketjussa esiin nostetut mystiset asiantuntijat ovat? Kuten todettua, jalkapallon fyysisestä valmennuksesta vastaavat ammattilaiset ovat käyneet samoja koulutuksia, kuin monien muidenkin huippulajien osaajat (esim. liikuntatieteen maisteri). Siksi tuntuu erikoiselta, että koulutuksensa aikana juuri jalkapalloon erikoistuneet ihmiset olisivat jo vuosikaupalla menneet eri reittejä kuin pitäisi, aina Veikkausliigatasoa myöten.

On olemassa erilaisia koulukuntia, joista jotkut ovat lähempänä totuutta kuin toiset. Sportacuksen opit pitäisi saada palloliiton kautta jakeluun, mutta epäilenpä, ettei niin tule tapahtumaan. Siitä pitää Tukeemin kaltaiset päättelijät huolen. En tunne kumpaakaan tyypeistä, joten voin kohtuullisen puolueettomasti arvioida heidän linjauksiaan. Sportacus luultavasti valmentaa jotain ihan tosisaan ja on myös itse treenannnut kuntosalilla ihan tosissaan. Tukeemi tuskin tekee tai on edes tehnyt näistä kumpaakaan.

[Stig Tøfting]

Keskustelu on ollut tasokasta ja suurella mielenkiinnolla ole sitä itsekin seurannut. Speed King puki sanoiksi ajatukset, joita mullakin on ollut, mutten ole uskaltautunut tuomaan esiin.

Pelasin junnuna palloa teini-iälle asti, jolloin paikallisen seuran vittupäätoiminnan takia jalkapallo jäi. Oma isäni oli kova punttimies, joten jalkapallouran jälkeen siirryin voimannostoon/bodaukseen. Paikalliset kiekkojunnut vetivät 15-vuotiaina kovasti jo punttia, kun taas jalkapallon puolella otettiin silloin tällöin testimielessä kyykkyä. Valmennuksen mielipiteet olivat juuri tyyliin puntti jäykistää ja älkää kyykätkö liikaa tai lihakset kasvaa. Päälle parikymppisenä jatkoin fudisuraani alasarjoissa ja 10 vuoden punttikuurin jälkeen olin helvetin paljon nopeampi ja vahvempi kuin muut perusjunnumyllyn läpikäyneet sankarit. Olin myös notkeampi, en kärsinyt loukkaantumisista ja palautuminenkin tuntui olevan nopeampaa. Oon yrittänyt jälkeenpäin ajaa läpi just sitä, että jo junnut tekisivät raskaita perusliikkeitä ja oon tarjoutunut jopa opettamaan tekniikkaa, mutta asenteet ovat edelleen samanlaiset.

Jos joskus lähden vetämään teini-ikäisten joukkuetta, niin punttia tullaan ottamaan niin, että perse repeää. Ja jos muututaan jäyköiksi paskoiksi, niin voidaanpahan ainakin myllyttää vastustajajoukkue tappion jälkeen parkkipaikalla.

[Siperia]

Tälleen nopeana heittona, niin ainakin FC Baselissa seuran valmentajien mukaan ei punttia tehdä ennen kun pojat ovat täysi-ikäisiä.

[tupoleevi]

Keskustelu on ollut tasokasta ja suurella mielenkiinnolla ole sitä itsekin seurannut. Speed King puki sanoiksi ajatukset, joita mullakin on ollut, mutten ole uskaltautunut tuomaan esiin.

Pelasin junnuna palloa teini-iälle asti, jolloin paikallisen seuran vittupäätoiminnan takia jalkapallo jäi. Oma isäni oli kova punttimies, joten jalkapallouran jälkeen siirryin voimannostoon/bodaukseen. Paikalliset kiekkojunnut vetivät 15-vuotiaina kovasti jo punttia, kun taas jalkapallon puolella otettiin silloin tällöin testimielessä kyykkyä. Valmennuksen mielipiteet olivat juuri tyyliin puntti jäykistää ja älkää kyykätkö liikaa tai lihakset kasvaa. Päälle parikymppisenä jatkoin fudisuraani alasarjoissa ja 10 vuoden punttikuurin jälkeen olin helvetin paljon nopeampi ja vahvempi kuin muut perusjunnumyllyn läpikäyneet sankarit. Olin myös notkeampi, en kärsinyt loukkaantumisista ja palautuminenkin tuntui olevan nopeampaa. Oon yrittänyt jälkeenpäin ajaa läpi just sitä, että jo junnut tekisivät raskaita perusliikkeitä ja oon tarjoutunut jopa opettamaan tekniikkaa, mutta asenteet ovat edelleen samanlaiset.

