Yhden kerran onnistuin tekemään hattutempun Orimattilan Petoja vastaan muistaakseni. Ensimmäinen maali kulman jälkitilanteesta täysillä tykittämällä, toinen samanlaisesta tilanteesta vasurilla
ja kolmannessa ehdin palautuspalloon ennen maalivahtia ja siirsin sen tarkasti alanurkkaan. Tosin iloani hillitsi se, että toinen joukkueemme pelaaja oli jo samassa pelissä ehtinyt tehdä myöskin hattutempun ennen minua. Taidettiin voittaa 7-0 tai 7-1.
Toinen ikimuistoinen peli oli Reipas 2:ta vastaan. Olimme täysin ylivoimaisia koko ottelun ajan ja minäkin taisin olla läpiajossa useaan otteeseen, mutta jostain syystä maalinteko oli todella vaikeaa. Kerran lauoin päin veskaria, toisella kerralla ohitin maalivahdin, mutta tämä tarrasi takaapäin jalkoihini kiinni ja kaatoi minut rankkarin arvoisesti (ei jostain syystä saanut punaista, enkä itse päässyt vetämään rankkaria), kerran pamautin läpiajostani ylärimaan ja kerran nostin pallon upeasti maalivahdin yli (1996 EM-kisojen ja Poborskyn maalin Portugalia vastaan innoittamana), mutta pallo sujahti niukasti ohi maalin. Lopulta kaiken tämän tuskauttamana kiersin maalivahdin todella kaukaa ja vihdoin ja viimein onnistuin tekemään sen kauan kaivatun maalin. Siinä vapautui kyllä kaikki turhautumat yhdellä kertaa. Ja vielä viimeisellä minuutilla kävin nikkaamassa kulmapotkusta munilla maalin. Sekin oli kyllä sen tuskan arvoista.
Yhden kerran onnistuin tekemään maalin puolesta kentästä (pienellä kentällä tosin). Aloituksen jälkeen nimittäin joku vastustaja tallasi jaloilleni ja se sattui niin maan perkeleesti. Pitelin jalkaani keskiympyrässä vähän aikaa, kun huomasin, että pallo lipui suoraan minua kohti. Vittuunnuksissani latasin sen vain jonnekin päin ja se sattui menemään muistaakseni veskarin längeistä sisään.
Olen myös tehnyt toisenkin maalin puolesta kentästä, mutta sitä ei hyväksytty. Tämä tapahtui ihan polven korkuisena, kun olin Kuusysin jalkapallokoulussa, ja koulun lopuksi järjestetyssä turnauksessa oli tuomareina Kyykässä tuohon aikaan palloillut brassi. Ihan viime sekunneilla lauoin hädissäni pallon puolesta kentästä ihan ylänurkkaan, eikä heittäytyvä veskari voinut mitään, mutta epäonnekseni tuo brassi vihelsi pelin päättyneeksi, kun pallo oli ilmassa. Samassa turnauksessa muuten huidoin erään pojan silmään sormellani ja se vietiin sieltä pois jonnekin tarkastukseen.
Pilkkuja olen päässyt vetämään ehkä noin viisi-kuusi kertaa ja kerran olen epäonnistunut. Se oli tuossa samaisessa turnauksessa, koska olin liikaa edellä ikäisiä taktisesti. Ajattelin, että lauonpa tuohon keskelle sellaisen roikun, kun veskari heittäytyy pois alta, mutta se perhana ei liikkunutkaan mihinkään ja sai pallo syliinsä. Olin ensimmäinen vetäjä, ja kun maalivahti ei seuraavien kahden vetäjän vetojen aikanakaan liikkunut minnekään, kävi vastustajan valmentaja kertomassa tuolle pienelle veräjänvartijalle, että maalivahti saa liikkua rankkareissa... Sen jälkeen tämä retkuilikin komeasti joka suntaan. Olisipa valmentaja vaan kertonut tuon faktan aiemmin...
Yhden hienon maalin onnistuin myös tekemään, eli vasurilla kantapäävippi yli oman pään ja vastaantulleen maalivahdin samalla. En ymmärrä itsekään miten sellaisen voi edes tehdä, ja ihan puhdas vahinkohan tuo oli, mutta helvetin hieno maali, josta valmentaja jaksoi vauhkota vielä kauden päättäjäisissä asti. Tuo kausi jäikin viimeiseksi, sillä valmentaja lopetti eikä uutta löytynyt. Joukkue olisi vielä saatu kasaan, mutta minkäs teet. Tuosta kaudesta jäi muistoksi parhaan maalintekijän ja parhaan keskikenttäpelaajan mitalit, vaikka suurimman osan kaudesta pelasinkin kärjessä. Tuosta palkintoseremoniasta jäi kuitenkin hieman huono maku suuhun, sillä oma isäni jakoi nuo valmentajan päättämät palkinnot, ja monet yleisön joukossa luulivatkin, että isäni oli päättänyt palkintojen saajat ja katkeroituivat saamiini kahteen mitaliin. Isänikin tajusi tilanteen vasta, kun asteli lavalle ja sai kirjekuoren, jossa oli voittajien nimet. Silloin oli liian myöhäistä perääntyä.
Tämän jälkeen kävin muutamissa Reippaan harjoituksissa ja pelasin yhden pelinkin heidän riveissään, mutta en jaksanut innostua pitkistä harjoitusmatkoista.
Pari kautta höntsäilin sitten kutosdivaria, kunnes kyllästyin ja perustin kaveriporukan kanssa oman joukkueen, jonka mukana olen nyt pyörinyt muutaman vuoden. Harjoituksia on noin viisi kertaa vuodessa, kun kaikki sattuvat olemaan samaan aikaan samalla paikkakunnalla, ja lisäksi järjestämme itse joka vuosi pienimuotoisen turnauksen, joka kantaa joukkueemme nimeä, yhteistyössä (entisen) kotikuntamme kanssa, joten saamme nurmikentän käyttöömme yhdeksi viikonlopuksi. Viimeksi tosin jäimme omassa turnauksessa viimeisiksi, joten parannettavaa löytyy! Pitää varmaan etsiä huonompia joukkueita osallistumaan turnaukseemme. ;D
