prologiOn syksyisen hiljainen torstai-ilta. Kello lähestyy uneliaan verkkaisesti iltakahdeksaa. Aurinko on laskenut ikiaikaisen ainutlaatuisuuden näyttämönä toimivan ja ihmismielen auttamattoman minimaaliseksi tekevän meren taa. Odotan tärkeää puhelua etelävaasalaisen kartanoni parvekkeella ja asetan savukkeen kolkosta ilmasta värisiville huulilleni ja pohdin samalla kuinka aika saakaan asiat näyttämään toisilta. Ikään kuin kaikki mitä teemme, koemme tai haluamme olisikin seuraavalla ajanhetkellä täysin toissijaista. Ajatus katkeaa. Jalopuuta olevan työpöytäni arominkatkuinen ja jykevällä tavalla pehmeä olemus alkaa päästellä tasaisen tappavaan tahtiin sykkiviä pulssejaan saaden minut tajuamaan puhelimeni soivan jossain pöydän pinnalla. Tajuan heti mistä on kyse. Nyt on aika.
Haloo, vastaan. Toisessa päässä on
Bertil (nimi muutettu). Hän ei sano sanaakaan ensimmäisien sekuntien aikana. En sano minäkään. Tuntuu kuin aika olisi seisahtanut odottamaan lopullista tuomiota. Kiusallinen tunne alkaa vallata kehoni ja kaiken tyhjyyden jälkeen päätän lausua jotain, mutta Bertil on nopeampi. Puhelimesta kuuluu raskasta huohotusta ja rohinaa. Hataralla äänelläni saan keskeytettyä entistä kiusallisemmaksi muodostunueen pysähtyneisyyden kuiskaamalla
'jatka vain, kerro minulle'. Bertil niiskaisee, tunnen kuinka pulssi langan toisessa päässä kasvaa. Tunnen kuinka sydämen lyöntitiheys kasvaa jokaisella hetkellä rajummaksi ja rajummaksi. Vai olenko se minä? En osaa sanoa. Olen rajalla. Tietoisuuden rajamailla. Mitä tuleekaan tapahtumaan? Pystynkö minä tähän? Äkkiä Bertil keskeyttää huumautumiseni kutsumalla minua nimelläni ja saa takerrellen sanotuksi muutaman epäselväksi jääneen sanan kunnes puhe katkeaa jälleen. Taustalta kuuluu riemukasta kiljuntaa. Kehotan Bertiliä jatkamaan ja saattamaan tämän kurimuksen tiensä päähän.
Huohotusta. Edelleen. Aavistan viimeistään sillä hetkellä, ettei kaikki ole kunnossa. Käytän minuuteilta tuntuvat sekunnin kymmenykset hyväkseni ja koitan valmistautua kuulemaan julman totuuden suorilta käsin. Minä pystyn siihen. Minä kestän kuulla totuuden. Olen vahva. Bertil päästää viimeisen hengähdyksen. Hän pullahtaa itkuun. Maailmani pysäyttävän itkun seasta Bertil saa sanotuksi muutaman sanan ennen kuin ratkeaa lopullisesti
......Met....ro....hä....visi. METRO HÄVISI! KAIKKI ON OHI! Kaikki on ohi, Staffan! Samalla hetkellä kuullessani julman totuuden puhelin putoaa kädestäni. Putoan polvilleni. Tunnen silmäkulmieni kostuvan ja maailmani murenevan kasaan. En ole enää tässä maailmassa. Kuulen kaiken sumun ja hiljaisuuden seasta Bertilin huutavan nimeäni puhelimesta käsin.
..Oletko.. sä... siellä! Ootko sä kunnossa! En välitä kysymyksistä. En välitä Bertilistä. En välitä yhtään mistään. Laitan käteni kasvojani vasten ja romahdan lopullisesti lattialle. Kaikki on todellakin ohi.
Herään. Kello on hieman yli kahdeksan. 10 sekuntia sitten murruin, mutta nyt. Nyt en tunne mitään. En tunne sisälläni mitään. Nousen tolpilleni. Hieraisen silmiäni ja hoipun kohti baarikaappiani. Otan uuden pullon
Bushmillsin Black Bushia. Kurkotan kohti lasia, mutta otteeni on hatara ja lasi tipahtaa lattialle voimalla. Edes kokolattiamatto ei estä lasin särkymistä, vaan se murskaantuu miljooniin pieniin ja kiiltäviin osasiin. Aivan kuten Metrokin, totean hiljaisesti itsekseni. Aivan kuten Metrokin.