Jos joskus lähden vetämään teini-ikäisten joukkuetta, niin punttia tullaan ottamaan niin, että perse repeää. Ja jos muututaan jäyköiksi paskoiksi, niin voidaanpahan ainakin myllyttää vastustajajoukkue tappion jälkeen parkkipaikalla.

Pieni totuus piilee tässä. Voimaa on oltava. Kokonaispaketti (lihakset, jänteet, luut jne.) on oltava kunnossa. Fyysinen perusta siis, jolloin perusta tehdä duuni onnistuu. Loukkaantumiset estyvät (vähenevät).
Mutta: jalkapallo on osaamislaji. Sinä päivänä ja viikkona, kun punttisali on ollut uuvuttavan kovaa, lienee turhaa oikeasti pelata jalkapalloa tuona aikana tai heti sen jälkeen.
Onkin hassua katsella kommentteja talvisista harjoituaotteluista, kun toinen joukkue on vetänyt kovat fyysiset juoksu- ja punttitreenit viikolla ja toinen joukkue on vastaavalla ajalla hionut esim. henkilökohtaisia  pallonkäsittelytaitoja. Harjoitusmatsi on sitten viikon päätteeksi. Moni valmentaja valkkaa monasti pelaajia tuon perusteella. Karmea tilanne.
Miten esille pääsee pelaaja, jonka vahvuuksia vovat olla "tsippipallot", taidokkaat potkut jne. ne todennnäköisesti eivät ole oikeannäköisiä tuona aikana. Mitä tehdä?

[tamman siika]

Jälkimainintana Tukeemin ja Sportacuksen keskustelulle:

Kysehän ei ole itse asiassa edes siitä, mitkä ovat junioritasolla ne voimaharjoittelun metodit ja variaatiot. Parikin aluepiiriä nähneenä voin sanoa, että se on isossa osassa seuroja täysin retuperällä. Harjoitellaan sitten esim. punttia päämäärättömästi, talvisin liian vähän tai ei ollenkaan, niin asiantuntevuutta osa-alueista fyysiseen harjoitteluun tarvittaisiin eniten. Tiedän sinänsä mistä puhun, koska olen nähnyt oikeinsuunnitellulla fysiikkaharjoittelulla saavutettavan huikeita tulosparannuksia noin A-,B-ikäisillä junioreilla. Tähän vaadittiin kuitenkin vetäjiksi kaksi osaavaa erikoisammattilaista (henkilökohtainen panostus yksittäiseen urheilijaan joukkueharjoituksissa), eli kyse on Suomen mittakaavassa resursseista, tottakai, mutta asiaansa omistautuneella valmentajalla on myös informaatioyhteiskunnassa mahdollisuus saada käsiinsä oppi ja tieto.

edit. Jatketaan esimerkillä, joka toistetaan laajalti junioritreenauksessa: Joukkue tekee kuntosalin ulkopuolella arviolta kaksi kertaa viikossa kuntopiiriä, ja jokaisella suorituspisteellä painot ovat vakiot. Otetaanpa joukkueesta vertailtavaksi lähtökohdiltaan fyysisesti "vahvin" pelaaja, ja vierelle "heikoin". Jos tätä harjoitetta suoritetaan koko talvikausi (vain intensiteettiä ja määrää vaihdellaan), niin mikä on ääripäiden kehityskäyrien ero? Aivan, kyse on armeijamaisesta tasapäistämisestä, jolla ei ole yksilöllisen kehityksen kanssa mitään tekemistä.

