Prkl nyt riitti tuo FF-pelleily
. Pistetään NED-CIV matkaraportti tännekin:
Lähdettiin helteisen pelipäivän aamuna laitastuttgartilaisesta hotellista kohti keskustaa. Kello oli vielä yllättävän vähän, ainakin olotilan huomioon ottaen, ja Erwin Koeman ehdottikin insinöörinä jotain reippailuun liittyvää, kun hotellin pihaterassin mainosvarjojen alta huikattiin "Onko Tampereen miähiä?" Pöydällinen viisikymppisiä kaljamahoja viittoili tuoppien takaa kohti meikäläisen suomipaitaa yleisen myönteisyyden vallassa.
Ainoat matkalla kohdatut suomalaiset tähän mennessä oli nuuskahuulinen Leeds-paitamies kavereineen Dortmundissa ja edellisen illan äänekästä perheriitaa vääntävä pariskunta, joten härmäinfluenssi ei vielä ollut häiritsevissä lukemissa. Oh well, what the hell. Mentiin suopeina lähemmäksi äijäkoostumaa, joka osoittautui tamperelaisten rakennusalan setien krapulaiseksi seurueeksi. Kerrottiin, ettei ihan Tampereelta oltu, mutta ei kaupungissa mitään vikaakaan ollut. "Ottakaa pojat pirra ja istukaa alas". Ne oli tulleet edellisenä iltana Stuttgartiin juuri tätä Hollannin ja Norsujen matsia varten ja menossa hakemaan lippuja stadionin lipputoimistosta. Meuhkaus oli kova ja kaikesta näki ettei tässä oltu ensimmäistä kertaa ulkomaanpisneksissä. Liikevaihtoja ja urakointisaavutuksia ropisi heti käsipäivään jälkeen, ja me oltiin kohteliaasti hämmästyneitä niinkin suurista rahamääristä ja saavutuksista. Hetkellisen jorinan jälkeen me jätettiin mansen miähet kuitenkin jatkamaan olutsessioitaan ja lähdettiin järjestämään omiamme.
Stuttgart on saksalaiseksi kaupungiksi oikein kaunis. Kaikkea ei ole pommitettu paskaksi, vaan jäljellä on paljon vanhoja hienoja kortteleita, ja kaupunkia ympäröivät kukkulat vanhoine villoineen antaa sille jotenkin välimerellisen vaikutelman. Ainakin tällaisessa kolmenkympin helteessä. Stadtmitten tunnelma oli korkealla. Hollantilaisten laumat velloi pitkin katuja, ikähaarukka ulottui ihan pikkuvauvoista vanhoihin äijiin. Terassilla viereiseen pöytään ilmestyi lauma Peter Nygårdin näköisiä vanhoja sikapossuja jormanpaksuisine sikareineen ja kultamedaljonkeineen - ja oranssit päällä. Kokonaisia torvisoittokuntia, lädilaumoja, vanhoja jenkkilimusiineja, jotka oli duunattu pimp my ride -tyylillä oranje-teemaan sopiviksi. Yllättävän paljon naisia ja ihan nuoriakin mimmejä. Stuttgartin kulttuuriakaan ei unohdettu: Württenbergin herttuan patsas oli saanut oranssin tekopeniksen ja käteensä Hollannin lipun. Kaikki tuntui olevan hyvässä nousuhumalassa ja iloisia.
Stadionin porteilla vatsassa oli kieltämättä perhosia, sillä eBaysta ostetun lipun mukaan mä olin Maria ja Erwin puolestaan Dominic di Franco. Meistä kumpikaan ei ollut järisyttävästi italialaisen näköinen ja mä olin aivan törkeän ruma Mariaksi. Epäsuhta ei näköjään haitannut karja-aitauksen kerberoksia, jotka tsekkasivat vaan reppujen sisältöä ja housuntaskuja. Erwin nosti pikkupöhnässään älämölön, kun sen ovimikko väitti, ettei vesipulloja saa tuoda stadikalle. Mä lähdin takaisin portille rauhoittelemaan miestä, ennen kuin mitään vakavampaa tapahtuu. Mun vesipullo ei ollut kiinnostanut ollenkaan, joten ehkä kyse oli vaan järkkäreiden natsismin asteesta.
