Niin tavalla kuin varjojen pimeyden tanssi suistuu pois kirkkahan valon tieltä, tavalla kuin sieluni sokaistuu hiljaisuuden äärellä, tunnen jonkin kauniin säkeen kaikkivoipaisuuden niskavilloissani asti, kuin veri virtaa ranteissani niin kuin tuo allapäinen kansa, joka päivä toisensa jälkeen vaeltaa aina vaan melankolisuuden alttarin ääreen. On tätä vain niin vaikea ihmismielen käsittää. Huomenna OPA pelaa noususta Suomen toiseksi korkeimmalle sarjatasolle. Ah. Ikuinen. Todellinen. Kaunis. Jopa Jumalainen. Siellä OPA-nuttua kantavat urheat pelurimme - siniseen, taivaan ja meren kaltaiseen - ja mustaan yön tummaan ja kunnioitustaherättävään - asukokonaisuuteen verhoutuneina taistelevat niin Balkanin, Eteläamerikan kuin afrikankin rappiokansalaisista koottua pedon valtakunnan palloseuraa vastaan. Tunnen itseni niin pieneksi. Hyvin pieneksi. Oi, OPa, elä sinä lankea koskaan onkaloihin, tuleen ja kuumuuteen, mutta mitä ikinä tapahtuukaan, sen lupaan, että niin seison rinnallasi hamaan loppuun asti! Ainiaan!
En minä oikeasti kunniakasta vastustajaamme tuomitse. Ilo on ollut kulkea välillä rinta rinnan, välillä perätysten, toisinaan toisiamme vältellen, jopa vihaten, mutta silti kunnioittaen, tähän pisteeseen saakka, kun on aika, viimeiseen tiimaan.
Joillain se vain usko katosi kaamokseen, routaan, ikuiseen kylmyyteen, mutta aikaa muuttua ja koettelemusten taakan alta nousta on pois! Uskokaa vain.
Huomenna. Nimittäin, huomenna me teemme historiaa. Huomenna marssimme yhtenä rintamana, määrämättömyyden ja vapauden soittokuntana, kohti uutta taivasta. Valkoinen pumpuli! Ällös huomenna kata maisemiamme, Castrenin muovista permantoamme, jossa todelliset laman lamauttajamme, nuo ruohonjuuritason lancelottimme, elämämme ja vapaa-aikamme harsojen kutojat, Oulun Pallon ja Palloseuran jalkapalloilijat ottavat mittaa toisistaan kaksintaistelussa, jossa voittajia ei ole moneksi. Yksi voittaa, toinen vain itkuvirren soittaa. Yksi nousee, toinen laskeutuu polvilleen. Yksi juhlii, ja se toinen toden totta ilman sääliä vääjäämättä jää, pimeyteen kapaloituu ja pettymykseen kahliutuu ikuisiksi ajoiksi!
Laskin vuosia, jopa kymmeniä! Kulutin kuukausia, toinen toistaan seuraavia ikuisuuksia! Viikkoja! Viikkoja! Läpi käytyjä viikkoja! Päiviä. Mutta nyt, veljet. Minä voin laskea tunteja. Tunne on henkeäsalpaava. Minä näin nousun, tämän koittavan huomisen päivän, unissani. Silloin nukuin paremmin kuin koskaan aiemmin. Turvallisuuden tunne. Painajaisuudet putoamiskurimuksesta ja toinen toistaan sidottuina seuraavista pettymyksistä olivat taaksejäänyttä elämänvirtaa. Ne katosivat. Lämmön tunne. Huomenna meitä ei pysäytä mikään!
Oi OPA! Minä löysin sinut, sinä tulit luokseni tuona kevätkesäisenä yönä joitain vuosia sitten. Olit muodossa ihmisruumiin ja minä kosketin poskeasi ja sinä hymyilit. Suljin sitten silmäni ja tiesin! Tiesin, ettei meitä erottaa voi mikään! Koskaan! Vaikka aamulla unesta heräsinkin ja rakkauteni luulin menettäneen, niin silti sen peiliin katsoessani oivallin. OPA tärkein on ja niin palavasti sitä ikuisesti nähdä tahtoisin!
Sama vanha laulu kuitenkin soittaa ja muistuttaa; liikaa unelmia, kaik' ne vain tuhkana tuulessa. Kärsivällisyyttä ystävät! Vaikka huominen vielä hämäränpeitossa onkin, niin silti sanoa voin sen. Uskokaa unelmiinne! Vasta taiston lauettua totuus vääjäämättä karkeudellaan näyttäytyy...
... Mutta sitä odotellessa. Liittykään meihin! Huomenna sytytämme soihdun ikuisen, otamme rohkaisevan kulauksen ja teemme historiaa!
HUOMEN ILTANA ME JUHLIMME PARATIISISSA!!KORKKI ON NYT AUKAISTU TOVERIT! 
Äänestys