[Tukeem Abdullah Jafer]

Olet varmasti oikeassa ja se on huolestuttavaa. Pointtien takaa on luettavissa selvät ennakkoluulot kunnollista voimaharjoittelua kohtaan ja samalla myös se, ettei asiasta ole tarpeeksi käytännön tietoa ja kokemusta. Tukeemin pointit ovat lähinnä teoreettista päättelyä, eikä logiikka oikein kestä päivänvaloa.

Kyse ei ole vain teoreettisesta päättelystä. Ilmeisesti jaksoit vain vähän alusta, sillä missään vaiheessa en ole kyseenalaistanut jalkapalloilijan voimaharjoittelun tarpeellisuutta tai kunnollisen voimaharjoittelun merkitystä. Olen puhunut nimenomaan mahdollisimman lajinomaisen voimaharjoittelun puolesta. Siispä lainaan itseäni:

En missään nimessä väittänyt, etteikö salilla pitäisi perus- ja maksimivoimaa treenata.

voimaharjoittelu tulisi pyrkiä aina tekemään mahdollisimman lajinomaisesti.

”Mahdollisimman lajinomaisesti” ei tarkoita sitä, että harjoitus tehdään kentällä pallojen kanssa vaan harjoite voidaan tehdä myös punttien kera salilla. Tällöin vaan pyritään löytämään mahdollisimman lajinomainen liike lihaksen harjoittamiseen.

Eli:

Lajinomainen punttitreenihän ei missään nimessä sulje pois mahdollisuutta kasvattaa perusvoimaa.  Jos puhutaan maksimivoimasta, suurimman mahdollisen voiman tuottaminen kehittyy maksimaalisesti juuri niissä liikkeissä, joita salilla tehdään. Jos liikkeet mukailevat lajisuoritusta, on kai selvää, että siirtovaikutus on tehokkaampi. Tässä tapauksessa myös liikettä tuottavat ja tukevat lihakset kehittyvät oikeassa suhteessa omiin tehtäviinsä. Asennot, liikeradat, nivelkulmat ja jännitys-rentous-vaiheet on saatettava mahdollisimman samanlaisiksi itse lajisuorituksen kanssa. Jos esimerkiksi halutaan kehittää potkuvoimaa ja laukaistessa käytettäviä lihaksia, voimaharjoitteen tulisi olla biomekaanisesti mahdollisimman lähellä pelitilanteessa tehtävää suoritusta.

toki on totta, että lajinomaisuuteen pyrittäessäkään tuskin koskaan päästään niin lähelle itse lajisuoritusta, että liikesuoritus siirtyisi suoraan lajiin.

 

Kuvaavaa on se, että Tukeem esim kuvittelee, että futareista tulisi jotain bodareita kymmenen vuoden kunnollisella saliharjoittelua. Se on juuri sitä kiikkustuolissa pääteltyä höttöä, mitä valitettavasti syötetään niille, joiden todellakin pitäisi treenata/treenauttaa siellä kunnolla. Voimaharjoitteluun liitty hirvittävästi ennakkoluuloja ja muka-tietoa, joka estää tekemästä fiksuja ratkaisuja.

Lisätään vielä yksi merkittävä pointtini voimaharjoittelun suhteen, kun niiden poimiminen on selvästi tuottanut ongelmia:

Voima noin yleisesti on ilman muuta läsnä lähes jokaisessa suorituksessa. Nyt kyse on vain siitä, millaista voimaa jalkapalloilija tarvitsee – ja missä suhteessa. Perusvoimahan on juuri se maksimivoiman alalaji, joka kasvattaa lihaksen poikkipinta-alaa.  Kun kaikki eri voimanlajit jaetaan alahaaroihin, on perusvoima se kaikkein vähämerkityksisin jalkapalloilijalle.