Menen istumaan kaarisänkyni silkkiselle pinnalle ja otan tukevan thömpsyn pullon suusta. Säästin sinua pahan päivän varalle, ystäväni, totean elottomalle, mutta eloisan sisällön omaavalle lasipullolle ja otan toisen pitkän putkeen. Vetäydyn selinmakuu-asentoon ja sieraimiini tarttuu Gianfranco Ferrèn
GF Ferrè HER - tuoksu. Muistoni eilisestä illasta. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Nyt. Nyt mikään ei ole enää hyvin. Käännähdän kyljelleni ja koitan siemaista vielä hieman suoraan pullonnokasta, mutta juoma vain leviää pitkin neonväristä silkkikangasta ja pitkin kalpeita kasvojani. Tänään ei ole päiväni. Tänään ei ole todellakaan minun päiväni totean ja heitän pullon voimalla vasten massiivista auktoriteettiaan uhkuvaa marmorista avotakkaani. Pullo pirstoutuu palasiksi ja pullon loppu sisältö jättää elämästä kertovan jäljen takan kylkeen. Hetken kuluttua kotiapulainen kiiruhtaa sisälle makuuhuoneeseeni ja osoittaa huolensa minua kohtaan.
Onko kaikki kunnossa, hän kysyy. Onko kaikki kunnossa, kysyn ääneen myös itseltäni.
Voinko auttaa jotenkin, kotiapulaiseni kysyy, mutta käsken häntä painumaan helvettiin. Nyt en kaipaa sääliäsi. En kaipaa mitään. Yhdessä asiassa piika oli oikeassa, vaikkei hän sitä ääneen sanonutkaan. Pitää..tehdä...jotain...
Ryömin voimiani säästellen työpöytäni ääreen, kurottaudun istumaan tukevalle työtuolilleni ja avaan läppärini. Nyt kirjoitetaan jotain. Ihan mitä tahansa. Käännetään uusi sivu. Aloitetaan uusi aika. Avataan Metron kausiotsikko. Pieniä asioita. Suuria tekoja.
Metron tulevaisuusEn kirjoita pitkästi, sillä velvollisuudet repivät minut riekaleiksi. Ikään kuin elämässä ei olisi muuten kärsimistä tarpeeksi. Metron kaudesta 2009 sanottakoon lyhyesti se, että asiat olivat vielä alkukaudesta suhteellisen levällään, mutta muutamien rakenteellisten muutosten jälkeen homma alkoi vaikuttaa hyvältä. Liian hyvältä, joku voisi sanoa. Se on osiltaan totta. Metrossa kaksi asiaa eivät kohdanneet. Tapa ja toiminta. Metro oli läpi kauden susi lampaan vaatteissa. Kuin kuristuksissa ollut Python, joka hamusi sarjassa viliseviä hiirulaisia ruuakseen. Valitettavasti silmukka oli liian tiukka, eikä Metro saanut itsestään irti kaikkea. Itse asiassa Metro ei saanut itsestään irti yhtään mitään.
Ketä syytetään jos joukkue ei saa itsestään irti mitään? Se on hyvin kulttuurisidonnaista, mutta Metron kohdalla osoitan syyttävän sormeni eteenpäin. Taaksepäin. Sivulle. Toiselle sivulle. Ylös. Ja alas. Aika ja tämä maailmankaikkeus, jossa elämämme ei yksinkertaisesti ollut vielä valmis ottamaan Metroa vastaan, sellaisena kuin se on. Vielä ei ollut Metron aika seistä päivistä kauneimpana, öistä synkimpänä, ihan vittu koska tahansa. Huipulla. Vielä ei ollut Metron aika.
Suunnitelmallisuus, järjestelmällisyys, toimiva kokonaisuus. Metrossa tulee tehdä niin ja näin. Viime aikoina on tehty aina vähän niin ja näin. Sieltä missä aita on matalin pääsee toki eteenpäin, mutta varsinaista kokonaisvaltaista eteenpäin menoa niin ei saavuteta. Nyt jatkossa tarvitaan kahta ensimmäiseksi mainittua - ja toki monta muutakin osatekijää, jotta Metro saadaan palautettua pinnalle, kartalle, tähän aikaan. Ja itse asiassa enemmänkin. Tippuminen on siitä fantsua, että seuraava liike saa merkittävän painoarvon peilaten koko jengin tulevaisuuden näkymän esille. Joko hävitään ja hävitään tai sitten hävitään ja otetaan siitä oppia. Tästä tippumisesta on otettava oppia ja lähdettävä rakentamaan hommaa aivan uusin periaattein. Metro on varmasti jatkossakin lungijengi, koska sehän on koko homman juju, mutta voitolla ja korkealla on keskimäärin mukavampaa kuin rämpiä loputtomassa paskassa.
Kolmen vuoden täsmäprojekti. Kolmessa vuodessa Kolmoseen. Sitten voidaan vittu naattia, naattia ja naureskella, että kaiken maailman netsejä, pätsejä ja muita rotseja vastaan sitä aikanaan tahkottiin. Uuteen nousuun, uuteen aikaan. Täältä tähän.