Stadionalueen sisällä ihmeteltiin pitkään jonotetut neljän euron budweiserit käsissä Argentiinan maalikarkeloita serbejä vastaan, kun äkkiä alkoi sireenit ulvoa ja porteiltä päin kuului karmeaa huutoa. Hollannin joukkueen bussi tuli moottoripyöräpoliisien saattamana portista sisälle ja sai aikaan täyden hurmoksen oranssipaitojen keskuudessa. Bussia seurattiin kuin oranssia jeesusta ja kymmenet liput heilui torvien soidessa, kun ihmispaljous ei meinannut päästää sankareitaan ohitse. Parin minuutin päästä Norsunluurannikon bussi kaartoi portista sisään samanlaisen hurmoksen keskelle. Tummennettujen ikkunoiden takana näkyi pelaajien ääriviivoja iPodit korvissa, ja afrikkalaiset fanit katsoivat niitä sellainen toivo silmissään, että melkein tuli huono omatunto valkoisena miehenä olemisesta. "Cote d'Ivoire, Cote d'Ivoire!" ne huusivat, (ja jos olisin Heliskoski sanoisin, että silmämunat valkoisina).
Stadion oli oranssina pauhaava meri, jossa tuli mielettömän onnellinen olo: jotenkin tunsi kuuluvansa ihmiskuntaan enemmän kuin tavallisesti. Vaikea selittää kuulostamatta kornilta. Norsujen pääty oli täynnä saksalaisia, jotka tietysti kannattaa finnkampentyyliin kaikkea, mikä on Hollantia vastassa. Cote d'Ivoirea kannatettiin, mutta välillä ne ei voineet olla heittämättä Deutschland-huutoja kun se on niillä geeneissä. Afrikkalaisiakin muutamia satoja, ja niillä oli mahtava tribaaliflow päällä. Hatut, puvut, liput ja tanssit ihan omaa luokkaansa, ja ne hangaround-sakemannit tönkkösuolattuina huutaa tahtia vieressä.
Matsihan on selitetty moneen kertaan täälläkin, joten harpataan pari tuntia eteenpäin:
Iltamatsi katsottiin argentiinalaisen grillipaikan terassilla riemuitsevien hollantilaisten seurassa. Suomipaita herätti huomiota ja Litmasta kehuttiin kilpaa moneltakin taholta. Mahdotonta meteliä ja örvellystä, oranssipaitoja alkoi jo väsyttää aamusta jatkunut tissuttelu. Me suunnattiin vielä yömyssyille hotellin baariin. Ja ketäs siellä onkaan, ellei samat Tampereen miehet kun aamullakin. Päivä oli ollut ongelmallinen. Niiden "nettivaraukset" oli jotenkin ihmeellisesti menneet perseelleen siellä lipputoimistossa. "Vitut siellä mitään lippuja ollut. Kaikenlaisia urakoita oon hoitanu, mutta ikinä en oo kyllä kuullut, että tilausvahvistus pitäisi vahvistaa." Äijät oli kuitenkin urheasti koonneet itsensä, päättäneet etsiä lipputrokarin ja hoitaa itsensä stadionille "makso mitä makso. Pantiin Heikki asialle".
"Heikki?"
"Juu, Heikki on se supliikkimies meistä". Puhujan kämmen heilahti osoittamaan kooman partaalla nuokkuvaa äijää. "Ei se mitään kieliä puhu, mutta kauppa kyllä hoituu kenen kanssa vaan. Me oltiin britin kyljessä kiinni sillä aikaa kun Pentti haki vahvistusta että liput on oikeat. Ja sisälle päästiin perkele, vaikka 200 euroa kappale jouduttiin maksamaan".
Otettiin sille.