Tässä tekstinpätkä, johon olit takertunut sokeasti ja liian kovalla otteella:

Kyse ei ole niinkään lihasten kasvamisen pelosta vaan oikeiden suhteiden säilyttämisestä eri fyysisten osa-alueiden välillä. Peruskuntokausi nähdään usein peruskestävyyden ja perusvoiman kehittämisen aikana. Kuitenkin voimaharjoittelulla tulisi pyrkiä rakenteellisten muutosten aikaansaamiseen, mikä vaatii ominaisuuksien harjoittamista ympärivuotisesti. Tässä kohtaa lähestytään jalkapalloilijan perusvoimaharjoittelun problematiikkaa. Jos jalkapalloilija aloittaa säännöllisen perusvoimatreenin 18-vuotiaana, on hän ehtinyt harjoittaa tätä ominaisuutta kymmenen vuotta saavuttaessaan 28 vuoden iän. Mikäli tämä aika on käytetty lihasten poikkipinta-alan kasvattamiseen – siis perusvoimaa kehittävään harjoitteluun, valmentajan on oltava totaalituristi, jos ei ole saanut muokattua pelaajalle kehonrakentajan vartaloa. Bodarin kroppa ei kuitenkaan ole futarin tavoite ja tämän vuoksi perusvoimaharjoittelu on jalkapallossa pääsääntöisesti ylläpitävää.

Eksyt pahasti puheissasi, että olisin väittänyt kunnollisen saliharjoittelun tekevän futareista bodareita. Kysehän ei ole kunnollisesta jalkapalloilijan saliharjoittelusta, jos kymmenen vuoden ajan lihaksen poikkipinta-alaa on pyritty kehittämään vuoden ympäri vai oletko itse asiantuntijana pyrkinyt tähän läpi kilpailukaudenkin?


Lainataan vielä muita asiantuntijoita pointtieni terävöittämiseksi.

Liikuntatieteiden tohtori Pekka Luhtanen:

”Jalkapallossa pelaajien voima-alueista tärkeimmät ovat pikavoima, räjähtävä voima, lihaskestävyys ja voimakestävyys.”

”Jalkapallossa jalkojen pikavoiman ja räjähtävän voiman kehittäminen on valmennuksellisesti yksi tärkeimmistä tavoitteista voiman tuoton alueella.”

”Voimaharjoittelussa on huomioitava jalkapallon lajivaatimukset.”

”Jalkapallossa ei ole tarvetta suuriin maksimivoimatavoitteisiin, sillä peli ei sisällä kyseistä ominaisuutta vaativia elementtejä.”

”Kevyille pelaajille, joilla on painopiste alhaalla, keskipakovoiman voittaminen on helpompaa kuin raskaille.”

Professori Antti Mero:

”Perusvoimaharjoittelulla kasvatetaan lihaksen poikkipinta-alaa.”

mm. Juventuksen fyysisestä harjoittelusta vastannut professori Jens Bangsbo:

”Jalkapalloilijan voimaharjoittelun ohjelmointi ei ole yksinkertaista. On tiedettävä tarkasti lajin vaatimukset ja huolehdittava siitä, että voimaharjoittelu on tasapainossa kaikkien muiden ominaisuuksien harjoittelun kanssa. Tyypillisiä virheellisestä ohjelmoinnista aiheutuvia ongelmia voivat olla esimerkiksi loukkaantumisherkkyys tai viat lihastasapainossa silloin, kun harjoittelu on ollut puutteellista tai suoritustekniikat ovat väärät. Vastaavasti ylirasitustilat tai pelaajien lihasmassan liiallinen kasvu voi esiintyä ongelmina, kun palautumista ei ole huomioitu tai ohjelmoinnin painotukset ovat väärät.”

[Sportacus]

Noniin, hienoa että saatiin vähän useampia näkemyksiä tähän keskusteluun.

Ensinnäkin toteaisin sen, että ei me Tukeemin kanssa käsittääkseni kuitenkaan nyt niin kovin paljoa olla eri mieltä asioista. Pääosin samoilla linjoilla, mutta muutamista asioista sitten on eri näkemys. Omakin käsitekseni on se, että Tukeemilla on hyvinkin pitkälti sama käsitys mitä suurimmalla osalla suomalaisista futisvalmentajista, juuri se mitä heille opetetaan.

