Uskollisuus jalkapalloseuralle kestää isältä pojalle. Kulki peli miten tahansa.
JYVÄSKYLÄ
Sanna Höglund
Jyväskyläläisillä jalkapallon ystävillä isä Ari Karimäellä ja hänen 14-vuotiaalla pojallaan Iiro Karimäellä on yksi joukkue ylitse muiden. Se on brittiseura Liverpool.
Kun satelliittikanava lähettää pelin maailmalta rivitalon päätyhuoneistoon, muu elämä pysähtyy. On vain ruutu ja ne tuttuakin tutummat ammattilaiset pallon perässä. Ne, joiden elämää Ari Karimäki seuraa päivittäin myös joukkueen verkkosivuilta.
Ennen internet- ja satelliittiaikaa hän opetteli tuntemaan pelaajat korva kiinni radiokanava BBC World Servicessä ja nenä englantilaisissa jalkapallolehdissä.
– Minä ryhdyin faniksi pari vuotta sitten, JJK-95 edustusjoukkueessa pelaava Iiro kertoo.
Faniksi ryhtyessään hän oli vain hieman vanhempi, kuin isänsä niihin aikoihin, jolloin otti joukkueen omakseen.
Ehkä fanitus kulkee geeneissä? Karimäet tietävät, että kaikkiin juttu ei kolahda. Ainakaan tässä mittakaavassa ja syvyydessä.
Miehistä touhua
Ottelun alkaessa isä ja poika elävät mukana Liverpoolin laulun You’ll Never Walk Alone joka tahdin. Tämä on merkittävä riitti ja niitähän fanituksen ihmeellisessä maailmassa riittää.
Pelin edetessä he huutavat, he tuulettavat, kommentoivat, rekisteröivät virheet ja tietenkin onnistumiset. Arkihuolet ovat jääneet kauas, jonnekin toiseen todellisuuteen.
Jos päällä ei ole ihan pelipaitaa, jotain punaista kuitenkin. Sen verran taikauskoa tähän liittyy.
Ja kun on maalin paikka, käyntiin pistetään sellaiset sembalot, että pala legendaarista Anfieldin Roadin päätykatsomoa eli The KOP:ia laskeutuu jyväskyläläiseen lähiöön.
Arkeen ulottuvuuksia
– Kun tuntee joka tyypin kentällä ja kaikki koukerot ja historian niiden takana, tuntuu sille kuin olisi yksi heistä. Tämä on valtavan kollektiivista ja sosiaalista. Postmodernin yhteiskunnan globaali ilmiö, jossa on jotain hyvin maskuliinista, perustelee Ari Karimäki ystävänsä Harri Heinosen fanituksesta tekemä väitöskirja kädessään.
Keskustelun edetessä hänen silmistään loistaa innon kipinä, poskille nousee puna, pulssi kiihtyy. On päästy aiheeseen, josta voidaan puhua kauan. Vain palstatila rajoittaa hieman.
Mies myöntää, ettei tunne itseään enää lainkaan keski-ikäiseksi kaljuuntuvaksi virkamieheksi.
– Fanitus tuo arkipäivään uusia ulottuvuuksia. Se tarjoaa sellaisia fiiliksiä ylä- ja alamäessä ettei normaali arki kykene samaan. Fanittaminen antaa kipinää elämään ja synnyttää hyvinvointia. Se on hyvin tervettä huumetta, hän lataa eikä poika väitä vastaan.
Keegan Padasjoella
Mutta miksi maailman kaikista joukkueista juuri Liverpool?
– Se tapahtui vuonna 1974. Näin lapsuudenkodissani Padasjoella mustavalkoisesta tv-ruudusta ottelun Liverpool–Newcastle. En ollut koskaan siihen mennessä nähnyt niin hienoa jalkapalloa. Se kolahti heti ja tiesin, että tämä on minun joukkueeni.
– Kun skotti Kenny Dalglish teki maalin, olin myyty. Englantilainen Kevin Keegan teki ottelussa kaksi maalia ja siitä lähtien olin aina King Kenny Keegan, kun potkin palloa pihalla, Ari Karimäki muistelee.
Iirolle Liverpoolin valinta oli hyvin luonteva, sillä kotoa ei puutu vertaistukea, vaikka valinnanvapaus annettiinkin. Vain Everton ja Manchester United olivat pannassa.
Kaukana huliganismista
Fanituksen vakavasta asteesta huolimatta, isä Karimäki huomaa iän tehneen himpun verran asiaa. Tunnetilat pelin jälkeen nimittäin tasoittuvat lukiovuosia nopeammin. Silloin tappion jälkeinen päivä oli hyvin vaikea. Etenkin, kun samalle luokalle mahtui kiihkeä Manchester Unitedin kannattaja…
Vielä on pakko kysyä jalkapallohuliganismista. Sitäkin parivaljakko on nähnyt.
– Oikea fanitus purkautuu aina joukkuetta rakentavalla tavalla ei älyttömänä väkivaltana, he linjaavat.
Kyllä siinä silmäkulmat kostuivat, kun lauloimme joukkueen laulun You’ll Never Walk Alone.
Ari Karimäki
