Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 25.06.2009 klo 11:26:57 |
|
Kuka vittu on Jarno Parikka ja mitä se on muka tehnyt? Ikinä? Eikö tuo ole jumalattoman väärin?
Jylhä ei osannut vastata tai sitten sekin vaan tsiigasi lähipöydän parikkapaitaista kaunotarta ja sen kavereita, jotka meikkitaiteilijan tarkkuudella askartelivat sinivalkoisia kasvomaalauksia toisilleen. Me oltiin tultu Göteborgin Fan Zonen terassille hiostavassa auringonpaisteessa eilisen jäljiltä kohtalaisen huterassa kunnossa, mutta nyt muutama tunti ennen matsia alkoi taas maistumaan. Muovituoppi kaipasi sisältöä, ja Jylhä lähtikin höpöttämään ruotsia tiskin takana olevalle blondille.
Kasvomeikkausmimmit puhuivat ruotsia keskenään, joten Parikan fanittaminen tuntui vielä entistäkin vääremmältä. Ihastuttavat näköalani peittyivät kuitenkin kertaheitolla Paavo Arhinmäen perseen taakse. Auringon pahasti päivettämä punapäällikkö tuli tiskin suunnalta, tunki istumaan meikkityttöjen viereen ja vinkkasi kaverinsakin samaan pöytään.
Jylhä palasi Carlsbergien kanssa, ja mä osoitin sille Arhiksen saapuneen paikalle. On se laihtunut aika paljon, Jylhä totesi. No, täytyyhän sen olla edustuskunnossa naistenlehtiin ja Maarit Tastulan ohjelmaan kun uusi puheenjohtaja esittelee olohuoneen sisustusta ja työstää elämän kipupisteitä. Niin, ja dieettiohjeita kans, Jylhä lisäsi.
Maistoimme taas herkullisen kylmää olutta. Jylhä tuumi, että Arhikseen on tullut selvää aristokraattisuutta sen jälkeen kun se voideltiin messiaaksi. Mä olin huomannut ihan saman: paikka otetaan näkyvästi haltuun istumalla kaikkein parhaimman näköisten mimmien viereen, käydään läpi tutut naamat, nyökkäillään suopeasti rahvaalle. Jylhä veikkasi, että hallitukseen päästyään se on muutamassa vuodessa jo munasillaan Berlusconin huvilalla laappimassa Coppertonea lukiotyttöjen selkään.
Otimme taas kulaukset. On se tosiaan laihtunut aika paljon.
Pelipäivä oli lähtenyt käyntiin hirveän nihkeästi Kuninkaallisen laivaston meriupseerikerhon terassilla, jossa reservin sivari ja viestimies tunsivat olevansa kuin kotonaan. Bisse ei vaan pudonnut sitten millään. Odottelimme nuuskahuulisten ruotsalaisten meriupseerien ilmaantumista paikalle, että pääsisimme keskustelemaan Naton turvatakuista ja asevelvollisuuden lakkauttamisesta, mutta ei siellä ollut kuin pari hassua turistia. Laituriin ankkuroitu paatti keinui kuitenkin aamupäivän auringossa jotenkin vastenmielisellä tavalla. Saattoi tietysti johtua monista tekijöistä, mutta eilinen ei ainakaan parantanut vatsan vellontaa. Vedimme kättä olemattomaan lippaan tarjoilijalle ja astuimme maihin laivaston hävittäjä Småladin kohdilla.
Jylhä ällisteli kävellessään vanhaa sotalaivaa. Ruotsi on sellainen ”ännu lite bättre” versio Suomesta, se sanoi. Sotalaivat on isompia, ihmiset on rikkaampia ja naisetkin kauniimpia. Pakko myöntää. Ja nää naiset on niin hyvännäköisiä että naurattaa. Siis silleen epäuskoisesti. Musertavan ylivoimaisia. Millasella itsevarmuudella ja elämänilolla ne kantaa täydellistä kroppaansa.
Nyt oli kuitenkin aika jättää ihanat mimmit ja Arhis kavereineen ja lähteä matsiin. Stadionin puistikossa paistoi ilta-aurinko ja paikka oli täynnä sinivalkoista kuhinaa. Yhdessä rykelmässä vedettiin elämää risaseksi sellaisella intensiteetillä, että niiden täytyi olla leirintäalueen veteraaneja. Aika monissa näkyi viikon rasitukset jo päältäpäin, mutta ilon kautta ja hyvällä sykkeellä mentiin urheasti vielä tässäkin vaiheessa. Porttien ulkopuolella oli lutuurimaan arvolle sopivasti jalkapalloiliijan patsas. Mentiin katsomaan mikä kaljupää siellä kikkailee.
Äkkiä viereen kurvasi maastopyörällä outo vanhempi hiippari Suomi-verkkarit päällä. Hej, näättekö te poijat tuo patsas joka tuo on? Ette tiiä? Gunnar Gren, AC Milan. Mä tykkään että Gunnar oli yks paras ruotsalaine pelaaja. Paljon pelasi silloin 40-luvulla. Silloin tää staadioni otti kansaa paljon enämpi. Seisomisplatsia paljon. Ottakaa kuurtti niin voitte viissata kotona.
Ei mulloo kameraa, Jylhä valehteli.
Ei haittaa, mulla on kaamera, äijä tokaisi ja veti verkkarin taskusta pienen pentaxin. Ennen kuin tajuttiinkaan, salama oli jo välähtänyt meihin ja Gunnariin päin. Mä oon ollu Jöötteporissa kolmekymmentä yks vyotta. Antakaa osoite niin paan kuvan postilla. Jylhä veti hatusta jonkun hotmail-osoitteen, että päästiin hörhöstä eroon ja jatkamaan matkaa.
Stadion oli mainio, kokonaan uusittu ilmeisesti. Päästiin hyville paikoille ihan SMJK:n viereen, vaikka oltiin ostettu liput jo Ruotsin kautta heti kun niitä sai. Tunnelma oli käsittämättömän hieno matsin "merkityksettömästä" luonteesta huolimatta. Kannustus oli äänekästä, jatkuvaa ja hyväntuulista. Väki pomppi, huivit heilui, huuto kaikui ja pelin tapahtumiin reagoitiin ihailtavan nopeasti. Seuraavan päivän lehdissä ruotsalaiset urheilutoimittajat suitsuttivat maagista suomalaiskatsomoa ja Tim Sparv kertoi melkein itkeneensä kun oli niin otettu kannustuksesta. Välimeren karvaranteet tekivät sen maalin ja sitten toisenkin, mutta meidän huuto vain yltyi. Lopulta viitisen minuuttia ennen loppua kaikki nousivat seisaalleen laulamaan joukkueelle, ja siinä vaiheessa meteli oli jo ihan uskomatonta. Pala kurkussa oli itse kullakin, eikä tuomarin pillin vihellys lopettanut vieläkään laulua. Kuulosti siltä kuin Suomi olisi voittanut. Ehkä se voittikin?
|