Tukeem siis on koulutukset käynyt jalkapallovalmentaja. Minä en ole käynyt mitään alan koulutuksia, enkä myöskään ole valmentanut ketään. Omat tietoni ja käsitykseni ovat muodostuneet oman harjoittelun ja siihen liittyvän asioihin perehtymisen kautta. Ja mainittakoon vielä, että en ole koskaan pelannut jalkapalloa tosissaan, vaan harjoitellut muita lajeja varten. Niinpä en nyt ihan suoralta kädeltä ala väittämään, että Tukeem välttämättä olisi tässä asiassa kovinkaan väärässä. Mutta tosiaan jenkkilästä ja muualtakin löytyy aika kovan luokan voima/nopeusvalmentajia, joilla on hieman erilainen näkemys asioista.

Kuten jo aiemmin oli puhetta, niin voimaharjoittelustahan ei sinänsä ole jalkapalloa ajatellen mitään haittaa, päinvastoin. Kysymys on vain siitä, että voimaharjoittelu syö aikaa ja palautumisresursseja ja siksi kannattaa miettiä paljonko sitä kannattaa tehdä. Jos sen ajan käyttää johonkin muuhun harjoitteluun, niin siitä voi olla enemmän hyötyä,vaikka voimaharjoittelukin olisi hyödyllistä.

Ja junnujen harjoittelusta sen verran, että aikaisintaan siinä 15-16 vuoden iässä kannattaa futisjunnun alkaa miettimään varsinaista voimaharjoittelua. Siihen asti treenataan nopeutta, ketteryyttä, koordinaatiota, lajitaitoja, jne., koska niillä on silloin herkkyyskausi. Sitä voimaa ehtii kyllä sitten hankkia myöhemmin, mutta noita muita taitoja on myöhäistä alkaa kehittämään vanhempana. Meilläpäin kiekkojunnut alkavat tekemään jossain 13 vuoden iässä keppijumppaa, jossa harjoitellaan niitä voimaharjoittelun liikkeitä, kyykkyä, rinnallevetoa, tempausta, jne. ja samalla parannetaan liikkuvuutta jne. Ja sitten siinä 14-15 vuoden paikkeilla aletaan vasta nostella oikeita painoja.

Ja vielä tuosta liikojen lihasten pelosta, kuinkas paljon vaikka Veikkausliigasta löytyy pelaajia joilla on liikaa voimaa ja lihaksia? Kuinka moni olisi parempi pelaaja, jos olisi vähemmän lihaksia ja voimaa? Ei nyt äkkiä tule yhtään mieleen. Sen sijaan voimaharjoittelusta suurta hyötyä saavia löytyy pilvin pimein. Johtopäätös: voimaharjoittelua on lisättävä.

[koera]

Ja vielä tuosta liikojen lihasten pelosta, kuinkas paljon vaikka Veikkausliigasta löytyy pelaajia joilla on liikaa voimaa ja lihaksia? Kuinka moni olisi parempi pelaaja, jos olisi vähemmän lihaksia ja voimaa? Ei nyt äkkiä tule yhtään mieleen. Sen sijaan voimaharjoittelusta suurta hyötyä saavia löytyy pilvin pimein. Johtopäätös: voimaharjoittelua on lisättävä.

Maksimivoimaa ei voi olla periaattessa liikaa, mutta sitä voidaan hankkia liian nopeasti. Siis silloinkin kun kehitys on tehty oppikirjamaisesti oikein ja suorituskyky kasvaa ilman ulkoisia ongelmia. Huippujalkapallossa tarvittava hienomotoriikka on aivoille mielettömän tarkkaa hommaa. Vaikka littimäinen nopeean palloon jatkettu yhden kosketuksen hidastava zippi. Pienkin epätasapaino esim. liian nopeasti hankittu voima, johon aivot eivät ole ennättäneet sopeutua, saattaa tehdä vaativimmista suorituksista pelitempossa mahdottomia, vaikka mitään fyysistä estettä suorituksen tekemiseen ei olisi. Voimaharjoittelun pitäisi siis olla säännöllistä, jotta pää pysyy mukana. Myös pelaajaprofiili kannattaa huomioida, koska jopa eri pelipaikoilla on erilaisia vaatimuksia voimasta.

[Speed King]

Eksyt pahasti puheissasi, että olisin väittänyt kunnollisen saliharjoittelun tekevän futareista bodareita. Kysehän ei ole kunnollisesta jalkapalloilijan saliharjoittelusta, jos kymmenen vuoden ajan lihaksen poikkipinta-alaa on pyritty kehittämään vuoden ympäri vai oletko itse asiantuntijana pyrkinyt tähän läpi kilpailukaudenkin?

"Kunnollinen" saliharjoittelu on aika pitkälti sitä, mistä Sportacus on puhunut. Se ei tee futareista bodareita, kuten liian monet futisvalmentajat luulevat. Ei myöskään nosta kehonpainoa liian korkeaksi, jonka puolestaan liian suuri rasvaprosentti tekee hyvinkin helposti. Hyvänä vertauksena 100 metrin juoksijoiden painoindeksit siitä huolimatta, että lihasta on riittävästi.

Varsinainen futiksen harjoitteleminen ja pelaaminen on sen verran rankkaa (nopeuskestävyyslaji), ettei lihas voi kasvaa ja kehittyä mitenkään liian suureksi. Siksi voimatasoja pitääkin pyrkiä kasvattamaan heti kauden jälkeen esim syyskuun puolivälistä tammikuun alkuun, jolloin yleensä varsinaiset joukkueharjoitukset käynnistyvät.

Oma kokemukseni on tämä:
Olin 14-vuotiaana hidas ja heikko futari, joka lopetti pelaamisen, kun ei kertakaikkiaan enää pärjännyt vauhdissa eikä kaksinkamppailuissakaan. Tein punttitreeniä 16v-20v, jonka jälkeen menin pelaamaan 6.divariin ja huomasin, että olinkin joukkueen nopein ja voimatasoilta paras. Näissä ominaisuuksissa parempi myös niitä joukkuekavereita, jotka olivat jatkaneet normaalia futiksen harjoittelemista parikymppiseksi asti ja pelasivat 3-4 divareissa.

Pelaamisen uudelleen aloittamisen jälkeen olen tehnyt "kunnollista" ( ei mitään "lajinomaisia kitkutuksia yms shittiä) punttitreeniä 3-4 kertaa viikossa kauden päättymisen jälkeen aina vuodenvaihteeseen asti. Kun futistreenit ovat alkaneet 3-5 kertaa viikossa vuoden alusta lähtien, olen tehnyt punttia 1-2 kertaa viikossa. Voimatasoni nousevat kauden päättymisen jälkeen aina "futiskauden" alkamiseen asti ja sen jälkeen ne ainoastaan pysyvät yllä tai laskevat. Siitä huolimatta, että kiinnitän edelleen siihen paljon huomiota.

Lihasten ylikasvaminen ei ole mahdollista ja tämän nykytason ylläpitäminen vaatii paljon työtä. Suunniilleen samoissa testituloksissa on tullut oltua jo kohta parikymmentä vuotta: Aina syyskuussa vuoden heikoin ja tammikuun alussa vuoden parasta. Muutama vuotena olen jättänyt futiskaudella puntin melkein kokonaan pois ja silloin on joutunut lähtemään syyskuussa rakentamaan huomattavasti keskimääräistä alempaa.

Minusta, keskinkertaisesta junnarista (ei mitään piirinjoukkuehommia yms), joka oli pelaamatta 15-20 vuotiaana ja aloitti sitten kutosesta intin jälkeen, kehittyi ihan hyvä 2-3-divaripelaaja melkein pariksikymmeneksi vuodeksi. Suurin kiitos tietty suurelle intohimolle futista kohtaan, mutta ilman isoa panostusta KUNNOLLISEEEN voimaharjoitteluun se ei olisi ollut mitenkään mahdollista. Hyvällä fysiikalla on pärjännyt, vaikka teknisesti ei olekaan kovin kummoinen.